Joskus 16-17 vuotiaana ajattelin että ei kyllä hyvin mene kun ei ole kuin pari kaveria eikä tyttöystävästä tietoakaan.
No nyt vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin ei ole näitä paria kaveria... ei edes yhtä, eikä edelleenkään tyttöystävästä tietoakaan.
Jos tästä nyt jotain skenaarioita alkaisi miettimään, niin tuskinpa tilanne seuraavankaan kymmenen vuoden aikana paranee, sitten olen jo kohta 40 ja elämä ohi... vaikka kyllähän oikeasti tiedän että elämä on jo nyt ohi.
No nyt vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin ei ole näitä paria kaveria... ei edes yhtä, eikä edelleenkään tyttöystävästä tietoakaan.
Jos tästä nyt jotain skenaarioita alkaisi miettimään, niin tuskinpa tilanne seuraavankaan kymmenen vuoden aikana paranee, sitten olen jo kohta 40 ja elämä ohi... vaikka kyllähän oikeasti tiedän että elämä on jo nyt ohi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
40 ja elämä on ohi ?, olen samassa tilanteessa kun sinä ja olen 35 vanha.
eli 5 vuotta elämää jälellä.
Nyt 27-v, ja on jo pidemmän aikaa vaikuttanut siltä että tällä menolla ei ikinä ketään löydäkään, en ole onnistunut edes kavereita ja ystäviä löytämään. Alkuosa elämästä ainakin on valunut täysin hukkaan, ja kun on joutunut pakkoyksinäisyydessä olemaan, viimeisetkin rippeet sosiaalisista taidoista karisseet ja mahdollisuudet elämisen arvoiseen elämään vain huonontuneet.
Jemmassa on onneksi erästä synteettistä opioidia (heroiinia tai morfiinia en ole keneltäkään katukauppiaalta löytänyt), jota käytetään ilmeisesti sairaaloissa leikkauksissa sekä syöpäpotilailla viimeisessä vaiheessa kipulääkkeenä kun morfiinista ja muista opioideista on tehot kadonneet. Valmisteen nimeä ja vaikuttavaa ainetta en viitsi sen kummemmin mainostaa, mutta kyllä noita katukaupasta löytyy kun vain etsii. Kunhan tässä on vielä pari vuotta katsellut ja lopullisesti tympääntynyt ainaiseen pakkoyksinäisyyteen, on ainakin täysin varma (silloin kun opioiditoleranssi muuten nollilla) ja kivuton keino poispääsyyn.
Jaa. Aika hölmöä puhetta omasta mielestäni. Terveydessä jos ei ole pahaa häikkää, niin kannattaa ruveta tekemään asioita, jotka kiinnostaa ja yrittää eteenpäin. Voihan vaikka itse ruveta matkustelemaan eri paikoissa tai sitten ruveta harrastamaan jotakin. Turhaa on vajota turhaan synkkyyteen vaikkapa siitä ettei ketään ole. Tietysti masentaahan se aika rankalla kädellä varsinkin jos ei ole tyttö/poikaystäviä esim kolmekymppiseksi saanut, mutta sitten pitää yrittää purkaa pahin tarmonsa muihin asioihin.
"kannattaa ruveta tekemään asioita, jotka kiinnostaa ja yrittää eteenpäin. Voihan vaikka itse ruveta matkustelemaan eri paikoissa tai sitten ruveta harrastamaan jotakin."
Sitä on jo kyllästymiseen asti matkustellut ja harrastellut kaikenlaista, mutta aina vain yksin. Eikä sille mahda mitään että joutuu olemaan yksin vaikka ei haluaisi, kun sosiaaliset taidot ovat huonolla tolalla niin muut ihmiset vain osaavat välttää ja karttaa siten että ketään kavereita ja ystäviä ei löydy. Ei tällaisessa yhteiskunnasta eristäytyneenä olemisessa ole mitään järkeä, kateellisena saa vain seurata miten muut viettävät aikaa yhdessä ollen ja hyvin viihtyen. Lisäksi on vielä paratiisissa eläjät, eli onnelliset yhdessä kyhnyttävät parit mutta sellainen elämänmuoto vaikuttaa olevan minulta jotenkin kokonaan kielletty ja pois suljettu, oikeus olla onnellinen on kokonaan otettu pois.
"Tietysti masentaahan se aika rankalla kädellä varsinkin jos ei ole tyttö/poikaystäviä esim kolmekymppiseksi saanut,"
Nyt kun on n. 30-vuotias, niin jäljellä on vielä 20 vuotta sellaista elinaikaa jolloin on suht.koht. terve fyysisesti. Jos tässä vaiheessa ottaa lääkeyliannoksen, niin siinä menettää korkeintaan 20 vuotta jonka aikana pienellä todennäköisyydellä elämä olisi saattanut muuttua kannattavaksi, mutta paljon todennäköisemmin vain säästyy suurelta määrältä ahdistusta ja epätoivoa, sekä vanhuusajan kivuilta ym. Eloon jääminenhän on samalla myös itsekidutusta, eikä elämässä ole mitään mielekästä sisältöäkään jonka vuoksi itsensäkidutus kannattaisi.
Mitähän tuohon sitten sanoisi. Ainakin ajattelutapasi on paljon masentuneempi kuin omani, vaikka oma tilanteeni ei olekaan erityisen kehuttava.
Itselläni nyt on ehkä suurempi halu elää, vaikka tilanne on ylipäätään mitä on.
Yksinäisyydestä on tietysti aika vaikeaa päästä eroon ja mitä pitempään on yksin, niin sitä vaikeampaa se on.
Perustallaajallekin tuo voi olla ongelma, sillä useimmat ovat tehneet jo ne omat "piirinsä" ja pitää omata aika paljon samanlaisia intressejä päästäkseen niihin mukaan. Sitten on vielä lisäksi nämä syrjäytyneet moniongelmaiset, jotka ovatkin vaikeampi ryhmä. Tutustuminen toisiin syrjäytyneisiin on varsin vaikeaa ja normaaleihin tyyppeihin vielä vaikeampaa.
Jos jatkat ajattelua tolla tavalla, niin käy varmaan just niin kuin ajattelet eli 40 vuotiaana sulta loppuu täällä päin eläminen. Ala siis ajattelemaan positiivisemmin. Ala ajattelemaan että sulla on tyttöystävä ja kavereita. Eiköhän he sitten jostain tule esiin. Varmasti sitten 40 vuotiaana on jotain mukavampaa jos ajattelet että silloin on niin.