Eli sama vanha tarina: parhaimpiin ystäviin lukeutuva (vapaa) naispuolinen henkilö on niin mahtava persoona, että minä olen mennyt ihastumaan häneen. Olen ollut tunteiden palossa jo neljä vuotta. Mitään en ole hänelle sanonut, vaikka ihastumiseni taitaa olla turhan läpinäkyvää (mutta ei hän tunnu sitä huomanneen).
Siinähän ne neljä vuotta menivät enemmän tai vähemmän kitkutellen, ja eikös neiti mennyt muuttamaan parin sadan kilometrin päähän pääkaupunkiseudulta – yhteydenpito hoituu puhelimitse ja hänen harvoilla vierailuillaan kavereidensa luona. Nyt minä sitten näivetyn täällä kaipuuni kanssa. Olen saanut siitä hyvästä masennuskohtauksia ja mikään elämässä ei tunnu miltään. Sanotaan sitten, että olen harvinaisen tunneherkkä mies, tai vaikka androgyyni, perkele. Koskaan en ole seurustellut, edes leikisti, saati mennyt tunnustamaan rakkautta tai vastaavaa. Uskon olevani naurettava ihminen.
Ihastuksia on aina tullut ja mennyt, mutta en todellakaan aio odottaa tämän haihtumista, sillä pelkään tekeväni jotain äärimmäisen typerää ennen sitä, sen verran vahvaa se on yhä. Näin ollen olen vakuuttanut itselleni, että paras tapa hoitaa asia päiväjärjestyksestä on kertoa hänelle (eli siis ystävälleni) tunteistani ja hyväksyä mikä hänen reaktionsa sitten ikinä onkaan. Jos totta puhutaan, en oleta ystäväni olevan minusta ”sillai” kiinnostunut; haluaisin vain tunnustaa hänelle ihastumiseni – vai onko se sitten peräti tässä vaiheessa rakkautta, en tiedä, ainakaan kokemuksesta.
Ainoa asia, mitä todella pelkään, on se että hän loukkaantuisi tai suuttuisi tällaisesta tunnustuksesta. Ystävyyttä en halua menettää, mutta toisaalta... jos hän moisesta suuttuu, tuskinpa hän silloin oikea ystäväni on, vai?
Summa summarum: olen ihastunut ystävätyttööni, haluan kertoa sen hänelle (vaikka kaikki faktat ja realiteetit ovat ihanan satumaista yhteiselämää vastaan) ja hyväksyä mitä tuleman pitää. Kirjoittakaa jotain asiallista. Onhan tämä paras vaihtoehto? Voin tietysti hirttäytyäkin, mutta uskoisin sen satuttavan ystävääni vielä enemmän...
Kommentteja tällaisiin vittusatankunelämäonvaikeaajamuutihmisetkusee-viesteihin on varmaan annettu aiemminkin, mutta ehkä olette muuttaneet mielipiteitänne viimeisimmän vastauksenne (ja omien kokemuksienne) jälkeen. Kiitos.
Siinähän ne neljä vuotta menivät enemmän tai vähemmän kitkutellen, ja eikös neiti mennyt muuttamaan parin sadan kilometrin päähän pääkaupunkiseudulta – yhteydenpito hoituu puhelimitse ja hänen harvoilla vierailuillaan kavereidensa luona. Nyt minä sitten näivetyn täällä kaipuuni kanssa. Olen saanut siitä hyvästä masennuskohtauksia ja mikään elämässä ei tunnu miltään. Sanotaan sitten, että olen harvinaisen tunneherkkä mies, tai vaikka androgyyni, perkele. Koskaan en ole seurustellut, edes leikisti, saati mennyt tunnustamaan rakkautta tai vastaavaa. Uskon olevani naurettava ihminen.
Ihastuksia on aina tullut ja mennyt, mutta en todellakaan aio odottaa tämän haihtumista, sillä pelkään tekeväni jotain äärimmäisen typerää ennen sitä, sen verran vahvaa se on yhä. Näin ollen olen vakuuttanut itselleni, että paras tapa hoitaa asia päiväjärjestyksestä on kertoa hänelle (eli siis ystävälleni) tunteistani ja hyväksyä mikä hänen reaktionsa sitten ikinä onkaan. Jos totta puhutaan, en oleta ystäväni olevan minusta ”sillai” kiinnostunut; haluaisin vain tunnustaa hänelle ihastumiseni – vai onko se sitten peräti tässä vaiheessa rakkautta, en tiedä, ainakaan kokemuksesta.
Ainoa asia, mitä todella pelkään, on se että hän loukkaantuisi tai suuttuisi tällaisesta tunnustuksesta. Ystävyyttä en halua menettää, mutta toisaalta... jos hän moisesta suuttuu, tuskinpa hän silloin oikea ystäväni on, vai?
Summa summarum: olen ihastunut ystävätyttööni, haluan kertoa sen hänelle (vaikka kaikki faktat ja realiteetit ovat ihanan satumaista yhteiselämää vastaan) ja hyväksyä mitä tuleman pitää. Kirjoittakaa jotain asiallista. Onhan tämä paras vaihtoehto? Voin tietysti hirttäytyäkin, mutta uskoisin sen satuttavan ystävääni vielä enemmän...
Kommentteja tällaisiin vittusatankunelämäonvaikeaajamuutihmisetkusee-viesteihin on varmaan annettu aiemminkin, mutta ehkä olette muuttaneet mielipiteitänne viimeisimmän vastauksenne (ja omien kokemuksienne) jälkeen. Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuntuisi aika käsittämättömältä että hän suuttuisi, jos kerrot tunteistasi. Päinvastoin voi olla yllättynyt, jos ei ole osannut aavistaa asiaa.
Itse vastaavassa tilanteessa olen ajatellut, että olisi kamalaa jos ihminen ei tietäisi, että joku välittää hänestä. Niinpä olen tunnustanutkin kohteilleni tunteitani, joskus huonommalla ja joskus hiukan paremmalla menestyksellä. Jos oikeasti olet tunneherkkä, niin koeta olla lataamatta liian suuria odotuksia, jos asiat eivät mene haluamallasi tavalla.
Anna palaa, oikeasti. Varsinkin kun hän on kerran sinkku. Se kirpaisee kerran, mutta sen jälkeen on rauha maassa kun tietää missä mennään eikä tarvitse/voi enää rakennella pilvilinnoja. Itse kärvistelin melkein seitsämän vuotta ennen kuin uskalsin sanoa, pakithan sieltä tuli mutta pääsin viimein ylikin. :)
Uskoisin että hän osaa ottaa asian oikein viimeistään ajan kanssa, eikä anna sen vaikuttaa ystävyyteenne. Ainakaan itselläni se ei ole vaikuttanut alkuhämmennyksen jälkeen, ei myöskään silloin jos mulle on tunnustettu ihastusta.