Milloin ihminen on mielisairas? Milloin pitäisi hakea apua? Onko kukaan tuntemanne henkilö mielisairas? (En halua kysyä, onko ketään sairastunut psykoosiin, sillä minusta se ei ole sairaus!)
No joo. Minä olen monta kertaa miettinyt, mitä minun pitäisi tehdä. Olen ahdistunut ja ikävä, ja tunnen itseni jotenkin mielenvikaiseksi, koskapa en saa rauhaa mistään. Kerronpa teille muutaman esimerkin elämästäni.
Minua kiusaa jatkuvasti itsetuhoiset asiat. En voi sille mitään, että tunne jatkuvasti tarvetta kuolla. Se on niin pakonomaista ja välillä niin vahvaa, etten pysty elämään sen kanssa. Olen kerran yrittänyt kuolemaa hukuttautumalla, mutta se ei onnistunut. Tuosta on puolivuotta aikaa. Sen jälkeen olen useita kertoja suunnitellut ranteen viiltelemistä ja hyppäämistä katoilta. Minä olen hirveän kiinnostunut itsemurhajutuista - sen myönnän (ehkä vähän ylpeästikin), mutta en haluisi itse olla sellaisen ajatuksen vanki. Enkä minä tiedä miksi minä sen tekisin. No joo, ei elämäni ole kovin hääppöistä, mutta ei se ole kurjaakaan. Tiedän, että lähimmäiseni rakastavat minua, mutta minä olen jotenkin liian heikko ottamaan rakkautta vastaan… Sanon aina heille jotain kamalaa, vaikka en ollenkaan tarkoita sitä.
Olen peloissani. Teen jatkuvasti jotain käsittämätöntä. En ymmärrä miksi. Saan äkkipikaisia päähänpistoja, ja kerran huusin niin kuin Nancy konsonaan, että haluan kuolla. Siksi minua pelottaa. Enhän minä ole samassa tilassa? Eihän minulle käy mitenkään niin?
Minut on kasvatettu hyvin tiukalla linjalla, enkä usko, että vertaista on joutunut kokemaan monikaan muu. Olen ollut hyvin kiltti (jota olen mielestäni vieläkin, vaikka en aina hallitsekaan itseäni) aina, mutta viime keväänä tein monenlaisia asioita, joita vanhempani eivät olisi missään nimessä sallineet minulle. Keksin netin ja aloin lukemaan kirjoja (kaksi asiaa, joita äitini inhosi eritoten). Tein kaiken kuitenkin salassa, ja teen sitä edelleen. Uskoisin, että se on osasyyllinen minun pahaanolooni. Olen jatkuvasti varuillani, jotta salaisuuteni eivät tulisi ilmi. Ehkä joillekin teistä tulee heti mieleen, että miksi en sitten lopeta… No siksi, että halusin ikävään elämääni tuolloin tulevaisuuden suunnitelmia, jotta en jäisi paikoilleni vatvomaan. Minun suuri unelmani on tulla kirjailijaksi, mutta mitenkäs se sujuu, jos en lue kirjoja ja ime tietoa ihmeellisestä maailmasta?
Nyt tunnen kuitenkin itseni lopen väsyneeksi taistelemaan pahaaoloani vastaan. En tiedä mitä teen. Pitäisikö minun jatkaa elämääni ikään kuin mikään ei olisi vialla? Ja olenko minä ihan normaali: tältäkö kaikista ikäisistäni tuntuu?
Normaalia?
18
1417
Vastaukset
- Särkynyt enkeli
Ennen kuin puraudun itse ongelmaasi haluan kysyä kun alussa mainitsit että mielestäsi psykoosi ei ole sairaus, niin mikä se sitten on???!
Sitten itse ongelmaasi. Tuo ei todellakaan ole normaalia. Tunnetko itsesi masentuneeksi, vai onko mielessäsi pelkästään tuo itsetuhoisuus, halu tappaa itsesi? (Kumpikin on mahdollista, itsetuhoisuus masennuksen seurauksena tai ilman). Neuvoisin sinua ilman muuta hankkiutumaan hoitoon. Ota yhteyttä lähimpään terveyskeskukseen ja sen kautta saat lähetteen psykiatriselle työntekijälle. Hänelle voit kertoa luottamuksellisesti asioistasi. Sieltä he ohjaavat sinut mahdolliseen osastohoitoon mikäli näkevät sen tarpeelliseksi. Tee ihmeessä asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä! - Lover_Of_Darkness
Tarinasi oli melkein kun omasta elämästäni, vaikkakin erilainen.
En voi oikein itsekkään vastata onko normaalia, mutta tuntuu ettei se kyllä ole. - ojpoo
siis joo ÄLÄ mene missään nimes puhuu kenellekkää koska mä oon kokenu sen ja mä joudun suljetulle osastolle ja nyt pääsin jonku aikaa sitte sielt pois ja käyn vielki psykiatril ja ei se mitään auta....luullaan et ihmiset parantuu ku esim. just minä väitän niille et ei mul mitää itsemurha aikeit oo et mun ei tarviis olla hoidos.....eli pidä asias ittelläs muuten sä joudut pahoihin tilanteisii!
no mul on ittelläni vähän sama asia ku sul....viiltelen koska se jotenki tuottaa mulle....mielihyväää...;) ja sit mä aattelen koko ajan kaikkee irtsemurha-asioit et minkä näkös se olis milt se tuntuis ja mitä mitä mitä.....hulluja me kaikki ollaan...:D mut niinku mul on ikuiset arvet kädessäni sen takii ku ne on ollu niin syvii....:D sä et mitenkää oo ainoo ku kyl näit itsetuhosii hullui löytyy....niiku mäki oon alkanu rupee lukee kaikkee masentavii ja itsemurhaan liittyvii kirjoi ku mä vaan pidän niistä...:D
lue virgin suicides...se on hyvä... - Ville Vallaton
Milloin ihminen mielisairas? Kysymys ei ole helppo, koska mielensairauksia on niin kovin monen asteisia. Se, että jos sinulla on jatkuvaa masennusta ja toistuvia itsetuhoisia ajatuksia kertoo sinun olevan tietyssä mielessä mielisairas.
Mutta olet erittäin terve kun tunnistat ja tunnustat ongelmasi. Et siis ole mielisairas kovin vakavasti. Vielä. Minusta sinun tulisi viipymättä puhua ammatti-ihmisen kanssa ajatuksistasi, eli koulunterveydenhoitaja/terveyskeskus, ja pelastaa itsesi.
Sinun tulisi myös tehdä selväksi ahdistuksesi vanhemmillesi, syyt siihen. Ei tuosta mitään tule, jos sinä et omassa kodissasi saa tukea ja apua pahaan oloosi, vaan pelkkää "alistamista" ylitiukkoihin sääntöihin. Minusta kuulostaa siltä kuin taustalla olisi vanhoillis-uskonnollinen koti ja kasvatusmetodi. Sinä kuitenkin olet jo riittävän vanha päättämään omasta uskostasi ja asioista jotka sinä hyväksyt ja koet hyvinä/vaarattomina. Ihmettelen suuresti mikä kumma tuossa kirjallisuudessakin muka vanhempiesi mielestä on? Se muuta kuin sivistää ja laajentaa ajattelumaailmaa. Ja toiseksi, eivätkö vanhempasi lainkaan tajua millaisen ihmisen he ovat lähettämässä maailmaan - ja millaiseen maailmaan!? Kuulostaa tosi tyhmältä ja ajattelemattomalta. Noilla eväillä (jotka mieleeni tekstistäsi tuli) ei kyllä pärjätä kovin pitkälle nyky-yhteiskunnassa ilman todellisia ongelmia. Vanhempasi saisivat mennä itseensä!- pian.
Oikeasti,älä pelkää avun hakemista,harva joutuu niin pitkälle kuin suljettu osasto.. Minut,se että uskalsin mennä puhumaan ammattilaisille,luultavasti pelasti..!
Jos haluat jutella,laita esim:mese tai meiliosoite tänne.. pian. kirjoitti:
Oikeasti,älä pelkää avun hakemista,harva joutuu niin pitkälle kuin suljettu osasto.. Minut,se että uskalsin mennä puhumaan ammattilaisille,luultavasti pelasti..!
Jos haluat jutella,laita esim:mese tai meiliosoite tänne..
- kamalalta,
mutta et sinä itse. Täysin normaaliahan tuo on tuossa iässä.. Jo psykologian kirjoissakin lukee, että murrosikäiset ihannoivat kuolemaa! Se, jos tekee jotain niin päätöntä kuin että yrittää hukuttautua, se saattaa johtua hyvinkin vain hetkellisestä mielentilasta. Monetkin ihmiset tekevät päättömiä juttuja hetken mielenjohteesta -mutta hyvä kuitenkin, ettet sentään hukkunut.
Ainoa, mikä tekstissäsi tuottaa ihmetystä, ovat nuo vanhempasi. Missä lienee syy ankaraan kasvatukseen? Vanhempienne omassa lapsuudessako? Vai oletteko kenties joku uskonnollinen lahko, joka estää ihmisiä nauttimasta elämästä? En oikein tiedä, uskallanko lähteä tekemään mitään sellaista, kuin puhumaan ammatti-ihmisille, vaikka minun tekisi oikeastaan hirveästi mieli. Mutta pelkään, että se ei olekaan sellaista kuin luulen... Ja toisaalta, olenko minä edes sellaisessa tilassa, että todella kannattaisi työllistää psykiatreja? Ja toisaalta, jos ottaisin yhteyttä, ja minut sitten vietäisiinkin johonkin laitokseen, niin mitä sitten tapahtuisi? Saisiko kaikki asian pian selville, ja alkaisivatko kaikki voivotella ja pitämään shouta minun ympärilläni? En millään haluaisi olla huomion keskipiste, enkä todellakaan halua mitään lässyttelijöitä ympärilleni...
Ja mitä vanhempiini tulee, niin he ovat kyllä jollakin tasolla huolissaan minusta. Äiti puhuu jatkuvasti minulle, että minun pitäisi olla sosiaalisempi ja jutella ihmisten kanssa ja puhua asioista. Tosi on, että en juuri oikeassa elämässä sano kenellekään mitään. En pysty. Aina kun sanon jotain, sanon väärin... Ja siksi minä yritän olla poissa ihmisten ilmoilta. Tiedän, että se ei kyllä ole järkevää, mutta aina kun yritän olla sosiaalisempi ja menen puhumaan jollekin jotain, tulen entiostä murhanhimoisemmaksi ja ikävämmäksi.
Isäni ei ole ikinä osallistunut kasvatukseeni, joten puhun nyt äidistä. Hän tosiaan on uskonkiihkoinen ihminen, eikä hänelle puhuminen auta mitään. Hän nauraa vain, jos puhuisin, että jotain mielisairaudesta tai muusta sellaisesta. Kerran hän aikoi kyllä lyödä minua, kun käskin hänen haistaa paskan, mutta uskontuntoisena hän sai hillittyä itsensä. No joo, minä myönnän, että olin ilkeä, enkä oikeastaan tarkoittanut mitään, mutta pyysin kyllä jälkeen päin anteeksi, jos jokseenkin vain oman edun tavoittelun takia. Ja se auttoi varmasti. Äiti olisi ottanut entistä tiukemmat otteet, jos en olisi sitä tehnyt.
Jospa minä siis vain odottaisin, mitä aika tuo tullessaan... Joskus vaan tuntuu, ettei minulla ole tulevaisuutta. En halua edes elää niin pitkälle...- 1977
Ensimmäisenä mieleeni tuli kirjoituksestasi, että uppoudut liikaa omaan maailmaasi. Maailma on vaikea paikka olla aina välillä, se on sitä varsinkin murrosiässä, mielikuvitusmaailmaan uppoaminen auttaa sinua pekenemaan. Koska olet tuollainen niin etsit kirjallisuutta joka ruokkii kaaostasi, tai sitten kaaoksesi on syntynyt kirjallisuuden pohjalta. Heppoisesti sanottu, tiedän, mutta kapinahenkiselle teinille, ihmiselle joka hakee omaa identiteettiään, Nancy ei ehkä ole sitä kehittävimpää luettavaa, kuten ei muukaan itsetuhoisuuteen liittyvä kirjallisuus. Mikäli et halua mennä puhumaan kellekään asioistasi, niin käytä tätä samaa asetta, eli hommaa kirjoja, kehitä kirjoilla itseäsi tietoisesti toiseen suuntaan. Sen teet valitsemalla kirjoja joissa on valoisampia aiheita kuin kuolemanhalu tai huumeet. Kirjoja joissa on onnellinen loppu, niitäkin löytyy elämänkerroissa, selviytymistarinoita, vaikka mahdollisesti joitain myönteisen ajattelun oppaita tai vain kevyttä hömppää...
Otat tällä hetkellä asiat aivan liian vakavasti, harrastuksesi (lukemisen) pitäisi nyt saada sinut rentoutumaan ja etääntymään tästä maailman pahuudesta, eikä antaa sille vain uusia ilmenemiskeinoja. Traagisia kohtaloita ja kuolemaa, kaikkea sitä mitä haluat kirjoista lukea, kerkeät lukea sitten myöhemminkin, sitten kun olet löytänyt itsesi ja kykenet käsittelemään asioita eri tavoin.
(Ja tämä kaikki vain siitä, että puhuit Nancystä ja viittasit itsessäsi olevan samoja skitsofrenisiä taipumuksia kuin hänessä...) - ...
1977 kirjoitti:
Ensimmäisenä mieleeni tuli kirjoituksestasi, että uppoudut liikaa omaan maailmaasi. Maailma on vaikea paikka olla aina välillä, se on sitä varsinkin murrosiässä, mielikuvitusmaailmaan uppoaminen auttaa sinua pekenemaan. Koska olet tuollainen niin etsit kirjallisuutta joka ruokkii kaaostasi, tai sitten kaaoksesi on syntynyt kirjallisuuden pohjalta. Heppoisesti sanottu, tiedän, mutta kapinahenkiselle teinille, ihmiselle joka hakee omaa identiteettiään, Nancy ei ehkä ole sitä kehittävimpää luettavaa, kuten ei muukaan itsetuhoisuuteen liittyvä kirjallisuus. Mikäli et halua mennä puhumaan kellekään asioistasi, niin käytä tätä samaa asetta, eli hommaa kirjoja, kehitä kirjoilla itseäsi tietoisesti toiseen suuntaan. Sen teet valitsemalla kirjoja joissa on valoisampia aiheita kuin kuolemanhalu tai huumeet. Kirjoja joissa on onnellinen loppu, niitäkin löytyy elämänkerroissa, selviytymistarinoita, vaikka mahdollisesti joitain myönteisen ajattelun oppaita tai vain kevyttä hömppää...
Otat tällä hetkellä asiat aivan liian vakavasti, harrastuksesi (lukemisen) pitäisi nyt saada sinut rentoutumaan ja etääntymään tästä maailman pahuudesta, eikä antaa sille vain uusia ilmenemiskeinoja. Traagisia kohtaloita ja kuolemaa, kaikkea sitä mitä haluat kirjoista lukea, kerkeät lukea sitten myöhemminkin, sitten kun olet löytänyt itsesi ja kykenet käsittelemään asioita eri tavoin.
(Ja tämä kaikki vain siitä, että puhuit Nancystä ja viittasit itsessäsi olevan samoja skitsofrenisiä taipumuksia kuin hänessä...)yhden psykologisen testin mukaan ne lapset, jotka katsoivat osan ajastaan väkivaltaisia piirrettyjä, pysyivät rauhallisempina kuin ne lapset, jotka eivät ollenkaan katsoneet. En sitten tiedä, purkautuuko se viha siinä jotenkin katselemalla samanaiheista elokuvaa/sarjaa tai lukemalla siihen liittyvää kirjallisuutta...
Serkkuni ainakin sanoo, että räiskintäpelien pelaaminen rauhoittaa häntä. - 1977
... kirjoitti:
yhden psykologisen testin mukaan ne lapset, jotka katsoivat osan ajastaan väkivaltaisia piirrettyjä, pysyivät rauhallisempina kuin ne lapset, jotka eivät ollenkaan katsoneet. En sitten tiedä, purkautuuko se viha siinä jotenkin katselemalla samanaiheista elokuvaa/sarjaa tai lukemalla siihen liittyvää kirjallisuutta...
Serkkuni ainakin sanoo, että räiskintäpelien pelaaminen rauhoittaa häntä.Mitä on tutkittu tv-väkivaltaa, niin on todettu, että on lapsia joille sillä ei ole mitään vaikutusta, ns. normaaliryhmä, enemmistö. Mutta sitten on ne riskiryhmään liittyvät lapset, nuoret, aikuiset, joilla syystä tai toisesta ei ole edellytyksiä käsitellä asioita niinkuin normaaleilla oli, joille väkivallan katselu saattaa olla tapa purkaa omaa agressiivisuuttaan, vaan he ottavat oppia ja käyttäytymismalleja näkemästään, mikä heijastuu heidän käyttäytymiseensä.
Rikkakasvin tekstiä kun luki niin tuli sellainen kuva, että nyt ollaan vailla sitä mallia kuinka elää ja sitä haetaan kirjallisuudesta. Rikkakasvi ei siis eläydy kirjallisuuteen niinkuin keskivertoihminen, jolle se on vain ajanvietettä, vaan hän imee siitä enemmän. Siis rikkakasvi kuuluu tällä hetkellä riskiryhmään, omat suojautumiskeinot ovat hakusessa, ja hän samaistuu liikaa kirjallisuuden hahmoihin, löytää itseään liikaa skitsofrenikosta ja samaistuu vuorosanoihinkin. Siksi olisi minusta suositeltavaa siirrtyä kevyempään kirjallisuuteen, hiukan valoisamman identiteetin kehittyminen ei voi olla kenellekään pahasta.
Kokemuksen kautta sitä muutenkin huomaa tämän maailman pahuuden, ei sitä liian nuorena kannata alkaa kirjoista opiskelemaan, kun vielä ei ole valmis kohtaamaan aivan kaikkea. Jotkut ehkä ovat jo tuossakin iässä, (mistä minä tiedän,).. Mutta murrosiässä ainakin, jokainen on jossain vaiheessa hukassa ja silloin etsitään sitä omaa käsitystä maailmasta, silloin me kaikki ollaan jollain tavoin riskiryhmää, eli erilaisille vaikutteille alttiina. 1977 kirjoitti:
Ensimmäisenä mieleeni tuli kirjoituksestasi, että uppoudut liikaa omaan maailmaasi. Maailma on vaikea paikka olla aina välillä, se on sitä varsinkin murrosiässä, mielikuvitusmaailmaan uppoaminen auttaa sinua pekenemaan. Koska olet tuollainen niin etsit kirjallisuutta joka ruokkii kaaostasi, tai sitten kaaoksesi on syntynyt kirjallisuuden pohjalta. Heppoisesti sanottu, tiedän, mutta kapinahenkiselle teinille, ihmiselle joka hakee omaa identiteettiään, Nancy ei ehkä ole sitä kehittävimpää luettavaa, kuten ei muukaan itsetuhoisuuteen liittyvä kirjallisuus. Mikäli et halua mennä puhumaan kellekään asioistasi, niin käytä tätä samaa asetta, eli hommaa kirjoja, kehitä kirjoilla itseäsi tietoisesti toiseen suuntaan. Sen teet valitsemalla kirjoja joissa on valoisampia aiheita kuin kuolemanhalu tai huumeet. Kirjoja joissa on onnellinen loppu, niitäkin löytyy elämänkerroissa, selviytymistarinoita, vaikka mahdollisesti joitain myönteisen ajattelun oppaita tai vain kevyttä hömppää...
Otat tällä hetkellä asiat aivan liian vakavasti, harrastuksesi (lukemisen) pitäisi nyt saada sinut rentoutumaan ja etääntymään tästä maailman pahuudesta, eikä antaa sille vain uusia ilmenemiskeinoja. Traagisia kohtaloita ja kuolemaa, kaikkea sitä mitä haluat kirjoista lukea, kerkeät lukea sitten myöhemminkin, sitten kun olet löytänyt itsesi ja kykenet käsittelemään asioita eri tavoin.
(Ja tämä kaikki vain siitä, että puhuit Nancystä ja viittasit itsessäsi olevan samoja skitsofrenisiä taipumuksia kuin hänessä...)Sinäpä kirjoitit hyvin. En ollut ikinä ajatellut asiaa tältä kantilta. Ehkäpä minä todella otan asiat liian vakavasti. Minulla on jatkuva tarve ruokkia itseäni kaikenlaisella tiedonpoikasella, ja luulen löytäväni sitä kaunokirjallisuudesta. Olen kyvytön sitomaan ihmissuhteita, ja paikkaan tämän asian lukemalla kirjoja ja etsimällä itseäni niistä. Ehkä minun todella pitäisi hetkeksi unohtaa itsemurhaiset kirjat, mutta kuka takoo minun päähäni mitään järkeä, kun astun kirjastoon? Lähden kirjastoon juuri silloin, kun minusta tuntuu, että maailma on liian tylsä paikka ja päätän, että nyt tämä tyttö kuolee: siispä etsin tietoisesti kaikkea kirjallisuutta, josta voin saada käsiini mitä erilaisempia itsetuhoamiskonsteja, ja josta saisin edes pikkuisen voimaa tehdä jotain kuolemani eteen. Myötätuntoiset kirjat antavat siihen mielestäni oivallisen avun, ja vaikka ne eivät viekään ahdistustani pois, ne ainakin ruokkii levotonta sieluani.
Nancy oli yksi niistä monesta kirjasta, mikä sai minut todella horjumaan - vaistoan sen. Haluan jatkuvasti tuntea itseni samanlaiseksi kuin Nancy, tehdä kaikkea samaa kuin Nancy ja olla niin kuin Nancy…Ja sitten toisinaan minä tajuan, ettei siinä ole mitään järkeä, minun on pakko lopettaa, minä en saa ajatella näin. Mutta se kestää hyvin vähän aikaa. Kun koen seuraavan pettymyksen tai seuraavan ahdistavan yksinäisen hetken, koko maailmani käätyy aivan vääräksi.- Nimetön
"Äiti puhuu jatkuvasti minulle, että minun pitäisi olla sosiaalisempi ja jutella ihmisten kanssa ja puhua asioista. Tosi on, että en juuri oikeassa elämässä sano kenellekään mitään. En pysty. Aina kun sanon jotain, sanon väärin... Ja siksi minä yritän olla poissa ihmisten ilmoilta."
Jotenkin tunnistin myös itseni tästä osasta. Olen itsekin melko epäsosiaalinen vapaa-ajalla, johtuu kait siitä ettei minulla pahemmin kavereita ole. Töissä näen ihmisiä ja tuppaudun kyllä välillä mieluusti muiden seuraan. Keskusteluissa jättäydyn yleensä taka-alalle kuuntelemaan, välillä pelkään että sanoisin itsekin väärin.
Yksinäisyyden myötä minäkin olen ollut aika ajoin masentunut ja käynyt mielessä elämän merkitys. Myönnän että olen muutaman siiderin jälkeen saanut jonkun kerran melko ahdistavia itkukohtauksia, kun olen miettinyt itsetuhoisia ajatuksia (ei, nämä eivät johdu alkoholista). Nämä eivät ole kuitenkaan kestäneet onneksi kauaa, mutta melko pelottavia kokemuksia nämä on kuitenkin olleet. En tiedä olenko kuitenkaan koskaan todella halunnut lähteä ennenaikaisesti. En varmaan.
Mutta toisaalta kun rupeaa miettimään, meillähän on loppujen lopuksi kaikki hyvin. Asumme ihanassa Suomessa, jossa ei ole pulaa mistään ja terveydenhoito toimii. Niin kuin sinullakin, minullakin on lähimmäiset. Käyn töissä, jossa on mukavat työkaverit ja pidän työstäni. Meidän pitäisi vain mennä ulos ja alkaa harrastamaan jotain, josta saisi enemmän sosiaalisia kontakteja. Ainakin omalla kohdallani epäilen että olen masentunut vain siksi, ettei minulla ole ystäviä ja sitä kautta sisältöä elämässä.
Olen monesti miettinyt, että elämä on annettu elettäväksi! Yrittäkäämme siis jaksaa harmaan arjen keskellä, vaikkei se aina helppoa olekaan.
Voimia "rikkakasville" jaksamisesta! - .......
1977 kirjoitti:
Mitä on tutkittu tv-väkivaltaa, niin on todettu, että on lapsia joille sillä ei ole mitään vaikutusta, ns. normaaliryhmä, enemmistö. Mutta sitten on ne riskiryhmään liittyvät lapset, nuoret, aikuiset, joilla syystä tai toisesta ei ole edellytyksiä käsitellä asioita niinkuin normaaleilla oli, joille väkivallan katselu saattaa olla tapa purkaa omaa agressiivisuuttaan, vaan he ottavat oppia ja käyttäytymismalleja näkemästään, mikä heijastuu heidän käyttäytymiseensä.
Rikkakasvin tekstiä kun luki niin tuli sellainen kuva, että nyt ollaan vailla sitä mallia kuinka elää ja sitä haetaan kirjallisuudesta. Rikkakasvi ei siis eläydy kirjallisuuteen niinkuin keskivertoihminen, jolle se on vain ajanvietettä, vaan hän imee siitä enemmän. Siis rikkakasvi kuuluu tällä hetkellä riskiryhmään, omat suojautumiskeinot ovat hakusessa, ja hän samaistuu liikaa kirjallisuuden hahmoihin, löytää itseään liikaa skitsofrenikosta ja samaistuu vuorosanoihinkin. Siksi olisi minusta suositeltavaa siirrtyä kevyempään kirjallisuuteen, hiukan valoisamman identiteetin kehittyminen ei voi olla kenellekään pahasta.
Kokemuksen kautta sitä muutenkin huomaa tämän maailman pahuuden, ei sitä liian nuorena kannata alkaa kirjoista opiskelemaan, kun vielä ei ole valmis kohtaamaan aivan kaikkea. Jotkut ehkä ovat jo tuossakin iässä, (mistä minä tiedän,).. Mutta murrosiässä ainakin, jokainen on jossain vaiheessa hukassa ja silloin etsitään sitä omaa käsitystä maailmasta, silloin me kaikki ollaan jollain tavoin riskiryhmää, eli erilaisille vaikutteille alttiina."Mutta murrosiässä - - - silloin me kaikki ollaan jollain tavoin riskiryhmää, eli erilaisille vaikutteille alttiina".
Inhottaa sanoa sanat: "älä ota sitä liian vakavasti", koska sellaisen sanominen on toisen alentamista. Mutta sen sijaan sanonkin, että älä usko kaikkea mitä Rikkakasvi sanoo. En tarkoita, että hän mikään valehtelija olisi, mutta voihan tuollaisen tekstin kirjoittaa ihan hyvin väsyksissään, vihaisena tai pelkästään kapinointi mielessä! Hienoa, että välität muiden asioista, mutta itse en vain ottaisi tuota tekstiä läheskään noin "vakavasti" (anteeksi tuosta sanasta... aivan idioottimainen sanavalinta! Toivottavasti keksin jonkun paremman vastineen.... ilmoitan sitten, kun keksin! ;)) - ...
....... kirjoitti:
"Mutta murrosiässä - - - silloin me kaikki ollaan jollain tavoin riskiryhmää, eli erilaisille vaikutteille alttiina".
Inhottaa sanoa sanat: "älä ota sitä liian vakavasti", koska sellaisen sanominen on toisen alentamista. Mutta sen sijaan sanonkin, että älä usko kaikkea mitä Rikkakasvi sanoo. En tarkoita, että hän mikään valehtelija olisi, mutta voihan tuollaisen tekstin kirjoittaa ihan hyvin väsyksissään, vihaisena tai pelkästään kapinointi mielessä! Hienoa, että välität muiden asioista, mutta itse en vain ottaisi tuota tekstiä läheskään noin "vakavasti" (anteeksi tuosta sanasta... aivan idioottimainen sanavalinta! Toivottavasti keksin jonkun paremman vastineen.... ilmoitan sitten, kun keksin! ;))P.S. Tuo lause, minkä kopioin tuohon, oli todella hyvin sanottu! Ei ollut siis mitään sarkasmia...
- 1977
....... kirjoitti:
"Mutta murrosiässä - - - silloin me kaikki ollaan jollain tavoin riskiryhmää, eli erilaisille vaikutteille alttiina".
Inhottaa sanoa sanat: "älä ota sitä liian vakavasti", koska sellaisen sanominen on toisen alentamista. Mutta sen sijaan sanonkin, että älä usko kaikkea mitä Rikkakasvi sanoo. En tarkoita, että hän mikään valehtelija olisi, mutta voihan tuollaisen tekstin kirjoittaa ihan hyvin väsyksissään, vihaisena tai pelkästään kapinointi mielessä! Hienoa, että välität muiden asioista, mutta itse en vain ottaisi tuota tekstiä läheskään noin "vakavasti" (anteeksi tuosta sanasta... aivan idioottimainen sanavalinta! Toivottavasti keksin jonkun paremman vastineen.... ilmoitan sitten, kun keksin! ;))En osaa suhtautua asioihin kovin heppoisesti, siis tiettyihin asioihin. Tiedän, että ihmiset hermostuksissaan sanovat mitä sattuu, niin teen itsekin, mutta miksi sitä hermostuneisuutta pitäisi alkaa vähättelemään... Se on aivan oikea tunne, vaikka ei yhtä vakavaa kuin elämä normalisti on.
Työn kannalta siis, en ota asioita tyyliin "teinin pikkuongelmat", sillä niistä voi kehittyä suuriakin ja ei toisten ajatuksiin koskan pääse niin sisälle, että tietäisi miten suuri ongelma onkaan. Mikään ei kuitenkaan tee pahempaa itsetunnolle, kun vähättely, oli kyse sinusta ihmisenä yleensä tai sitten vain pikkuongelmastasi. Kaikkihan me kuitenkin haluamme vahvistaa toistemme itsetuntoa...
Itsekään siis en ottanut tekstiä mitenkään "noin vakavasti", tyylini kirjoittaa on vain sellainen, että tarinaa ei tunnu saavan loppumaan. niin vakavasti kuitenkin otin, että uskon itse ainakin rikkakasvin kaipaavan enemmän positiivista asennetta elämäänsä kuin apatiaa, oli alakuloisuus hänellä vain hetkittäistä väsymystä tai pysyvä olotila... - 1977
rikkakasvi kirjoitti:
Sinäpä kirjoitit hyvin. En ollut ikinä ajatellut asiaa tältä kantilta. Ehkäpä minä todella otan asiat liian vakavasti. Minulla on jatkuva tarve ruokkia itseäni kaikenlaisella tiedonpoikasella, ja luulen löytäväni sitä kaunokirjallisuudesta. Olen kyvytön sitomaan ihmissuhteita, ja paikkaan tämän asian lukemalla kirjoja ja etsimällä itseäni niistä. Ehkä minun todella pitäisi hetkeksi unohtaa itsemurhaiset kirjat, mutta kuka takoo minun päähäni mitään järkeä, kun astun kirjastoon? Lähden kirjastoon juuri silloin, kun minusta tuntuu, että maailma on liian tylsä paikka ja päätän, että nyt tämä tyttö kuolee: siispä etsin tietoisesti kaikkea kirjallisuutta, josta voin saada käsiini mitä erilaisempia itsetuhoamiskonsteja, ja josta saisin edes pikkuisen voimaa tehdä jotain kuolemani eteen. Myötätuntoiset kirjat antavat siihen mielestäni oivallisen avun, ja vaikka ne eivät viekään ahdistustani pois, ne ainakin ruokkii levotonta sieluani.
Nancy oli yksi niistä monesta kirjasta, mikä sai minut todella horjumaan - vaistoan sen. Haluan jatkuvasti tuntea itseni samanlaiseksi kuin Nancy, tehdä kaikkea samaa kuin Nancy ja olla niin kuin Nancy…Ja sitten toisinaan minä tajuan, ettei siinä ole mitään järkeä, minun on pakko lopettaa, minä en saa ajatella näin. Mutta se kestää hyvin vähän aikaa. Kun koen seuraavan pettymyksen tai seuraavan ahdistavan yksinäisen hetken, koko maailmani käätyy aivan vääräksi.Kun menet seuraavan kerran kirjastoon ja haluat lukea jotain apaattista, etsi tarinoita joihin sinun on vaikeampi samaistua. Vältä kaikkea, jossa kristitty valkoihoinen nainen on itsetuhoinen tai häntä kohdellaan kaltoin. Olethan lukenut musliminaisista kirjoitettuja kirjoja, niissäkin on angstia tarpeeseesi, mutta et voi samoin itse samaistua heihin, sillä olet erilaisesta kulttuurista, sinulle ei voisi käydä niin. Juutalaisvainoista, valkoisten amerikan valloituksesta jne. kertovat kirjat ovat myös hyviä. Tuollaisissa oikean elämän vääryyksissä on aivan oma tunnelmansa kirjoissa, lisäksi nuo kirjat ovat opettavaisia ja yhteiskunnallista heräämistä aiheuttavia. Siis keskity tuollaiseen angstiin, silloin kun sitä kaipaat. Mutta yritä nyt kuitenkin hakea jotain kevyempää luettavaa, sillä lukemisen täytyisi olla kiva ja rentouttava harrastus...
- mä oon rikkakasvi
Nimetön kirjoitti:
"Äiti puhuu jatkuvasti minulle, että minun pitäisi olla sosiaalisempi ja jutella ihmisten kanssa ja puhua asioista. Tosi on, että en juuri oikeassa elämässä sano kenellekään mitään. En pysty. Aina kun sanon jotain, sanon väärin... Ja siksi minä yritän olla poissa ihmisten ilmoilta."
Jotenkin tunnistin myös itseni tästä osasta. Olen itsekin melko epäsosiaalinen vapaa-ajalla, johtuu kait siitä ettei minulla pahemmin kavereita ole. Töissä näen ihmisiä ja tuppaudun kyllä välillä mieluusti muiden seuraan. Keskusteluissa jättäydyn yleensä taka-alalle kuuntelemaan, välillä pelkään että sanoisin itsekin väärin.
Yksinäisyyden myötä minäkin olen ollut aika ajoin masentunut ja käynyt mielessä elämän merkitys. Myönnän että olen muutaman siiderin jälkeen saanut jonkun kerran melko ahdistavia itkukohtauksia, kun olen miettinyt itsetuhoisia ajatuksia (ei, nämä eivät johdu alkoholista). Nämä eivät ole kuitenkaan kestäneet onneksi kauaa, mutta melko pelottavia kokemuksia nämä on kuitenkin olleet. En tiedä olenko kuitenkaan koskaan todella halunnut lähteä ennenaikaisesti. En varmaan.
Mutta toisaalta kun rupeaa miettimään, meillähän on loppujen lopuksi kaikki hyvin. Asumme ihanassa Suomessa, jossa ei ole pulaa mistään ja terveydenhoito toimii. Niin kuin sinullakin, minullakin on lähimmäiset. Käyn töissä, jossa on mukavat työkaverit ja pidän työstäni. Meidän pitäisi vain mennä ulos ja alkaa harrastamaan jotain, josta saisi enemmän sosiaalisia kontakteja. Ainakin omalla kohdallani epäilen että olen masentunut vain siksi, ettei minulla ole ystäviä ja sitä kautta sisältöä elämässä.
Olen monesti miettinyt, että elämä on annettu elettäväksi! Yrittäkäämme siis jaksaa harmaan arjen keskellä, vaikkei se aina helppoa olekaan.
Voimia "rikkakasville" jaksamisesta!No mielisairaalaan jouduin ja näin äkkiä. Nyt olen ollut 9 viikkoa sairaalassa ja tulen todennäköisesti vielä viipymään täällä.
kiitos kaikille vastanneille.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Uskalla lähestyä minua
Mitä siinä menetät? Vai tyydytkö kirjoittelemaan täällä? Minä olen jo tehnyt aloitteen. Paitsi jos sinua ei kiinnosta. S606144- 1003172
Oulaskankaan päätöksistä
https://www.facebook.com/share/v/1BSCFTMTyX/ Nyt tuli kova päätös, arvostan tätä Kuoppamäen suoraselkäisyyttä.252456- 212118
Mitä toivot Suomi24:ltä? Osallistu sivuston kehitykseen!
Moikka keskustelijat! Terveisiä Suomi24:n kehitystiimiltä. Vuosi lähenee loppuaan, mutta ennen kuin rauhoitumme joulun3511772Kaikki menevät kouluu tai töihin
Hyvää huomenta vaan. 😊 Minä menen kohta uudelleen nukkumaan. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. 😊☕🎄🧡🐺3911737Et varmaan edes sitä uskoisi
Mutta varattunakin sydämeni on pohjimmiltaan aina kuulunut sinulle. Toivottavasti vielä jonain päivänä saan viimein oll791666- 271646
Huh, huh. Aitolehti eronnut?
Osui Gekkosessa silmiini uutinen, jossa vihjataan, että Aitolehti olisi kenties eronnut kihlatustaan, joka on viimeksi o691541Suomessa oikeistohallitus vallassa: nälkäiset lapset hakevat jo Punaiselta ristiltä ruoka-apua
Sosiaaliturvaleikkaukset ovat lisänneet asiointia ruoka-avussa. Kyllä tämän maan tilanne on surkea, kun lapset näkevät n2231384