Miten kertoa tyttöystävälle?

Huomasin juttusi otsikon kun olin muita palstoja menossa lukemaan, ja oli pakko pysähtyä lukemaan myös sinun tekstisi. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon naiset tänne vastailee.. mutta nyt tuntui että voisin muutaman rivin kirjoittaa.

Itse olen vahvasti bi ja nautin suuresti nähdä pikkarini mieheni päällä. Kuitenkin mieheni ei näytä nauttivan siitä yhtä paljon kuin minä. Harmi. Olen häneltä kysellyt, että olisiko kiinnostusta jostain 'erikoisemmasta'.. ym ym ympäripyöreää.. mutta ei ole tähän suuntaan. (kuitenkin joskus laittaa pikkarini!?!)

Olen vähän sitä mieltä, että suurinosa ihmisten ennakkoluuloista tavisväestöstä eroavia kohtaan johtuu siitä, ettei ihmiset tunne näitä suuntautumisia eikä niitä ihmisiä, jotka eivät ole kotonaan siinä tavismuotissa. Minäkin olen saanut niin paljon paheksuvia katseita ja päänaukomista kiinnostusten kohteideni takia.

Jos tietäisin vastauksen, miten ihmisestä saa suvaitsevamman, olisin varmaan aika onnellinen. Kun ihmisen tuntee ja hänestä välittää, hänen erikoisuuksiaan on helpompi ymmärtää.. ja ainahan voi keskustella asioista, kysyä ja kertoa. Suhteessa pitäisikin voida keskustella kaikesta noin muutenkin.

>Vain lähes täydellistä siksi,etten ole uskaltanut kertoa transvestisuudestani hänelle.

Kukaan ei voi sinua neuvoa. Ratkaisusi saat tehdä taatusti ihan itse.

>Rakkaani nimittäin ei pidä ollenkaan ajatuksesta,että pukeudun naiseksi. Hän on nähnyt minut kerran tyttönä naamiaisissa

Tuo nyt on sentään enemmän kuin oma puolisoni, jonka kanssa olemme eläneet yhdessä yli neljännesvuosisadan.
Hän ei ole nähnyt koskaan minua pukeutuneena, vaikka hän tietää minut transvestiitiksi. Eikä minun puolestani koskaan tarvitsekaan nähdä, jos hän ei halua nähdä puolisoaan transvestiittina.

Aiheesta on toki käyty paljonkin keskustelua. Mutta jo ihan aluksi varoituksen sana - teet ihan itse omat päätöksesi. Tuollainen puolen vuoden seurustelu ei vielä paljoa kerro, eikä ole lainkaan varmaa, kuinka hyvin tunnet kumppanisi ja hänen tunteenomaisen suhtautumisensa transvestisuuteen. Joillekin pareille puolison transvestisuus on kuitenkin ollut jopa suhdetta rikastuttava ilmiö.

Muutama linkki kuitenkin aiheen käsittelemiseksi:
http://www.geocities.com/erika_032/DwC_faq.html#sosiaalisuus
http://www.geocities.com/tv_000/eeva0699.html

Saitkin jo pari hyvää vastausta... Melko varmaa on, että salailu ei toimi pitkällä tähtäimellä ja kiinni jäätyäsi tilanne voi olla todella heikko.

Yleensä neuvon rehellisyyteen, mutta siinä yhteydessä on aina varoitettava, että suhde voi ajautua pahasti karikolle, vaikka kertomisen tekisi vaikka kuinka oikein.

Olen seurustellut hetero- ja bi-naisten kanssa ja tullut siihen tulokseen, että bi-naisten on huomattavasti helpompi ymmärtää ja arvostaa tätä puolta meissä. Jotenkin tuntuu ihan turhalta edes mennä yrittämään seurustelua 100% heteronaisen kanssa. Olen taas ollut sinkkuna pari vuotta ja yrittänyt jo pidempään pohtia miten transvestiitit ja transvestiittejä arvostavat naiset voisivat kohdata.

Jos seurustelukumppanin kanta on noinkin negatiivinen kuin Joannalla, en kyllä pistäisi paljon toiveita hyväksynnän saamiselle. Jonkinlaisen rauhansopimuksen voi ehkä kirjoittaa, kuten anonyymi transvestiitti kirjoitti, mutta ainakaan minulle tuollainen järjestely ei oikein maittaisi.

Seurustelua aloitteleville: kannattaa kertoa asiasta ajoissa. Kertominen yleensä syventää suhdetta, vaikka nainen (oletan tässä heterosuhteen, mutta pätee ehkä muihinkin?) suhtautuisi jopa hieman negatiivisesti transvestismiin. Ekoilla treffeillä jutun tuskin tarvitsee tulla esiin, mutta ehkä jo pian sen jälkeen.

Heips Joanna!

Alkuun voisin sanoa, että voin samastua olotilaasi täysin. Tällaisessa tilanteessa käy sisällä melkoinen myllerrys ja olo on ristiriitainen. Olen kertonut täällä oman tarinani aiemminkin mutta kerronpa taas kuinka asia kohdallani meni. Opiskeluaikoina mietin monesti, tuleeko minulla koskaan olemaankaan tyttöystävää/vaimoa. Oli lähes mahdotonta kuvitella, että joku nainen voisi hyväksyä naiseksi pukeutuvan miehen ja vielä rakastaakin.
Tällaiseksi myöhemmin osoittautunut nainen kuitenkin ilmestyi elämääni joitakin vuosia sitten ja jo aivan alussa minusta tuntui, että voin luottaa häneen täysin ja uskoutua hänelle missä tahansa asiassa. Kuten sinullakin, muutama kuukausi meni alkuhuumassa, eikä pukeutuminen paljon mielessä käynyt. Vaikka olinkin tyttöillyt silloin jo toistakymmentä vuotta, onnistuin uskottelemaan itselleni, että ehkä minun ei tarvitsekaan välttämättä pukeutua tai teen sitä ainakin hyvin harvoin.
Näin jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä tekosyy; selitin asian itselleni parhain päin, ettei minun tarvitsisi kertoa hänelle. Kun elämä sitten pikkuhiljaa tasaantui ja aloimme elää enemmän "arkipäivää", tuli tyttöily taas useammin mieleen. Aloin pukeutua yhä useammin kun olin yksin kotona mutta jotenkin tunsin syyllisyyttä siitä, että tein sitä hänen selkänsä takana. Itse asiassa hän ei tuntenut koko persoonaani. Vain miehisen puolen, eikä se tuntunut hyvältä.
Joskus tyttöilymahdollisuuksia ei ollut pitkään aikaan ja se heijastui käytökseeni kireytenä ja tarpeettomana äksyilynä. Se puolestaan aiheutti välillemme etäisyyttä ja turhaa kinastelua. Kerroin käytökseni syyksi työstressin mutta ilmeisesti hän vaistosi, ettei se ollut todellinen syy.
Vuoden verran kamppailin itseni kanssa ja punnitsin vaihtoehtoja, miten kävisi jos kertoisin. Tilanteemme alkoi olla aika huonolla tolalla mutta päätimme silti mennä kihloihin koska kaikesta huolimatta rakastimme toisiamme.
Eräänä iltana n. puolitoista vuotta seurustelumme alkamisesta en enää kestänyt vaan pyysin hänet sohvalle istumaan ja kerroin mieltymyksestäni naisten vaatteisiin. Kerroin, että minulla on kaikenlaisia naisten vaatteita ja pukeuduin niihin silloin tällöin. Valmistauduin myös siihen ettei hän hyväksyisi mutta suureksi ilokseni niin ei käynytkään. Hän sanoi rakastavansa minua riippumatta siitä mitä minulla on päällä.
Aloimme hiljalleen purkaa asiaa ja keskustelimme aiheesta aina kun hän halusi ja tunsi jaksavansa käsitellä sitä. Haalin netistä asiallista tietoa transvestisuudesta ja katsoimme myös tv:stä nauhoittamiani dokumentteja. Tuosta hetkestä on nyt lähes kolme vuotta ja mekkoiluni on löytänyt paikkansa suhteessamme. Silloin tällöin pidämme edelleenkin "palaveria" asiasta ja keskustelemme, miten sillä hetkellä asian koemme.
Ymmärrän kuinka vaikeaa sinun on kertoa hänelle varsinkin kun tiedät, kuinka hän ylipäätään asiaan suhtautuu. Aikaisemman suhteesi kariutuminen transvestisuutesi takia ei sekään tilannetta helpota. Silti...kertominen on ainoa vaihtoehto ja mitä pikemmin sen parempi. Jos aikaa kuluu vuosia, hän tuntee itsensä vielä enemmän "petetyksi". Jotkut ovat kertoneet vasta esim.20-30 avioliittovuoden jälkeen ja monissa tuon kaltaisissa tilanteissa vaimo on ollut järkyttyneempi salailusta kuin itse asiasta. Hän on saattanut pohtia, mitä muuta mies on jättänyt kertomatta ja tunteeko hän miestään ollenkaan.
Tyttöystävälläsi on oikeus tietää, millaiseen mieheen hän on ihastunut/rakastunut ja sinulla oikeus tulla rakastetuksi ja elää kokonaisena persoonana. Transvestisuudesta ei varmasti kukaan ole "parantunut", eikä siinä olekaan mitään parannettavaa.
Päätöksesi teet luonnollisesti itse ja mitä ne sitten ovatkaan toivon sinulle voimia toteuttaa ne.
Kaikkea hyvää sinulle ja rakkaallesi!

Hei!

Edelliset vastaajat ovat sanoneet oikeastaan kaiken olennaisen. Itse pääsin tyttöilemään, kun aloitin yliopisto-opiskelut Helsingissä. Sitten kävi niin, että rakastuin ihanaan opiskelukaveriini. Ja ei muuta kuin garderobi roskikseen. Piti aloittaa uusi elämä. Meni puoli vuotta ja veri alkoi jälleen vetää tyttöilyyn. Tällöin oli tehtävä päätös, kertoako silloiselle tyttöystävälle, eron uhallakin. Päätin olla tekemättä asiasta hänelle liian helppoa, panin hänet arvaamaan. Arvauksia tuli, ja kun ne olivat vääriä, minua alkoi helpottaa. Olimme tavallaan molemmat heikoilla jäillä.

No, oikea vastauskin löytyi. Sen yön vietimme todella sylikkäin, hän oli ensimmäinen henkilö, joka tiesi asiasta.

Tyttöily palasi elämääni vuoden sisällä. Ennen lasten syntymää tyttöilimme kaksin, tosin kotona. Lasten syntymän jälkeen vaatteet ovat varastossa, josta ne on helppo ottaa käyttöön.

Sen verran tyttöily kuuluu arkipäivääni, että käytän pitkiä naisten yöpaitoja sekä naisten kenkiä. Viimeisten miesten kenkien ostosta on jo yli 10 vuotta eikä niitä eteisestä siis löydy.

Tyttöily ei siis suhteessamme ole mikään supererikoinen juttu, olemme olleet naimisissa yli 15 vuotta.

Tsemppiä itsellesi

Minna-Maaria

Löytävä etsii muista se !