Nyt tartun sellaiseen tabuun, että oksat pois. Haukkukaa minua itsekkääksi ja julmaksi, mutta olisin iloinen, jos edes joku ymmärtäisi minua.
Olen seurustellut puolisen vuotta miehen kanssa, joka sairastaa masennusta. Olemme molemmat vähän parinkympin paremmalla puolella ja poikaystäväni on sairastanut tätä masennusta jo useamman vuoden - välillä on mennyt paremmin lääkkeiden kanssa, tai ilman ja välillä paremmin. Kun tapasimme, hän söi masennuslääkkeitä, mistä hän melko pian minulle kertoikin. Nyt hän on lopettamassa - jälleen kerran - lääkkeen käytön.
Hän ON muuttunut. Ei ole enää niin iloinen, romanttinen, hauska, puhelias.. Toisaalta persoonana hän on sama rakas henkilö johon tutustuin, nyt vain useammin huonolla tuulella, heikko, ja mikä pelästyttävintä, joskus jopa välinpitämätön itseään, minua ja kaikkea kohtaan.
Hänen suvussaan on taipuvuutta maanis-depressiivisyyteen. Poikaystävälläni ei ole diagnosoitu juuri tuota, mutta depressiota kyllä - eikä sairastuminen maanis-depressiivisyyteen myöhemmällä iällä liene mahdotonta, jos elämän alkupuolikin on jo vaikeaa ollut.
Minun elämäni on onneksi ollut melko tasapainoista, joskin itsekin olen kokenut muutama vuosi sitten "lievän"(?) depression, johon keskustelu psykologin kanssa auttoi. Näin myöhemmin uskon sen olleen kasvukipuja vain.
Olenkin miettinyt, kannattaako suhde tähän mieheen, johon palavasti rakastuin? Tuntuu niin julmalta ajatella, että hylkään hänet, koska pelkään tulevaisuuden ongelmia - nythän kaikki on vielä ihan hyvin, kyllä minä pienet lääkkeiden vieroitusoireet ja masennukset jaksan, mutta entä vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Jos hänen masennuksensa ei lopu, lääkitystä tulee ja menee ja lopulta hän sairastuu vakavasti? Kannattaako tällaisen ihmisen kanssa elää, perustaa perhe, jos riskit on näinkin suuret, että lopulta kaikki menee sirpaleiksi? Poikaystäväni äiti sekä isoisä sairastuivat molemmat maanis-depressiivisyyteen aikuisina ja perhe meni palasiksi. Pelkään niin kovasti että minäkin joudun katsomaan vierestä kun puoliso sairastuu ja jäämään mahdollisten lasten kanssa yksin. Mitä teen?
Olen seurustellut puolisen vuotta miehen kanssa, joka sairastaa masennusta. Olemme molemmat vähän parinkympin paremmalla puolella ja poikaystäväni on sairastanut tätä masennusta jo useamman vuoden - välillä on mennyt paremmin lääkkeiden kanssa, tai ilman ja välillä paremmin. Kun tapasimme, hän söi masennuslääkkeitä, mistä hän melko pian minulle kertoikin. Nyt hän on lopettamassa - jälleen kerran - lääkkeen käytön.
Hän ON muuttunut. Ei ole enää niin iloinen, romanttinen, hauska, puhelias.. Toisaalta persoonana hän on sama rakas henkilö johon tutustuin, nyt vain useammin huonolla tuulella, heikko, ja mikä pelästyttävintä, joskus jopa välinpitämätön itseään, minua ja kaikkea kohtaan.
Hänen suvussaan on taipuvuutta maanis-depressiivisyyteen. Poikaystävälläni ei ole diagnosoitu juuri tuota, mutta depressiota kyllä - eikä sairastuminen maanis-depressiivisyyteen myöhemmällä iällä liene mahdotonta, jos elämän alkupuolikin on jo vaikeaa ollut.
Minun elämäni on onneksi ollut melko tasapainoista, joskin itsekin olen kokenut muutama vuosi sitten "lievän"(?) depression, johon keskustelu psykologin kanssa auttoi. Näin myöhemmin uskon sen olleen kasvukipuja vain.
Olenkin miettinyt, kannattaako suhde tähän mieheen, johon palavasti rakastuin? Tuntuu niin julmalta ajatella, että hylkään hänet, koska pelkään tulevaisuuden ongelmia - nythän kaikki on vielä ihan hyvin, kyllä minä pienet lääkkeiden vieroitusoireet ja masennukset jaksan, mutta entä vaikkapa kymmenen vuoden päästä? Jos hänen masennuksensa ei lopu, lääkitystä tulee ja menee ja lopulta hän sairastuu vakavasti? Kannattaako tällaisen ihmisen kanssa elää, perustaa perhe, jos riskit on näinkin suuret, että lopulta kaikki menee sirpaleiksi? Poikaystäväni äiti sekä isoisä sairastuivat molemmat maanis-depressiivisyyteen aikuisina ja perhe meni palasiksi. Pelkään niin kovasti että minäkin joudun katsomaan vierestä kun puoliso sairastuu ja jäämään mahdollisten lasten kanssa yksin. Mitä teen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Paha näin netinvälityksellä kommentoida kyseistä asiaa, tuskin täältä löydät vastausta kysymääsi?
Eikö se että ylipäätään mietit asiaa vakavasti ole jonkinlainen vastaus kysymykseesi? Itse jätin masentuneen/itsetuhoisen poikaystävän, sillä hän olisi vienyt minut mukanaan sielun mustiin syövereihin. Koskaan en ole voinut niin huonosti kuin tuon kahden vuoden aikana jonka hänen kanssaan seurustelin, vaikka hyviäkin hetkiä tietysti oli. Aluksi kuvittelin että rakkauteni auttaisi häntä selviytymään mutta ei siinä tilanteessa olevaa voi auttaa muut kuin tuo henkilö itse. Väsyin pelkäämään hänen puolestaan ja siihen ettei tulevaisuutta voinut suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle. Nyt erostamme on kaksi vuotta ja olen kuullut että hän on täysin alkoholisoitunut ja syrjäytynyt kaikesta normaalielämästä. Se tuntuu pahalle ja joskus tunnen syyllisyyden piston, mutta minulla on kuitenkin oikeus omaan elämääni, enkä olisi häntä voinut pelastaa. Nyt elän tasapainoisessa parisuhteessa ja elämä on mallillaan kaikin puolin. Tiedän että tein oikean päätöksen. Sinun on kuitenkin tehtävä omasi.
Minusta ihminen ottaa kantaa asiaan silloin, kun alkaa elää avioliitonomaisessa suhteessa jonkun kanssa. Erikseen sitten on seurustelu, jossa ei olla asuinkumppaneita ja elämäntovereita. Minusta silloin on täysi vapaus valita, jatkaako seurustelua vai ei. Jos tuntuu siltä, ettei enää rakasta tai rakkaus ei tule tulevaisuudessa riittämään, silloin on hyvä erota.
En kuitenkaan osaa sanoa, että miten sitten, kun on jo oltu kuin aviopari ikään, mikä sitten on eettisesti oikein. Itse en eroa aviomiehestäni, vaikka tulisi kuinka vaikeita tilanteita tahansa, mutta jos seurustellessa olisi ollut näin vaikeaa, en ehkä olisi mennyt naimisiin. Siinä vaiheessa järki oli kuitenkin niin pimeänä, ettei harkintakyky pelannut, vaan rakkaus voitti kaiken. Ajattelin kyllä asiaa, mutta luulin kaiken kääntyvän hyväksi. Eipä siinä usein niin käy...
Puhut asiaa, et ole missään tapauksessa itsekäs etkä julma vaan hyvin tiedostava yksilö joka onneksi haluaa myös ponnistella kunnollisuuden eteen tyytymättä nykyiseen tilaansa.
Täytyy muistaa, että suomalaisten säilyminen perustuu valikoivaan lisääntymiseen, jonka tavoitteena on edistää (kansakunnan tasolla) haluttujen ominaisuuksien esiintymistä lapsissa, etenkin niiden ominaisuuksien, jotka kuuluvat kiinteästi rotupuhtauden käsitteen sisälle. Termiin kuuluu myös ajatus epätoivottavien ominaisuuksien kantajien - jollainen miesystäväsi kuulostaa pahsti olevan - lisääntymisen rajoittamisesta tai estämisestä.
Valitettavsti aikanamme ei ole suoraa mahdollisuutta miehesi/miesystäväsi kaltaisten henkilöiden eristämiseen ja sterilisoimiseen puhumattakaan tuhoamisesta.
Kuulostaa siltä, että omaat hyvät ominaisuudet, joten sinulle kuuluu oikeutetusti palkinto, joka on jotakin muuta kuin nykyinen epävarma tulevaisuutesi.
Parhainta jatkoa toivottaen.
Saatanan natsi.
Sairauksista syytetään aina perinnöllisyyttä tai jotain siihen suuntaan, mutta tässäkin asiassa olet varmasti itsekkin havainnut, että ns. ilmapiirillä on kovasti tekemistä sen kanssa, että miten kukin henkisesti voi. Vaihtoehtona sinulla on joko jättää ystäväsi jos tiedät saavuttavasi enemmän ja parempaa ilman häntä tai sitten pyrkiä selvittämään ystävällesi, ettei hän välttämättä itse ole millään tavalla sairas. Kyse on on hänen lähimmäisten aiheuttamasta huonosta fiiliksestä, josta pääsee eroon vaikkapa pienellä välinpitämättömyydellä. Tottahan ystävääsi voisi jollakin tavalla piristää ja varmasti oikealla tavalla piristävä lääkekkin löytyisi (jota hän ei varmaankaan saa) ja tietyssä ympäristössä nautittuna saattaisi auttaa takaisin tähän maailmaan.
Nykynainen on kadottanut kaikki henkissäpysymistä edesauttavat vaistonsa. Naisena ja lisääntyvänä yksilönä on harkittava tarkkaan kenen kans parittelee. Mistä tulee elanto lapselle ja tarvittaessa tukea itselle? Minä en ymmärrä miten masentunut uros voisi olla edes kiihottava. Sairas yksilö herättää minussa vain säälin tunnetta, mutta minun hoivaviettini kohdistuu vain avuttomiin lapsiin. Jokainen tekee itse valintansa.
Tahdon selventää:
Poikaystäväni ei ole minun nähden käynyt pohjalla. Hän on ollut oikeastaan terve ja tarmokas viime aikoina. Nyt hänellä on kaikki edellytykset päästä masennuksesta kokonaan yli.
Pelkään vain, että tulevaisuudessa hän silti sairastuu pahemmin kuin koskaan ennen. Mikään muu paitsi perinnölliset alttiudet eivät hänessä siihen viittaa, mutta sekin jo pelottaa. Monet maanis-depressiviset ovat käsittääkseni ennen sairastumistaan jo kokeneet vahvoja masennuksia - aivan kuten rakkaani.
Olisiko teillä vinkkejä miten keskustella hänen kanssaan asiasta? Miten kysellä siitä, mitä hänen terapeuttinsa on sanonut mahdollisesti tulevaisuuden "riskeistä" ym?
Kyllä teidän pitää pystyä keskustelemaan asiasta avoimesti. Voisitte mennä yhdessä terapeutille ja puida asiaa hänen kanssaan. Kannattaa ottaa huomioon se, että ehkä mies sairastuu pahemmin, vaikka tällä hetkellä on asiat hyvin. Minun mieheni sairastui, vaikka olimme toivoneet toista. Asiaa ei käsitelty lainkaan tarpeeksi ennen naimisiin menoa. Olisi pitänyt olla realisti ja miettiä mahdollisuudet ja muut.
Jos mies ei suostu tai pysty keskustelemaan sairaudestaan tai peloistasi sen suhteen, se on huono merkki. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Siis ota asia puheeksi ihan suoraan ja sano, että pelkäät sairastumista. Pyydä, että keskustelette yhdessä asiasta, huomaavaisella ja rakentavalla tavalla. Jos puhuminen on vaikeaa, yksi vaihtoehto on kirjoittaminen eli kirjeenvaihto.
Muistathan, että sinulla on oikeus päättää itse tämä asia. Älä nyt ainakaan jatka suhdetta siksi, että koet sen velvollisuudeksesi! Olin itse masentunut ja tajusin kyllä heti lääkityksen aloitettuani, ettei mieheni ehkä olisi jaksanut oikutteluani kauaa. Nämä asiat käyvät raskaaski läheiselle ihmiselle ja itse ainakin myönsin miehelleni, ettei hänen tarvitsekaan jaksaa. Onneksi lääkkeet auttoivat ja minusta tuli taas itsenäinen ihminen.
Olet vielä nuori ja sinun täytyy tehdä elämässäsi valintoja omaa tulevaisuuttasi ajatellen. Ja onhan se aika yleistä, ettei nuoruuden rakkaus muutenkaan loppuelämää kestä. Mielenterveysongelmia tai ei.