Palstalla käydään säännöllisesti keskustelua keisarinleikkauksesta ja alatiesynnytyksestä, niiden eduista, haitoista ja varsinkin kysellään sektion saatavuutta.
Itse olen näinä päivinä synnyttämään lähdössä, odottelen vain milloin merkit alkavat viittaamaan sairaalaan lähtöön. Laskettu aika meni jo pari viikkoa sitten.
Kuten melkein jokainen, minäkin pohdin alatiesynnytykseen liittyviä juttuja öiden pimeinä tunteina jonnekin kattoon tuijotellen, kun avupuoliso oli täydessä unessa. Välillä itkin hiljaa mutta katkerasti naisen kohtaloa joutua tuntemaan sitä kipua ja tuskaa, josta olin kuullut ja lukenut netistä kertomuksia. Näin sieluni silmin itseni revenneenä ja verisenä, brutaalisti väliliha leikattuna ja ilman kunnollista puudutusta ommeltavana. Päätin, että vaadin sektion hinnalla millä hyvänsä.
Sitten rohkaistuin ja nielin ylpeyteni (olen ujo puhumaan alapään jutuista..) ja soitin äitiyspoliklinikalle, jonne varasin ajan pelkokeskusteluun. Minut otti vastaan eräs vanhempi ja kokenut kätilö, joka osoittautui empaattiseksi kuuntelijaksi sekä mahtavan reippaaksi, sydämelliseksi ja tsemppaavaksi persoonaksi noin muuten. Hän kertoi juurta jaksain miten synnytys oikeasti etenee, hetki hetkeltä hän kuvasi mitä tapahtuu ja miten. Kuulemani oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut.
Sain itkeä pelkoni hänelle, hän ymmärsi, vastaili ja jopa piirsi ja näytteli minulle, tuki täysin, ja vakuutti, että sairaala ja henkilökunta pyrkii kaikin keinoin siihen, että synnytys olisi uusille perheille hieno ja rauhallinen kokemus, jossa äitiä autetaan varmasti lääkkein kun hän vain haluaa. Kaikki mieltäni painaneet asiat kirjoitettiin ylös, ne mitä pelkään ja se miten toivon itseäni synnytyksessä kohdeltavan. Siitä listasta tuli toivelistani, joka auttaa minua synnytyksessä, ellen muista kaikkea siinä hötäkässä enää uudelleen. Kätilö kertoi, että toiveitani täytyy noudattaa, koska ne kerran on kirjattu ylös. Eli dokumenttia ajatuksistani löytyy, jota sairaalan täytyy synnytyksessä kunnioittaa. Sain niin paljon uskoa, että itkin ilosta ja helpotuksesta uudelleen.
Omalla kohdallani myös pelkkä odotusaika muutti suhtautumistani. Mitä pidemmälle raskaus eteni ja mitä konkreettisemmaksi vauva alkoi masussa tulla, sitä enemmän mieli muuttui. Se tietty itsekkyys karisi. Raskauden alussa ajattelee paljon omaa kehoaan, miten itse joutuu koville ja miten vartalo palautuu. Vauva on siellä jossain kohdun sopukoissa vielä kaukaisena.
Voin vakuuttaa, että tässä loppuajalla ajatukset kääntyy kuin luonnostaan vauvaan ja sen vointiin, että sillä olisi kaikki hyvin ja että se syntyisi terveenä. Ja jollei edes olisi terve, niin kunhan pysyisi hengissä. Vauvan liikkuessa masussa tulevan äidin ylpeys saa niin suuren otteen, että sitä tekisi mitä vaan vauvan eteen.
Synnytykseen ehtii sopeutua kummasti, synnytys muuttuu möröstä kokemukseksi, jonka itse asiassa haluan kokea. Itsensä ikään kuin unohtaa, synnytys on vain pikainen välivaihe saadakseni oman nyyttini tähän maailmaan. Omalla kohdallani äidinrakkaus menee pelon ohi, ja rakkaus lapseen kasvaa odotuksen myötä ihan uusiin ulottuvuuksiin kun masukin kasvaa.
En ollenkaan vastusta sektiota, alateitse synnyttäminen on kuitenkin vain elämää. Siinä saa itse olla aktiivisesti mukana, saa olla päättämässä mitä tehdään ja miten. Kumppani on sen ajan tukena ja voimana. En panikoi enää ollenkaan niin paljoa kuin ennen sitä pelkokeskustelua, jota suosittelen kaikille lämpimästi ja ehdottomasti!!
Seuraan uteliaasti synnyttäneiden naisten reaktioita ja ilmeitä. Sitä valtavaa hymyn määrää ei kai olisi, jos synnyttäminen olisi pahinta maailmassa. Ilo lapsesta on niin valtava, että maltan tuskin odottaa omaa vuoroani. Se onneksi koittaa viimeistään ensi viikolla, jolloin synnyttämiseni käynnistetään, ellei nyt viikonloppuna ala itsestään tapahtumaan.
Toivon kaikille kaltaisilleni synnytyskauhuisille eritoten mielenrauhaa, jottei lapsen suunnittelua ja tekoa pelättäisi niin paljoa vain synnytyksen tähden. Siihen pelkoon saa apua, ja se kannattaa käyttää hyväkseen.
Nämä viimeiset päivät olen köllötellyt kotona, sillä kuukausien kantaminen alkaa käydä voimille, enkä jaksa liikkua enää niin paljoa. Tällöin herää ajatus, että tulisipa vauva jo ulos, tavasta ja keinoista viis, kunhan vaan jo syntyisi..
Itse olen näinä päivinä synnyttämään lähdössä, odottelen vain milloin merkit alkavat viittaamaan sairaalaan lähtöön. Laskettu aika meni jo pari viikkoa sitten.
Kuten melkein jokainen, minäkin pohdin alatiesynnytykseen liittyviä juttuja öiden pimeinä tunteina jonnekin kattoon tuijotellen, kun avupuoliso oli täydessä unessa. Välillä itkin hiljaa mutta katkerasti naisen kohtaloa joutua tuntemaan sitä kipua ja tuskaa, josta olin kuullut ja lukenut netistä kertomuksia. Näin sieluni silmin itseni revenneenä ja verisenä, brutaalisti väliliha leikattuna ja ilman kunnollista puudutusta ommeltavana. Päätin, että vaadin sektion hinnalla millä hyvänsä.
Sitten rohkaistuin ja nielin ylpeyteni (olen ujo puhumaan alapään jutuista..) ja soitin äitiyspoliklinikalle, jonne varasin ajan pelkokeskusteluun. Minut otti vastaan eräs vanhempi ja kokenut kätilö, joka osoittautui empaattiseksi kuuntelijaksi sekä mahtavan reippaaksi, sydämelliseksi ja tsemppaavaksi persoonaksi noin muuten. Hän kertoi juurta jaksain miten synnytys oikeasti etenee, hetki hetkeltä hän kuvasi mitä tapahtuu ja miten. Kuulemani oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut.
Sain itkeä pelkoni hänelle, hän ymmärsi, vastaili ja jopa piirsi ja näytteli minulle, tuki täysin, ja vakuutti, että sairaala ja henkilökunta pyrkii kaikin keinoin siihen, että synnytys olisi uusille perheille hieno ja rauhallinen kokemus, jossa äitiä autetaan varmasti lääkkein kun hän vain haluaa. Kaikki mieltäni painaneet asiat kirjoitettiin ylös, ne mitä pelkään ja se miten toivon itseäni synnytyksessä kohdeltavan. Siitä listasta tuli toivelistani, joka auttaa minua synnytyksessä, ellen muista kaikkea siinä hötäkässä enää uudelleen. Kätilö kertoi, että toiveitani täytyy noudattaa, koska ne kerran on kirjattu ylös. Eli dokumenttia ajatuksistani löytyy, jota sairaalan täytyy synnytyksessä kunnioittaa. Sain niin paljon uskoa, että itkin ilosta ja helpotuksesta uudelleen.
Omalla kohdallani myös pelkkä odotusaika muutti suhtautumistani. Mitä pidemmälle raskaus eteni ja mitä konkreettisemmaksi vauva alkoi masussa tulla, sitä enemmän mieli muuttui. Se tietty itsekkyys karisi. Raskauden alussa ajattelee paljon omaa kehoaan, miten itse joutuu koville ja miten vartalo palautuu. Vauva on siellä jossain kohdun sopukoissa vielä kaukaisena.
Voin vakuuttaa, että tässä loppuajalla ajatukset kääntyy kuin luonnostaan vauvaan ja sen vointiin, että sillä olisi kaikki hyvin ja että se syntyisi terveenä. Ja jollei edes olisi terve, niin kunhan pysyisi hengissä. Vauvan liikkuessa masussa tulevan äidin ylpeys saa niin suuren otteen, että sitä tekisi mitä vaan vauvan eteen.
Synnytykseen ehtii sopeutua kummasti, synnytys muuttuu möröstä kokemukseksi, jonka itse asiassa haluan kokea. Itsensä ikään kuin unohtaa, synnytys on vain pikainen välivaihe saadakseni oman nyyttini tähän maailmaan. Omalla kohdallani äidinrakkaus menee pelon ohi, ja rakkaus lapseen kasvaa odotuksen myötä ihan uusiin ulottuvuuksiin kun masukin kasvaa.
En ollenkaan vastusta sektiota, alateitse synnyttäminen on kuitenkin vain elämää. Siinä saa itse olla aktiivisesti mukana, saa olla päättämässä mitä tehdään ja miten. Kumppani on sen ajan tukena ja voimana. En panikoi enää ollenkaan niin paljoa kuin ennen sitä pelkokeskustelua, jota suosittelen kaikille lämpimästi ja ehdottomasti!!
Seuraan uteliaasti synnyttäneiden naisten reaktioita ja ilmeitä. Sitä valtavaa hymyn määrää ei kai olisi, jos synnyttäminen olisi pahinta maailmassa. Ilo lapsesta on niin valtava, että maltan tuskin odottaa omaa vuoroani. Se onneksi koittaa viimeistään ensi viikolla, jolloin synnyttämiseni käynnistetään, ellei nyt viikonloppuna ala itsestään tapahtumaan.
Toivon kaikille kaltaisilleni synnytyskauhuisille eritoten mielenrauhaa, jottei lapsen suunnittelua ja tekoa pelättäisi niin paljoa vain synnytyksen tähden. Siihen pelkoon saa apua, ja se kannattaa käyttää hyväkseen.
Nämä viimeiset päivät olen köllötellyt kotona, sillä kuukausien kantaminen alkaa käydä voimille, enkä jaksa liikkua enää niin paljoa. Tällöin herää ajatus, että tulisipa vauva jo ulos, tavasta ja keinoista viis, kunhan vaan jo syntyisi..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kylläpä osasit hienosti kirjoittaa aiheesta. Olisinpa saanut lukea tämän jo 24 vuotta sitten, kun esikoistani odotin ja pelkäsin. Varmasti tästä on monelle apua.
tulepa kertomaan sitten kun oikeasti olet sen synnytyksen kokenut, jookos?
nämä asiat ovat muuten vahvasti peinnöllisiä, omien naispuolisten sukulaisten, erit. äitinsä kokemuksista voi päätellä paljon.
perinnöllistä näyttää olevan tuo asennevammaisuuskin.Kaikkien pitäisi pelätä synnytystä ja kokea se ahdistavana, kun sinä olet sen niin kokenut.
Koitapas vähän kypsyä ja ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset näe ja koe asioita samalla tavalla kuin sinä. Sinä et ole maailman napa ja sinun mielipiteesi on vain sinun mielipiteesi, vaikka kovasti haluaisitkin sen kaikkien mielipiteeksi.
Miten on tunnelmien kanssa jos saat kolmanne asteen repeämän ja kohdunlaskeuman jota ei kela korvauksella leikata?
sinun pitää pilata toisen hyvät fiilikset? Saatko siitä jotain sairaalloista tyydytystä?
Nuorena en edes harkinnut hankkivani lapsia, koska kipukynnykseni on hyvin alhainen ja siihen aikaan edes epiduraalin saaminen ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Vouhotettiin kovasti luomusynnytyksen puolesta ja puudutusta pyytäneitä paheksuttiin, kun kyllähän ennenkin on kivulla synnytetty ym. skeidaa. Ainoa oikea synnytys oli "tosiäitien" mielestä mahdollisimman pitkä ja kivulias. Asenteesi kuulostaa juuri samanlaiselta.
mitkä fiilikset alkuperäisellä on synnytyksen jälkeen? :) Menikö kaikki niin kuin ajattelit? Kerro ihmeessä kun olet kotiutunut, miten synnytys meni!:)
minä olisin tuossa kertomassa. Olin myös pelkopolilla, koska esikoinen syntyi hätäsektiolla ja pelkäsin todella synnytystä alakautta. Tai paremminkin pelkäsin sitä, että siinä tulee komplikaatioita ja joudun taas nuijanukutuksella leikkaukseen. Kipu sinänsä ei pelottanut vaan ne ylllättävät tilanteet.
Loppuraskaudesta en olisi missään vaiheessa muuttanut päätöstäni koska olen sektion kokenut ja vaikka paraneminen sujui nopeasti, oli haava kuitenkin tosi kipeä ja esti minua tekemästä monia asioita.
Minullakin oli tunne, että haluan kokea sen ja malttamattomana odottelin. Viikon meni yli ja alateitse syntyi. Epiduraalin ansiosta kipu lähti mutta tuntoa jäi siten että tiesi mitkä lihakset kulloinkin toimii ja osasin niitä sitten käyttää. Mahtava tunne kun vaavin sai viereensä - sitä ei oikeasti voi sanoin kuvata...
Alkuperäiselle kirjoittajalle tsemppiä! Sinulla on juuri oikea asenne synnyttämiseen. Synnyttäneenä itse tiedän, että ei se synnytys kaikilla ole hirveää ja tuskaisaa.. Itselläni oli ainakin hieno synnytys. Onnea matkaan!