Hei
Olen 30-v, naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Tulin neljättä kertaa raskaaksi alkukesästä. Meillä oli parisuhteessa ollut kaikenlaista muutaman vuoden sisällä ja raskaus ei olisi parantanut elämäämme päin vastoin. Kaikenlaisia vastoinkäymisiä ollut vuosien varrella ja olimme juuri 'parantumassa' ja tavoittelemassa uudelleen tasapainoista parisuhdetta ja perhe-elämää. En tarkoita paranimisella nyt huume-/alkoholi-/väkivalta-ongelmia. Muunkinlaisia ongelmia saattaa olla... Mutta se siitä. Halusin oikeastaan kertoa raskaudenkeskeytyksestäni ja siihen liittyvistä kokemuksista ja mielialoista.
Kun päädyimme keskeytykseen niin se oli tavallaan helpotus. Molemmat tuimme toisiamme mieheni kanssa. Päivät ennen keskeytystä olivat painajaista. Kävin mm. täällä lukemassa ihmisten abortti-kokemuksia. Yksi kirjoitus jäi mieleeni. Valitettavasti en enää muista sitä nimimerkkiä, mutta muistan hänen kirjoituksensa ja yhdyn samaan.
Kun päätös on tehty omasta tahdosta niin selviytyminen on helpompaa. Päivät ennen keskeytystä ovat helvettiä ja hirvittävää itsensä syyllistämistä ja arpomista. Abortti-päivä oli painajainen. Se kohtelu mitä itse sain sairaalaassa oli varmaan vuodelta 1920 tai jotain... Naistenpolin puolella sain inhimillistä ja empaattista kohtelua mutta kirurgian puolella, huh-huh... Ehkä heillä oli kiire juhannuksen viettoon. Minulle tehtiin abortti juhannuksen aatonaattona, viidentenä hääpäivänäni. Sen hääpäivän muistan varmasti.
Mieheni tuli hakemaan minut toimenpiteen jälkeen. Ja sen sanon nyt teille, jotka raskaudenkeskeytys koettelemukseen joudutte, se helpottaa kun toimenpide on tehty.
Aloin taas elää abortin jälkeen. Päivät ennen sitä ja toimenpidepäivä olivat pahimmat elämässäni. Mutta...
Sen minkä taakseen jättää sen eestään löytää. Tänäkin päivänä tiedän, että tein oikean ratkaisun. En kerennyt tai minulla ei ollut halua/kykyä ajatella asiaa enempää enää abortin jälkeen. Nyt aikaa on mennyt muutama kuukausi ja tilanteet tasaantuneet, olen alkanut ajattelmaan aborttiani. En kadu sitä. Voin vaan kuvitella minkälainen painajainen perhe-elmämme olisi nyt jos olisin parhaillaan raskaana. Silti suren. Mietin, mitä jos asiat olisivat olleet erilailla ja keskeytystä ei olisi tarvinnut tehdä.. Suren, mutta tiedän silti että siihen ajankohtaan tein ainoan oikean ratkaisun, niin pahalta kun se tuntuikin.
En ole mieheni kanssa puhunut asiasta sen koommin, ennen kuin tänään. Kerroin hänelle, että asia on alkanut nyt pyörimään päässäni. Tiesin, että se tulee enemmin tai myöhemmin. Nyt aion itkeä itkuni ja käydä asian läpi. En kadu tekoani. Sitä haluan tässä korostaa. Ja niin kuin ihana mieheni sanoi, jokaisella on oikeus suruunsa.
En kannusta aborttiin mutta joskus se on terve ratkaisu. Kaikesta selviää, enemmin tai myöhemmin.
Halaus ja myötätunto kaikille niille, jotka painiskelevat nyt tuon ratkaisun edessä ja niille, jotka ovat sen läpi käyneet.
Kiihkoilijoille näytän keskisormea. Te ette tiedä elämästä mitään.
Hyvää jatkoa kaikille! Onnea elämään!
Olen 30-v, naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Tulin neljättä kertaa raskaaksi alkukesästä. Meillä oli parisuhteessa ollut kaikenlaista muutaman vuoden sisällä ja raskaus ei olisi parantanut elämäämme päin vastoin. Kaikenlaisia vastoinkäymisiä ollut vuosien varrella ja olimme juuri 'parantumassa' ja tavoittelemassa uudelleen tasapainoista parisuhdetta ja perhe-elämää. En tarkoita paranimisella nyt huume-/alkoholi-/väkivalta-ongelmia. Muunkinlaisia ongelmia saattaa olla... Mutta se siitä. Halusin oikeastaan kertoa raskaudenkeskeytyksestäni ja siihen liittyvistä kokemuksista ja mielialoista.
Kun päädyimme keskeytykseen niin se oli tavallaan helpotus. Molemmat tuimme toisiamme mieheni kanssa. Päivät ennen keskeytystä olivat painajaista. Kävin mm. täällä lukemassa ihmisten abortti-kokemuksia. Yksi kirjoitus jäi mieleeni. Valitettavasti en enää muista sitä nimimerkkiä, mutta muistan hänen kirjoituksensa ja yhdyn samaan.
Kun päätös on tehty omasta tahdosta niin selviytyminen on helpompaa. Päivät ennen keskeytystä ovat helvettiä ja hirvittävää itsensä syyllistämistä ja arpomista. Abortti-päivä oli painajainen. Se kohtelu mitä itse sain sairaalaassa oli varmaan vuodelta 1920 tai jotain... Naistenpolin puolella sain inhimillistä ja empaattista kohtelua mutta kirurgian puolella, huh-huh... Ehkä heillä oli kiire juhannuksen viettoon. Minulle tehtiin abortti juhannuksen aatonaattona, viidentenä hääpäivänäni. Sen hääpäivän muistan varmasti.
Mieheni tuli hakemaan minut toimenpiteen jälkeen. Ja sen sanon nyt teille, jotka raskaudenkeskeytys koettelemukseen joudutte, se helpottaa kun toimenpide on tehty.
Aloin taas elää abortin jälkeen. Päivät ennen sitä ja toimenpidepäivä olivat pahimmat elämässäni. Mutta...
Sen minkä taakseen jättää sen eestään löytää. Tänäkin päivänä tiedän, että tein oikean ratkaisun. En kerennyt tai minulla ei ollut halua/kykyä ajatella asiaa enempää enää abortin jälkeen. Nyt aikaa on mennyt muutama kuukausi ja tilanteet tasaantuneet, olen alkanut ajattelmaan aborttiani. En kadu sitä. Voin vaan kuvitella minkälainen painajainen perhe-elmämme olisi nyt jos olisin parhaillaan raskaana. Silti suren. Mietin, mitä jos asiat olisivat olleet erilailla ja keskeytystä ei olisi tarvinnut tehdä.. Suren, mutta tiedän silti että siihen ajankohtaan tein ainoan oikean ratkaisun, niin pahalta kun se tuntuikin.
En ole mieheni kanssa puhunut asiasta sen koommin, ennen kuin tänään. Kerroin hänelle, että asia on alkanut nyt pyörimään päässäni. Tiesin, että se tulee enemmin tai myöhemmin. Nyt aion itkeä itkuni ja käydä asian läpi. En kadu tekoani. Sitä haluan tässä korostaa. Ja niin kuin ihana mieheni sanoi, jokaisella on oikeus suruunsa.
En kannusta aborttiin mutta joskus se on terve ratkaisu. Kaikesta selviää, enemmin tai myöhemmin.
Halaus ja myötätunto kaikille niille, jotka painiskelevat nyt tuon ratkaisun edessä ja niille, jotka ovat sen läpi käyneet.
Kiihkoilijoille näytän keskisormea. Te ette tiedä elämästä mitään.
Hyvää jatkoa kaikille! Onnea elämään!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oli mukava lukea asiallinen kirjoituksesi. Voimaa sinulle surun läpikäymiseen. Minulle tehtiin abortti viime viikolla ja sinnittelin ne päivät testistä keskeytykseen yrittämällä välttää raskauden ajattelemista. Olin tehnyt aborttipäätöksen jo ennen kuin tein testin, joten en joutunut tekemään varsinaisesti valintaa, mutta olihan se asia silti ratkaistava. Onneksi miesystävä oli tukena ne päivät, ettei tarvinnut olla yhtään yksin.
Olen miettinyt paljon tuota surua. Itkin alussa niin paljon kuin voi ja surin ja pohdin vielä vaihtoehtojani (päätyen aina samaan) ja ajattelin, että abortin jälkeen pääsen heti raiteilleni. Abortti oli toki helpotus. Olin ja olen hyvilläni siitä, että se sujui fyysisesti ongelmitta, mutta välillä tulee itkukohtauksia, jotka onneksi menevät nopeasti ohi.
En kadu ratkaisua, koska tiedän, että vauva olisi kärsinyt elämässäni olevasta epävarmasta tilanteesta ja murroskaudesta ja tilanne oli muutenkin mahdoton. Olen antanut itselleni luvan surra kun siltä tuntuu ja onneksi minulla on opiskelu, joka pitää rytmin elämässäni. Toisinaan mietin, millaisen paikan tämä kokemus loppuelämässäni ottaa, miten vaikuttaa, entä jos en saakaan tilaisuutta tulla raskaaksi tulevaisuudessa. Tässä vaiheessa uskon kuitenkin vahvasti, että olen tehnyt lapsen kannalta oikean ratkaisun päättämällä, etten synnytä lasta kärsimään elämäntilanteestani.
Kiitos myötätunnostasi!!!
Olen itse mietiskellyt viime aikoina samoja asioita, miten tuo toimenpide tulee vaikuttamaan minuun jatkossa elämässäni.. Se jää nähtäväksi.
Minäkin olen antanut itselleni luvan surra. Kun itku ja suru tulee antaa sen tulla.
Kovasti jaksamista sinulle!
Tekstisi helpotti.
omasta abortistani on 6vuotta jo aikaa. Kasuttaa vieläkin.
jos kirjoituksestani oli jotain apua/hyötyä.
Voimia sinulle! Aika parantaa haavat, lopulta.