mä oon nykyään miettiny paljo tota abortti juttua.. oon ite raskaana, melkeen viimesillään jo. ja ku sen abortin voi tehdä viel kakstoista viikollaki.. tuntuu kauheelta et sillon ku kävin ultrassa kakstoist viikolla ni siellä se pieni mahan asukki, minun pieni vauvani, heilutteli mulle kättänsä ja istui massun pohjalla jalat koukussa. erotan saamastani ultraäänikuvasta silmät, sormet... tällöin sikiö oli jo kuusi senttiä pitkä.
tuntuu siis epätodelliselta että vielä sillä viikolla olisin voinut tehdä abortin. minusta se olis tuntunu surmalta. pieni vauvahan oli jo todellakin elävä..
mitä mieltä olette? miltä teistä on tuntunu tehdä abortti? itse en voisi koskaan ajatelllakkan sellaista.. mutta mielipiteitä ja kokemuksia :) ??
tuntuu siis epätodelliselta että vielä sillä viikolla olisin voinut tehdä abortin. minusta se olis tuntunu surmalta. pieni vauvahan oli jo todellakin elävä..
mitä mieltä olette? miltä teistä on tuntunu tehdä abortti? itse en voisi koskaan ajatelllakkan sellaista.. mutta mielipiteitä ja kokemuksia :) ??
Vastaukset 13
Vanhimmat
kävin ultrassa.ei heilunut mikään käsi tai muu.raajoja ei ollut.pelkkä pussi joka pompotti,sykki.pelkkä musta aukko.ei vauva,ei mikään.rv6 .vuoto kuin perunajauholla sitkeytettyä kuukautisvuotoa.kipu vähäistä särkyä selässä.ei kaduta.se ei ollut lapsi.minusta se oli vain häntänsä pudottanut siittiö.en itke siittiöiden perään.jos lapsen olisin nähnyt en olisi lääkettä ottanut.
ai ettei ollu lapsi? Vois sissos sentään.
Lapsihan se todellakin oli, mitenkähän sustakin on aikoinaan lapsi ja ihminen tullu ellet olis sitä ollu jo äitis kohdussa ihan alkuvaiheista asti. Äläs yritä yhtään puolustella tekoas valehtelemalla itelles, ettei se muka mikään lapsi ollu. Lapsen, Ihmisen alku se oli ja sillä sipuli!
Nyt vähän järkeä peliin! Ihminen kehittyy vaiheissa, alkio, sikiö, vauva, taapero, leikki-ikäinen, koulu-ikäinen, murkku, varhaisaikuinen jne... Ei vatsassa ole pari viikkoa hedelmöityksen jälkeen (huom. raskausviikot lasketaan edellisistä kuukautisista, EI HEDELMÖITTYMISESTÄ!) todellakaan LASTA! Ei sen enempää aikuista.
Miksi haluat pahoittaa toisen mieltä? Tuleeks sulle jotenkin parempi olo siitä? Mene hoitoon!
Kun tein abortin, ajoin totaalisesti tunteet pois pelistä.
En ajatellut, enkä tuntenut.
EN HALUNNUT TUNTEA.
Tiesin, että abortti on ainoa vaihtoehtoni, olosuhteet olisivat olleet kaikkea muutakuin suotuisat tälle pikkuselle tulla mun elämään... en olisi ikinä halunnutkaan toista lasta, ja kun mies vielä kaiken lisäksi osoitti muutakuin kiinnostusta raskauttani kohtaan, ja olen yh, minua puistatti ajatus synnytytksestä mahdollisesti YKSIN, ilman miestä, miehen tukea, ilman sitä perhettä (kylläkin meistä olisi tullut siis NS.UUSPERHE) jota tavoittelin raskaudellani.
mies tarjosi elatusapusummaa ja rahallista avustusta, jotta olisin lapsemme synnyttänyt, miehellä ei ole yht. lasta entuudestaan, hänen se lapsi joka meni abortissa pois oli siis hänen ekansa ainoansa...
Minulla on jo yksi poika, josta olen ihan tarpeeksi onnellinen, yksinkin. Ilman miestä.
Abortti vaivaa edelleen ajoittain, ja varsinkin kun otan alkoholia, saan "hermoromahduksen", ja itken ja voivottelen lastani, enkä puhu muusta...
Ehkä sen unohtaa viimeistään haudassa mitä tuli tehtyä.
Lastani en unohda KOSKAAN; sillä jopa näin sen. katsoin siis vessassa pönttöön sinä ratkaisevalla kerralla, jolloin sikiöni oli tullut ulos, NÄKY OLI KARMAISEVAMPI KUIN KUVITTELET.
Pyörryin. Taju meni.
Lapseni rakas, äitinsä tappamana, vessanpöntössä kaiken sen veren ja paperin joukossa... :'(((
itsekästä!
Mikään noista abortin niinkutsutuista syistä ei ollu pätevää nähnykään.
Ja että vielä miehenkin välinpitämättömyys oli yks osasyy? huhhuh.
On ne hulluja nuo viattoman lapsensa tappajat. Mitähän se sun poikaski ajattelis, jos tietäis että tapoit abortilla sen tulevan pikkusisaruksen. Julmaa. Ja Isekästä!
miksi toi jumala juttu täytyy joka asiaan sotkea.. eikös Jumala ole hyvä ja antaa meidän syntimme anteeksi ja kuitenkin monet näistä uskovaisista tuomitsevat abortin tekijät. Se on se oma lapsi, mutta ulos tullessaan pelkkä verinen limamöykky. Olen pahoillani siitä että olen itsekäs, mutta en voi ajatella abortin tekijöitä murhaajina..
voi jeesus...mene kuule kyseleen jostain muualta...
Kun itse odotin ensimmäistä lasta, kuvittelin myös että en ikinä voisi tehdä aborttia. Tunsin potkut jo viikolla 8 ja kävin ultrassa viikolla 12, ja se oli varmasti elämäni onnellisin päivä!
Tulin myöhemmin uudestaan raskaaksi kun lapseni oli 6kk. Miehen mielestä lapsen synnyttäminen ei tullut kysymykseenkään!
Hän ei halunnut toista lasta näin nopeasti.
Ja minulla itsellänikin oli silloin vaikeaa, olin menettänyt juuri läheisen ihmisen, enkä ollut vielä päässyt yli siitä.
Mietin myös sitä että ehkä se oli tarkoitettu niin, mutta olin silloin niin maassa että toinen lapsi tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, en olisi silloin henkisesti kestänyt edes raskautta.
Minulle tehtiin kaavinta viikolla 11. Ultrakuvia en nähnyt, onneksi, mutta itse toimenpide oli yllättävän helppo.
Se tehtiin nukutuksessa ja sairaala henkilökunta oli tosi ymmärtäväistä porukkaa.
Olen itkenyt monet itkut abortin takia, mutta en vielä ainakaan ole katunut sitä.
Tiedän että se olisi rikkonut parisuhteemme, olisin jäänyt kahden lapsen yksinhuoltajaksi ja luultavasti olisin myös vaipunut vain syvempään masennukseen.
Harmittaa että ylipäätänsä jouduin tekemään abortin, mutta en kadu sitä. Nyt minulla on enemmän aikaa perheelleni....
itsekästä. Ja taas se parisuhteen mahdollinen rikkoutuminen. Huhhuh. Kun lukee noita syitä niin ei voi muutakuin pudistella päätään. Pelkkää itselleen vakuuttelua, eikä mitenkään oikeutettuja nuo syyt.
Päätös abortin teosta, ainakin minun kohdallani, oli kaikka muuta kuin itsekästä! Olisin tahtonut pitää niiiiin kovasti sen pikkuisen, mutta tiesin että myöhemmin pystyn tekemään lapseni paljon onnellisemmaksi ja antamaan hänelle paljon enemmän kuin nyt. Halusin lapsen parasta. En ajatellut itseäni. Olisin luultavasti joutunut kasvattamaan lapsen yksin, rahattomana, luopumaan monista asioista. Mutta se ei olisi haitannut, tiedän että olisin selvinnyt. Mutta halusin lapselleni hyvän, turvallisen elämän. Siihen ei riitä pelkkä suunnattoman suuri rakkaus. Nyt sen pikkuisen möhkäleen, minun rakkaimpani, jolla tuskin oli edes vielä sydäntä, hänen sielunsa on turvallisessa paikassa, taivaassa, jumalam kämmenellä.
Näin sikiön ultrakuvassa ennen keskeytystä, se oli mielenkiintoista ja opettavaista, silti se ei saanut heräämään mitään tuntoja, että tuossa on lapsi tai vastaavaa... Ei oikeastaan olisi ollut väliäkään jos sitä jo lapsena olisi pitänyt, sillä en halua omaa lasta nyt ainakaan, tai silloinkaan. Sama siis näetkö kuvassa lapsen vai sikiön, jos et kumpaakaan halua pitää.
Oli siis opettavaista nähdä se kuva. Valokuvia ultrasta joutuu aina katselemaan, kun joku tuttu on raskaana (ethän harrasta sitä, ei muita oikeasti kiinnosta, vain kohteliaisuudesta ovat esittävinään...), mutta harvemmin livekuvaa pääsee katsomaan. Lähinnä tilanteessa kuitenkin ihailin tekniikan saavutuksia, sitä kuinka voi nähdä ihmisen sisälle, minusta otettua kuvaa heijastuu ruutuun. Sitä sitten tutkittiin ja keskusteltiin lääkärin kanssa, olin kuin opiskelija joka kyseli kaikista pienistäkin yksityiskohdista, lähinnä siis laitteen tekniikkaan liittyen, jotakin myös sikiön kehittymiseen.
Ultran näkeminen oli siis nautinto todellakin, vaikka sikiö ei istunut tai vilkutellut tai muutenkaan minulle esiintynyt (rv 6).
Sitten kysymyksiin: Abortin teko tuntui pahalle. Pahimmalle tuntui se, että joutui sellaiseen tilanteeseen, siis tuli vahingossa raskaaksi. Itse teko ei ole minulle henkilökohtaisesti eettisesti ollenkaan väärä, vaan hyväksyn abortin aivan ehdottomasti, joskus jopa suosisin sitä, mikäli elämäntilanne on arveluttava lapsen teolle. Kokemuksena siis aivan ok kaikin puolin itse toimenpide, mukavaksihan sitä ei voi odottaakaan. Tilanteena aivan kauhea, siis se, että olet tahtomattasi raskaana ja joudut edes harkitsemaan toimenpiteeseen ryhtymistä. Jälkikäteen tunne aivan uskomattoman helpottunut ja paljon uutta oppinut.
Kuvailisi ehkä parhaiten näin, että maailma romahti meillä sinä päivänä kun aloin epäillä olevani raskaana. Viimeisenä maton vetäisi alta raskaustesti, joka osoitti pelon oikeaksi. Päätös abortista oli itsestään selvä minulle, miehen suhtautuminen jännitti, mutta onneksi oli helposti samalla kannalla. jo päätöksen teon jälkeen alkoi helpottaa, tiesi, että tästä selvitään. Toimenpiteen jälkeen kaikki on palannut entiselleen aivan siihen millaiseksi haluamme elämämme tulevan, ei enää mitään negatiivisia tunteita lapsiin tai tulevaisuuteemme liittyen, mitä oli tuolloin pelon, jännityksen ja elämän romahtamisen aikoihin.
Halusin nähdä ultrakuvan, halusin lääkkeellisen keskeytyksen, koska halusin tuntea ja surra. Surra pienen pientä, joka ei saanut elää. KOhdussani oli astronautti, pieni sykkivä papu. Itkin siinä tutkimuspöydällä, mieheni itki vieressäni.
Mietimme molemmat aborttia pitkään, kumpikaan ei sitä osannut hyväksyä, ei perustella. Eikä vaihtoehtoja kuitenkaan ollut.
Ne joiden mielestä abortti on tuomittavaa ja abortin tehneet pitäisi polttaa roviolla... Kun se omalle kohdalle tulee, ei millään perusteluilla ole mitään väliä. Jokainen itsessään tuntee mitä tuntee, ja kantaa ratkaisujensa seuraukset.
Itsekäs on se, joka tuomitsemalla kiistää muilta vapauden surra. Tuomittu joutuu puolustautumaan sellaisilla keinoilla, selityksillä jotka eivät koskaan tule perusteluksi moralisoijille riittämään. Alakynnessä, aina.
Oonko tunteeton mutta tein abortin 17 viikolla vasta. Eikä se tuntunut minusta juuri pahalta. Olin vain helpottunut. Näin pitkälle kerenneen raskaudenkin pystyy vielä keskeyttämään. Olin tällöin 17 vuotta ja todella kypsymätön ihminen, kyllähän sen huomaa jo siitä että annoin raskauden mennä noin pitkälle ennen kuin otin vasta selvää että olenko raskaana. Mutta koska olin tolloin vielä noin kypsymätön oli hyvä että tein abortin, koska olisi ollut tosi kohtuutonta jos olisin ruvennut kasvattamaan lasta koska itsellänikin oli vielä kasvettavaa.