Itsemurha!

En tunne tarvetta elää, vaikka tiedän, etten ehkä haluaisi kuolla. Minua pelottaa hirvittävästi, mitä läheiseni ajattelisivat, jos tekisin itsemurhan.

Olen yksinäinen ja epätoivoon vaipunut. Jokainen ilta, kun tulen koulusta kotiin - jos edes olen jaksanut mennä sinne - lysähdän vain sängylleni. En tee mitään muuta, en edes läksyjäni tai projektejani. (Käyn erästä koulutusta.) Olen vain ja annan elämän lipua ohitseni.

Lapsuuteni oli hyvä, tosin vanhempani riitelivät usein aika rajusti. Masennuin siitä jo 12-vuotiaana ja aloin miettiä, miksi he riitelivät. Johtuiko se minusta? Olinko hylkiö? Riitaannuin helpolla ja saatoin haastaa riitaa tuntemattomienkin kanssa. Ja todellisuudessa itkin öisin itseni uneen, koska olin epätoivon partaalla ja tunsin, että kuolen.
16-18-vuotiaana hain apua, muttei psykologi auttanut minua. Erosin terapiasta kaksi vuotta sitten, ja nyt olen taas tässä jamassa. En tiedä, mitä voisin enää tehdä. Lysähdän vain kasaan ja annan kaiken olla. Tämä on elämänasenne, johon olen tottunut.

Itsemurhan tekeminen on vakavin ajatukseni tällä hetkellä. Vaikka tiedän miten nuori olen ja tiedän, että edessäni voisi olla monia kivoja päiviä, ajattelen: Kyllä elämän piirikunta pyörii ilman minuakin. Olen vain yksi masentunut kyynel muiden joukossa tässä meressä.
Pian en jaksa enää, se on totta. Pian teen sen.

tällainen olen kirjoitti:

En tunne tarvetta elää, vaikka tiedän, etten ehkä haluaisi kuolla. Minua pelottaa hirvittävästi, mitä läheiseni ajattelisivat, jos tekisin itsemurhan.

Olen yksinäinen ja epätoivoon vaipunut. Jokainen ilta, kun tulen koulusta kotiin - jos edes olen jaksanut mennä sinne - lysähdän vain sängylleni. En tee mitään muuta, en edes läksyjäni tai projektejani. (Käyn erästä koulutusta.) Olen vain ja annan elämän lipua ohitseni.

Lapsuuteni oli hyvä, tosin vanhempani riitelivät usein aika rajusti. Masennuin siitä jo 12-vuotiaana ja aloin miettiä, miksi he riitelivät. Johtuiko se minusta? Olinko hylkiö? Riitaannuin helpolla ja saatoin haastaa riitaa tuntemattomienkin kanssa. Ja todellisuudessa itkin öisin itseni uneen, koska olin epätoivon partaalla ja tunsin, että kuolen.
16-18-vuotiaana hain apua, muttei psykologi auttanut minua. Erosin terapiasta kaksi vuotta sitten, ja nyt olen taas tässä jamassa. En tiedä, mitä voisin enää tehdä. Lysähdän vain kasaan ja annan kaiken olla. Tämä on elämänasenne, johon olen tottunut.

Itsemurhan tekeminen on vakavin ajatukseni tällä hetkellä. Vaikka tiedän miten nuori olen ja tiedän, että edessäni voisi olla monia kivoja päiviä, ajattelen: Kyllä elämän piirikunta pyörii ilman minuakin. Olen vain yksi masentunut kyynel muiden joukossa tässä meressä.
Pian en jaksa enää, se on totta. Pian teen sen.

Jos joskus teen itsemurhan, aion tehdä sen lääkkeillä. Nopein tapa, kenties. Ampuminen ei kiinnosta, ei myöskään hukuttautuminen. Mitä muuta? En halua kuolla kaasuun. Minulla on paljon pillereitä tyynyn alla. Kun haluan, napsaisen ne ja katoan täältä.
Elämästä on kadonnut kaikki ilo, se on vain yhtä ja samaa masentavaa paskaa. Se ei anna/tarjoa minulle enää mitään uutta. Ja olen niin väsynyt... Elämä ottaa päähän. Miksi juuri minä? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Taipumukseni itsetuhoon/itsetuhoajatuksiin juontaa 14-vuotisaikoihini, kun viiltelin itseäni jne. Rankaisin itseäni siitä, että olin niin ruma, typerä ja läski. Ja nyt aion tappaa itseni; jospa elämästä tulisi silloin parempaa? Ei tarvitsisi enää masennuksen kourissa laahustaa maapallolla. Olisi turvassa.
Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos eläisin 100-vuotiaaksi? Ei mitään. Miksen kuolisi nyt jo?

tällainen olen kirjoitti:

Jos joskus teen itsemurhan, aion tehdä sen lääkkeillä. Nopein tapa, kenties. Ampuminen ei kiinnosta, ei myöskään hukuttautuminen. Mitä muuta? En halua kuolla kaasuun. Minulla on paljon pillereitä tyynyn alla. Kun haluan, napsaisen ne ja katoan täältä.
Elämästä on kadonnut kaikki ilo, se on vain yhtä ja samaa masentavaa paskaa. Se ei anna/tarjoa minulle enää mitään uutta. Ja olen niin väsynyt... Elämä ottaa päähän. Miksi juuri minä? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Taipumukseni itsetuhoon/itsetuhoajatuksiin juontaa 14-vuotisaikoihini, kun viiltelin itseäni jne. Rankaisin itseäni siitä, että olin niin ruma, typerä ja läski. Ja nyt aion tappaa itseni; jospa elämästä tulisi silloin parempaa? Ei tarvitsisi enää masennuksen kourissa laahustaa maapallolla. Olisi turvassa.
Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos eläisin 100-vuotiaaksi? Ei mitään. Miksen kuolisi nyt jo?

Kaikilla meillä on elämässämme vaikeita aikoja, mutta ei täällä muutkaan ole heti ensimmäisenä ajattelemassa itsemurhaa.Jos olet yksinäinen niin kyllä olen minäkin, en silti ajattele mitään noin itsekästä tekoa kuin itseni tappamista.
Jos haluat jonkun kanssa keskustella niin voin antaa e-mail osoitteeni.

Kenenkään ei tarvitse olla yksin!Tsemppiä.

tällainen olen kirjoitti:

En tunne tarvetta elää, vaikka tiedän, etten ehkä haluaisi kuolla. Minua pelottaa hirvittävästi, mitä läheiseni ajattelisivat, jos tekisin itsemurhan.

Olen yksinäinen ja epätoivoon vaipunut. Jokainen ilta, kun tulen koulusta kotiin - jos edes olen jaksanut mennä sinne - lysähdän vain sängylleni. En tee mitään muuta, en edes läksyjäni tai projektejani. (Käyn erästä koulutusta.) Olen vain ja annan elämän lipua ohitseni.

Lapsuuteni oli hyvä, tosin vanhempani riitelivät usein aika rajusti. Masennuin siitä jo 12-vuotiaana ja aloin miettiä, miksi he riitelivät. Johtuiko se minusta? Olinko hylkiö? Riitaannuin helpolla ja saatoin haastaa riitaa tuntemattomienkin kanssa. Ja todellisuudessa itkin öisin itseni uneen, koska olin epätoivon partaalla ja tunsin, että kuolen.
16-18-vuotiaana hain apua, muttei psykologi auttanut minua. Erosin terapiasta kaksi vuotta sitten, ja nyt olen taas tässä jamassa. En tiedä, mitä voisin enää tehdä. Lysähdän vain kasaan ja annan kaiken olla. Tämä on elämänasenne, johon olen tottunut.

Itsemurhan tekeminen on vakavin ajatukseni tällä hetkellä. Vaikka tiedän miten nuori olen ja tiedän, että edessäni voisi olla monia kivoja päiviä, ajattelen: Kyllä elämän piirikunta pyörii ilman minuakin. Olen vain yksi masentunut kyynel muiden joukossa tässä meressä.
Pian en jaksa enää, se on totta. Pian teen sen.

Olisi erittäin mukavaa saada keskustella jonkun tuntemattoman kanssa, koska en todellakaan enää kauan jaksa pitää tätä vastuun taakkaa harteillani kauan yksin! E-mail osoite, johon postia voi lähettää, on tällainen: [email protected] . Olen hyvin kiitollinen niille jotka voivat keskustella kanssani tarpeestani tehdä tästä elämästä loppu!

t. tällainen olen

tällainen olen kirjoitti:

Jos joskus teen itsemurhan, aion tehdä sen lääkkeillä. Nopein tapa, kenties. Ampuminen ei kiinnosta, ei myöskään hukuttautuminen. Mitä muuta? En halua kuolla kaasuun. Minulla on paljon pillereitä tyynyn alla. Kun haluan, napsaisen ne ja katoan täältä.
Elämästä on kadonnut kaikki ilo, se on vain yhtä ja samaa masentavaa paskaa. Se ei anna/tarjoa minulle enää mitään uutta. Ja olen niin väsynyt... Elämä ottaa päähän. Miksi juuri minä? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Taipumukseni itsetuhoon/itsetuhoajatuksiin juontaa 14-vuotisaikoihini, kun viiltelin itseäni jne. Rankaisin itseäni siitä, että olin niin ruma, typerä ja läski. Ja nyt aion tappaa itseni; jospa elämästä tulisi silloin parempaa? Ei tarvitsisi enää masennuksen kourissa laahustaa maapallolla. Olisi turvassa.
Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos eläisin 100-vuotiaaksi? Ei mitään. Miksen kuolisi nyt jo?

Mitäs sitten odottaa kun kuolee?eikö pienempi tuska ole elää täällä tämä lyhyt elämä kuin kitua helvetissä koko iäisyys,mistä ei enää pääse pois eikä tuskaan ja kipuun lääkettä löydy.Muutenhan ajatus olisi mitä mainioin itsenikin kannalta.Elämä on vain elettävä halusi tai ei!

tällainen olen kirjoitti:

Jos joskus teen itsemurhan, aion tehdä sen lääkkeillä. Nopein tapa, kenties. Ampuminen ei kiinnosta, ei myöskään hukuttautuminen. Mitä muuta? En halua kuolla kaasuun. Minulla on paljon pillereitä tyynyn alla. Kun haluan, napsaisen ne ja katoan täältä.
Elämästä on kadonnut kaikki ilo, se on vain yhtä ja samaa masentavaa paskaa. Se ei anna/tarjoa minulle enää mitään uutta. Ja olen niin väsynyt... Elämä ottaa päähän. Miksi juuri minä? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Taipumukseni itsetuhoon/itsetuhoajatuksiin juontaa 14-vuotisaikoihini, kun viiltelin itseäni jne. Rankaisin itseäni siitä, että olin niin ruma, typerä ja läski. Ja nyt aion tappaa itseni; jospa elämästä tulisi silloin parempaa? Ei tarvitsisi enää masennuksen kourissa laahustaa maapallolla. Olisi turvassa.
Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos eläisin 100-vuotiaaksi? Ei mitään. Miksen kuolisi nyt jo?

Kaikilla meillä on tietysti elämän aikana vaikeuksia, mutta kaikki eivät halua silti tehdä itsemurhaa. On olemassa ihmisiä, jotka eivät kauniita tai lahjakkaita ja elämä menee kaikin puolin keskivertaista kehnommin. Siltikään heillä ei välttämättä ole tarvetta lopettaa elämäänsä nopeammin kuin se loppuisi joka tapauksessa.

Ihmisen elämä on pisimmilläänkin lyhyt. Ihmistä ajaa useimiten luontainen uteliaisuus nähdä, mitä vielä tuleman pitää, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Joskus kuitenkin kaikki ilo katoaa elämästä ja edessä näkyy vain pimeää. Minun mielestäni silloin ei ole kyse tavallisesta melankolisuudesta tai surusta vaan sairaudesta, jonka nimi on masennus. Masentuneen pitäisi saada hoitoa niinkuin kenen tahansa, jolla on vakava sairaus.

Nimimerkille "Tällainen olen": toivottavasti saat apua, ei ole sinun syysi, että olet sairastunutmasennukseen. Sinussa ei ole sen enempää vikaa kuin minussa tai kenessäkään muussakaan. Kaikilla meillä on oikeus olla täällä vikoinemme päivinemme: Eipä ole minustakaan suurempaa hyötyä täällä, mutta aion katsella, mitä tuleman pitää. En ainakaan muistaakseni ole itse tänne pyytänyt päästä, enkä aio itse lähtöänikään päättää. Toivon sulle voimia "tällainen olen". Ei meistä mitään hyötyä tarvitse olla, kunhan eletään.

sammal kirjoitti:

Kaikilla meillä on tietysti elämän aikana vaikeuksia, mutta kaikki eivät halua silti tehdä itsemurhaa. On olemassa ihmisiä, jotka eivät kauniita tai lahjakkaita ja elämä menee kaikin puolin keskivertaista kehnommin. Siltikään heillä ei välttämättä ole tarvetta lopettaa elämäänsä nopeammin kuin se loppuisi joka tapauksessa.

Ihmisen elämä on pisimmilläänkin lyhyt. Ihmistä ajaa useimiten luontainen uteliaisuus nähdä, mitä vielä tuleman pitää, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Joskus kuitenkin kaikki ilo katoaa elämästä ja edessä näkyy vain pimeää. Minun mielestäni silloin ei ole kyse tavallisesta melankolisuudesta tai surusta vaan sairaudesta, jonka nimi on masennus. Masentuneen pitäisi saada hoitoa niinkuin kenen tahansa, jolla on vakava sairaus.

Nimimerkille "Tällainen olen": toivottavasti saat apua, ei ole sinun syysi, että olet sairastunutmasennukseen. Sinussa ei ole sen enempää vikaa kuin minussa tai kenessäkään muussakaan. Kaikilla meillä on oikeus olla täällä vikoinemme päivinemme: Eipä ole minustakaan suurempaa hyötyä täällä, mutta aion katsella, mitä tuleman pitää. En ainakaan muistaakseni ole itse tänne pyytänyt päästä, enkä aio itse lähtöänikään päättää. Toivon sulle voimia "tällainen olen". Ei meistä mitään hyötyä tarvitse olla, kunhan eletään.

oletkos itse joku jesuiitto vai hihhuli kun tollasia puhut. Siis kukaan ei tiedä miten pahassa jamassa toi kirjottaja on. Jos se tekee itsarin niin kaippa ihminen sillon on aika epätoivonen? hei haloo!!