Onko kellään tietoa, miten hinnat ovat kehittyneet suomalaisen keskipalkkaan nähden vuosien/vuosikymmenten saatossa? Eli monta vuosipalkkaa on aikoinaan mennyt esim. omakotitalon hankintaan, nimenomaan keskipalkalla? Onko muutos niin dramaattinen kuin tällä palstalla voisi olettaa?
Todellinen hintakehitys?
Teme
111093
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
liioitellaan tilannetta. Ei kannata kaikkea uskoa
mitä kirjoitellaan.
Neukkukuutio, rv. 1970. Duunariperhe sai 10 vuoden lainan, jolla kuutio maksettiin kokonaisuudessaan. Inflaatio söi korot ja ainoastaan pari kolme vuotta oli vähän tiukempaa.
Täsmälleen sama neukkukuutio, peruskorjauskunnossa, puskutraktoria vaille. Duunariperhe ottaa 40 vuoden lainan ja maksaa sitä perse ruvella loppuun asti. Jos korot nousevat, laina-aika pitenee. Työttömyys on paha peikko (työttömiä 1970-luvulla reilut 100 000, nyt puoli miljoonaa).
Päättele siitä ja kiitä pankkeja/valtiota näistä kädenojennuksista.
Maksettiin jos jaksettiin ja tontti saatiin
ilmaiseksi.
Rynnn RYnnnn
Vanhempani ostivat keskituloisina kerrostalokolmion vuonna 1972 pk-seudulta. Sitä varten oli täytynyt säästää ennakkoon pankin aikataulun mukaisesti useita vuosia. Laina-aika oli todellakin lyhyt 12 vuotta. Inflaatio söi osan, mutta oli se silloinkin kovaa työtä tuo lainan takaisinmaksu. Siihen aikaan elintaso oli huomattavasti alemmalla tasolla. Rahaa ei kulunut kaikenmaailman hilavitkuttimiin (ei ollut olemassakaan) ja ulkomaanmatkoihin. Prosenttuaalinen osuus lainanhoito/tulot oli melkoinen.
Nyt 2000-luvulla olen itse keskituloinen ja ostanut uudehkon kerrostalokolmion samalta seudulta. Laina-aika sama 12 vuotta. 2 vuotta etukäteissäästettiin. Olen aivan varma, että pääsen huomattavasti helpommalla kuin vanhempani. Koti on täynnä hilavitkuttimia, jotka vievät osan rahoista. 2 uudehkoa autoa pihassa, ulkomaanmatkoja vuosittain jne...
En ikinä vaihtaisi elintasoani 70-luvun vanhempieni elintasoon. Kyllä silloin lauantai-illan saunassakäynti ja telttailu leirintäalueella oli kohokohtia. Nykyään vaan ei enää olla tyytyväisiä mihinkään kaiken tämän tavaran ja kerskakuluttamisen keskellä.
Hiukan offtopic, mutta kuitenkin.
Onko hilavitkuttimilla hankittu onnellisuus jotenkin "parempaa" kuin lauantai-illan saunassakäynti? Jos kerran molemma tekee/teki onnelliseksi.
Ihan pikku pointti, 70-luvulla ei edes varakkaammilla ollut niitä hilavitkuttimia. DVD-soittimet, kännykät sun muut ovat ihan teknisiä aikaansaannoksia....:-) 30v kuluttua nauretaan tänpäivän vehkeille vaikka elintaso ei nousisi pätkääkään. Autotkin ovat vähän muuttuneet mutta kyllä perusduunari oli yhtä ylpeä siitä sen aikaisesta corollasta kuin duunari tänäkin päivänä. Toki myönnän että esim. niitä ulkomaanmatkoja voi harrastaa ihan eritavalla kuin ennen.
Toinen pointti on se että silloin ostettiin usein uusia asuntoja, paitsi tietysti ydinkeskustassa. Tänä päivänä ei lapsiperhe maksa 12 vuodessa uutta asuntoa PK-seudulta, ellei perintöä tai liksat huomattavasti yli keskitason.
Eiks nykyäänkin parasta elämystä ole aidot jutut - siis just saunominen lauantaina yms. Tuskin kaiken maaailman "paskatavarat" elämän kohokohdiksi kelpaa - edes nykyään??
Tässä sinulla Taloussanomissa keväällä julkaistu artikkeli. Olisin laittanut linkin, mutta en tiedä, oletko lehden tilaaja ja pääsetkö arkistoon.
Asuntojen hinnat seuraavat palkkoja
Asuntojen hintoihin vaikuttaa, kuinka paljon ihmisillä on rahaa käytössään. Koska kyse on yleensä pankkilainalla rahoitettavasta pitkäaikaisesta sijoituksesta, hinnanmuodostukseen vaikuttaa myös korkotaso.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskuksen tutkijat Teemu Lyytikäinen ja Henrik Lönnqvist toteavat Asumiskustannukset suurissa aluekeskuksissa -selvityksessään, että pääkaupunkiseudun korkeiden asuntohintojen yksi syy lienee muuta maata korkeampi tulotaso.
– On luonnollista, että muuta maata parempien ansaintamahdollisuuksien alueilla asuminen on kalliimpaa, he arvioivat.
Ekonomisti Lauri Uotila Sammosta on samaa mieltä.
– Markkinat elävät enemmistön ja keskiarvon mukaan. Pääkaupunkiseudulla on sen verran paljon kohtuullisen hyvätuloisia, että heidän kysyntänsä nostaa asuntojen hintoja.
Osuuspankkikeskuksen pääekonomisti Timo Lindholm pitää keskiluokan tulokehitystä hyvänä asuntojen halpuuden tai kalleuden arviointimittarina. Hänen mielestään keskiluokan ostovoima ja halukkuus käyttää rahaa sanelee hintojen suuruuden yhdessä korkojen kanssa.
Kalliin asumisen alueilla pienituloisten tilanne on hankala. Uotilan mukaan ainoa keino tilanteen muuttamiseksi olisi hintasäännöstely, mutta ”siihen ei nykyaikana voida oikein kuvitella palattavan”.
Tilastokeskus on seurannut asuntojen hintoja vuodesta 1970. Tänä aikana vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat keskimäärin yli 11-kertaistuneet. Kun tarkastellaan myös kotitalouksien tulokehitystä, havaitaan, että kotien hinnat ja käytettävissä olevat tulot ovat nousseet jokseenkin tasaisesti 1980–90-lukujen vaihdetta lukuunottamatta.
Itse asiassa palkat ovat nousseet enemmän kuin asuntojen hinnat ja muut elinkustannukset. Kotien hinnat ovat laman jälkeen jääneet kauemmaksi kotitalouksien tuloista kuin ne olivat ennen lamaa. Lindholmin mukaan näin pitääkin olla; muutenhan vaurastuminen ei olisi ollut aitoa.
Näiden lukujen valossa asunnot eivät siis suinkaan ole historiallisen kalliita tai edes lähellä huippulukemia. Tuloihin suhteutettuina nykyiset kauppasummat vastaavat hintoja, joita maksettiin vuosina 1987, 1991 ja 2000.
Nykyisillä asunnonostajilla on vielä puolellaan alhaiset korot. Kun asuntolainojen koroista poistetaan inflaation vaikutus, korot ovat nykyisin selvästi alemmat kuin ne noina vuosina olivat.
Lisäksi lainojen maksuajat ovat venyneet alle 10 vuodesta 20 vuoteen ja ylikin. Vaikka tämä tarkoittaa, että kokonaisuudessaan korkoja maksetaan enemmän kuin lyhyestä lainasta, se tietää kevyempiä kuukausilyhennyksiä.
Historiallisesti ottaen huoneistot eivät silti ole halpoja: 1980-luvun puoliväliin asti kotitalouksien tuloihin suhteutetut asuntojen hinnat olivat alhaisempia kuin nyt. Vaikka korot olivat selvästi korkeammat kuin nyt, tuolloin inflaatio nakersi lainaa kiitettävästi.
Osuuspankkikeskus on laskenut asunnonostajan ostokykyä 60-neliöisen esimerkkiasunnon avulla. Laskelman asunto on rahoitettu 70-prosenttisesti velalla ja kustannuksissa on otettu huomioon paitsi kotitalouden tulot myös lainan menot ja korkojen verovähennykset. Tällä perusteella saatu indeksi osoittaa, että asunnonostajan ostokyky on ollut koko laman jälkeisen ajan parempi kuin 1980-luvulla.
Lainojen korkosäännöstely eli keskuspankin määräämä lainojen korkokatto oli voimassa vuoteen 1986 asti. Asuntolainat oli sidottu peruskorkoon. Suomen Pankin mukaan peruskorko oli miltei koko 1960-luvun seitsemän prosenttia eikä sitä öljykriisien aikanakaan 1970-luvun puolivälissä ja 1980-luvun taitteessa nostettu yli yhdeksän prosentin.
1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin inflaatio liikkui 4–8 prosentissa, mutta öljykriisit kiihdyttivät kuluttajahinnat huimaan nousuun. 1970-luvun puolivälissä yleinen hintataso kohosi pahimmillaan yli 17 prosentin tahtia vuodessa.
– Asuntojen hinnat eivät niinä aikoina nousseet yhtä nopeasti kuin yleinen inflaatio, eli suhteessa tuloihin ne suorastaan alenivat 1970-luvun loppupuoliskolla, sanoo Uotila.
– Olen monesti saivarrellut, että eihän kuluttajahintojen nousu helpota asuntovelkaisen ihmisen oloja – päinvastoin – vaan siitä seuraava suurempi palkkojen nousu. 1970-luvulla parhaina vuosina ihmisten palkat nousivat vuosittain jopa 20 prosenttia, kun nykyään nousut ovat 3 prosentin luokkaa. Siksi ei haitannut, vaikka korot olivatkin ajoittain kymmenisen prosenttia.
Inflaatio ja negatiivinen reaalikorko, mutta myös korkojen verovähennysoikeus kuoletti lainaa tehokkaasti. Mieliin painuikin hokema, että lainaa kannattaa ottaa niin paljon kuin sitä saa.
Suunnaton lainanottointo osoittautui kohtalokkaaksi, kun rahoitusmarkkinat vapautettiin. Kun pääomien niukkuuteen totutetut suomalaiset tajusivat saavansa pankkirahaa vapaasti ilman tiukkoja säästämisvelvoitteita, he kahmivat lainoja kuin pula-ajan lapset kakkuja. Asuntojen kysyntä ryöpsähti ja hinnat syöksyivät ylös. Huipussaan ne olivat keväällä 1989.
– Suhteessa ihmisten keskimääräisiin vuosituloihin asuntojen hinnat olivat tuolloin paljon korkeammalla kuin nykyisin, toteaa Uotila.
Kurimusta pahensi, että lainakorotkin olivat huipussaan. Pari, kolme vuotta korot liikkuivat 13 prosentin molemmin puolin. Samaan aikaan lama työttömyyksineen painoi päälle ja ehkäisi kuluttajahintojen nousua. Inflaatio hidastui pariin prosenttiin vuosina 1992–93, joten reaalikorko huiteli parhaimmillaan 11 prosentin korvilla. Kaiken kukkuraksi laina-ajat olivat suhteellisen lyhyitä.
Yhtä onnettoman rahamarkkinakriisin toistuminen ei Uotilasta ole kuviteltavissa, koska Suomi on osa euroaluetta. Hän huomauttaa, että korkeat lainakorot 1990-luvun alussa lamaan sukeltamisen aikaan johtuivat markan devalvaatiomyllerryksistä. Lindholm toteaa, että nyt tilanne on ihan erilainen, koska korkotaso on matala ja näyttää vastaisuudessakin olevan.
– Asuntomarkkinoilla ei ole nähtävissä sellaisia kriisinsiemeniä kuin 1990-luvun alussa, vaikka asunnot maksavatkin nimellisesti enemmän kuin 1980-luvun lopussa, sanoo Uotila.
Kohtuullisen tasainen hintakehitys ja vakaat korko-olot takaavat sen, että vaikka ihmiset arvioisivat maksukykynsä väärin, he todennäköisesti pystyvät myymään asuntonsa jokseenkin samaan hintaan kuin ovat ostaneet. Kahden asunnon loukku, josta käteen jää lopulta vain tukku velkaa, ei Uotilan mielestä ole mahdollinen. Pelivaraa antaa myös, että nykyisin saa väliaikaista rahoitusta aivan toiseen hintaan kuin 15 vuotta sitten.
Asuntokauppa on Lindholmin mielestä järkiintynyt viime aikoina. Hän perustelee tätä sillä, että asuntoluottokanta on kasvanut 15 prosenttia vuodessa viime vuosina, mutta asuntojen hinnat ovat nousseet vain muutaman prosentin vuosittain.
– Jos ihmiset olisivat täysin harkitsemattomia, voisi ajatella, että kaikki liikkeellä oleva lainaraha olisi mennyt suoraan huoneistojen hintoihin, mutta niinhän ei ole tapahtunut, hän huomauttaa.
Hinnat ovat olleet vakaat kohta vuoden ajan ja tilanne näyttää jatkuvan ennallaan.
Lindholm suositteleekin asunnon ostajille harkintaa ja kriittisyyttä. Hänen mukaansa hinnat eivät näytä karkaavan käsistä, joten miettimisaikaa on.
Outi Kokko
muistaa että tässä artikkelissa puhui Pankkien, eli lainoittajien, edustaja.
Hesarissa sanottiin että PK-seudun tulotaso kehittynyt viimevuodet muuta maata huonommin. On ymmärrtevää että asunnot Helsingissä kalliimpia kuin muualla mutta kaksin tai kolminkertaisia, hmmm.... Toki jonkun Eiran tai Ullanlinnan kuuluukin olla moninkertainen Äetsään nähden...:-)
Olen löytänyt joitakin tuon tyyppisiä vertailuja; niissä huomioidaan vaihtelevasti indeksikorotukset, tulotason nousu, asuntojen varustelutason nousu ja sitten se, että laman jälkeinen lähtötaso oli 'normaalin' alapuolella. Alla yksi linkki.
http://66.249.93.104/search?q=cache:UVMhKMW2bwMJ:195.197.229.3/tammi/eagenda/03-2005/uotila.pdf asuntojen hintakehitys&hl=fi
Samaa asiaa löytyy myös alla olevasta linkistä; hinnat eivät sitten liene huippulukemissa.
http://www.valt.helsinki.fi/blogs/mxpulkki/Rahoitusmarkkinat1.pdf