Kuinka paljon ihminen vielä aikuisena on vastuussa, - ehkä vain moraalisesti - pahoista teoistaan, joihin syyllisyi kerran lapsena ollessa?
Kummallainen kysymys ensikuulemalta, mutta ei kuitenkaan niin kummallinen kun sitä hetken miettii. Pari esimerkkiä minun lähipiiristäni.
Mieheni sisko joutui aikoinaan hyvin ilkeän koulukiusaamisen uhriksi. Kiusaamiseen osallistuivat niin hänen luokkatoverinsa kuin opettajakin. Hänen kertomuksensa kouluajoilta on "uskomaton tarina" ja hänen silloin lapsena saamansa vammat ovat aiheuttaneet hänelle paljon kärsimystä aikuisiässä. Hän on myös julkisesti, esimerkiksi lehdissä, kertonut lapsuuden kokemuksistaan, jotta se tulisi tunnetuksi kuinka vakavia seurauksia koulukiusauksesta saattaa tulla.
No, hän on koko ikänsä asunut samoilla seuduilla kuin silloin lapsena ja niin ovat myös monet hänen silloisista kiusaajistaan. Kun tämä hänen tapauksensa oli suurehkossa paikkakunnalla ilmestyvässä päivälehdessä, jotkut olivat heti tulleet hänen kanssaan juttelemaan ja pyytämään anteeksi, jotkut kiertävät vieläkin kaukaa. Miten nämä, nyt aikuiset ihmiset asian selittävät lapsilleen siellä kotona, tjaa, siitä en tiedä.
Toinen juttu. Eräs kolmissa kymmenissä oleva nainen kertoi, että kun hän oli viisi vuotias, niin hänen silloiset teini-ikäiset lapsenvahtinsa käyttivät häntä ja hänen nuorempaa sisartaan sexuaalisesti hyväksi. Pojat olivat silloin 11-12 vanhoja ja he kokeilivat "sitä" näiden tyttölasten kanssa. Tämä nainen kertoi ett'eivät he tytöt silloin lapsena tienneet, mitä pojat oikeastaan tekivät, mutta koska se "tuntui väärältä", niin he eivät uskaltaneet kertoa vanhemmille. Vasta monen vuoden kuluttua, kun koulussa oli sukupuoli-opetusta, niin he ymmärsivät, mistä oli ollut kysymys ja silloin he kuollakseen pelkäsivät, että he juuri kohta saisivat vauvan... No, asia selvisi kyllä melko pian, mutta lapsen mielessä oli ennen sitä ollut melkoinen kaaos, kertoi tämä nainen.
Molemmissa näissä kertomuksissa on tietysti monta mutkaa matkassa, mutta jos tehdään pitkästä jutusta vähän lyhempi ja mennään suoraan siihen kysymykseen - niin;
- Kuinka paljon ihminen on vielä aikuisena vastuussa niistä pahanteoista joihin syyllistyi lapsena?
- Voiko sellaisia pahoja tekoja jotenkin hyvittää uhrilleen?
- Vai onko ne sellaisia asioita, joiden kanssa niin uhrin kuin rikoksen tekijän täytyy yrittää elää loppuikänsä?
Kummallainen kysymys ensikuulemalta, mutta ei kuitenkaan niin kummallinen kun sitä hetken miettii. Pari esimerkkiä minun lähipiiristäni.
Mieheni sisko joutui aikoinaan hyvin ilkeän koulukiusaamisen uhriksi. Kiusaamiseen osallistuivat niin hänen luokkatoverinsa kuin opettajakin. Hänen kertomuksensa kouluajoilta on "uskomaton tarina" ja hänen silloin lapsena saamansa vammat ovat aiheuttaneet hänelle paljon kärsimystä aikuisiässä. Hän on myös julkisesti, esimerkiksi lehdissä, kertonut lapsuuden kokemuksistaan, jotta se tulisi tunnetuksi kuinka vakavia seurauksia koulukiusauksesta saattaa tulla.
No, hän on koko ikänsä asunut samoilla seuduilla kuin silloin lapsena ja niin ovat myös monet hänen silloisista kiusaajistaan. Kun tämä hänen tapauksensa oli suurehkossa paikkakunnalla ilmestyvässä päivälehdessä, jotkut olivat heti tulleet hänen kanssaan juttelemaan ja pyytämään anteeksi, jotkut kiertävät vieläkin kaukaa. Miten nämä, nyt aikuiset ihmiset asian selittävät lapsilleen siellä kotona, tjaa, siitä en tiedä.
Toinen juttu. Eräs kolmissa kymmenissä oleva nainen kertoi, että kun hän oli viisi vuotias, niin hänen silloiset teini-ikäiset lapsenvahtinsa käyttivät häntä ja hänen nuorempaa sisartaan sexuaalisesti hyväksi. Pojat olivat silloin 11-12 vanhoja ja he kokeilivat "sitä" näiden tyttölasten kanssa. Tämä nainen kertoi ett'eivät he tytöt silloin lapsena tienneet, mitä pojat oikeastaan tekivät, mutta koska se "tuntui väärältä", niin he eivät uskaltaneet kertoa vanhemmille. Vasta monen vuoden kuluttua, kun koulussa oli sukupuoli-opetusta, niin he ymmärsivät, mistä oli ollut kysymys ja silloin he kuollakseen pelkäsivät, että he juuri kohta saisivat vauvan... No, asia selvisi kyllä melko pian, mutta lapsen mielessä oli ennen sitä ollut melkoinen kaaos, kertoi tämä nainen.
Molemmissa näissä kertomuksissa on tietysti monta mutkaa matkassa, mutta jos tehdään pitkästä jutusta vähän lyhempi ja mennään suoraan siihen kysymykseen - niin;
- Kuinka paljon ihminen on vielä aikuisena vastuussa niistä pahanteoista joihin syyllistyi lapsena?
- Voiko sellaisia pahoja tekoja jotenkin hyvittää uhrilleen?
- Vai onko ne sellaisia asioita, joiden kanssa niin uhrin kuin rikoksen tekijän täytyy yrittää elää loppuikänsä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toisaalta.... Tekeekö lapsi tällaista todella "pahuuttaan" vai ymmärtämättömyyttään? Siksi että on itse joutunut kokemaan jotain samanlaista? Tai psyykkisesti jollain tavoin häiriötilassa? Kyvytön tuntemaan empatiaa (monistakin syistä)?
Joskus pikku tyttöni joutui kiusatuksi päiväkodissa. En syyttänyt näitä lapsia, mutta olisin voinut vaikka tappaa heidän vanhempansa ja samoin päiväkodin henkilöstön. Kiusaaja saattaa olla yhtä paljon uhri kuin kiusattukin. Syvällä psyykessä piilevät asiat eivät syyttelyllä parane.
joutui ekaluokalla open ja muutaman lapsen kiusaamaksi ja se muuttui niin pahaksi,että jouduin ottamaan aina koulutoimenjohtajaan asti yhteyttä,ennenkuin kiusaaminen saatiin jollain lailla kuriin.sen jälkeen ope rupesi vähättelemään lastani mulle sanomalla ,että katsotaan tuleeko koulunkäynnistä mitään.Onneksi ope jäi helmikuussa äitiyslomalle ja sijaiseksi tuli erittäin pätevä ope ja pelasti lapsen psyyken.
Nyt on aikuinen ja hyvin pärjää.
Minustakin se on ennen kaikkea aikuinen, joka tällaisissa tilanteissa on vastuussa. Täysin väärällä alalla on sellainen ope joka ei ymmärrä puuttua tilanteeseen tai lähtee jopa itse mukaan! Minusta rikollista toimintaa!
koulussa, että kiusaaja. Kun minua isot tytöt kiusasivat, niin minä kiusasin sitten heikompaani silloin tällöin. Ehkä kostaakseni oman kiusaamiseni?
Tässä muutama viikko sitten otin numerotiedustelusta selvää erään kiusaamani tytön nimen, otin häneen yhteyttä ja pyysin kunnolla anteeksi kouluaikaisia kiusaamisiani kirjeitse, kun en puhelimitse kehdannut!
Oma koulunkäyntini meni aivan pyllylleen minun kiusaamiseni takia!
Liusaamiseni loppui, kun kerran sain siitä itse tarpeekseni (en ollut ikinä puolustautunut) ja annoin kunnolla köniin niille tytöille! =Enää eivät tulleet kiusaamaan!
Tämän päivän ruusu on sinulle! Vain yksinkertaisesti siitä syystä, että kirjoitit ja kerroit tuon täällä palstalla.
Näinhän se usein on että kiusaaminen menee "ketjussa alaspäin", niin kuin entinen poika sanoi; - "isä löi äitiä ja äiti löi minua eikä kissakaan ilman jäänyt".
Toivottavasti tämä entinen koulutoverisi pystyi ottamaan vastaan anteeksipyyntösi. Minun mieheni sisko, josta kerroin, arvosti suuresti saamiaan anteeksipyyntöjä. Toivon että ainakin joku sinunkin kiusaajistasi tekee samoin kuin sinä teit.
Ei olisi ollut helppo kirjoittaa sitä rekatulla nimimerkilläni, koska se asia hävettää minua.
Olen aika tuttu tyttö täällä.
En tiedä antoiko anteeksi, sillä hän ei ole vastannut. Olen miettinyt ja katunut sitä asiaa koko ikäni, koska ne teot sotivat jo lapsena omia periaatteitani vastaan.
Minun kiusaajani eivät tiedä missä minä asun, eikä heidän tarvitse sitä tulla ikinä tietämäänkään. Siinä kaupungissa minulle tehtiin muutakin pahaa.
Toinen on kuollut. Toinen sai vielä senkin ilon, että, kun aikoinani hain työpaikkaa, niin hän oli työpaikan haastattelijana. Jos olisin sen tiennyt, en tietenkään olisi mennyt koko haastatteluun, vaan perunut hakemukseni. Arvata sopii, etten saanut paikkaa. -- Omituista, mutta en koe vahingoniloa siitä, että hän on nykyisin työtön.
enää nykypäivänä iloita vanhojen kiusaajienkaan huonosta tuurista, vaikka ei niitä tule koskaan kokonaan unohtamaan!
on ollut aina hieman pyöreämpi sorttinen, ja kyselin häneltä tässä joku vuosi sitten kuinka..kiusattiinko sinua koskaan.., hän nauroi ja sanoi ettei uskallettu..:))
Hän oli oppinut pitämään puolensa ja sai myös pitää puolensa, veljensä ja saman ikäisen setänsä kanssa kasvaessaan...