Hei,
Olin 21 v kun tyttäreni sain ja näin taaksepäin ajateltuna,se oli elämäni parasta aikaa,sitä ei todella ymmärrä miten nopeasti aika kuluu ja toteaa,että Maaritin laulun sanat pitävät todella paikkansa et" oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain".Tyttäreni muutti kotoa vähän aikaa sitten.Nyt pitäisi elää elämänsä parasta aikaa,suhkoht nuori 40 v,on töitä,ihana koti,ihana mies,voi matkustella,mutta tää kauhea tyhjyys mikä vallitsee on aivan uskomatonta,en pysty edes katsomaan vanhoja valokuvia,kun tulee kaipuu.Onko ketään muita mun ikäsiä,jotka tuntevat samoin??.PS.Nauttikaa pienokaisistanne,he kasvavat todella nopeasti.
Olin 21 v kun tyttäreni sain ja näin taaksepäin ajateltuna,se oli elämäni parasta aikaa,sitä ei todella ymmärrä miten nopeasti aika kuluu ja toteaa,että Maaritin laulun sanat pitävät todella paikkansa et" oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain".Tyttäreni muutti kotoa vähän aikaa sitten.Nyt pitäisi elää elämänsä parasta aikaa,suhkoht nuori 40 v,on töitä,ihana koti,ihana mies,voi matkustella,mutta tää kauhea tyhjyys mikä vallitsee on aivan uskomatonta,en pysty edes katsomaan vanhoja valokuvia,kun tulee kaipuu.Onko ketään muita mun ikäsiä,jotka tuntevat samoin??.PS.Nauttikaa pienokaisistanne,he kasvavat todella nopeasti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
olin 23 v, kun sain tyttäreni. Hän on pian 21 v. Hän muutti 1,5 vuotta sitten kotoa. Aluksi se oli minulle tosi vaikeaa. Tuli kelattua mielessä moneen kertaan kaikki tytön siihenastiset vaiheet. Asiat oli ihan hyvin, mutta itku ja ikävä ja oli valtava. Ikävä taitaa olla pysyvä olotila...
Pikkuhiljaa asiaan sopeutuu. Ajattelen, että näin on paras, kun kerran aikaa ei saanut pysähtymään. Oikeasti me ei enää "mahduttaisi" samaan asuntoon asumaan. Olen iloinen, että olemme edelleen läheisiä ja välimme on kunnossa. Olen suunnattoman ylpeä tyttärestäni ja nautin hänestä yhä aivan kuten olen alusta asti nauttinut. On hienoa nähdä, että hän pärjää elämässään.
Minulla on vielä kotona 18 v. poika. Hän on "toinen suuri rakkauteni", joka näillä näkymin on vielä pari vuotta kotona. Olen jo miettinyt, mitä sitten tapahtuukaan, kun hänkin lähtee kotoa. Eiköhän siitäkin selviä. Pahempi juttu olisi, jos hän ei lähtisi. Silloin ei olisi kaikki hyvin.
Tilanteesi on oikeasti oikein hyvä, kun tärkeät asiat on kunnossa. Tottakai nyt ensin tuntuu vaikealta ennenkuin tottuu muutokseen, mutta näinhän asioiden kuuluu ollakin.
Nautitaan elämästä ja aikuistuneista lapsista myös!
heips!poikani muutti kaksi vuotta pois kotoa,onneksi lähelle. Ikävä ei vaan ehtinyt tulla kun poika lähes joka päivä käy kotona ja on välillä yötäkin. Jos ei näy jonain päivänä niin soitamme puolin ja toisin. Tuntuu ehkä lällyltä mutta nythän ne kuitenkin vasta aloittelee seisomaan omilla jaloillaan ja oppii elämään.Uskon että me vanhemmat olemme heille kuitenkin loppu elämän tuki ja turva ja tietävät että vanhemmille voi kaikki asiat kertoa niin ilot kun surutkin. Nauti sinä elämästäsi ja pidä hyvät välit tyttäreesi mutta älä tunkeile liikaa.
Esikoinen täytti 17 v. ja muutti pois kotoa kesällä.Asuu tässä lähellä ja pärjää.Olo ei ole yhtään haikea.Jos siltä tuntuu niin aina voi muuttaa takaisin kotiin.Se on luonnon laki että lapset aikanaan lentää pesästä,itse olen myös muuttanut pois kotoa 17 vuotiaana.
Itse lähdin 19v kotonta pois ekaks meillä oli äidin kanssa mahottomat riidat mutta nykyisin ollaa kuin parhaat ystävät ikään paitsi vielä suhdetta syventää verisiteet...
Toiseks mulla on nyt 9v poika ja 9kk vanha tyttö oikeita mamman silmäteriä...Äitini heistä nauttii ja kyllä kun itelläin on huolia ja murheita ni kenenkäs muun puoleen käännyn kuin rakkaan äitini vaikka jo ikää on 33v...
Vanhemmuus ei lopu koskaan kyllä se niin vaan on ja joillakin on tosiaanki parempi ettei saman katon alla eletä...
Jotenka nauti nyt niistä uusista vapaudentunteista ja mukavata odotusaikaa milloin mummiksi tai mammaksi pienet kädet kaulallesi saapuu...Sit taas sua kaivataan enemmän kuin koskaan:)