Kertokaa mielipiteitänne yh-t; jotka olette samankaltaisessa tilanteessa, jonka ystävättäreni joutui käymään läpi.
Hän oli vanhemmalla iällä tullut raskaaksi pitkaikaisen miesystävänsä kanssa. Kohta lapsen syntymän jälkeen tuli ero, isä lähti eikä hänestä kuulunut moneen kuukauteen yhtään mitään. Kunnes hän yhtäkkiä taas ilmestyi joksikin aikaa riitelemään ja kohta taas oli omilla teillään.(Äiti oli kyllä huomannut, että miehellä oli pahenevia mielenterveysongelmia.)
Lapsi ja äiti olivat tilanteessa aivan yksin, helpotusta lapsenhoitoon ei ollut saatavilla, äidin isä oli jo ajat sitten kuollut ja äitikin oli jo 70 kieppeillä, eli lapsenhoitoapua ei voinut kuvitella saavansa vanhemmiltaan.
Ystäväpiiri oli taas jo lapsensa aikuiseksi kasvattanut, eikä vauvanhoitoon keskittynyt ystävättäreni vaippa-asiat oikein jaksaneet heitä kiinnostaa.
Yksin oli todella rankkaa hoitaa lastaan kaikkien vaikeuksien keskellä eikä lapsen isä mitenkään helpottanut elämää tekemällä mitä sairaampia temppuja ystävälleni aina kun ilmaantui hetkeksi kuvioihin. Ystävättäreni olikin kiitollinen siitä, että matkanvarrella tutustuimme (olen myös yh), ja että toisiamme auttaen pääsimme taas suht koht jaloillemme.
Hänen elämänsä ei kuitenkaan helpottunut kauaksi aikaa, vaika hänen lapsensa olikin jo isompi ja elämä siltä osin oli helpompaa. Hän sairastui ikäiselleen harvinaiseen syöpään, ja toisen kerran kun tauti iski, oli se niin aggressiivinen, että ystävättäreni menehtyi lyhen sairausjakson jälkeen.
Tyttö muutti sukulaisten luo, siltä osin asia on mennyt hyvin, vaikka isä siinäkin yritti laittaa kapuloita rattaisiin (oikeus kuitenkin huomioi isän mielenterveyden sellaiseksi, että hänen luo lasta ei voitu laittaa).
Suretti nähdä kuinka totaalisen yksin ko. äiti tilanteessan kuitenkin oli. Lähestyvä, tiedotettu kuolema, todella hankala exä ja vain kaukaisia sukulaisia. Kauhea tilanne!
Ko.tilannetta seuratessa (yritin toki auttaa osaltani parhaani mukaan)tuli mieleeni, kuinka herkästi yh:n elämä voi mennä täysin kaaokseen!
Samalla mietin, että yrittäkää, etenkin yh:t, hankkia sitä tukiverkkoa ympärillenne! Se on äärimmäisen tärkeää ongelmien ilmaantuessa!!!
Hän oli vanhemmalla iällä tullut raskaaksi pitkaikaisen miesystävänsä kanssa. Kohta lapsen syntymän jälkeen tuli ero, isä lähti eikä hänestä kuulunut moneen kuukauteen yhtään mitään. Kunnes hän yhtäkkiä taas ilmestyi joksikin aikaa riitelemään ja kohta taas oli omilla teillään.(Äiti oli kyllä huomannut, että miehellä oli pahenevia mielenterveysongelmia.)
Lapsi ja äiti olivat tilanteessa aivan yksin, helpotusta lapsenhoitoon ei ollut saatavilla, äidin isä oli jo ajat sitten kuollut ja äitikin oli jo 70 kieppeillä, eli lapsenhoitoapua ei voinut kuvitella saavansa vanhemmiltaan.
Ystäväpiiri oli taas jo lapsensa aikuiseksi kasvattanut, eikä vauvanhoitoon keskittynyt ystävättäreni vaippa-asiat oikein jaksaneet heitä kiinnostaa.
Yksin oli todella rankkaa hoitaa lastaan kaikkien vaikeuksien keskellä eikä lapsen isä mitenkään helpottanut elämää tekemällä mitä sairaampia temppuja ystävälleni aina kun ilmaantui hetkeksi kuvioihin. Ystävättäreni olikin kiitollinen siitä, että matkanvarrella tutustuimme (olen myös yh), ja että toisiamme auttaen pääsimme taas suht koht jaloillemme.
Hänen elämänsä ei kuitenkaan helpottunut kauaksi aikaa, vaika hänen lapsensa olikin jo isompi ja elämä siltä osin oli helpompaa. Hän sairastui ikäiselleen harvinaiseen syöpään, ja toisen kerran kun tauti iski, oli se niin aggressiivinen, että ystävättäreni menehtyi lyhen sairausjakson jälkeen.
Tyttö muutti sukulaisten luo, siltä osin asia on mennyt hyvin, vaikka isä siinäkin yritti laittaa kapuloita rattaisiin (oikeus kuitenkin huomioi isän mielenterveyden sellaiseksi, että hänen luo lasta ei voitu laittaa).
Suretti nähdä kuinka totaalisen yksin ko. äiti tilanteessan kuitenkin oli. Lähestyvä, tiedotettu kuolema, todella hankala exä ja vain kaukaisia sukulaisia. Kauhea tilanne!
Ko.tilannetta seuratessa (yritin toki auttaa osaltani parhaani mukaan)tuli mieleeni, kuinka herkästi yh:n elämä voi mennä täysin kaaokseen!
Samalla mietin, että yrittäkää, etenkin yh:t, hankkia sitä tukiverkkoa ympärillenne! Se on äärimmäisen tärkeää ongelmien ilmaantuessa!!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
kaikkeen vielä lisäksi se, että avun hakeminen pelottaa sen pelossa, että leimaantuu huonoksi äidiksi, kun ei jaksa kaikkea. Minä olen täysin yksin, ei auttavia sukulaisia, ei "lapsellisia" ystäviä, jotka osaisivat/haluaisivat auttaa, ei edes häiriköivää exää, lapsen isä ei halua olla missään tekemisissä kanssamme, koska ei halunnut lasta, ei vaan ole ketään. Minulla on krooninen sairaus, joka verottaa voimia, mutta pakko jaksaa.
Hei!Olet oikeassa, yh:t ovat erityisessä valokiilassa, mitä tulee panetteluun. Se on niin helppo lyödä lyötyä. Harvoin yksinhuoltajat (jotka edelleenkin ovat enemmistöisesti naisia) ovat elämässään niin hyvässä asemassa, että on rahaa tuosta vain esim. hankkia lastenhoitoapua, jos tuntuu siltä, että pitäisi hetkeksi hengähtää.
Huonon äidin leimaa kantaa äiti itsekin jo siitäkin syystä, ettei pysty tarjoamaan lapselle sitä samaa, mitä ympärillä olevat (varsinkin jos lapsi on jo niin iso, että ymmärtää vaatia itselleen jotakin)!
Minkä ikäinen ja mistä päin olet? Kuinka vanha pikkuisesi on?
Hyvä, että olet ottanut yhteyttä Suomi24:ään. Ehkä netin kautta tilanteesi helpottuu...
on raskasta kasvattaa lastaan!
Se on aikaa, minkä pitäisi olla maailman parasta aikaa sekä lapselle että äidille,aikaa mistä jää hyviä ja lämpöisiä muistoja, mutta jos olosuhteet eivät kertakaikkiaan sellaiset...
Yritä kuitenkin parhaasi, älä pelkää leimautumista, vaan hae rohkeasti apua - pahinta mitä voit tehdä, on olla tekemättä mitään ja antaa tilanteen jatkua entisellään!! Sinun täytyy jaksaa yrittää lapsesi vuoksi!
mistä sitä ensimmäiseksi kannattaisi hakea, sitä apua,
mitä ovat esim avohuollon tukitoimet ( valmisteluako huostaanottoon?)
Olen muuttamassa talven jälkeen maalle lapseni kanssa, mutta siellä on valitettavasti ystäviä pojalleni kovin vähän. Voin ottaa lapsesi ensin kesäsäilöön kaveriksi omalleni ja jos onnistuu niin miksei talveksikin. Tulet sitten huilimaan joskus ja viettämään aikaa. Saat sillä välin asiasi kuntoon ja vaikka alkaa opiskelemaan. Maksusta voisin ottaa esim. lapsilisän kuukausittain tai jotakin... heh heh heh
Hauskaa talvenodotusta
no nyt sain tuon näyttämään jotekin pervolta, kun laitoin perään heh heh maininnan, mutta ihan tosissaan, tämä idea tuli minullekin vasta äsken. Oma poikani on 11- vuotias, meillä on ihana mummonmökki maalla ja ala-aste alle kilometrin päässä. Poika vaan haraa muuttamista vastaan (ymmärrettävästi), koska siellä olisi kaverien suhteen aika yksinäistä. Muutenhan siellä olisi aivan ihanat oltavat. Ja koska itse moni-muoto-opiskelen, voisin sen tehdä mistä päin tahansa... Rahoituksen kun saisi järjestymään hoitolapsen osalta, niin mikäs siinä olisi asustella..
Se on vaan niin helkkarin vaikeata hankkia sitä tukiverkkoa.
Mistä?
Ystävillä pienet lapset ja omat perheet ja omat kiireet.
Sinkkuystävät eivät halua lasta hoitaa.
Lapsella ainoastaan yksi isovanhempi joka itsekin huonokuntoinen.
Terveisin eräs nääntynyt
vaivauduttaisiin miettimään ennenkuin se vatsa on pystyssä ja täällä sitten "nääntymistä" valitetaan?
Oma vika. Ei kukaan pakota raskaaksi tulemaan. Mitäs läksit. Kyllä aikuinen tietää että lapsesta on vaivaa ja se väsyttää. ei ole muiden tehtävä sun lastasi hoitaa. Sä olet sen vanhempi.
Jos olisit vaivautunut lukemaan ed. viestin, oli sen kirjoittaja leski, eikä mihinkään lähtenyt!!
Ja vaikka olis lähtenytkin, mikä sä olet arvostelemaan toisia, kun et mitään heidän elämäntilanteestaan tiedä!
Osoitit juur olevas idiootti!
Hei! Ymmärrän täysin tunteen, koska olen ollut joskus itse samassa tilanteessa. On ollut tunne, että joka paikasta puristaa, kaikki tiet on tukossa eikä tahdo jaksaa, varsinkin jos lapsella on joitakin ongelmia (esim. vauvana unihäiriöt, tai myöhemmällä iällä taas jotakin muuta).
Paini siinä sitten yksin niiden kanssa...
Jotkut törpöt (kuten sun viestiin eräs vastannut) eivät kertakaikkiaan pysty ymmärtämään (ei ole kapasiteettia), miltä toisesta voi tuntua.
Onko sulla voimia lähtee esim. lapses kans yhdessä jotain harrastaan(riippuu vähän tietenkin siitäkin, minkä ikäinen sun lapses on) ja sitä kautta tutustua uusiin ihmisiin?
No enpä heti arvannut että puolisolle iskee syöpä kun vauva oli puolivuotias.
Pitäskös sitä olla ennustajaeukko vielä kaiken muun lisäksi?
Parisuhteissa elävät vanhemmatkin tarvitsevat välillä hengähdystaukoa, kukaan ihminen ei jaksa lapsen kanssa koko ajan, joskus on pakko saada aikaa itselle ja viettää hetki pelkästään aikuisessa seurassa. On monia, jotka olosuhteiden pakosta jaksavat tai omaa täydellisyyttään korostaakseen uhrautuvat, mutta jossain vaiheessa se kostautuu jotenkin. Esim. parisuhteessa saattaa ero tulla ihan sen takia, että vanhemmilla ei ole ikinä kahdenkeskistä aikaa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun lapset muuttaa kotoa, vanhemmat on jo niin vieraantuneet toisistaan ettei heillä ole enää mitään yhteistä tekemistä, kun lapsista ei enää tarvitse huolehtia.
Sitä paitsi, lapsellekin on tärkeää, että hänellä on muitakin aikuisia läheisiä kuin omat vanhemmat, ja varsinkin yh-perheissä pitäisi tietoisesti kannustaa lasta viihtymään jonkun muunkin tutun ja turvallisen aikuisen seurassa, ettei äiti/isä-lapsi -suhteesta tule liian tiivis. En osaa oikein muotoilla tätä asiaa, mutta tarkoitan siis, että kun vanhempi ja lapsi kokevat olevansa toistensa ainoat, tulee helposti ongelmaksi asti kasvava menettämisen pelko, ja molemminpuolisia syyllisyydentunteita siitä, että kaipaisi joskus muutakin seuraa kuin oman lapsen/vanhemman.
Hetken levännyt, vaikka yksin lenkillä, kampaajalla, elokuvissa tms. käynyt äiti on lapsellekin paljon mukavampi, kuin jatkuvaa väsymystä poteva konemaisesti hymyilevä ihmisraunio. Pidetään kaikki huolta itsestämme, niin jaksamme huolehtia toisistakin! Ja sinä, jolla on lähipiirissä väsyneitä vanhempia, ole ymmärtävä ja auttava ystävä, tukiverkossa on helppo roikkua jokaisen vuorollaan, niin jaksaa taas kannatella muitakin!!