Olisiko siellä joku joka osaisi kertoa kuinka on selvinnyt itse siitä, että läheinen ihminen on sairastunut psyykkisesti? Minulle tämä on ollut aika rankkaa aikaa, joten mielelläni kuulisin kuinka te olette selvinneet tästä kaikesta.
Onko aika vain ns. parantanut haavat? Mutta mitä jos sairaus uusiutuu? Miten tämän huolen kanssa tulee toimeen? Täytyykö alkaa vain itsekkäästi ajattelemaan omaa elämää, kun ei sille asialle kertakaikkiaan voi tehdä mitään? Niin se jotenkin järki sanoo, mutta se kestää taas siihen seuraavaan puheluun asti, jolloin se huoli taas nostaa päätään. Onko teillä kokemuksia esim. vertaistukiryhmistä tällä saralla?
Onko aika vain ns. parantanut haavat? Mutta mitä jos sairaus uusiutuu? Miten tämän huolen kanssa tulee toimeen? Täytyykö alkaa vain itsekkäästi ajattelemaan omaa elämää, kun ei sille asialle kertakaikkiaan voi tehdä mitään? Niin se jotenkin järki sanoo, mutta se kestää taas siihen seuraavaan puheluun asti, jolloin se huoli taas nostaa päätään. Onko teillä kokemuksia esim. vertaistukiryhmistä tällä saralla?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mieheni on sairaana ja sairaalassa. Hän on ollut jo koko lyhyen avioliittomme ajan psyykkisesti oireileva, enemmän tai vähemmän. Nyt tilanne on pahentunut, eikä se todellakaan ole ollut helppoa. Tässä kuitenkin joitakin asioita, joiden avulla olen jaksanut tähän asti:
-mielialalääkitys omaan masennukseen
-mielenterveystoimiston apu (keskustelukäynnit)
-matkat ystävän tai siskon kanssa ulkomaille
-omat harrastukset, esim. keskustelupalstat netissä sekä lukeminen
-opiskelu mieleisellä alalla
-ystävät, joiden kanssa puhua ja joille purkaa sydäntään
-mielekäs työ, joka täyttää päivät touhulla
-miehen hoitoon osallistuminen esim. hoitopalavereissa
-tiedon hankkiminen ja uusien hoitomuotojen etsintä
Vertaistukiryhmissä en ole ollut, mutta jonkin verran olen kirjoitellut netin välityksellä asioista. Luulisin, että suuremmissa kaupungeissa tukiryhmiä löytyisi helpommin.
Niin, lisäisin vielä, että tietyllä tavalla täytyy olla hiukan "kovakin". Pitää huolehtia itsestään, että jaksaa. Ei voi alkaa liikaa ottamaan vastuuta tai paapomaan. On oltava sen verran itsekäs, että tekee vain sen, minkä kohtuudella jaksaa. Olen kyllä sitoutunut avioliittoomme, mutta en kuitenkaan anna toisen sairauden kaataa omaa elämääni. Elän tarpeeksi omaa elämääni, vaikka olenkin naimisissa. Annan sairaanhoitohenkilöstön hoitaa heille kuuluvan ja pidän rajan siinä, etten itse ala hoitajaksi. Koetan keksiä kaikkea mukavaa, jonka avulla jaksan ja löydän mielekkyyttä elämään.
Kiitos oikein paljon sanoista ja neuvoistasi. Niistä on varmasti apua :)
Toivon sinulle ja miehellesi kaikkea hyvää!
Todellisuudesa se kertoo jo paljon, että sinä huolehdit toisten asioista. Mikäli kyseessä ei ole elämänkumppani, niin läheiselläsi saattaa olla täysin toinen näkökanta maailmasta ja elämänkokemukset ja vaatimukset saattavat olla aivan toista kuin sinulla. Koet siis itse jonkinmoista huolta ja oiretta, mutta omasta mielestäsi muiden vuoksi. Todellisuudessa saatat heijastaa omat ongelmasi muihin, jolloin läheisesi oirehtii sinun käytöksesi vuoksi. Olisi siis kovasti helpompaa, että jokainen hoitaisi omat asiansa ja tässä tapauksessa hakeutuisit itse ammattiauttajalle.
Tiedän, että näkökantani nostattaa erinäisiä tunteita palstalla, mutta sinun pitää oppia elämään muiden tekemisistä riippumatta oman itsesi kanssa.
Liiallisella huolehtimisella ne mielisairaat ovat usein sairastettukin. Saa nähdä kuinka paljon niitä avuttomia laitospotilaita tuleekaan nykyajan ilmiöllä. Kun mitään vastuuta ei vaadita toiselta ihmiseltä itseltään.
Kuinkas sattuikaan, tulin tänne palstalle juuri sen vuoksi, että olen itse samassa tilanteessa kanssasi! Eräs perheenjäseneni on todella pahassa jamassa ja oltuani nyt pitkästä aikaa häneen yhteydessä, huolestuin todenteolla. Hän asuu eri paikkakunnalla, joten olemme puhuneet puhelimessa. Hänen puheensa ja koko elämäntilanteensa ovat saaneet minulle todella surullisen olon ja vaikka haluaisin auttaa, en taida jaksaa. Viimeiset kaksi yötä olen ollut todella vähillä unilla, kun olen surrut hänen kohtaloaan. Hän suhtautuu todella vihamielisesti antamiini neuvoihin ja ajattelee itse tietävänsä mikä hänelle on parasta. Olen siirtänyt tätä yhteydenottoa, koska arvelin etten jaksa kohdata rakasta ihmistä niin sairaana kuin hän on, nyt se tapahtui ehkä sattumankin kautta ja olen todella hämmentynyt.
Voi rakas veljeni, antaisit minun auttaa!
Tilanteesi vaikuttaa tosiaankin samanlaiselta kuin minulla.
Ikäväähän tässä on juuri se, että toista kuulee vain puhelimen välityksellä. Ikinä et voi olla täysin varma siitä, että milloin menee hyvin, vaikka toinen niin vakuuttelisi. Toisesta lauseesta kun joskus huomaa sen, että asiat eivät todellakaan ole niin kuin pitäisi.
Minäkin olen niin surullinen läheiseni puolesta. Haluaisin auttaa, mutta en oikein tiedä miten. Olen lakannut kokonaan antamasta hänelle omia neuvojani, koska siitä tulee todellakin vain riitaa. Olen ajatellut, että hänhän se elää omaa elämäänsä (ja tietenkin hänen pitää saada elää omaa elämäänsä), oli sitten sairas tai ei. Enhän minäkään pidä siitä, että minua joku paapoisi liikaa. Jokaisen on tehtävä omat valintansa elämässä. Ehkäpä se parantuminenkin alkaa sitten siitä...
Uskon että veljesi haluaa kuitenkin kovasti, että pidät häneen kaikesta huolimatta yhteyttä. Kerää voimia ja koeta ehkä tästä eteenpäin vain kuunnella häntä, jos hänellä on sinulle jotakin kerrottavaa. Liian jyrkät mielipiteet ja neuvot saavat yleensä tosiaankin aikaan vain riitaa ja mielipahaa kummallekin. Mutta toisaalta täytyy pitää mielessä että esim. täysin todenvastaisiin mielikuviin ei saa myönnellä hyväksyvästi.
Tämä aika on ollut raskasta ja minäkin olen menettänyt tämän vuoksi yöunia; olen surrut rakkaan ihmisen elämäntilannetta ja pohtinut kuinka voisin häntä auttaa, ja samalla miettinyt sitä kuinka itse tästä kaikesta selviydyn ehjänä. Mutta kuitenkin pohjimmilta uskon, että kyllä tästä jotenkin selvitään, kuitenkin.
Koeta sinäkin jaksaa. Kaikkea hyvää sinulle ystäväni!
Viimekertaisen yhteydenoton jälkeen päätin olla vähän aikaa ihan omissa oloissani ja vastata veljeni puheluihin vasta, kun olen tästä tilanteesta itse toipunut. Menetin yöunet pariksi yöksi ja päässäni pyöri vain hänen elämänsä kaikki vastoinkäymiset ja pahalta tuntui, kun ajattelin että hänellä on todella surullinen elämäntilanne. Hänellä ei ole sisaruksia, muutakuin me sisarpuolet, hän on periaatteessa meistä sisaruksista se ulkopuolinen, koska emme ole asuneet samassa perheessä hänen kanssaan.
Kaikesta agressiivisuudestaan (minuakin kohtaan) huolimatta luulen, että olisin hänen elämässään todella tärkeässä roolissa. Hän on aina ollut minusta ylpeä siskona ja nytkin hän on ottanut yhteyttä huolimatta siitä, että olen ilmaissut rehellisen kantani hänen tämänhetkisestä tilanteesta. Ehkä saan voimia kerättyä ja totun sen verran tilanteeseen, että en ota sitä ihan niin henkilökohtaisesti. Koita sinäkin tehdä niin! Täytyy yrittää auttaa niin, ettei ota itse niitä ongelmia harteilleen. Ja täytyy muistaa huolehtia myös omista tarpeista ja unohtaa välillä muiden murheet tyystin.
niin mies ei kauan rinnalla kestänyt vaan otti avioeron. Että tällaista tukea minä sain kumppanilta. Muutenkin suhtautautuminen oli sitä, ettei ymmärtänyt yhtään minua. Sanoi että olen täysin muuttunut. Löysi sitten toisen naisen ja sen luokse jäi. Minulle jäi lähisukulaiset tukijoukoksi, äiti ja sisko pääasiallisesti. Harmittaa vaan, kaksikymmentä vuotta oltiin naimisissa, mutta sairastua ei olisi saanut.