Uusliberalistinen indoktrinaatio?

Käyn urheiluseurassa, joka muodostuu kaikenikäisistä koululaisista, jotka harrastavat tätä lajia vapaaehtoisesti. Huomaan näissä lapsissa ja nuorissa eroavaisuuksia siihen nähden minkälaisia olivat samanikäiset omana aikanani.

Kyse ei ole siitä, että jotkut ihmiset olisivat jotenkin moraalisesti tuomittavampia tai heikompia tai että jotkut olisivat iloisia ja toiset onnettomia. Kyse on siitä, että nämä lapset omaavat maailmankuvassaan toisenlaisia lähtöolettamuksia ja sen lisäksi niihin perustuvia toisenlaisia juurtuneita käsityksiä todellisuudesta, arvoista ja omasta ja muiden sosiaalisista rooleista.

Se ilmenee siten, että jokainen näistä lapsista käyttäytyy kuin he olisivat taitavia, lahjakkaita, älykkäitä ja sosiaalisesti valloittavia. Omassa lapsuudessani nämä ominaisuudet olivat sellaisilla ihmisillä, jotka olivat persoonallisesti erikoisia ja omasivat musikaalisia, kielellisiä, matemaattisia ym. konkreettisia lahjoja. Ne, joilla lahjoja ei ollut niin paljoa, käyttäytyivät vaatimattomasti, herättämättä huomiota, pyrkimättä vaikuttamaan asioihin, mutta kuitenkin inhimillisesti samalla tavalla lahjakkaidenkin lasten kanssa.

Urheilunseuran lapsilla ei ole kuitenkaan persoonallisia kykyjä, jotka usein seuraavat konkreettisesti lahjakkaan ihmisen identiteettiä, kuten filosofista ajattelua, näkökulmien rikkautta, rohkeutta tai eettistä viisautta. Tämän lisäksi on toinenkin todiste siitä, että heidän nykyinen kulttuurinsa on uusi ja ulkoisten vaikutteiden synnyttämä ilmiö.

Se on oma henkilökohtainen kokemukseni siitä, että millaisten ihmisten kanssa tulen toimeen. Olen analyyttinen, syvällinen ja kriittinen persoonallisuus ja tulen parhaiten juttuun älykkäiden ja lahjakkaiden ihmisten parissa. Joudun tavallisesti kinoihin tavallisten ihmisten kanssa, jotka eivät pysty käsittelemään ajatuksiani rationaalisella ja järkevällä tavalla. Olen itse asiassa lapsesta asti tottunut siihen, että lahjakkaat ihmiset ja tavalliset ihmiset viettävät aikaansa omanlaistensa seurassa.

Kinastelen harjoitusten sisällön ristiriidasta lajin luonteen suhteen ja internet-tekstikeskustelun luonteesta näiden lasten ja nuorten kanssa, mutta en saakaan reaktioksi epärationaalista ja ennakkoluuloista torjuntaa.
He eivät käyttäydy siten kuten olen usein kokenut tavallisten ihmisten kanssa, vaan pyrkivät ottamaan kantaa aiheisiin, joiden syvällistä luonnetta minun on kuitenkin vaikea heille selittää. Näyttää siis siltä, että viimeisen 10 vuoden aikana nuoret ovat alkaneet käyttäytymään kuten "pärjääjät".

Toinen esimerkkini koskee naapuriani, keskiluokkaista kolmikymppistä perheenisää ja hänen kavereitaan grillipaikalla iltaisin. He käyttäytyvät kuin rikkaat "jupit", tai meneväiset ja fiksut liikemiehet, mutta eivät kuitenkaan ole tarpeeksi sivistyneitä esimerkiksi urheiluvenytysten tunnistamiseksi ohikulkiessaan. Heidän 12-vuotias poikansakin näyttää pihalla leikkiessään käyttävän voimakeinoja toisia lapsia kohtaan pallopeleissä. Nämäkin ihmiset ikään kuin yrittävät osoittaa olevansa määrätietoisia ja taipumattomia siinä mitä he tahtovat.

Markkinat ja koulumaailma vaatii ihmisiltä käyttäytymistä kuin huippuälykkäät ja lahjakkaat. He omaksuvat ulkoisia ominaisuuksia kopioimalla ne korkeimmilta toimihenkilöiltä ja siirtäen niitä lapsilleenkin. Mutta todellista ratkaisukykyä vaativissa tehtävissä he ovat aivan yhtä neuvottomia ja epäluovia kuin 10 vuotta sittenkin.
Sama ilmiöhän on nähtävissä myös ammattikouluissa. Minulla on kokemuksia ravintolakoulusta, jossa yritetään opettaa muun muassa, että koska huippukokit työskentelevät katkemattomalla ja tehokkaalla rutiinilla, harjoittelijoiden täytyy jäljitellä huippukokkeja (eivät ole opettajan roolissa) ja työskennellä miettimättä ja epäröimättä. Muu katsotaan laiskuudeksi ja lahjojen puutteeksi. Ammattikoulut opettavat yleensäkin nykyään sitä, että pitäisi näyttää taitavalta, mutta sitten lähemmässä tarkastelussa mikään opetettu asia ei edes vaatisi korkeaa taitoa eikä kykyä. Eikä varsinkaan sellaista nöyryyttä, kuuliaisuutta ja ahkeruutta auktoriteetteja kohtaan, että harjoittelija pystyisi oppimaan asiat.

Pidän itseäni lahjakkaana ihmisenä, ja minulle tulee itsestäänselvyytenä sellaisten persoonallisuuden ja kädentaitojen vahvuudet, joita pidetään korkeimpana kehitysasteena markkinoilla ja kouluissa. Itseni kannalta tämähän tietysti merkitsee sitäkin, että jos olisin menestynyt lukiossa ja peruskoulussa, olisin nyt siellä missä kaverinikin. Kuitenkin joudun nyt kuuntelemaan tavallisten ammattikouluttajien ja työkkärin virkamiesten vihjeitä ja arvosteluja siitä, että kuinka minun täytyisi pyrkiä toteuttamaan heidän keskinkertaisia vaatimuksiaan. Nämä vaatimukset ovat itsestäänselviä taitavaksi tulemiselle, eivätkä ne vaadi muuta kuin opetusväylien läpikäymisen.

Omat tavoitteeni ovat akateemisessa koulutuksessa, josta valmistuukin sitten markkinoiden ja koulujen yläpuolella olevia "asiantuntijoita". On kuvaavaa nykyasenteille, että meidän "taviksien" ei ikinä odoteta tulevan "asiantuntijoiksi", eikä meille sitä missään markkinoiden osoittamassa koulussa opetetakaan. Osasin niin sanotusti jo lapsena olla taitava, jota pidetään markkinataloudessa korkeimpana menestyksen osoituksena, myöskin ilman todistusta todellisista saavutuksista.

Kirjassa Suomalainen yhteiskunta (Jokinen, Saaristo, luku 9.) puhutaan siitä, että laman jälkeinen sosiaalipolitiikka on "yksilöivää", jossa työhön kannustetaan ja toisaalta opetetaan ihmisiä kokemaan elämänsä epäkohdat yksilöllisinä epäonnistumisina. Väitän, että tähän on lisättävä se, että sosiaalista kulttuuria ollaan muuttamassa, ja että muutokseen kuuluu ihmisten yksilöllisille persoonallisuuksille vieras ehdottomuus, jossa sosiaalisiin normeihin kuuluu oman kyvykkyyden korostaminen yhteisöllisyyden sijaan.