Haluaisin puhua hieman buddhalaisuuden kahdeksanosaisen polun toisesta askelmasta: täydellisestä tunteesta (otsikko). Se korostaa ensisijaisesti anteliaisuutta, rakkautta ja myötätuntoa. Tuttuja asioita, mutta niin pirun vaikeaa toteuttaa käytännössä.
Sen olen havainnut, että tunteakseen edellä mainittuja asioita on omassa sydämessä oltava jonkinlainen rauha ja varmuus. Jos mieli on pelon, hermostuneisuuden, katkeruuden tai vihan vallassa, on mahdotonta tuntea rakkautta. Vihan vallassa sitä ei edes halua tuntea.
Itse olen törmännyt ristiriitaan siinä, että samaan aikaan haluaisi olla ystävällinen ja myötätuntoinen, muttei kuitenkaan nöyristelevä. Haluan pitää oman pääni enkä siedä, jos joku edes kuvittelee suhtautuvansa minuun alentuvasti. Olenkin vähän väliä pohtinut: noudattaisinko buddhalaista polkua kylväen pyyteetöntä rakkautta ympärilleni vai heittäydynkö länsimaisen egoismin kelkkaan asettuen puolustamaan oikeuksiani. Toisinaan jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta, sillä kyllähän ihminen tuntee ylpeyttä itsestään kun on kyynärpäätaktiikalla onnistunut nousemaan kasan ylimmäiseksi.
Välillä buddhalainen tapa tuntuu nössöltä ja sisällöttömältä. Paitsi että rakkauden ja myötätunnon tunteminen ventovieraita kohtaan on vaikeaa, ei sitä jaksa kauan kun muut eivät kuitenkaan suhtaudu sinuun samalla tavalla. Silloin sitä alkaa mieluummin pelaamaan yhteiskunnan säännöillä ja ajamaan vain omia etujaan.
Miten helposti unohdankaan sen, miltä rakkauden ja myötätunnon tunteminen oikeasti tuntuu. Siis aivan oikeasti. Se ei ole alistumista, mitään pelokasta heittäytymistä toisen armoille toivoen, että saisi vastarakkautta (tällaiseksi se nimittäin monesti luiskahtaa). Sen sijaan se on samanlaista tunnetta mitä tuntisin lemmikkiäni tai lastani kohtaan. Aivan kuin haluaisin antaa odottamatta mitään vastapalvelukseksi. Aivan kuin tuntisin vanhemmuudentapaista huolta toisen hyvinvoinnista. Tavallaan sitä on toisen yläpuolella, mutta ei kuitenkaan pidä toista vähempiarvoisena.
Muutaman kerran olen avautunut niin, että olen kohdannut ihmisen näiden tunteiden kanssa ja mikä muutos toisessa on tapahtunutkaan! Kova ulkokuori on sulanut, tilalle tullut jonkinlainen hämmennys. Luottamus minua kohtaan on herännyt ja toinen on alkanut pitää minusta välittömästi. Sellainen on hauskaa!
Ongelma on vain sen varmuuden ja rauhan löytämisessä. Tunteet kun heilahtelevat miten sattuu ja epävarmuus itsestä nostaa ajoittain päätään. Silloin sitä ei uskalla avautua tuntemaan oikealla tavalla.
Ja samaan aikaan päässäni jyskyttävät Buddhan sanat, että jos vain tuntee myötätuntoa kaikkien muiden elävien olentojen kärsimyksiä kohtaan, silloin kaikki muut hyveet, kaikki muut henkiset ominaisuudet ja saavutukset - jopa itse Valaistuminen - seuraavat aikanaan. Muuta ei tarvita.
Mutta perkule kun sen pitää olla niin vaikeeta ;)
Sen olen havainnut, että tunteakseen edellä mainittuja asioita on omassa sydämessä oltava jonkinlainen rauha ja varmuus. Jos mieli on pelon, hermostuneisuuden, katkeruuden tai vihan vallassa, on mahdotonta tuntea rakkautta. Vihan vallassa sitä ei edes halua tuntea.
Itse olen törmännyt ristiriitaan siinä, että samaan aikaan haluaisi olla ystävällinen ja myötätuntoinen, muttei kuitenkaan nöyristelevä. Haluan pitää oman pääni enkä siedä, jos joku edes kuvittelee suhtautuvansa minuun alentuvasti. Olenkin vähän väliä pohtinut: noudattaisinko buddhalaista polkua kylväen pyyteetöntä rakkautta ympärilleni vai heittäydynkö länsimaisen egoismin kelkkaan asettuen puolustamaan oikeuksiani. Toisinaan jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta, sillä kyllähän ihminen tuntee ylpeyttä itsestään kun on kyynärpäätaktiikalla onnistunut nousemaan kasan ylimmäiseksi.
Välillä buddhalainen tapa tuntuu nössöltä ja sisällöttömältä. Paitsi että rakkauden ja myötätunnon tunteminen ventovieraita kohtaan on vaikeaa, ei sitä jaksa kauan kun muut eivät kuitenkaan suhtaudu sinuun samalla tavalla. Silloin sitä alkaa mieluummin pelaamaan yhteiskunnan säännöillä ja ajamaan vain omia etujaan.
Miten helposti unohdankaan sen, miltä rakkauden ja myötätunnon tunteminen oikeasti tuntuu. Siis aivan oikeasti. Se ei ole alistumista, mitään pelokasta heittäytymistä toisen armoille toivoen, että saisi vastarakkautta (tällaiseksi se nimittäin monesti luiskahtaa). Sen sijaan se on samanlaista tunnetta mitä tuntisin lemmikkiäni tai lastani kohtaan. Aivan kuin haluaisin antaa odottamatta mitään vastapalvelukseksi. Aivan kuin tuntisin vanhemmuudentapaista huolta toisen hyvinvoinnista. Tavallaan sitä on toisen yläpuolella, mutta ei kuitenkaan pidä toista vähempiarvoisena.
Muutaman kerran olen avautunut niin, että olen kohdannut ihmisen näiden tunteiden kanssa ja mikä muutos toisessa on tapahtunutkaan! Kova ulkokuori on sulanut, tilalle tullut jonkinlainen hämmennys. Luottamus minua kohtaan on herännyt ja toinen on alkanut pitää minusta välittömästi. Sellainen on hauskaa!
Ongelma on vain sen varmuuden ja rauhan löytämisessä. Tunteet kun heilahtelevat miten sattuu ja epävarmuus itsestä nostaa ajoittain päätään. Silloin sitä ei uskalla avautua tuntemaan oikealla tavalla.
Ja samaan aikaan päässäni jyskyttävät Buddhan sanat, että jos vain tuntee myötätuntoa kaikkien muiden elävien olentojen kärsimyksiä kohtaan, silloin kaikki muut hyveet, kaikki muut henkiset ominaisuudet ja saavutukset - jopa itse Valaistuminen - seuraavat aikanaan. Muuta ei tarvita.
Mutta perkule kun sen pitää olla niin vaikeeta ;)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kun oivaltaa täydellisen näkemyksen (samma-ditthi) ja täydellisen tunteen (oikea mielenlaatu) ollaankin edetty jo melkoisen pitkälle!! Täydellinen mielenlaatu voidaan saavuttaa tarkkaavaisuuden ja meditaation kautta, yleensä valaistumisen viime metreillä.
Ensimmäinen ja mielestäni kaikkein olennaisinta on kuitenkin ymmärtää Buddhan neljä jaloa totuutta kärsimyksestä - ilman tämän sisäistämistä kahdeksanosaisesta polusta on vaarana muodostua eräänlainen new age oppi.
Niin ei se helppo tie ole kulkea, etenkään täällä länsimaissa. Jos sinulla on joskus mahdollisuus vierailla jossain buddhistisessa maassa huomaat kuinka suuri tuo kulttuuriero meidän välillä on. Täällä vallitseva ilmapiiri ja ihmisten mielipiteet ovat useasti niin jyrkästi vastaan kaikkea sitä mitä me buddhalaisuudessa koemme oikeaksi, että se väistämättä pyrkii luomaan meissä epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta ei saa antaa periksi, tosin ei saa olla myöskään liian ankara itselle. On hyvä yrittää nähdä kaikissa ihmisissä Buddha-luonne; kaikki elolliset pyrkivät onnellisuuteen, välttämään kärsimystä.
http://www.dharmathecat.com/episod7.htm
Buddhan koko opetuksen ytimen vois kai kuvailla seuraavasti:
Ole hyvä itsellesi ja muille.
Sitten kun alkaa miettiin että miten voi olla hyvä itselle ja muille, saa aika äkkiä kasaan viisi ohjetta jotka Buddha opetti:
1.pidättäydy tappamasta tai vahingoittamasta mitään elävää olentoa
2.Pidättäydy varastamasta
3.Pidättäydy vahingollisesta puheesta. esim. valehtelu
4.pidättäydy käyttämästä päihteitä
5.pidättäydy moraalittomasta seksuaalisesta käytöksestä
Eli aluksi minun mielestä on hyvä noudattaa näitä moraalisen harjoituksen perustana ja lisäksi tarkkailla omia vihan ja rakkauden ym. tunteita ja tietenkin meditoida.
Mutta mielestäni myötätunnon ja todellisen rakkauden tunteita ei voi vain päättää tuntea vaan ne syntyvät viisauden ja ymmärryksen myötä joka tulee harjoittelusta. Eli noita tunteita ei voi pakottaa tulemaan.
Mutta esim. vihan ja ahneuden tunteille voi pistää pikkuhiljaa hanttiin jo harjoittelun alkuvaiheessa.
Niinkuin tuossa aikaisemmassakin tekstissä sanottiin niin ei kai pitäisi ajatella että miksen minä tunne myötätuntoa, tai että minun pitäisi tuntea myötätuntoa vaan täytyy noudattaa noita perus moraaliohjeita ja harjoitella ja sitten myötätunto ja rakkaus tulee pikkuhiljaa automaattisesti ja jossain vaiheessa joka tilanteessa. Eli aluksi täytyy nöyrästi ymmärtää omat heikkoudet.
Tietenkin joillakin ihmisillä voi olla jo syntyessään paljon myötätuntoa toisia kohtaan.
Sitten siitä nöyristelystä, mielestäni harjoitellessa ei tule varsinaisesti "nöyristellä" ketään, mutta jonkinlainen nöyryys harjoittelua kohtaan on hyvä olla, ettei ala esimerkiksi kuvitella itsestään liikoja. Tässä jonkin aikaa sitten naapurini sylkäisi autoni tuulilasiin enkä vieläkään tiedä miksi. Mutta olin tyytyväinen kun minulla ei tullut tarvetta suuttua tai kostaa, vaan ajattelin vain että "jaaha, että sellaiset terveiset". Tietenkin olen miettinyt syytä moiseen.
Se ettei tuollaisessa tilanteessa tee tilanteelle mitään ei ole mielestäni liiallista nöyryyttä.
Sillä on helppo ymmärtää että tuo henkilö on jostain syystä vihainen ja syvällä vihan koukeroissa mihin on itse asiassa helppo kenen tahansa joutua. Yleensä paras keino saada tuolla tavalla käyttäytyvä henkilö miettimään tekoaan on olla reagoimatta, sillä muuten syntyy vain lisää ongelmia.
Tuollaisessa tilanteessa voi ajatella että 500 vuoden päästä ei ole minua eikä sitä toista henkilöä ja hänen sylkeään eikä myöskään minun autoni tuulilasia. Joten se vihan tunnekin on sama jättää tuntematta, pääsee itsekkin helpommalla.
Mielestäni ei kannata tuntea syyllisyyttä jos jossain tilanteessa ei ole myötätunnosta häivääkään, nuo tilanteethan ovat varsin opettavia ja niitä on hyvä palauttaa joskus mieleen metta-meditaatio objekteina.
Kuten sanoit helppoa Buddhalainen harjoittelu ei ole, ja useimmat täällä lännessä pitävät sitä jopa hyödyttömänä ja typeränä.
Silloin kannattaa muistaa Buddhan sanat:
"Wise will know by themselves".
Kuten auttaa toisia kanssaihmisiä ilman pyynnetä. parantaa sairaita ym. kivaa.