kertoako keskenmenosta

Kirjottelin sulle jo tossa aiemminkin, siitä kun km sattuu viikonloppuna. Tässä lisää kokemuksia:

Me oltiin mun miehen kanssa kerrottu odotuksesta molempien vanhemmille (tuli sellainen tilanne että piti kertoa aiemmin kuin suunniteltiin) sekä työpaikoilla (johtuen ongelmista raskauden kulussa jo ennen km:a). Mietittiin jo tuolloin kertoessa, että ei ehkä ole järkevää, jos kuitenkaan kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Niinkuin sitten kävikin, km tuli rv 7 2.

Km:n jälkeen ajattelin, etten muille kerro mutten salaakaan. Eli jos sujuvasti tulee esille, niin kerron. Yksi ystävä oli niin herkkävaistoinen, että kysyi mikä on hätänä, joten hänelle kerroin. Muut ystävät eivät tiedä - ainakaan vielä. Tädilleni kerroin myös, kun on aika läheinen ja tavattiin sattumalta juuri silloin kun km oli alulla, ja epäilin oireita heti keskenmenoksi.

Olen kokenut tuon asiasta kertomisen pääasiassa helpottavana. On uskomatonta kuinka monelta löytyy itseltä tai lähipiiristä vastaavia kokemuksia, niistä saattaa saada jonkinlaista lohtua itselleen - vertaistukea. Ei ole hyvä kantaa surua ja rankkoja kokemuksia yksin, ja vaikka omasta miehestä saattaa olla suuri tuki, on ehkä hänellekin helpottavaa saada myös ympäristöstä tukea. Vaikka mies usein kokeekin km:n vissiin erilailla kuin nainen. Se puoltava asia vielä, että asian salaileminen olisi ainakin mun kohdalla tuntunut liian raskaalta.

Tuohon muiden vaivaamiseen omilla murheilla sanoisin, että mieti miten itse kokisit asian jos olisit vastapuolella. Jos esim. ystäväsi tai muu sinulle läheinen kertoisi sulle vastaavasta asiasta. Jos haluaisit itse tuolloin auttaa ja tukea ystävääsi, etkä kokisi kertomista negatiivisena, voit varmasti olettaa asian olevan myös toisinpäin. Sitähän ystävyys on...

kenellekään, koska emme ehtineet kertoa raskaudestakaan, joka keskeytyi n. viikolla 7, kai... Mulle ei kukaan koskaan kertonut, mikä viikko oli menossa, koska raskauden alkuhetkeä ei ehditty selvittää. Sikiö kun ei koskaan vastannut kooltaan menkkojen mukaan laskettuja viikkoja. (Kiertokin pitkä ja epäsäännölinen).

Keskenmeno alkoi pienellä vuodolla, joka sitten lisääntyi ja mukaan tuli myös kipuja. Minut ultrattiin vuodon alussa keskussairaalassa, lääkäri ei ollut varma näkyykö syke vai ei. Odottelin viisi päivää uutta tarkastusta, jossa sitten ei myöskään näkynyt sykettä ja ei kun kaavintaan... Jouduin olemaan töistä pois yhden päivän, mutta en kertonut syytä eikä lääkärin todistuksessakaan ollut kuin numerosarja. En ole halunnut kertoa asiasta kellekään, koska perheellämme on ollut tämän vuoden aikana kaikenlaista murhetta. En halua lisätä kenenkään taakkaa. Ajattelin, että otan asian puheeksi vasta kun olen uudelleen raskaana, jos siis koskaan olen... On jotenkin ehkä helpottavaa kertoa surullisia asioita, jos niiden yhteydessä voi kertoa myös jotain iloista. Olen saanut paljon lohtua lukemalla muiden tarinoita samanlaisista tilanteista. Tiedän, että jossain vaiheessa otan asian puheeksi, mutta vasta sitten, kun olen itse siitä valmis puhumaan. Tee sinä kuitenkin niin kuin haluat, jos tuntuu, että kertominen helpottaa, niin puhu ihmeessä. Se on totta, että uskomattoman moni on ollut samanlaisessa tilanteessa. Voimia sinulle!

Itse kerroimme keskeytyneestä keskenmenosta isosiskolleni. Vaikeasta asiasta puhuminen auttoi ainakin minun kohdallani todella paljon. Tuntuu että olen jotenkin helpommin päässyt tai ainakin pääsemässä asian yli. Suurta apua oli myös sairaalan lääkäristä, joka oli todella asiantunteva (toisin kuin neuvolalääkäri) ja kertoi todella hyvin keskenmenon syistä ja muusta siihen liittyvästä.