Aina itsemurhan kohdalla tulee eteen kysymys siitä, onko kenelläkään oikeutta tehdä itsemurhaa, koska se on niin itsekästä - koska siinä satuttaa muita ihmisiä.
Onko oikeasti niin, että elämme täällä VAIN tosia varten? Että meidän on elettävä täällä vaikkemme itse nauttisi siitä? Koska meidän pitää olla kiitollisia siitä, että ylipäätään pääsimme tähän maailmaan elämään?
Mitä arvoa minulla on itselleni jos elän vain muita varten? Minä joudun elämään minun sisällä, miksi en saa tehdä elämälläni mitä haluan?
Jos joskus päädyn lähtemään täältä oman käden kautta, jätän läheisilleni viestin, että tämä oli se, mitä minä tahdon. Mitä olen tahtonut jo vuosia. En ole koskaan ollut oikeasti onnellinen. Jos he välittävät minusta, heidän on ymmärrettävä, että tämä oli suurin toiveeni, haaveeni, MINUN unelmani. Että elämä ei vain ollut minua varten ja näin on parempi. Ei kannata surra, koska vihdoinkin sain sen mitä halusin.
Onko oikeasti niin, että elämme täällä VAIN tosia varten? Että meidän on elettävä täällä vaikkemme itse nauttisi siitä? Koska meidän pitää olla kiitollisia siitä, että ylipäätään pääsimme tähän maailmaan elämään?
Mitä arvoa minulla on itselleni jos elän vain muita varten? Minä joudun elämään minun sisällä, miksi en saa tehdä elämälläni mitä haluan?
Jos joskus päädyn lähtemään täältä oman käden kautta, jätän läheisilleni viestin, että tämä oli se, mitä minä tahdon. Mitä olen tahtonut jo vuosia. En ole koskaan ollut oikeasti onnellinen. Jos he välittävät minusta, heidän on ymmärrettävä, että tämä oli suurin toiveeni, haaveeni, MINUN unelmani. Että elämä ei vain ollut minua varten ja näin on parempi. Ei kannata surra, koska vihdoinkin sain sen mitä halusin.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Täysin samaa mieltä!!! On itsekästä vaatia ihmistä elämään pakolla maailmassa, johon ei kuulu, josta ei löydä paikkaa. Elämään elämää, jota ei todellakaan ole pyytänyt, vaan pakolla saanut.
Minulla on yksi suuri haave,ja se on kuolema. Ja sen haaveen aion myös toteuttaa- ennemmin tai myöhemmin. Omin keinoin, jos ei elämä armahda sitä ennen ja päästä kärsimyksistä.
jos elämä tosiaan tuntuu niin pahalta ei se oikeen oo että muiden takia jää, mutta kannattaa( minusta pitää) miettiä ensin onko se elämä todella niin kauheeta ennenkuin niin tekee.tarjooko elämä hyviä hetkiäki? ym.
mut se kun tekee itsarin jättää ikuiset arvet läheisille ja ystäville, kui monen siinä sitten voi ite ajaa itse tuhon partaalle? en sit tiä kumpi on parempi..
Mutta tekotavassakin on eroa. Jos heittäydyt junan tai rekan alle, teet karmean teon kuskille. Se jos mikä on itsekästä. Kannattaa myös miettiä, kenen antaa löytää itsensä. Löytäjän osa voi olla raskas.
Voimia silti elämääsi, mahdollisuuksien mukaan.
Mitä siitä välittää, ei kukaan välitä minunkaan tunteista ja ajatuksista. Miksi enää välittäisin muiden tunteista. Tajusin eräänä päivänä, että miksi mikään ei ole hauskaa enää, koska otan aina toisten tarpeet, ajatukset, vaatimukset ja tunteet huomioon ja jätän omat tarpeeni sivuun ajatellen no kyllä se minunkin vuoro joskus koittaa. Ja paskat! NO MORE!
Mikä ihmisen teko ei olisi tavalla tai toisella itsekäs. Mielestäni on itsekästä odottaa toisten elävän, jos ei muusta syystä, niin jottei pahoita kuolemallaan toisten mieltä. Kyllä sille elämälle täytyy olla muitakin syitä. Kuolleiden ylenpalttinen sureminen, jos mikä on itsekästä. Surija suree omaa menetystään ja pahoittaa mielensä siitä ettei juuri hän voinut olla edesmenneelle avuksi ja tätä kautta kokea itsensä tärkeäksi. Alitajuisesti surua lisää myös se että surija kokee samalla myös oman kuolevaisuutensa ja kyvyttömyytensä auttaa toista ihmistä.
En pyri kirjoituksellani kannustamaan ketään itsemurhaan, vaan laajentamaan näkökulmaansa hieman laajemmaksi. Masennus ja itsetuhoiset ajatukset voivat olla lyhytaikaisia ja niistä voi päästä eroon hoidolla, mutta todellisuus on todellakin niin karu, että kaikille ei elämällä ole juurikaan tarjottavaa. Itse olen nähnyt itsemurhan varteenotettavana ratkaisuna lapsesta asti. Minä, eikä läheiset, eivätkä lääkäritkään pysty tarjoamaan minulle elämisen arvoista elämää. Kaikkea on kokeiltu ja turhaksi havaittu, eikä kukaan ymmärrä. Vaikka ymmärtäisikin, niin "So what?".
Olen kanssasi - vähemmän tuttu - aivan samaa mieltä. Itsemurhaa pidetään itsekkäänä, mutta loppujen lopuksi itsekkäitä ovat ne, jotka eivät suostu näkemään todellisuutta: sitä, että kyseinen henkilö EI OLE HALUNNUT ELÄÄ. Se, että he eivät voi päästää irti toisesta, on heidän omaa tahtoansa, tavallaan siis "oma vika". Jos he tuntisivat, tietäisivät ja ymmärtäisivät, mistä henkilön kuolemanhalu tulee, eivät he katkeroituisi ja vihaisi.
Itse ymmärrän täysin jos joku ei halua elää. Olenhan itse kokenut sen. Luulenkin, että vain sen kokenut voi ymmärtää ja hyväksyä toisen ihmisen itsemurhan.
on aiheuttaa ympäristölleen kaaosta, niin voit katsoa ettet sopudu siihen. Kysymys kuuluukin; mikset yrittäisi sopeutua siihen? Ei se niin vaikeaa ole, jätät vain ryyppäämisen. Alkoholin avullahan olet kaikki sotkusi saanut aikaan. Elämme täällä jokainen yksilönä, mutta tekomme vaikuttavat silti siihen yhteisöön, johon olemme syntyneet. Moni itsemurhalla uhkaileva, hakeekin huomiota, äitiä tai isää elämäänsä. Kenties pahasta olosta puhuminen, asiantuntijan kanssa, helpottaisi? Mielestäni on itsekästä heittää pois hienoin lahja, mitä koskaan voi saada, elämä. Ja aivan varma voit olla siitä, että läheisesi tuntevat katkeruutta tekosi vuoksi, mutta huomionkipeänä ihmisenä voit nauttia siitä. Kerrankin olet keskipisteessä, mutta et valitettavasti niin kuin odotit...
Mistä sinä alkoholin tähän keksit repäistä? Sopeutumiskyky ympäristöön on ominaisuus, ei päättämisen tai yrittämisen asia. Oletko koskaan kuullut luonnonvalinnasta, jossa sopeutumiskykyisimmät menestyvät? Se ei tarkoita sitä, että sopeutumattomat vain jättivät yrittämättä. Toisille elämä yksinkertaisesti on se huonoin lahja, mitä koskaan on saanut. Eivätkä kaikki todellakaan uhkaile huomionkipeästi itsemurhalla. Tietysti suurin osa kaipaa ymmärrystä, mutta koska itsemurha on tabu, niin sitä harvat kuitenkaan löytävät. Sinunkaltaisesi huomionkipeät neropatit, jotka eivät näe nenäänsä pidemmälle pyrkivät vain syyllistämään. Tuosta on ymmärrys kaukana.
itsemurhauhkaajilla, onneksi olkoon, jos et ole niihin sortunut. Ymmärtämys alkaa olla aika kaukana, kun on joutunut tekemisiin "lajitoverisi" kanssa. Kyllä siihen sopeutumiskykyyn voi itsekin vaikuttaa, pitäisi vain osata katsoa maailmaa, vähän eri näkökulmasta. Löytää se elämisen hienous ja nauttia siitä. Oletko varma, ettei sinun masennukseesi liity jokin fysiologinen syy, hormoonitasapainon menetys? Ja, kun täällä kyselet, oikeutusta tekoosi, niin selvästi podet jonkinlaista huonoa omaatuntoa...muutenhan olisit tekosi jo tehnyt. Ja, ei, en ymmärrä itsemurhaa, mielestäni se on hirveätä tuhlausta, ainoastaan jos fyysiset tuskat ovat niin kovat, ettei lääketiedekään pysty auttamaan, niin siinä on jotain mieltä.
Alkoholi ja päihteet ovat yleisiä myös aivan "tavallisilla" ihmisillä. Näkökulma ei juurikaan muuta, sitä miltä ympäristö tuntuu yksilöstä. Jos ympäristö tuntuu sopimattomalta, niin ei se muutu yhtään sopivamman tuntuiseksi, vaikka suhtautusit kuinka ymmärtäväisesti siihen tahansa. Vaikka sinulla olisi Portin lihapiirakka konsernin osakkeita, niin ei rasvakaivon tyhjentäminen tuoksu yhtään sen paremmalle, mikäli asut tuulen alapuolella. Rasvakaivon kaltaisesta elämässä ei välttämättä ole mitään hienoa löydettävää.
En ole vielä sellaisessa iässä, että hormoonitasapainon muutokset olisivat todennäköisiä, eivätkä lääkäritkään ole huomanneet esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa tai vastaavaa. Masentuminen on luonnollinen reaktio huonoihin olosuhteisiin. Enkä ole hakemassa täältä mitään oikeutusta millekkään tekemälleni tai millekkään mitä en vielä ole tehnyt. En tunne myöskään huonoa omaa tuntoa, mikä olisi viivyttänyt tekoani. Järkeilysi tuntuu melkein yllyttävältä ;). Haetko muka itse täältä oikeutusta elämällesi yrittämällä auttaa tai jotain? Täällä voi yksinkertaisesti keskustella asioista ilman, että kuulijat kiipeisivät heti seinille tai määräisivät lääkekuurin. Useille kirjoittelu on jonkinlainen harrastuksen omainen tapahtuma vailla syvempää merkitystä. Vaikkapa kuten satunnainen Bingosessio. Tietysti jotkut voivat myös hakea ymmärrystä täältä, mutta harvalle sitä varmaankaan löytyy.
Kuvittelisin, että itsemurhan ajattelu on hieman samalla tavalla hämentävää kuin mikä tahansa muutos arkeen, kuten irtisanoutuminen, avioero, muutto tuntemattomalle paikkakunnalle tai muu vastaava. Se tulee ajankohtaiseksi jos on tullakseen, eikä siihen varsinaisesti pyritä.
Elämän voi ajatella olevan ylipäätäänkin tuhlausta. Jokainen meistä kuolee ennemmin tai myöhemmin. Jos eläminen on enemmän tympäisevää, kuin nautittavaa, eikä tilanteen muuttamiseen juurikaan ole mahdollisuutta, niin olisi aikamoista tuhlausta kuolla vasta dementiaosastolla pyörien vyötettynä vuoteeseen vaihtamattomissa vaipoissa. Ei kiitos. Henkisellä kärsimykselläkö, johon lääketiedekään ei pysty auttamaan ei ole niin väliä?
"Jos elämän ainoa tarkoitus on aiheuttaa ympäristölleen kaaosta, niin voit katsoa ettet sopudu siihen. Kysymys kuuluukin; mikset yrittäisi sopeutua siihen?"
Tarkoituksenani ei ole aiheuttaa kaaosta, mutta tiedän kyllä, etten sopeudu tähän maailmaan. Olen kyllä yrittänyt, ihan koko elämäni, mutta aina palaan siihen ajatukseen, että minä en vain ole tätä elämää varten. Olen liian heikko tähän maailmaan.
"Ei se niin vaikeaa ole, jätät vain ryyppäämisen. Alkoholin avullahan olet kaikki sotkusi saanut aikaan."
Hassua - olin nimittäin ajatellut, että pitäisikö aloittaa juomaan. Ihan vain paukku tai viinilasillinen illassa jos se auttaisi vähän relaamaan ja olemaan huolehtimatta kaikesta. En nimittäin ole koskaan tykännyt mistään alkoholista. Maistuvat pahalle.
"Elämme täällä jokainen yksilönä, mutta tekomme vaikuttavat silti siihen yhteisöön, johon olemme syntyneet."
Nykyisellään en koe tuovani tähän yhteiskuntaan mitään lisäarvoa, pikemminkin olen suuri kulu yhteiskunnassa ravatessani hoidosta ja lääkäristä toiseen.
"Moni itsemurhalla uhkaileva, hakeekin huomiota, äitiä tai isää elämäänsä."
Itse en ole itsemurhalla uhkaillut, eihän siitä kukaan muu mieheni ja hoitohenkilökunnan lisäksi tiedäkään. Enkä ajattele koskaan puhuvanikaan siitä. Jätän vain viestin, jossa selitän syyni.
"Kenties pahasta olosta puhuminen, asiantuntijan kanssa, helpottaisi?"
Helpottaahan se, hetkeksi. Välillä on kausia, että kaikki on ihan ok, mutta ... sitten masennus taas iskee eikä tunnelin päässä ole enää minkäänlaista valoa. Kaikki menee aina vikaan elämässäni enkä osaa olla onnellinen.
"Mielestäni on itsekästä heittää pois hienoin lahja, mitä koskaan voi saada, elämä."
Entä jos en koskaan halunnut tätä elämää? Muistan ajatelleeni kuolemaa jo viisivuotiaana - siitä lähtien säännöllisesti. Nyt olen 30 ja alkaa tuntua, että riittää.
"Ja aivan varma voit olla siitä, että läheisesi tuntevat katkeruutta tekosi vuoksi, mutta huomionkipeänä ihmisenä voit nauttia siitä. Kerrankin olet keskipisteessä, mutta et valitettavasti niin kuin odotit..."
En todellakaan hae huomiota. Pikemminkin toivon, etten olisi koskaan syntynytkään, ettei minun tarvitsisi aiheuttaa muille surua - ei nyt eläessäni enkä kuolemallanikaan. Jos voisin kadota kenenkään huomaamatta ja huolehtimatta, tekisin sen.
Nii että muuta en voi sanoa, ku HAISTA PASKA! Ainoa nautintoaine, jota käytän, on tupakka, ja se ei aiheuta minkäänlaisia viboja, kuten esimerkiksi alkoholi ja huumeet joillekkin. Silti olen 3vuoden ajan suunnitellut itsemurhaani päivittäin. Ja sen tiedän, että vaikka kaikki yrittävätkin sinnikkäästi väittää että joku jää aina kaipaamaan kuoleman jälkeen, niin minua ei tule. Kukaan ei ole koskaan välittänyt paskan vertaa ja hädän hetkellä jättänyt kuin nallin kalliolle yksin selviämään. Maailma ei ole tarkoitettu kaikille, kai me "itsemurhaajat" olemme ehkä tullet tänne maailaan vahingossa (en nyt tarkoita vahinkolapsia vaan jotain ihan muuta..)
Mutta jos nyt joku tajuaa tämän sekalaisen teksin niin kiva.
haistatteluun...jos sanotaan että "yleisiä", niin onko se mielestäsi kaikki??? Ja turha sitä on vastaanväittää, että päihteet ja masennus eivät kulkisi käsi kädessä. Itselläni on läheinen, joka on jo useita vuosia uhannut itsarilla ja on yllättäen sekakäyttäjä. Tuollainen jatkuva uhkailu ja toisten huolestumisesta nauttiminen on sen sortin henkistä väkivaltaa, että välillä jo toivoo, että tekisi, sen mitä uhkaa, niin loppuisi tuo piina. Tietenkin tämä henkilö on psykologisen avun tarpeessa, vaikka itse kuvitteleekin olevansa kaiken yläpuolella.Eipä sitä aikuista ihmistä voi väkisin hengissä pitää, jos ei itsellä ole haluja siihen. Ja jos olet käyttänyt elämästäsi jo 3 vuotta itsemurhan suunnitteluun, niin voi,voi, kun tuhlaat aikaasi. Tekisi hyvää sinullekin hankkiutua vaikka syöpäosastolle katsomaan, kuinka hyvin asiasi loppujen lopuksi ovat. Sieltä löydät ihmisiä, jotka taistelevat hengestään, kynsin hampain, arjen sankareita, kun taas sinä...no, tiedät kyllä itsekin.
Usein itsemurhaan ajaudutaan kun ei enää nähdä mitään muuta vaihtaria. Siinä tilassa ihminen ei siis ole kyvykäs arvioimaan mikä mulle on parasta tai mitä mä haluan. Silloin haluaa vaan pois ahdistuksestaan ja mikäs sen yksinkertaisempaa kuin "kuolla pois".
Ulkopuoliset näkee ihmisen usein ihan toisin kuin hän itse ja juuri siksi se hänen omakätinen lähtemisensä on läheisten mielestä usein itsekäs ja väärä valinta. Muut näkevät sata ja yksi mahdollisuutta valita toisin, koska he eivät ole masentuneita, toivottomia, ehdottomia jne jne.
Se että ajautuu syystä tai toisesta niin "sokeaksi" ettei näe enää mitään syytä elää, ei todellakaan voi olla elämän tarkoitus. Luonnossa ei tunneta itsemurhaa, niin kuin ihminen sen käsittää, kyllä se on meidän pääkoppamme tuotoksia.
Siksi juuri ympäristö kannustaa taistelemaan sitä mielen ajautumista vastaan ja yrittää herätellä ihmistä näkemään tilanteensa muustakin näkökulmasta kuin vain itsestä lähtöisin.
Ulkopuoliset ehkäpä näkevät sata ja yksi mahdollisuutta, mutta ulkopuoliset näkevät tilanteen ainoastaan oman kokemuspohjansa sokaisemina. Ihmiset ovat erilaisia, eikä toisia ihmisiä tulisi arvioida omana peilinään. Mikä on toiselle hyvä voi olla toiselle huono.
Se ettei luonnossa tunneta itsemurhaa, johtunee siitä ettei muualla luonnossa esiinny ihmisen kaltaista tietoisuuttakaan. Moraalisia arvoja ei myöskään voi johtaa luonnossa esiintyvistä ilmiöistä. Kyseessä on ns. naturalistinen virhepäätelmä.
Itsemurha tuottaa paljon tuskaa muille. Mutta niin tuottaa moni muukin teko, ja kuolema ylipäänsä. Minusta on väärin ajatella, että ihmisellä ei ole oikeutta itsemurhaan muiden kärsimyksen tähden.
Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että kärsijöiden joukkoon todennäköisesti lmaantuu myös tapauksia, jotka eivät panneet tikkua ristiin kärsivän auttamiseksi silloin, kun tämä vielä oli hengissä, saattoi jopa päinvastoin olla mukana hankaloittamassa tämän elämää tai tuottamassa lisää pahaa mieltä esimerkiksi syytöksillään.
Se kuitenkin on sanottava, että sieltä ei ole takaisin tulemista. On syytä harkita asiaa enemmän kuin tarkkaan, ja muistaa että täältä pääsee joka tapauksessa vielä pois - tai joutuu - ihan miten vaan.
Useinhan ihminen ei halua kuolla ja kadota vaan päästä eroon kärsimyksistään, valitettavasti itsemurhassa menee koko paketti kerralla. Suosittelen kokeilemaan kaikkia muita keinoja ensin, oikeasti.
Paha olo menee yleensä ohi jossain vaiheessa, esimerkiksi elämänmuutoksen yhteydessä, jolloin ei enää tulisi mieleenkään päättää päiviään.
Toki on niin, että me kaikki kuolemme jossain vaiheessa, joten on helppoa ajatella, että miksi ei nyt sinnittelisi tätä yhtä elämää kun tässä kerran ollaan, muita kertoja kun ei ilmeisesti tule.
Entä jos tuntuu, että tämä on nyt nähty? Vuodesta toiseen samaa *askaa. Pohjalla on käyty ja kun luulee, että pohjalta ei voi kun nousta, onkin aika ottaa lapiot käteen ja kaivaa vielä vähän syvemmälle. Eikä se paskan niskaan sataminen niskaan nosta pohjaa ollenkaan, vaan tekee siitä juoksuhiekkaa. Ja kun on korvia myöten täynnä, alkaa pilleripurkki olla aika houkutteleva vaihtoehto.
Jännä vain, miten meille hoetaan lapsesta asti, että elämä on lahja ja sitä pitää arvostaa. Sinnitellä pitää ja mikä ei tapa, vahvistaa. Että jumala ei anna enempää kun ihminen jaksaa kantaa ja huomenna on parempi päivä.
Miksi jokaisella ei ole oikeus päättää omasta elämästään. Jos alkaa tulla mitta täyteen, saisi luovuttaa ilman syytöksiä ja syyllistämistä.
Olisiko silloin yhteiskunta panostanut turhaan ja olisi mennyt turhia veromarkkoja? Mutta eikö ole turhaa olla täällä kuluttamassa toisten veromarkkoja kun itse ei niitä tuo, vaan kuluttaa vain lääkärissäravaamisillaan.
Enkä tarkoita, että kaikki vaan joukolla purkille, vaan että jos joku siihen pitkän harkinnan jälkeen päätyy, olisi se hänen päätöksensä, jota kunnioitettaisiin.
Se kuitenkin on sanottava, että sieltä ei ole takaisin tulemista. On syytä harkita asiaa enemmän kuin tarkkaan, ja muistaa että täältä pääsee joka tapauksessa vielä pois - tai joutuu - ihan miten vaan.
Useinhan ihminen ei halua kuolla ja kadota vaan päästä eroon kärsimyksistään, valitettavasti itsemurhassa menee koko paketti kerralla. Suosittelen kokeilemaan kaikkia muita keinoja ensin, oikeasti.
En usko, että kuleman jälkeen kaipaa tänne takaisin. En usko, että silloin on enää tietoinen mistään.
Olet oikeassa siinä, että jos voisi valita, kuollako vai elääkö onnellisena, varmasti jokainen valitsisi jälkimmäisen. Olisihan se kivaa olla onnellinen ja kokea asioita, nähdä ja oppia uutta ja nauttia siitä. Mutta kun koko elämä on tähän saakka ollut yhtä vastoinkäymistä toisen perään, eikä mikään näytä pohjimmiltaan koskaan muuttuvan (vaikka hyviä jaksoja onkin), tuntuu että kaikki muut keinot on jo kokeiltu. On yritetty etsiä ratkaisuja ja olla positiivinen ja luottavainen - vain pettyäkseen taas. Kun tämä elämä on nähty, lienee aika antaa tilaa muille.
"Depressio on mielialatauti, joka ilmenee niin salaperäisen tuskallisena ja vaikeasti tavoitettavana sairaalle itselleen - hänen välittäjänä toimivalle älylleen - että se hipoo kuvattavissa olevan rajoja. Niinpä se pysyy lähes käsittämättömänä niille, jotka eivät itse ole kokeneet sairautta sen äärimmäisessä muodossa." - Mielen naamiot, Peter C. Whybrow
"Vähemmän tuttu", komppaan sua täysillä! Henkinen kärsimys ja sairaus on vain niin helppo kieltää ja mitätöidä, kun "eihän se näy ulospäin"...Saakeli mitä kärsimystä tämä elämä voi olla...
Fyysisesti sairas saa kyllä aina teetä ja sympatiaa, mutta auta armias jos sairastat esim. vakavaa masennusta tai vaikka syömishäiriötä (joiden kuolleisuus on muuten TODELLA korkea)niin kaikki on vain omaa saamattomuutta ja tyhmyyttä, kun jotkuthan ovat OIKEASTI sairaita...Elämä on. Mutta ei kaikkia varten.
tuo oli hyvin sanottu.
tulin nyt ihan muihin ajatuksiin itsemurhasta.
ei tule siitä, että itse elämä on kivaa vaan siitä miten sen itse järjestää ja millaiset ovat olosuhteet. Hölmöähän se on että odottaa valmista ja antaa vastuun muille. Emme me mielestäni elä muita varten vaan muiden kanssa. Silloin itsemurha on liian helppo ratkaisu, silloin ei elä muiden kanssa, vaan itseään varten tehdessään elämällä niinkuin haluaa. Ei onnelisuus tule siitä että haaveett tai toiveet toteutuvat helpoimmalla tavalla. Eikö juuri ponnistelu osoita sen että onelmat ovat kestäviä ja todellisia.
Eikö juuri ponnistelu osoita sen että unelmat ovat kestäviä ja todellisia.
Olen ymmärtänyt sen, että elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Että jokaisesta virheestä tulee ottaa opiksi ja sitä kautta tulla vahvemmaksi ja viisaammaksi. Tulee osata ajatella, hyväksyä ja luovia; unohtaa sopivissa määrin ja antaa tilaa itselle ja muille oikeissa suhteissa.
Mutta entä jos ei osaa? Jos ei enää jaksa? Jos ei kertakaikkiaan ole voimia aina vaan yrittää, päivästä toiseen? Jos aina saa turpaansa, eikä löydä oman elämänsä mielekkyyttä?
Tuskin kukaan odottaa valmista, töitähän me kaikki olemme joutuneet tekemään aina, muodossa tai toisessa. Se, että elämme toistemme kanssa, on yksi näkökulma sinänsä - ihan hyvä sellainen. En vain näe sen vahvistavan sitä, että juuri minua kaivattaisiin tässä joukossa - enhän juuri minä muodosta tätä joukkoa. Vaikka minä puutunkin, muiden elämä ja piirileikki jatkuu.
Itsemurhan pitäminen ns. helppona ratkaisuna kuulostaa korvanai vittuilulta, jos sanon suoraan. Se antaa sen kuvan, että meidän tuleekin kärsiä ja hitto jos et osaa kärsiä kunnialla, kärsit sitten vielä enemmän koska olet niin heikko. Heikot kun kato ei täällä rullaa, niiden tulee nöyristellä ja piiskata itseään vahvemmiksi. Vain luuserit lopettaa kesken. Mammarit.
Entä jos myönnän olevani liian heikko tähän elämään? Jos olen liian heikko nöyristelemään? Kenen etua ajaa se, että olen täällä, nöyristelemässä tai en? Olenko oikeasti jollekin iloksi, hyödyksi? Ja jos olen, onko tärkeämpää, että tämä toinen ihminen saa minusta jotain jos minä en saa mistään mitään?
Ja kyllä minä ponnistellut olen, yrittänyt kovasti olla tyytyväinen ja kehittyä ja kasvaa. Unelmani ovat olleet kestäviä, totta, mutta koskaan eivät todellisia. Jos olen jotain saavuttanut, en ole osannut nauttia siitä, koska sen mukana on tullut jotain uutta surua. Minulla ei vain ole ollut tuuria olla onnekas kaikessa, eikä luonnetta osata olla tyytyväinen vaikka elämä kusee.
hyödyllisesti, jota tuot esiin tuossa vastauksessa. Hyvä kun toit esiin anteeksiantamisen jaunohtamisen ja virheistö oppimisen; sinähän osaat. Asennekysymys; sinä saat aina turpaan, jos niin haluat tai olet.
"Helppo ratkaisu" ei ole vittuilua. Sinähän oikestaan vastasit siihen ketkä käyttää helppoa ratkaisua sun mielestä; nöyristelijät, luuserit... Kuulutko sinä mielestäsi tuohon ryhmään, kuulut ja et? Se on sinusta kiinni oletko kelle hyödyksi ja iloksi, ainahan se meistä jokainen peilaa itseään suhteessa toiseen, niinhän sinäkin teet.
Valitettavasti me emme yksin mitään vain yhdessä jotain. Siinä olet oikeassa että vaikka sinä puuttuisitkin niin kaikki jatkuu... Tähänhän meistä jokainen on saanut tottua toteamaan monta kertaa sairastuessaa ja huomatessaa kuinka vähän sua kaivataan toihin tai kuinka kliseiltä kaipausviestit kuulostavat.
Unelmasi ovat siis totetuneet, odotat niiltä sitten liian paljon, odotuksesi eivät ole olleet realistisia. Jos minun kaikki unelmani olisi toteutuneet niinkuin minä haluan ja ilman surua, niin mitä elämää se olisi. Sehän olisi elokuvan käsikirjoitus. Ei sellainen itsekriittoisuus johda mihinkään muuhun kuin epäannistumisiin.
""Helppo ratkaisu" ei ole vittuilua. Sinähän oikestaan vastasit siihen ketkä käyttää helppoa ratkaisua sun mielestä; nöyristelijät, luuserit..."
Ymmärsit väärin. En kertonut omaa mielipidettäni, vaan sen, mitä ympäristö viestittää syyllistämällä "itsemurhakandeja". Kirjoitin huonosti, et osannut lukea tekstiäni oikein. Pahoittelen.
Itsemurha ei siis ole mielestäni helppo ratkaisu. Ei helvetissä. Ei sitä tehdä hetken mielijohteesta tai huomionkipeyttään (ketkä näin sanovat, eivät tiedä aiheesta mitään), vaan lukuisien epäonnistumisien ja pettymysten kautta. Siihen pisteeseen päädytään pitkän harkinnan jälkeen. Ja kyllä. Minusta siinä ei ole mitään pelkurimaista. On rohkeata tehdä kerrankin se, mitä itse haluaa.
"En kertonut omaa mielipidettäni, vaan sen, mitä ympäristö viestittää syyllistämällä "itsemurhakandeja". "-kirjoittamalla menet kasvottoman ympäristön taakse aivankuin paeten kirjoittamisiesi sanojen vastuuta. Luulin että haluat keskustella tasavertaisesti ja pakematta toisten turvaan. Mikäs sitten on oikein sun mielipide, toivottavasti et ajattele niin kirjoittamallasi tavalla sittenkin alitajunnassa. Tiedoksi, että jokainen lukija lukee omalla tavalla ja jokainen tekstin ymmärrys on aina tulkintaa.
Jos sinä käytät noin paljon energiaa siihen että pohdit, sitä että onko itsemurha helppo ratkaisu vai ei mitetien mikä on sopivin tapa lähteä, niin on se uhkarohkeutta vailla vastuuta ja vapautta. Eihän tämä asia koskaan sinua vapauta, vaan on taakka, 'entä jos sittenkin...', 'mitä jos...' tms. sellaiset ajatukset riivaavat sua. Koskaan et voi olla varma onnistumisesta, voi olla, että onnistut osittain, mutta sitähän sinä et silloin enää ymmärrä.
Ei millään pahalla, mutta näen, että olemme täysin eri aaltopituuksilla, etkä ymmärrä, mitä ajan takaa. Siksi en edes viitsi yrittää kertoa sinulle, mitä oikeasti ajattelen. Et voisi ymmärtää.
... ymmärtämään pystyvät vain ne, jotka haluavat ymmärtää.
lopettaa keskustelu, väittämällä etten ymmärrä tai en halua sitä tehdä. Turha kuitenkaan kuvitella että löydät 100% takuuvarman tavan tehdä itsemurha, kun...
Sori - tyylisi kirjoittaa on vaan niin ärsyttävä, ettei sun kanssa viitsi tästä aiheesta keskustella. Olisi mielekkäämpää keskustellan sellaisen kanssa, joka tietää, mistä puhun. So long.
Saatko lääketieteellistä apua? Masennuslääkkeet joskus auttavat oikeasti. Tiedät varmaan, että aivokemia vaikuttaa siihen, miten maailman kokee ja aivoihin voidaan vaikuttaa lääkkeillä.
Jos tämä on sinulle jo tuttua ja kaikki lääkeet moneen kertaan kokeiltu, pyydän anteeksi.
Pointti: joskus masennus on elimellinen ongelma eikä persoonallisuuteen tai elämänkokemuksiin liittyvä ja sitä voidaan sellaisena hoitaa onnistuneesti.
Kyllä minulla lääkkeet on - mielialalääkitys, rauhottavia "pahan päivän varalle" (vähän iroonista, eikö) ja nukahtamislääkkeitä jos en meinaa saada unta. Onhan niistä apunsa, mutta eivät nekään poista sitä tosiasiaa, että en jaksa enää oikein mitään vastoinkäymisiä enkä jaksa uskoa tulevaisuutaan. Vaikka miten yrittäisin elää varovasti ja hiljakseen, rauhassa, tulee aina eteeni ihminen, joka osaa vetää maton altani.
Tiedostan sen, että masennus herkistää, ja jos vain saisin voimia, en ottaisi itseeni kaikesta. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, etten pidä tästä maailmasta. Liikaa vääryyttä, julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta...
Hienoa! Kerrankin asiallista keskustelua kipeästä aiheestä kuin itsemurha. Olen itse ollut kauan sitä mieltä että olen vain itselleni ja (luojalleni) tilivelvollinen elämästäni. Ja se mitä tulee kuoleman jälkeen sillä on turha alkaa pelottelemaan, eipä ole kukaan tullut kertomaan "helvetin tulista". Olen myös ajatellut sitä vaihtoehtoa että jospa oman elämäni eräs opinkappale onkin se miten lähteä täältä silloin kun vielä ymmärtää lähteä. Itsemurha vaatii myös rohkeutta. (vaikka luusereiksi jotkut nimittelevät)
Olen itse tehnyt yhden yrityksen. Lähdin yritykseeni vakain mielin ja toiveena päästä pois mutta "myrkkyni" ei riittänyt. Toistelin itsekin aikani kliseitä, että elämä on koulua, jossa pitää oppia vaikeuksien kautta ja elämä kantaa eikä luoja anna isompaa taakkaa jne........
Viimeisen vuoden aikana olen pitkälti hylännyt kaiken tuon selittelyn ja alkanut uskoa että elämä on vain eräänlainen matka ja ainoa mihin voin vaikuttaa elämässäni on miten siihen asennoidun (toisaalta olen tuostakin hieman nykyään eri mieltä). Koska olen myös huomannut että asennetta ei voi myöskään muuttaa pelkällä tahdonvoimalla. Ei auta muodikas positiivinen ajattelukaan. Olen nuo kaikki "voi hyvin"-reseptit testannut omassa elämässäni. Aina riittää näitä sepustajia ja maailmanparantajia (joihin lukeuduin itsekin vielä joku vuosi sitten), jotka sen hetkisessä mielentilassaan antavat yltiö-positiivisia lausuntojaan omasta "valaistumisestaan" ja seuraavana hetkenä huomaa saman ihmisen kurkkua myöden suossa.
Kun osaisi elää tätä hetkeä (sen kliseen olen vielä pitänyt) ja ymmärtää että mikään tila ei kestä ikuisesti niin se auttaa ainakin minua nykyisin. Voimia kaikille elämän kolhimille. Mitä jos perustetaan oma kerho "iloiset itsemurhaajat"? Onhan meillä jo esikuvana Paasilinnan kirja............
Lukekaapas Anna-Leena Härkösen kirja "Loppuunkäsitelty". Todella loistavaa ja koskettavaa luettavaa!!Suosittelen lämpimästi! Kirjahan kertoo Anna-Leenan siskon itsemurhasta, ja sitä seuraavan surun käsittelystä sekä pohtii itsemurhaa laajemmnkin.
Pari otetta kirjasta meni suunnilleen näin: "Ei ole suurempaa yksinäisyyttä kuin se, kun itsemurhaaja alkaa toteuttaa suunnitelmaansa", "Se, kuka tuomitsee itsemurhan tekijän elämän helvetistä seuraavaan helvettiin, ei ole ihminen." "Itsemurha on helvetin rohkea ratkaisu, hyppy tuntemattomaan." Nuo oli siis vaan mukailtuja lauseita kirjan ajatuksista, ei suoria sitaatteja...Mutta lukekaa itse, saatte varmasti paljon uusia ajatuksia itsemurhasta!
Tää oli hieno kirja.
Itkin kun Härkönen kirjoitti yhdessä kohtauksessa, että hänen on päästävä pois tai hän hajoaa (tai miten se sanamuoto menikään, tarkoitti kuitenkin, että hän purskahtaisi kunnon itkuun jos ei kohta poistuisi paikalta).
Johon ystävä: "hajoa vain"
Ja sillä hän tarkoitetti sitä, että kun on paha olla, on lupa itkeä. Että silloin pitääkin itkeä ja olla surkea. Että antaa tulla vain, ei häpeillä.
Mielestäni se kohtaus oli jotenkin niin vilpitön ja välittävä. Sellaista vilpittömyyttä maailma tarvitsisi lisää.
kirjaa eilen ja odotin, koska itku pullahtaa. Meni aika pitkälle ennenkuin se tuli. Sen verran sarkasti tekstiä se oli, tuskanhuuto oli puettu tiiviiseen pakettiin ja upeaan taiteelliseen muotoon. Mutta tragediahan siellä alla on, sattuu ja koskee ja pitkään. Mmmärrän, että joidenkin on helpompi kirjoittaa henkilökohtaisista kivuista kuin toisten ja niiden lukeminen voi auttaa jotakuta. Vaikka en itseni lopettamista harkitsekaan, voin ymmärtää tuskaa sen kaiken takana. Epätoivoa on kyllä ollut ja vaikeita tapahtumia. Ei niistä ihan helposti toivu, mutta opettelen. Niin varmaan kirjailijakin tekee.
Onko A-L.H. omalla asiallaan? Tekeekö rahaa ja julkisuutta hyvin epäilyttävällä asialla?
Ei ole ikinä helppo ratkaisu. Siinä menettää samalla kaiken. Itse tekokin voi olla kivulias ja iljettävä.
millaisesta vastoinkäymisestä puhut, mutta miten 10 vuotta jatkunut jatkuva paska kohtelu (ulkonäön takia) voi vahvistaa minua. PASKAPUHETTA tuo, että muka vastoinkäymiset vahvistaa. Vai voiko kiusaamista laskea vastoinkäymiseksi? Pukeudun hyvin, pesen hampaat päivittäin yms, mutta toi naama nyt on mikä on.
Tuntuu, että tällä palstalla on taas vääriä henkilöitä kommentoimassa, kun eivät tiedä toisten tilanteesta hevon helvettiäkään. Turha kirjottaa mitään, jos ei ole ite samassa tilanteessa. Jos ei tunne, ei voi tietää.
Miten voit olettaa että kukaan olisi toisen kanssa samassa tilanteessa. Jos näin olisi silloin keskustelu olisi turhaa, ei olisi mitään keskusteltavaa. Näin ollen on hyvä keskustella, ne keskustelee, jotka uskaltaa
mutta suurimalla osalla on sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, jotka välittävät. Ja mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, mitä vieraat ihmiset ajattelevat? Henkilö, joka vähät välittää läheisistään ja siitä, miten huonon olon nämä saavat, kun joku läheinen tekee itsarin, niin on vain yksinkertaisesti henkisesti sairas tai sitten itsekäs. Ja mitä sinä siitä sitten välität, mitä sinusta ajatellaan?
Onko sinulla paha olla vai oletko vaan järkeillyt elämäsi turhaksi?
kyllähän sitä saa itsesä hirteen vetää tms.väheneepä maapallolta hieman ihmisiä,mutta luovuttamista se on ennen kuin sen vain hyväksyisi osaksi persoonallisuuttaan.Tämän palstan sijaan kävelkää kallonkutistajalle ja syökää kiltisti ne lääkkeet.Se on vaan hyväksyttävä mikä osakseen on annettu.
On paha olla. Sen takia olen järkeillyt elämäni turhaksi. Turha elää kun on aina paha olla.
"Tämän palstan sijaan kävelkää kallonkutistajalle ja syökää kiltisti ne lääkkeet."
Kävelty on, monta monta kertaa. Takaisin ja uudestaan. Lääkkeiden kanssa, uusien lääkkeiden kanssa, vuosia. Diipadaapa, eipä auta.
"Se on vaan hyväksyttävä mikä osakseen on annettu."
Tuo kommentti oli ihan täyttä paskaa. Ei auta kuule masentunutta YHTÄÄN.