Olen seurustellut puolisen vuotta, ja tämä on ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni. Tätä ennen oli jotakin vipinää ja ihastumisia. Poikaystäväni on ihana ja rakastan häntä. Hän on minua kolme vuotta vanhempi, eli 19-vuotias. Olen tuntenut hänet aina nimeltä, koska hän on veljeni hyvä ystävä, mutta viimeiset kolme vuotta olemme olleet hyviä kavereita/ystäviä. Ongelmana on äitini, joka ei hyväksy suhdettamme. Syynä tähän on se, että poikaystäväni on täysi-ikäinen, ja minä "vasta" 16. Hän uskoo, että minua vain käytetään hyväksi, enkä itse näe tätä tilannetta "oikeassa valossa, vaan olen sokaistunut typerästä ihastumisestani ja olen siksi täysin vietävissä". Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa, mellä on tasapuolinen suhde, olemme tasavertaisia eikä minua mitenkään hyväksikäytetä. Ennen minulla ja äidilläni oli läheiset välit, mutta nykyään ne ovat aika viileät, ihan vain siitä syystä, että ei ole enää mitään mistä keskustelisimme, koska elämäni on pitkälti poikaystäväni. On minulla kavereita koulussa ja muuallakin, käyn tanssimassa pari kertaa viikossa yms, mutta suurimman osan ajasta vietän poikaystäväni kanssa. Olen kyllä kotonakin, mutta nykyään se on aika sietämätöntä, koska heti äiti kyselee "no jokos se jätti sut?". Miten saisin äitini vakuutetuksi, että olen hyvissä käsissä, ja että tunteet ovat aitoja molemmin puolin? Kyse ei kuitenkaan ole poikaystävästäni, kosa ei äitini häntä edes tunne, on nähnyt vain muutaman kerran eikä puhunut juuri mitään. Kyse on kai jostain periaatteesta, etten saisi seurustella? Haluaisin olla läheinen myös äitini kanssa, eikä tuo tunnu olevan ollenkaan hänen tapaistaan. Olen aina saanut mennä kavereille yöksi lähes niin usein kuin olen halunnut, ja muutenkin päättänyt pitkälti omista asioistani.
Sitäpaitsi poikaystäväni on niin hyvä tyyppi, että he varmasti tulisivat toimeen keskenään! Olen puhunut tästä molempien kanssa, mutta äitini lähinnä säälii minua, koska olen muka niin huonoilla teillä. Poikaystävääni taas tilanne harmittaa, koska emme koskaan voi olla meillä. Isäni on ollut asiasta yleisesti ottaen ihan hiljaa, mutta sanoi kerran minulle, että voisi tarjota meille leffan, siis minulle ja poikaystävälleni, mutta asia jotenkin unohtui. Hän on vain sellainen, ettei kommentoi tai puutu asioihin, vaan kertoo mielipiteensä sitten hiljaisesti. Pyysin häntä puhumaan äidille, mutta ei hän suostu.
Asia harmittaa myös minua, koska tuntuu, ettei äitini välitä minusta. Kaikki "äiti&tytär" jututkin on kadonnut. Mitä voisin asialle tehdä? Kirjoitin tänne lähinnä siitä syystä, että saisin äitien kannanottoja, ja jos te vaikkapa ymmärrätte äitiäni jotenkin, ja osaisitte minullekin selittää?
Sitäpaitsi poikaystäväni on niin hyvä tyyppi, että he varmasti tulisivat toimeen keskenään! Olen puhunut tästä molempien kanssa, mutta äitini lähinnä säälii minua, koska olen muka niin huonoilla teillä. Poikaystävääni taas tilanne harmittaa, koska emme koskaan voi olla meillä. Isäni on ollut asiasta yleisesti ottaen ihan hiljaa, mutta sanoi kerran minulle, että voisi tarjota meille leffan, siis minulle ja poikaystävälleni, mutta asia jotenkin unohtui. Hän on vain sellainen, ettei kommentoi tai puutu asioihin, vaan kertoo mielipiteensä sitten hiljaisesti. Pyysin häntä puhumaan äidille, mutta ei hän suostu.
Asia harmittaa myös minua, koska tuntuu, ettei äitini välitä minusta. Kaikki "äiti&tytär" jututkin on kadonnut. Mitä voisin asialle tehdä? Kirjoitin tänne lähinnä siitä syystä, että saisin äitien kannanottoja, ja jos te vaikkapa ymmärrätte äitiäni jotenkin, ja osaisitte minullekin selittää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
äitiäsi vaikka olen itse äiti. Syy siihen on ehkä se että löysin itse elämäni miehen ollessani 16v. ja mies oli silloin 19v. aivan kuin teillä nyt.
Pystyn vain sanomaan että suhde voi todellakin olla tasavertainen ja toimiva, ainakin meillä koska olemme edelleen yhdessä (18vuotta)ja edelleen se toimii.
Voin vain kehottaa sinua pitämään kiinni hyvästä miehestä ja toivoa että äitisi jonain päivänä huomaa olleensa väärässä. Ehkä äitisi on tavallaan kateellinen ja luulee menettäneensä sinut. Ei ole helppoa olla vanhempi kun lapset kasvavat ja ikäänkuin katoavat jokapäiväisestä perhe-elämästä.Voimia ja kärsivällisyyttä.
Olin itse 15 v ja mieheni 18 v kun tapasimme. Olemme olleet nyt yhdessä 27 vuotta. Myönnettäköön että aluksi hieman salaisimme poikaystäväni ikää kun se tuntui olevan syntiä...
Olet jo 16 v ja ei se paha ikä ole olla 19 vuotiaan kanssa, eri juttu jos olisit nuorempi.
Mutta äitiisi.. Yritä ymmärtää häntä: hän on oikeasti huolissaan sinusta, vaikkakin ihan turhaan ja toisaalta hän voi olla mustasukkainen, sillä olet valinnut elämääsi todella tärkeän ihmisen, jopa tärkeämmän kuin vanhempasi. Hän on menettämässä sinua, tai ainakin luulee niin. Oma lapsi on valinnut ihmisen jota rakastaa ja äitisi voi olla peloissaan, että poikakaverisi on sinulle tärkeämpi.
Sano äidillesi että hän on poikaystäväsi lisäksi sinulle nyt ja aina tärkeä ihminen, ehkä se voisi rauhoittaa häntä. Sano se ääneen hänelle ja vaikka halaa.
Äidilläsi voi olla ikäviä kokemuksia tuollaisesta ikäerosta joka muistuttaa häntä esim. jostain tapahtuneesta tai kuulemastaan asiasta.
Jos teillä on kuten ymmärsin, ollut hyvät välit, hän varmaan itsekin kärsii käytöksestään.
Jos kuitenkin yrittäisit viedä poikaystävääsi kotiisi ja saada äitisi tapaamaan hänet. Se, ettei äitisi tunne poikaa kunnolla, varmaan saa hänet "kuvittelemaan ties mitä". Toisekseen voisit kertoa rehellisesti, että tuntuu tosi pahallle sellaiset "joko se jätti sut" jutut, ihan kuin tunteenne eivät olisi todellisia. Äitisi on varmaan vaikea hyväksyä tilannetta, että sinusta on tullut nuori nainen, ja hänen pikku tyttönsä on iäksi mennyttä.
Voi kun tuo kuulostaa tutulta. Meillä äiti oli niin voimakastahtoinen, että vielä ollessani 25-vuotias, äiti oli tyytymätön valintaani ja kiukutteli häitä edeltävät kuukaudet. En halua mitenkään masentaa, mutta on jotenkin epätodennäköistä, että äidin mieleen voi noin vain vakuuttaa jostain. Minulla ainakin kariutui lukionaikainen suhteeni juuri sinunlaiseen tilanteeseen, kun en jaksanut taistella äitiä vastaan. Myöhemmin se oli helpompaa, kun ei asunut enää saman katon alla, eikä joutunut olemaan niin riippuvainen äidin mielipiteistä. Jotkut äidit vaan kuvittelevat tarkoittavansa AINA parasta, tuntematta tilannetta sen paremmin. Yleensä ihmisen kemiat määräävät aika paljon: jotkut äitini mielestä hyvät poikaystävät saivat olla meillä mielinmäärin, mutta toiset taas eivät.
Jakselemisia!