Tuskinpa tästä hyötyä, mutta tunnontuskiani puran joka tapauksessa.
Olen marraskuussa 17 vuotta täyttävä tyttö. Minua ei varsinaisesti ole diagnosoitu 'miksikään', mutta hakemukset on tehty kelan kuntoutukseen kahdesti ja vedottu on pitkäaikaiseen masennukseen. Psykoterapiaan oli tarkoitus päästä syksystä alkaen mutta minut hylättiin varmasti monien muiden joukossa,- syynä se, että "tutkimukseni ovat kesken" tms. järkeenkäypää paskaa.
Kaikki taisi alkaa seitsemännellä luokalla. Tajusin elämäni merkityksettömyyden ja vanhempani eivät osanneet suhtautua oikein murrosikäni ahdistukseen, tai miksi sitä nyt ikinä kutsuisikaan. Eristäydyin ryhmistä enkä sopeutunut kouluihin. Käytin poikamaisia vaatteita (äitini vihasi sitä), pinnasin koulusta, vittuunnuin.
Seurauksena vanhemmiltani: lyömistä, vaatteiden repimistä/tuhoamista, haukkumista sekä kaiken kieltämistä. (Luulen että identiteettini ja minäkuvani häiriintyi tässä vaiheessa pahoin, kun en saanut olla mikä olin enkä saanut varsinkaan äidiltäni samaa hyväksyntää mitä sain silloin kun olin hänen mielestään "normaali", älykäs pieni prinessa). Hauskaa tässä on juuri se, etten tuntenut itseäni tässä vaiheessa millään tavalla sairaaksi vaan ikään kuin sairastuin kaikesta siitä minkä olisi pitänyt olla normaalia.
Nykyään olen tavallani tasapainossa. Viime talvena harkitsin aktiivisesti itseni lopettamista, mutta se oli typerää ja tiedostin sen. Päiväni olivat kammottavia.
Nyt, syksyn taas tultua, kaikki oli hyvin kunnes viime viikonloppuna tunsin kamalaa nimeämätöntä ahdistusta. Ennen olen osannut kertoa mistä se on tullut- nyt kaikki on absurdia koska minulla menee päällisin puolin loistavasti. Tekisi vain mieli jäädä makaamaan lattialle ja kuuntelemaan omaa hengitystään.
Kelalta ei ole soitettu.
Alan olla peloissani, mutta yritän säädellä tunteitani ja olla positiivinen.
Pelottaa kyllä siltikin ihan helvetisti. Tunnen hulluuden tulevan takaisin unettomuuden kera.
Jos jaksoit lukea tämän paskanjauhannan loppuun, voit lonkalta heittää vinkin mitä tässä nyt voisi tehdä.
...
Olen marraskuussa 17 vuotta täyttävä tyttö. Minua ei varsinaisesti ole diagnosoitu 'miksikään', mutta hakemukset on tehty kelan kuntoutukseen kahdesti ja vedottu on pitkäaikaiseen masennukseen. Psykoterapiaan oli tarkoitus päästä syksystä alkaen mutta minut hylättiin varmasti monien muiden joukossa,- syynä se, että "tutkimukseni ovat kesken" tms. järkeenkäypää paskaa.
Kaikki taisi alkaa seitsemännellä luokalla. Tajusin elämäni merkityksettömyyden ja vanhempani eivät osanneet suhtautua oikein murrosikäni ahdistukseen, tai miksi sitä nyt ikinä kutsuisikaan. Eristäydyin ryhmistä enkä sopeutunut kouluihin. Käytin poikamaisia vaatteita (äitini vihasi sitä), pinnasin koulusta, vittuunnuin.
Seurauksena vanhemmiltani: lyömistä, vaatteiden repimistä/tuhoamista, haukkumista sekä kaiken kieltämistä. (Luulen että identiteettini ja minäkuvani häiriintyi tässä vaiheessa pahoin, kun en saanut olla mikä olin enkä saanut varsinkaan äidiltäni samaa hyväksyntää mitä sain silloin kun olin hänen mielestään "normaali", älykäs pieni prinessa). Hauskaa tässä on juuri se, etten tuntenut itseäni tässä vaiheessa millään tavalla sairaaksi vaan ikään kuin sairastuin kaikesta siitä minkä olisi pitänyt olla normaalia.
Nykyään olen tavallani tasapainossa. Viime talvena harkitsin aktiivisesti itseni lopettamista, mutta se oli typerää ja tiedostin sen. Päiväni olivat kammottavia.
Nyt, syksyn taas tultua, kaikki oli hyvin kunnes viime viikonloppuna tunsin kamalaa nimeämätöntä ahdistusta. Ennen olen osannut kertoa mistä se on tullut- nyt kaikki on absurdia koska minulla menee päällisin puolin loistavasti. Tekisi vain mieli jäädä makaamaan lattialle ja kuuntelemaan omaa hengitystään.
Kelalta ei ole soitettu.
Alan olla peloissani, mutta yritän säädellä tunteitani ja olla positiivinen.
Pelottaa kyllä siltikin ihan helvetisti. Tunnen hulluuden tulevan takaisin unettomuuden kera.
Jos jaksoit lukea tämän paskanjauhannan loppuun, voit lonkalta heittää vinkin mitä tässä nyt voisi tehdä.
...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiedätkö, "Virveli"... sinun täytyy jaksaa odottaa parempaa huomista, se ei tule toivomalla vaan pyrkimällä itse siihen määrätietoisesti. Olet nuori ja varmasti täynnä voimaa. Toivottavasti pääset terapiaan pian! Kun suhteudut siihen noin postiivisesti siitä voi olla todellista hyötyä.
Keksi itsellesi joku mielenkiinnon kohde, asia mistä todella pidät. Sellainen oma juttu, mihin voisit aina joskus uppoutua niin että unohtaisit hetkeksi kaikki murheet. Niitä ei saa nyt lakaista maton alle, mutta jotta selviydyt tässä hetkessä, on oltava jotain iloa... Mistä todella pidät? jokin liikuntamuoto? piirtäminen? luonto?
Maalaan, soitan kitaraa ja pianoa, kirjoitan, luen.. Ei vain pysty enää keskittymään. Aiheet kääntyy miinuksen puolelle. Toisaalta, saahan tästä angstista jotain irtikin verrattuna kukka-ja mehiläisaiheiseen perse-poitiivisuuteen.
saanpa minäkin ainoan motivaationi tällä hetkellä kahdelta läheiseltä ihmiseltä, jotka pakottavat minut toimimaan arjessa. muuten makaisin vaan mielummin. se parempi päivä on varmasti vielä...
"perse-positiivisuus", hehe
Tylsää sanoakkaan että kyllä se siitä. Olet älykäs ja osaat hyvin analysoida tilanteesi. Oivalsit syyt siihen ja seurauksetkin. Sinulla on henkisiä voimavaroja vaikka muille jakaa, oikea väylä vain puuttuu.
Oma, pitkän kokemuksen kautta tullut, tapani selvitä mustista ja harmaista toimettomuuden päivistä on yksinkertaisesti ajatella päivä, joskus jopa vain hetki kerrallaan eteenpäin.
Koska keskittymiskykyä ei ole teen asioita vain minuutin pari. Tiskaan pari kippoo, selailen lehteä hetken, seurailen netti keskusteluita hetken... Sitten aina välillä tulee jotain johon keskittyä, kuten nyt tämä vastaus...Ulkopuolisesta tämä saattaisi näyttä tosi oudontouhulta mutta mitä sitten, mulla se toimii ja ahdistukseni pysyy loitolla.
Toisaalta näihin päiviin on mukava kerätä kaikenlaista harmitonta rutiinia, kuten aina ennen kolmea iltapäivällä minun on käytävä ulkona kietämässä joku tietty lenkki, siis jos ei ole muuta asioiden hoitoa tms.
Tää on tetenkin vain mun tapani selvitä masiksista mutta jokainen kehitelköön ite omansa. Niin ja onhan minulla tietysti lääkityskin joka tuntuu toimivan ihan siedettävästi.
Muistathan kuitenkin, ettei masennuksesi ole välttämättä palannut. On ihan normaalia olla välillä apeammalla mielellä. Eli älä ainakaan heti tuomitse itseäsi masentuneeksi, ainahan sitä välillä tulee päiviä jolloin tuntuu surullinen olo sisimmässä ja syy on täysin tuntematon. Olemme ihmisiä iloinemme ja suruinemme. Anna itsellesi oikeus olla välillä apeana ja yritä uskoa parempaan päivään.