Harrastin ennen kilpaurheilua n. 20 h viikossa ja olin silti tosi tarkka syömisistäni. Yritin aina syödä terveellisesti ja mahdollisimman vähän. Välillä intohimo ruokaan vei voiton, mutta silti aika pienissä mitoissa pysyin.. Paastoomalla ja jopa joskus oksentamalla.
Kuitenkin jäin siitä kiinni sekä vanhemmille, koulun terveydenhoitajalle, kavereille että valmentajille. Tuntui se hyvältä kun jotku välitti, mutta ahdisti silti, koska en halunnut parantua.
Lihoinhan mä sitten kanssa ku oikeen pakotettiin.. Ja ruokaa mä oon kuitenki aina rakastanu.. Oon vaa yrittäny pitää itteeni siitä erossa.
Sen jälkeen laihduin ja lihosin vielä monet kerrat mut paino silti pomppi siinä 52-56 kilon välillä (165cm).
Kuitenkin nyt kesän loputtua lopetin sen harrastuksen ja iski masennus. Ruoka tuntu hyvältä lääkkeeltä ja sitä upposki PALJON. Siinä sitten lihosin muutamassa viikossa monen monta kiloa ja pahimmillani olin jo 60 kilon tuolla puolen.
Nyt kuitenkin olen ottanut itsestäni niskasta kiinni ja päättänyt laihtua taas. Ne unettomat yöt, jotka olen itkenyt kun hävettää näyttäytyä ja paniikinsekaiset aamut, kun ei farkut mahdu päälle on vieny mun voimat. En jaksa enää.
En osaa syödä normaalisti, niin joko ahmin tai jätän kokonaan syömättä. Ja nyt on tullut sen jälkimmäisen vuoro.
Haluaisin niin paljon olla normaali.. Joka pystyy syömään siihen pisteeseen, että on kylläinen, tai syödä muutaman karkin ja todeta et ompa hyvää.
Mun kohdalla se vaan menee niin et suunnitellaan et syödään pikkusen ja nauttien, mut silti se menee siihen et ihanaa! lisää! jee! ja sit lopus on niin huono olo et ei mitään rajaa. Ja karkkiakin tietysti pitää syödä niin paljon että ihan oksettaa.
Oksentaa en kuitenkaan voi (onneks!) koska asun vielä vanhempien kanssa ja ne tarkkailee mua sen mun muutaman vuoden takaisen jutun takia tosi tarkkaan. Ihme että mun "mä söin tuol koulus tänään NIIIIN paljon ku oli NIIIIN hyvää ruokaa!" -jutut enää toimii..
Oisko ketään jolla ois samantapainen tilanne? Ois ihanaa keskustella jonkun kanssa, joka ymmärtää.
Oon siis 16-vuotias tyttö.
Kuitenkin jäin siitä kiinni sekä vanhemmille, koulun terveydenhoitajalle, kavereille että valmentajille. Tuntui se hyvältä kun jotku välitti, mutta ahdisti silti, koska en halunnut parantua.
Lihoinhan mä sitten kanssa ku oikeen pakotettiin.. Ja ruokaa mä oon kuitenki aina rakastanu.. Oon vaa yrittäny pitää itteeni siitä erossa.
Sen jälkeen laihduin ja lihosin vielä monet kerrat mut paino silti pomppi siinä 52-56 kilon välillä (165cm).
Kuitenkin nyt kesän loputtua lopetin sen harrastuksen ja iski masennus. Ruoka tuntu hyvältä lääkkeeltä ja sitä upposki PALJON. Siinä sitten lihosin muutamassa viikossa monen monta kiloa ja pahimmillani olin jo 60 kilon tuolla puolen.
Nyt kuitenkin olen ottanut itsestäni niskasta kiinni ja päättänyt laihtua taas. Ne unettomat yöt, jotka olen itkenyt kun hävettää näyttäytyä ja paniikinsekaiset aamut, kun ei farkut mahdu päälle on vieny mun voimat. En jaksa enää.
En osaa syödä normaalisti, niin joko ahmin tai jätän kokonaan syömättä. Ja nyt on tullut sen jälkimmäisen vuoro.
Haluaisin niin paljon olla normaali.. Joka pystyy syömään siihen pisteeseen, että on kylläinen, tai syödä muutaman karkin ja todeta et ompa hyvää.
Mun kohdalla se vaan menee niin et suunnitellaan et syödään pikkusen ja nauttien, mut silti se menee siihen et ihanaa! lisää! jee! ja sit lopus on niin huono olo et ei mitään rajaa. Ja karkkiakin tietysti pitää syödä niin paljon että ihan oksettaa.
Oksentaa en kuitenkaan voi (onneks!) koska asun vielä vanhempien kanssa ja ne tarkkailee mua sen mun muutaman vuoden takaisen jutun takia tosi tarkkaan. Ihme että mun "mä söin tuol koulus tänään NIIIIN paljon ku oli NIIIIN hyvää ruokaa!" -jutut enää toimii..
Oisko ketään jolla ois samantapainen tilanne? Ois ihanaa keskustella jonkun kanssa, joka ymmärtää.
Oon siis 16-vuotias tyttö.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla aik samanmoisii aatteita, oon siis 14v tytsy ja "sairastanu" bulimanoreksiaa n.puol toista vuotta, jääny kiinni, "parantunu" (siis leikisti, kaikki luulee et mukamas voin jo paremmin)ja nyt junnaan just jotakin ihme ortorektistä vaihetta et "mitää epäterveellistä ei syödä ja jos jotain syön niin syön hirmuisen vähän, siis vaikka söisin vain porkkanaa."
Että tämmöstä, s-posti [email protected], kirjota jos haluut, musta ainakin ois tosi kivaa jos joku vaivautuis:)
sama homma. paino nousee, laskee. en nyt tiiä paljon ees painan, en haluu vaakaan. ennen olin koulussa punnituksessa, mut lukioon mennessä ei enää punnitusta ole ollut. oksennan päivittäin kerran tai kolme. haluisin syödä tosi terveellisesti ja monipuolisesti. jos syön yhden suklaapatukan, pakko ostaa saman tien paketti keksejä ja litra jäätelö ja vetää ne yhdeltä istumalta ja takasin kauppaan ja vielä jotain lisää. stten kaikki ulos ja taas vannon, että tämä oli viimene kerta.
huomenna kaikki taas jatkuu. haluisin vaan nukkuu ja olla hoidossa. joku muu kattos et syön oikeet määrät ja terveellisesti. ei tartteis ite kokoajan tuskastella. en vaan osaa syödä. En osaa suhtautua syömiseen normaalisti. säätelen syömisellä vain tunteitani. En syö nälkään enää. Vaan iloon, suruun, masikseen, mihin tahansa tunteeseen, mut en nälkään. En vaan osaa yksikertasesti enää.
Olen aika pitkälti tunneihminen, vaikka monet luulevat ennemminkin erittäin rationaalisesti ajattelevaksi. Ihmissuhteet ja syöminen ovat asioita, joihin olen aina suhtautunut liian tunteellisesti. Ennen sairastin lievää anoreksiaa, joka huomattiin aikaisessa vaiheessa. Olin sekaisin elämäni kanssa ja laihduttaminen on niin turvallinen keino rauhoittaa mieltä. Syömishäiriö on maailma, johon muut eivät pääse, yksityisyyttä. Ei auta, vaikka pärjää elämässään muuten, mikään ei tunnu täydelliseltä, koska on myönnettävä olevansa ihminen, jolla on yököttävä, elävä vartalo, lihaa ja verta. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta olla puhdas, kaunis, alaston kaikesta ihrasta.
"Parannuin" myös anoreksiasta, sillä se huomattiin niin varhaisessa vaiheessa. Sen jälkeen kaikki on mennyt alamäkeä...laihtuessani tunsin olevani hyvä, vahva, osasin arvostaa muitakin ominaisuuksiani, kun olin laihempi.
Seuraavaksi tavaksi käsitellä tunteitani tuli ahmiminen ja oksentaminen...vaikka voin rehellisesti sanoa, etten ikinä ole edes pitänyt ruuasta. Monesti ahmin vain, koska oksentaminen sen jälkeen on ainut tapa, jolla kykenen rentoutumaan ja purkamaan stressiä. Muuten tulen rauhattomaksi ja ruuasta tulee ihan fyysisesti paha olo, jos sen jättää oksentamatta.
Tämä on ollut lähes jokapäiväistä elämääni jo lähestulkoon vuoden.
Kaikista vaikeimmaksi tilanteeni tekee vielä se, että asun kotona ja minulle suorastaan tuputetaan ruokaa, herkkujakin liikaa...Olen monesti kertonut, että haluaisin syödä terveellisesti, mutta sitten sanotaan, ettei mun pidä olla niin niuho ja ei ne suklaat tai keksit sua lihota...
Hitto, mutta ne ei ymmärrä, miksen liho ja millaista tuskaa tämä tuottaa, kun on pakko syödä, pakko oksentaa. Kukaan ei ihmettele, jos jonnekin "katoaa" keksipaketti, tai litra jäätelöä...jos huomataan, niin ennemminkin ollaan voitonriemuisia, että onhan sunkin pakko kumminki jotain syödä, vaikka muuta väitätkin=/