Hitsi kun jutut menee näköjään aina ristiin...
Kun multa joskus kysyttiin miks en ole koskaan sanonut tunteistani juuri yhtään mitään niin tajusin, etten todellakaan ollut uskaltanut ko. naiselle niistä suoraan sanoa. Silloin tuntu, et on parempi pitää suunsa kiinni, eikä puhua hölmöyksiä. Vaikka hän varmasti tiesi kyllä mitä aattelin. Sitten kun myöhemmin olen tunteistani puhunut (suuristakin semmoisista) niin tuntuu, että ne loppujen lopuksi menevät seinille. Olisiko sittenkin pitänyt pitää langat väkisten käsissä ja olla uskaltautumatta avoimuuteen ym? No ei tietenkään.
Pelkäsin vaan sitä, että tunteet mua kohtaan ovaat jo kuolleet tai haalenneet ainakin hurjasti. Ja että tuska lopulta valtais jälleen kerran. Tiedän sen, että nyt en ainakaan jää katumaan sitä etten koskaan yrittänyt. Olen mielestäni tehnyt nyt kaikkeni minkä voin. Annoin lupauksen ja pidin sen. Olen antautunut täysin. Välittänyt. Huomioinut. Rakastanut. Ja tyhjäksi olen ilmeisestikkin jäänyt kaiken tuon antamisen jälkeen. Sille rakkauden tunteelle en voi mitään, eikä se siitä muutu. Kun sille kerran vallan antaa. Pitäiskö vaan ajatella, että tulipahan kerran elämässään yritettyä jotakin ihan tosissaan. Jotakin mitä olin aina halunnut. Ja jonka vuoks olin tällä kertaa valmis taistelemaan ja antamaan ihan kaikkeni. Vai olikohan se juuri se "virhe"?
Miten tämä on niin paljon helpompaa "sanoa ääneen" täällä? Tai siis puhun kyllä muutenkin nykyään hyvin suoraan tunteistani ynm. Mutta kai sitä jonkinlaista analysointia vaan taas itestään tekee...
Tiedä vaan siellä jossakin kaukana, että Rakastan Sua todella paljon. Halusin olla vain sun. En vaan ymmärrä mitä tapahtui. Kai vaan se, mitä yleensäkin. Hohto katoaa. Jos vaikka sanoisit vaan sen niin mun ei tartteis olla ymmyrkäisenä.
Kun multa joskus kysyttiin miks en ole koskaan sanonut tunteistani juuri yhtään mitään niin tajusin, etten todellakaan ollut uskaltanut ko. naiselle niistä suoraan sanoa. Silloin tuntu, et on parempi pitää suunsa kiinni, eikä puhua hölmöyksiä. Vaikka hän varmasti tiesi kyllä mitä aattelin. Sitten kun myöhemmin olen tunteistani puhunut (suuristakin semmoisista) niin tuntuu, että ne loppujen lopuksi menevät seinille. Olisiko sittenkin pitänyt pitää langat väkisten käsissä ja olla uskaltautumatta avoimuuteen ym? No ei tietenkään.
Pelkäsin vaan sitä, että tunteet mua kohtaan ovaat jo kuolleet tai haalenneet ainakin hurjasti. Ja että tuska lopulta valtais jälleen kerran. Tiedän sen, että nyt en ainakaan jää katumaan sitä etten koskaan yrittänyt. Olen mielestäni tehnyt nyt kaikkeni minkä voin. Annoin lupauksen ja pidin sen. Olen antautunut täysin. Välittänyt. Huomioinut. Rakastanut. Ja tyhjäksi olen ilmeisestikkin jäänyt kaiken tuon antamisen jälkeen. Sille rakkauden tunteelle en voi mitään, eikä se siitä muutu. Kun sille kerran vallan antaa. Pitäiskö vaan ajatella, että tulipahan kerran elämässään yritettyä jotakin ihan tosissaan. Jotakin mitä olin aina halunnut. Ja jonka vuoks olin tällä kertaa valmis taistelemaan ja antamaan ihan kaikkeni. Vai olikohan se juuri se "virhe"?
Miten tämä on niin paljon helpompaa "sanoa ääneen" täällä? Tai siis puhun kyllä muutenkin nykyään hyvin suoraan tunteistani ynm. Mutta kai sitä jonkinlaista analysointia vaan taas itestään tekee...
Tiedä vaan siellä jossakin kaukana, että Rakastan Sua todella paljon. Halusin olla vain sun. En vaan ymmärrä mitä tapahtui. Kai vaan se, mitä yleensäkin. Hohto katoaa. Jos vaikka sanoisit vaan sen niin mun ei tartteis olla ymmyrkäisenä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vuodatusta.. ei mitään tolkkua.
vaikka ulkopuolisena noista tiedoista ei vielä saa kokonaista kuvaa. No, siitä voit olla varma että kohtalotovereita löytyy täältäkin. Kaikki niitä pohjakosketuksia kokee, mutta vähitellen sitä pääsee taas pinnalle. Jaksamista!
ettet ahdista nurkkaan. Ei se rakkauskaan käskemällä laula. Ja ota huomioon myös muut ihmiset, kuin pelkästään omat tunteesi.