Jarrut kirskuivat junan työntyessä viimeiset metrit asemalle. Oli joulukuun kolmastoista, lunta oli valunut taivaasta viikkoja, kinokset kohosivat harmaina. Autojen häkäpöntöt ja taloissa poltettava hiili sotkivat hiutaleet ennen kuin ne osuivat maahan.
Meteli kuudennessa vaunussa oli huumaava, paikoista riideltiin. Lapset itkivät jännityksen lauetessa. Penkkien väleissä nukkuvien sotilaiden jalat työntyivät käytävälle. Miehet jatkoivat keskeytymätöntä untaan matkustajien asettuessa aloilleen.
Liisa laskeutui istumaan lattialle vaunun takanurkkaan. Vieressä nukkunut sotilas valui vasten seinää ja painoi päänsä Liisan olkaa vasten, mutisi sekavan anteeksipyynnön, veti henkeä ja nukahti uudelleen.
Kaikki he olivat sotamiehiä. Kasvotonta harmaapukuista massaa. Reuhkan alta työntyvät suortuvat olivat harmaita, mustia, ruskeita tai porkkanan punaisia. Leukaa peitti sänki, paitsi niillä joilla ikä ei vielä pakottanut partaa ajamaan, siloposkisia nuorukaisia, lapsen katse silmissään, näytellen rohkeaa.
Aina joukosta erottui kokeneempi, joku jonka silmissä asui levollisuus keskellä painajaista. Liisa etsi tuota katsetta. Piti tietää ketä seurata ja kuunnella kun hälytys tuli. Löydettyään etsimänsä vaunun puolenvälin tietämiltä, nainen rauhoittui ja nukahti.
Tampereella ihmiset järjestyivät jonoon. Kulkivat vaitonaisena letkana aamuaurinkoon. Liisan vierellä istunut mies nousi, liittyi jonoon ja käveli ulos. Miehen mentyä nainen vilkaisi vaunun keskiosassa nukkuvaan mieheen, kuin tuntien katseen, tämä avasi silmänsä, vaihtoi asentoa ja nukahti uudelleen.
Miehen punainen parta oli eriparia mustien hiusten kanssa. Hiuksissa näkyi aavistus harmaata, silmien ympärillä oli juonteita, toinen korva oli siteen peitossa.
Penkillä Liisan edessä istui iäkäs nainen. Tämä avasi eväspakettinsa tarttuen emaliseen mukiin. Astia lipesi naisen otteesta, putosi rämähtäen vaunun lattiaan. Sikeästi nukkuvat miehet pomppasivat jalkeille, ennen kuin mummo ehti kättään ojentaa kohti kovaäänistä kippoa. Miehet seisoivat valppaina kysyvästi ympärilleen tiiraillen.
Kolinan lähteen selvittyä sotilas toisensa jälkeen painui takaisin vaununlattialle ja uneen. Punapartainen mies nousi, käveli vaunun poikki Liisan luo ja istui tämän viereen lattialle.
- Sopiiko että istun? mies kysyi odottamatta vastausta. - Kannattaa käydä apteekissa, miehet ovat täynnä luteita ja täitä, mies jatkoi poimien mustan itikan naisen kaulukselta.
Liisa värähti, käänsi katseensa miehen uurteisiin kasvoihin hetkellä kun maailma ympärillä räjähti. Junan jarrut kirskuivat, oven luo pakkautuvat ihmiset huusivat, kiroilivat ja tuuppivat toisiaan. Päälle vyöryvien koneiden jyly peitti äänet alleen. Punapartainen tarttui Liisan käteen, repi tämän liikkeelle lattialta ja tunki heidät ihmismuurinläpi ulos.
- Ei junan lähelle, mies karjui ihmisten etsiessä suojaa vaunujen alta.
Repaleinen joukkio ravasi lumisen suon yli metsään suojaa etsien, Liisa tunsi jalkansa juuttuvan mättääseen, jäisenkostea suo veti puoleensa hellästi syleillen. Pommin tipahtaessa turve nousi korkealle, läsähdellen lähellä makaavien niskaan. Liisa tunsi miehen kyljessään ja aaltoilun allaan, suon ottaessa vastaan lentäjien syöksemän vihan.
Koneiden kadottua, Liisa nousi ja vilkaisi äsken valkeana hohtanutta hankea, näytti siltä kuin jättiläinen olisi sekoittanut padassaan turvetta ja lunta.
- Elämme outoja aikoja, mies mutisi tarttuen Liisan kosteaan käteen.
Vaitonainen väki laahusti takaisin tummien vaunujen uumeniin, joku itki, joku lohdutti, useimpien silmissä asui viileä välinpitämättömyys.
Junan puhkuessa asemalle mies nousi, oikoi jalkojaan, otti reppunsa ja astui täydelle asemalaiturille. Nokeentuneesta ikkunasta Liisa seurasi kuinka vaalea nainen ilmestyi miehen vierelle, tarttui tämän käteen, naisen suu kävi lakkaamatta, sanoja Liisa ei kuullut. Miehen parran peittämä naama kääntyi virneeseen.
Meteli kuudennessa vaunussa oli huumaava, paikoista riideltiin. Lapset itkivät jännityksen lauetessa. Penkkien väleissä nukkuvien sotilaiden jalat työntyivät käytävälle. Miehet jatkoivat keskeytymätöntä untaan matkustajien asettuessa aloilleen.
Liisa laskeutui istumaan lattialle vaunun takanurkkaan. Vieressä nukkunut sotilas valui vasten seinää ja painoi päänsä Liisan olkaa vasten, mutisi sekavan anteeksipyynnön, veti henkeä ja nukahti uudelleen.
Kaikki he olivat sotamiehiä. Kasvotonta harmaapukuista massaa. Reuhkan alta työntyvät suortuvat olivat harmaita, mustia, ruskeita tai porkkanan punaisia. Leukaa peitti sänki, paitsi niillä joilla ikä ei vielä pakottanut partaa ajamaan, siloposkisia nuorukaisia, lapsen katse silmissään, näytellen rohkeaa.
Aina joukosta erottui kokeneempi, joku jonka silmissä asui levollisuus keskellä painajaista. Liisa etsi tuota katsetta. Piti tietää ketä seurata ja kuunnella kun hälytys tuli. Löydettyään etsimänsä vaunun puolenvälin tietämiltä, nainen rauhoittui ja nukahti.
Tampereella ihmiset järjestyivät jonoon. Kulkivat vaitonaisena letkana aamuaurinkoon. Liisan vierellä istunut mies nousi, liittyi jonoon ja käveli ulos. Miehen mentyä nainen vilkaisi vaunun keskiosassa nukkuvaan mieheen, kuin tuntien katseen, tämä avasi silmänsä, vaihtoi asentoa ja nukahti uudelleen.
Miehen punainen parta oli eriparia mustien hiusten kanssa. Hiuksissa näkyi aavistus harmaata, silmien ympärillä oli juonteita, toinen korva oli siteen peitossa.
Penkillä Liisan edessä istui iäkäs nainen. Tämä avasi eväspakettinsa tarttuen emaliseen mukiin. Astia lipesi naisen otteesta, putosi rämähtäen vaunun lattiaan. Sikeästi nukkuvat miehet pomppasivat jalkeille, ennen kuin mummo ehti kättään ojentaa kohti kovaäänistä kippoa. Miehet seisoivat valppaina kysyvästi ympärilleen tiiraillen.
Kolinan lähteen selvittyä sotilas toisensa jälkeen painui takaisin vaununlattialle ja uneen. Punapartainen mies nousi, käveli vaunun poikki Liisan luo ja istui tämän viereen lattialle.
- Sopiiko että istun? mies kysyi odottamatta vastausta. - Kannattaa käydä apteekissa, miehet ovat täynnä luteita ja täitä, mies jatkoi poimien mustan itikan naisen kaulukselta.
Liisa värähti, käänsi katseensa miehen uurteisiin kasvoihin hetkellä kun maailma ympärillä räjähti. Junan jarrut kirskuivat, oven luo pakkautuvat ihmiset huusivat, kiroilivat ja tuuppivat toisiaan. Päälle vyöryvien koneiden jyly peitti äänet alleen. Punapartainen tarttui Liisan käteen, repi tämän liikkeelle lattialta ja tunki heidät ihmismuurinläpi ulos.
- Ei junan lähelle, mies karjui ihmisten etsiessä suojaa vaunujen alta.
Repaleinen joukkio ravasi lumisen suon yli metsään suojaa etsien, Liisa tunsi jalkansa juuttuvan mättääseen, jäisenkostea suo veti puoleensa hellästi syleillen. Pommin tipahtaessa turve nousi korkealle, läsähdellen lähellä makaavien niskaan. Liisa tunsi miehen kyljessään ja aaltoilun allaan, suon ottaessa vastaan lentäjien syöksemän vihan.
Koneiden kadottua, Liisa nousi ja vilkaisi äsken valkeana hohtanutta hankea, näytti siltä kuin jättiläinen olisi sekoittanut padassaan turvetta ja lunta.
- Elämme outoja aikoja, mies mutisi tarttuen Liisan kosteaan käteen.
Vaitonainen väki laahusti takaisin tummien vaunujen uumeniin, joku itki, joku lohdutti, useimpien silmissä asui viileä välinpitämättömyys.
Junan puhkuessa asemalle mies nousi, oikoi jalkojaan, otti reppunsa ja astui täydelle asemalaiturille. Nokeentuneesta ikkunasta Liisa seurasi kuinka vaalea nainen ilmestyi miehen vierelle, tarttui tämän käteen, naisen suu kävi lakkaamatta, sanoja Liisa ei kuullut. Miehen parran peittämä naama kääntyi virneeseen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
...eikä päinvastoin kuten pitäisi.
Poltettiinko sota-aikana hiiliä?
Hiiliä, puita, seinälautoja kaikkea mitä irti saatiin, kyllä.
Tämä on kuten otsikossa mainitsin osa isompaa, mutta mitä tarkoitit että tarina vie todellisuutta?
Olen kahlannut noita aikakirjoja aika pinon ja kerännyt keskustellen todellista materiaa, mikä tässä tuntuu tarinoinnilta vai kaikki?
Taloja ei lämmitetty hiilillä. Autoja oli niin vähän, että niiden häkäpöntöillä ei ollut vaikutusta lumen väriin. Lunta oli tullut useita viikkoja, joten kaiken järjen mukaan se oli valkoista.
Meteli ei Suomalaisessa rautatievaunussa ole koskaan korvia huumaava. Paikoista ei riidellä. Ei kuulu kansanluonteeseen.
Oltiin höyryveturin vetämässä sotaajan junassa. Vaunu oli täynnä ihmisiä palttoineen ja sotilasmantteleineen, jotka vaimentavat ääntä. Kuitenkin emalimukin putoaminen mummon sylistä lattialle (Putosi rämisten?) kuului niin kovalta herättäen sotilaatkin.
Pudota kokeeksi emalimuki hiljaisen nykyjunan lattialle ja huomaat, että kukaan ei kuule saatikka herää.
Nämä ihmiset elivät elämäänsä. Sinä pakotat heidät elämään kertomuksesi mukaan, koska et osaa kuvata heidän elämäänsä.
Miksi kirjoittaa alkua jollekkkin suurelle?
Kirjoita jotakin lyhyttä ja loppuun asti.
Kyllä kai hiilet oli lämmityksessä sotaikana? Olihan niitä vielä 50 -luvullakin helsingissä. Myös häkäpöntöautot saattoivat noeta lumen, ainakin pienessä määrin. Mulla taas pisti silmään joulukuun alku ja suo vetinen, tai jäisen kostea. Sotatalvet taisi olla aika kylmiä ja ankaria?
Mutta ihan kelvollista kerrontaa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä lutikkamainen 6½
T. ®Sherlokki © 2005
Tuosta historian oikeellisuudesta en jaksa alkaa kiistelemään, en elänyt tuolloin joten kaikki on toisenkädentietoa :)
Joulukuun alku jonain vuonna välillä 38-45 saattoi olla hiukan leudompi. Suon kuvasin kuten suot ovat alkutalvesta, pinnalta ohuelti jäässä mutta syvemmältä veteliä tammikuun lopulle.
Kiitos mielenkiinnosta
Laivoilla oli muutakintekemistä kuin hiilien rahtaaminen. Kyllä se halkoa oli.
"Liisa laskeutui istumaan lattialle vaunun takanurkkaan. Vieressä nukkunut sotilas valui vasten seinää ja painoi päänsä Liisan olkaa vasten, mutisi sekavan anteeksipyynnön, veti henkeä ja nukahti uudelleen. "
Liisa istui ja heti lähti sotilas valumaan pitkin seinää hänen olkaansa vasten.
Aika teennäistä.
"Aina joukosta erottui kokeneempi, joku jonka silmissä asui levollisuus keskellä painajaista. Liisa etsi tuota katsetta. Piti tietää ketä seurata ja kuunnella kun hälytys tuli. Löydettyään etsimänsä vaunun puolenvälin tietämiltä, nainen rauhoittui ja nukahti."
Nukkuvien sotiladen silmistä etsittiin levollista katsetta??
"Penkillä Liisan edessä istui iäkäs nainen. Tämä avasi eväspakettinsa tarttuen emaliseen mukiin."
Pikku virhe. Eväspakettia ei kaiketi aukaistu mukiin tarttumalla.
"Repaleinen joukkio", "Pommin tipahtaessa",...??
Oli se surkea, myönnän.
Kirjotin tän joskus vuonna -01 alkuna kirjalle, joka muutti muotoaan tuhannentuhatta kertaa.
Muokkasin ja hutiloin sen täysin hunningolle. Kyllä nyt hävettää
...että kirjoitin tietoisesti tällaisen jutun.
Taisin olla oikeassa.
...kirjoitit tällaisen jutun. Pahus kun tulee noita kirjoitusvirheitä. Toinen sormi on kipeä.
Tuoreita, vihreitä kirjoitusvihreitä, juu, kyllä minuakin löytöelin kiinnostaisi ;))
tämäkin taitavasti kirjoitettu tarina kritisoidaan täällä täydeksi sonnaksi.
Oletteko te kriitikkot tosissanne, vai onko minulta jäänyt oivaltamatta jotakin? Kenties sisäpiirin huumoria?
Hyvähän tämä oli.
Nämä paskanjauhajat ole kriitikkoja nähneetkään. Huvikseen teilaavat kun eivät itse osaa.
Ugh. Olen puhunut.
*jollekin* kirjoitetaan yhdellä k:lla. Tälla tavalla näin: jollekin.
*naama* on junttimainen sana, *kasvot* kertovat arvostuksesta ihmistä kohtaan.
Maailmassa on siis paljon juntteja kirjailijoita jos tähän yhteen sanaan takerrutaan.
luulen, että jos tänne laitettaisiin jonkun huippukirjailijan menestysteoksesta (nim. esikoisteokseni) pätkä, sekin osattaisiin jollakin konstilla haukkua aivan turhaksi ja amatöörimaiseksi.
Olihan täällä joskus pätkä Mika Waltariakin, jonka mm. nykyinen X-Sherlokki arvosteli tapansa mukaan perin ynseästi.
voisit pilkkuja naidessasi käyttää jotakin muuta sanaa kuin "junttimainen". Tuo sana kun ei edusta sitä kielemme puhdasoppisuutta, jonka äänitorvena yrität esiintyä. Osaatko keksiä "juntille/junttimaisuudelle" synonyymin, tai vaikka useampia. Sinultahan se varmasti käy, kun olet niin erehtymätön.
Arvostelen kirjoituksia, en kirjoittajia. Jos en Waltsun kirjoituksesta tykkää, arvosanat on se mukaiset.
T. ®Sherlokki © 2005
Saman kohtelun sai Nietzsche. tuskin lienee maailmassa nobelistia joka saisi Sherskalta yli nelosta. Sherlock on siis nero!
En ole ollut nobelisteja valitsemassa, joten voin vapaasti olla eri mieltä.
Mutta mikähän on sinun message?
No enpä tuhlaa aikaani keskikertaisuuksien valistamiseen.
T. ®Sherlokki © 2005
Tällä palstalla arvostellaan varsin näpäkästi tekstejä.
Eihän tuo ylläoleva juttuni tainnut saada ketään takajaloilleen tarinan sisällön suhteen, kyse oli omasta huolimattomuudestani jolla vanhaa tekstiä lähdin pikaisesti muokkaamaan. Tulos oli nilkuttava.
Tuo on totuus, historian yksityiskohdista en lähde kiistelemään, mutta luulen kaiken tiedon pitävän paikkansa koska olen kahlannut kirjastosta noin kymmenenhyllymetriä ajankuvaa. Tuskin olisin saanut päähäni tuon hiilijutun ellei tuo olisi totta.
tosin asian tarkistamiseen mielenkiintoni ei ole riittänyt. :) eikä tuosta lopulta kirjaa tullut, tai tuli... mutta ihan eri kirja ja toinen tarina.
Mikä kustantaja?
Ihan kuten toisetkin, elän toivossa että julkaistaan... taisin sanoa kirja, kai kirjoitusta voi sanoa kirjaksi, siinä vaiheessa kun käsistään päästää, vai olisiko oikeampaa puhua käsikirjoituksesta?