[For this friggin' weird world]
Prologi, Tehtävät
"Ne sanoivat se olleen iso ja sininen kuin yötaivas, mutta silti ne kiljuu nähneensä luvatun 'Punaisen Turman'..."
Feu avasi hitaasti silmänsä ja katsahti beigen sohvan selkänojan yli hienoon, kiiltäväksi hangattuun tammitiskiin nojaavaan nuorennäköiseen mieheen, joka selosti päivän tapahtumia tiskin takana istuvalle tuimailmeiselle, pukinpartaiselle viranomaiselle, joka teki kulmat epäuskoisesti kurtussa muistiinpanoja pitkälle pergamentille. Feusta oli naurettavaa, että huolimatta kaikesta hienosta tekniikasta, mitä nykyään valmistettiin, täkäläiset halusivat yhä raapustaa kaiken vanhanaikaisesti pergamentille sulkakynillä. Hän sulattaisi vielä kuulakärkikynät, ehkä jopa lyijykynät, mutta sulkakynät?
"Mitä te sitten teitte?" pukinpartainen mies kysyi virallisella äänellä kuulostamatta persoonalliselta elävältä olennolta.
"Noh, rauhoittelimme kansaa ja annoimme heille aurinkolaseja."
Feu vastasi miehen katseeseen ja virnisti toisen iskiessä silmää. Se, mitä oli oikeasti tapahtunut, jääköön heidän väliseksi.
Virkailija iski pergamenttiin virallisen leiman ja siirsi sen arvokkaasti sivuun.
"Asia loppuun käsitelty. Voitte ystävällisesti poistua tai mennä takaisin päämajaan, herrat Pegasos ja Antares", hän sanoi kuivasti ja katosi nopeasti takahuoneeseen. Feu uskoi vakaasti hänen helpottuneen päästessään heistä eroon näin helposti.
Nuorennäköinen mies pyörähti sohvan selkänojan yli Feun viereen ja virnisti tälle teräksenharmaat silmät tuikkien.
"Sanohan, Feu, mikset tahtonut minun kertovan siitä pyhästä suklaalevystä?" hän kysyi leppoisasti työntäen puhutellun jalat lattialle, jotta mahtuisi itse olemaan mukavasti. Feu huokaisi ja osoitti peukalollaan takahuoneen suuntaan.
"Luuletko tosiaan, että nuo tahtovat tietää siitä?" hän vastasi kysymyksellä. "Remus, he eivät muutenkaan riemastuneet kuullessaan, että pomo lähetti meidät hoitelemaan ne Punaposket."
Remus kohautti olkapäitään ja vajosi matalammalle sohvalla.
"Ne eivät muuten ole edelleenkään Punaposkia", hän huomautti ja painoi kämmenensä kevyesti ruskettuneille poskilleen.
"Vaan?"
"Vaan 'Punaisen Turman Jaloja Valittuja, Joiden Pyhä Tehtävä On Saada Maailma Näkemään Suuri Ihme Punaviinissä'..."
Feu naurahti ja sulki uudelleen silmänsä.
"Vau..." hän mutisi raukeana ja nosti jalkansa takaisin sohvalle, Remuksen syliin. Tämä ei enää työntänyt jalkoja pois. Ehkä tämäkin oli niin väsynyt, ettei jaksanut ajatella omaa kovaa kyytiä katoavaa mukavuudenhaluisuuttaan.
Maanantai-ilta portinvartijoiden päämajassa oli aina rauhallinen. Viikon ensimmäisenä päivänä oli harvoin mitään suuria keikkoja, jotka olisivat aiheuttaneet työntekijöille ylitöitä. Paitsi tietenkin jos kyseessä oli heidän omien yksikköjensä tunarointi, joka ei aiheuttanut vain kuumeista paperisotaa vaan myös harmaita hiuksia päälliköille, mikä puolestaan oli aika saavutus, koska suurin osa päälliköistä olivat jo iäkkäänpuoleisia miehiä, joiden hiusraja tahtoi nähdä, mitä laella oli.
Tämä universumista huolehtivien portinvartijoiden päämaja hoivasi vain viittä eri maailmaa. Muut maailmat saivat omat vartijansa.
Tummasävyisen aulan muhkeilla beigenvärisillä kalusteilla loikoili Remuksen ja Feun lisäksi muitakin portinvartijoiden agentteja, jotka rupattelivat vaimeasti tai nuokkuivat unisina nojatuoleissa. Agenttien ei ollut lupa lähteä päämajan aulasta ennen keskiyötä, silloinkin vain jos he olivat varmasti tehneet työnsä.
Kumea kello kalahti vaatien huomiota ja tiukka miesääni kaikui aulaan jonkin loitsun ansiosta selvänä ja kuuluvana (oli tultu siihen lopputulokseen, että keskusradion käyttö oli magian käyttöä huomattavasti hankalempaa).
"Feu Antares ja Remus Pegasos kolmoshuoneeseen. HETI!"
Feu ja Remus huokaisivat ja vilkaisivat toisiaan noustessaan vastahakoisesti sohvalta ja raahustaessaan viivytellen pois aulasta kohti kolmoshuonetta, joka tunnettiin agenttien keskuudessa myös 'Lisätyötä sinulle, poika!' -huoneena.
*
Kolmoshuoneessa oli tungos. Pieneen synkänvihreillä nojatuoleilla ja kahden hengen sohvilla sisustettuun huoneeseen oli kutsuttu Feun ja Remuksen lisäksi kahdeksantoista portinvartijoiden agenttia, jotka istuivat huolestuneen näköisinä pehmeillä kalusteilla. Katosta roikkuvassa halvassa kattolapussa oli himmeä tulenkeltainen valo, joka lepatti soihdun tavoin.
Remus ja Feu istuutuivat tyhjälle sohvalle ja kiinnittivät huomionsa kapean kirjoituspöydän reunalla syli täynnä virallisennäköisiä papereita istuvaan kulmikaskasvoiseen mieheen, jonka suupielessä pyöri hammastikku.
"Siinähän te kaksi olette! En olisi uskonut, että aulasta tänne matelemiseen menee noin kauan", mies sanoi tuohtuneena ja heitti hammastikun roskakoriin.
"No niin, nyt kun te kaikki olette paikalle, voin jakaa nämä Uuteen maailmaan sijoittuvat tehtävät", hän jatkoi puhuen nyt kaikille huoneessaolijoillle, jotka vaihtoivat kiinnostuneita silmäyksiä. Tokihan he tiesivät Las Vegasin pelisalit, Pariisin kulttuurikeskukset, romanttisen Venetsian ja muut Uuden maailman kiinnostavat kohteet sekä tehtävät, jotka olivat yleensä kovinkin hauskoja, koska Uuden maailman ihmiset (niin hullulta kun se kuulostikin) eivät tienneet hönkäsen pöläystä universumin maailmoja hallitsevasta magian ja teknologian tasapainosta, jota portinvartijat agentteineen hoivasivat kuin äiti pilttiään.
Heidän pomonsa paransi asentoaan pöydänreunalla ja katsahti ensimmäisiä nitoojalla yhdeksi niputettuja papereita miettiväinen ryppy kulmiensa välissä.
"Lontoossa liikkuu vahvoja silminnäkijätietoja ihmissudesta. Agolin. Maxrea. Uskoisin, että tämä on teidän homma." Pomo heitti paperinipun ikkunan viereisessä nojatuolissa istuvalle tummatukkaiselle miehelle, joka silmäili paperin nopeasti läpi. Hänen tuolinsa käsinojalla istuva ruskeahiuksinen, teräväkatseinen mies kumartui hänkin tutkimaan paperia toverinsa olan yli.
"Hoidatte ihmissuden tai, jos tarve vaatii, surmaatte sen ja käsittelette silminnäkijöiden muistin. Saatte aikaa kolme päivää."
Väsymyksestä vaitonaisina miehet poistuivat huoneesta.
"Pääsette Lontooseen", Remus piristi ja läimäisi ruskeatukkaista Maxreaa olkapäälle. Tämä virnisti ja iski silmää pujahtaessaan ovesta ulos.
"Sitten..." heidän arvoisa johtajansa jatkoi selaten papereita, "...jokin epämääräinen häiriköi Newarkin tonttukoulua. Elizabeth. Elena. Olkaa hyvät." Paperipinkka lennähti seinään nojaavan nuoren naisen syliin, jonka kastanjanruskeat paksut hiukset oli palmikoitu ranskanletille. Hän ja hänen vieressään seisova lähes blondi nainen vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ennen kuin lähtivät huoneesta. Feu tiesi naisten olevan vielä täydellisiä keltanokkia ja huomasi päällikön koettelevan heidän kykyjään; tontut eivät olleet koskaan mitään helppoja tapauksia.
"Uppsalassa on hankala kentauri. Tobias. Lija. Siirtäkää se hevon kuuseen sieltä!" Nuori mies, jolla oli isot sudenkorvat, nappasi pomonsa tarjoaman paperin suunnatessaan ovelle lyhyt, uskomattoman siro nainen vanavedessään. Tobias pyöräytti protestoivasti ruskeita silmiään päästyään Feun kohdalle ja osoitti paperia. Feu naurahti hiljaa ja iski miehelle silmää. Tobias oli ollut hänen työparinsa, ennen kuin Lija oli valmistunut Latron portinvartijain agentiksi kouluttuvasta akatemiasta.
"Neri, ota Riku mukaasi ja menkää Skotlantiin. Nessien kanssa ongelmia..."
Mustatukkainen, kirkassilmäinen nainen ja mies, jolla oli oljenvaalea, tuulentuivertama hiuspehko poistuivat huoneesta. Riku oli omituinen Uuden maailman kasvatti, ja hän oli tällä hetkellä Nerin kisällinä. Neri puolestaan oli yksi vanhimmista portinvartijoiden agenteista, joita Feu tiesi. Muuten nainen oli hänelle täysi kysymysmerkki.
"Antonio ja Zak, Siperiassa jäähaltioilla on kuumat paikat..."
"Siperiaan..." hopeanväriset hiukset omistava kauniskasvoinen Zak ähkäisi tuskastuneena muiden naurahdellessa vahingoniloisina. Antoinio pudisti epäuskoisena päätään ja läimäytti ohimennen hänelle nauravaa Remusta rullatulla paperinipulla päähän. Remus oli ollut Antonion kisällinä ennen varsinaiseksi agentiksi siirtymistä.
Työtehtävien jako vastahakoisille agenteille jatkui:
"Rita. Sinä Paya osaatte takuulla hoitaa Atlantiksen tulilisko-ongelman..."
Tummaihoinen nainen, jolla oli leiskuvapunaiset hiukset nousi ylös ja töytäisi haaveilevannäköistä vaaleaa naikkosta olkapäähän. Hekin häipyivät huokaillen huoneesta.
"Anley. Sumu. Brasovissa vampyyrit ovat hilluneet vähän turhankin näkyvästi."
Kaksi luonnottoman kaunista miestä vilkaisivat toisiinsa ja rypistivät kulmiaan noustessaan lähtiäkseen. He joutuivat aina hoitamaan vampyyrit.
"Taasko?" Feu mutisi itsekseen ihmetellen miesten kadotessa oviaukosta.
"Rico ja Keesia, Karibian maagikot tahtovat tavata teidät..."
Syvansiniset hiukset tällä hetkellä omistava mies ja toinen tummaihoinen, pitkätukkainen nainen vaihtoivat erittäin huolestuneen silmäyksen, ennen kuin nousivat ja poistuivat hekin.
Huoneessa oli jäljellä enää neljä agenttia, jotka katselivat odottavaisina pomoa. Tämä viivytteli ja laski paperipinot käsistään.
"No niin", hän sanoi, "jäljellä on enää Nepalissa kolme vesikauhuista jetiä ja Suomessa käärmeissään olevia suomenhaltioita."
Remus, Feu ja kaksi muuta agenttia, joiden nimet olivat Mac ja Aileen vakavoituvat entisestään. Lopulta Mac (jolla muuten oli noenmusta iho ja valkeat hiukset, kuten Feullakin) avasi suunsa.
"Lagohan voi lähteä Suomeen. Hän on erittäin sosiaalinen ja hyvä suustaan", hän ehdotti vaimeasti. He kaikki tiesivät, että luultavasti Nepalin lumimiehet olisivat helpompi keikka kuin suomalaiset haltiat.
Pomo katsahti häntä naureskellen.
"Höpö, höpö, Mac. Sitä paitsi, Lago on toisaalla, eikä sinun tarvitse mitään kammoksua, sinä nimittäin lähdet Nepaliin", hän sanoi ja heitti toisen jäljellä olevista paperinipuista Macille, joka otti ne vastaan hieman helpottuneen näköisenä. Aileen nousi seisomaan sipaisten mustan, hieman luonnonkiharille kaartuvan hiussuorutvan sinertäviltä kasvoiltaan.
"Huono tuuri, pojat", hän sanoi hilpeästi Remuksen ottaessa viimeisen paperinipun pöydältä. Tämä huokaisi teennäisen syvään.
"Ah, jalo Aileen, et viitsisi kanssani tehtävää vaihtaa?" hän kysyi katsoen hartaasti Aileenia silmiin. Nainen nauroi ja pudisti päätään poistuessaan huoneesta Macin perässä.
"Kuunnelkaahan nyt, Antares ja Pegasos, ennen kuin lähdette minnekään", pomo sanoi hieman uhkaavasti. "Toimitte hienosti Punaposkien kanssa-"
"Ne ovat kylläkin Punaisen Turman Jaloja Valitt-"
"Pää kiinni, Remus! Olkoon, mitä tahtovat, mutta asiani ydin on se, että te suorititte viime tehtävänne mallikkaaasti, ainakin sen perusteella, mitä minä tiedän, ja uskokaa kun sanon, ettei teidän antama raportti ole ainoa tapa, jolla saan tietää, mitä puuhastelette tehtävänne aikana. Älkää munatko tätä! Emme halua suomalaisista haltioista vihollisiamme!" Pomo katsoi heitä molempia tiukasti.
"Emme me tee mitään typerää", Feu vakuutti, mutta hänen suupielensä nykivät.
Pomo pudisti päätään ja heilautti kättään.
"Ihan miten vain", hän tuhahti. "Häipykää!"
Prologi, Tehtävät
"Ne sanoivat se olleen iso ja sininen kuin yötaivas, mutta silti ne kiljuu nähneensä luvatun 'Punaisen Turman'..."
Feu avasi hitaasti silmänsä ja katsahti beigen sohvan selkänojan yli hienoon, kiiltäväksi hangattuun tammitiskiin nojaavaan nuorennäköiseen mieheen, joka selosti päivän tapahtumia tiskin takana istuvalle tuimailmeiselle, pukinpartaiselle viranomaiselle, joka teki kulmat epäuskoisesti kurtussa muistiinpanoja pitkälle pergamentille. Feusta oli naurettavaa, että huolimatta kaikesta hienosta tekniikasta, mitä nykyään valmistettiin, täkäläiset halusivat yhä raapustaa kaiken vanhanaikaisesti pergamentille sulkakynillä. Hän sulattaisi vielä kuulakärkikynät, ehkä jopa lyijykynät, mutta sulkakynät?
"Mitä te sitten teitte?" pukinpartainen mies kysyi virallisella äänellä kuulostamatta persoonalliselta elävältä olennolta.
"Noh, rauhoittelimme kansaa ja annoimme heille aurinkolaseja."
Feu vastasi miehen katseeseen ja virnisti toisen iskiessä silmää. Se, mitä oli oikeasti tapahtunut, jääköön heidän väliseksi.
Virkailija iski pergamenttiin virallisen leiman ja siirsi sen arvokkaasti sivuun.
"Asia loppuun käsitelty. Voitte ystävällisesti poistua tai mennä takaisin päämajaan, herrat Pegasos ja Antares", hän sanoi kuivasti ja katosi nopeasti takahuoneeseen. Feu uskoi vakaasti hänen helpottuneen päästessään heistä eroon näin helposti.
Nuorennäköinen mies pyörähti sohvan selkänojan yli Feun viereen ja virnisti tälle teräksenharmaat silmät tuikkien.
"Sanohan, Feu, mikset tahtonut minun kertovan siitä pyhästä suklaalevystä?" hän kysyi leppoisasti työntäen puhutellun jalat lattialle, jotta mahtuisi itse olemaan mukavasti. Feu huokaisi ja osoitti peukalollaan takahuoneen suuntaan.
"Luuletko tosiaan, että nuo tahtovat tietää siitä?" hän vastasi kysymyksellä. "Remus, he eivät muutenkaan riemastuneet kuullessaan, että pomo lähetti meidät hoitelemaan ne Punaposket."
Remus kohautti olkapäitään ja vajosi matalammalle sohvalla.
"Ne eivät muuten ole edelleenkään Punaposkia", hän huomautti ja painoi kämmenensä kevyesti ruskettuneille poskilleen.
"Vaan?"
"Vaan 'Punaisen Turman Jaloja Valittuja, Joiden Pyhä Tehtävä On Saada Maailma Näkemään Suuri Ihme Punaviinissä'..."
Feu naurahti ja sulki uudelleen silmänsä.
"Vau..." hän mutisi raukeana ja nosti jalkansa takaisin sohvalle, Remuksen syliin. Tämä ei enää työntänyt jalkoja pois. Ehkä tämäkin oli niin väsynyt, ettei jaksanut ajatella omaa kovaa kyytiä katoavaa mukavuudenhaluisuuttaan.
Maanantai-ilta portinvartijoiden päämajassa oli aina rauhallinen. Viikon ensimmäisenä päivänä oli harvoin mitään suuria keikkoja, jotka olisivat aiheuttaneet työntekijöille ylitöitä. Paitsi tietenkin jos kyseessä oli heidän omien yksikköjensä tunarointi, joka ei aiheuttanut vain kuumeista paperisotaa vaan myös harmaita hiuksia päälliköille, mikä puolestaan oli aika saavutus, koska suurin osa päälliköistä olivat jo iäkkäänpuoleisia miehiä, joiden hiusraja tahtoi nähdä, mitä laella oli.
Tämä universumista huolehtivien portinvartijoiden päämaja hoivasi vain viittä eri maailmaa. Muut maailmat saivat omat vartijansa.
Tummasävyisen aulan muhkeilla beigenvärisillä kalusteilla loikoili Remuksen ja Feun lisäksi muitakin portinvartijoiden agentteja, jotka rupattelivat vaimeasti tai nuokkuivat unisina nojatuoleissa. Agenttien ei ollut lupa lähteä päämajan aulasta ennen keskiyötä, silloinkin vain jos he olivat varmasti tehneet työnsä.
Kumea kello kalahti vaatien huomiota ja tiukka miesääni kaikui aulaan jonkin loitsun ansiosta selvänä ja kuuluvana (oli tultu siihen lopputulokseen, että keskusradion käyttö oli magian käyttöä huomattavasti hankalempaa).
"Feu Antares ja Remus Pegasos kolmoshuoneeseen. HETI!"
Feu ja Remus huokaisivat ja vilkaisivat toisiaan noustessaan vastahakoisesti sohvalta ja raahustaessaan viivytellen pois aulasta kohti kolmoshuonetta, joka tunnettiin agenttien keskuudessa myös 'Lisätyötä sinulle, poika!' -huoneena.
*
Kolmoshuoneessa oli tungos. Pieneen synkänvihreillä nojatuoleilla ja kahden hengen sohvilla sisustettuun huoneeseen oli kutsuttu Feun ja Remuksen lisäksi kahdeksantoista portinvartijoiden agenttia, jotka istuivat huolestuneen näköisinä pehmeillä kalusteilla. Katosta roikkuvassa halvassa kattolapussa oli himmeä tulenkeltainen valo, joka lepatti soihdun tavoin.
Remus ja Feu istuutuivat tyhjälle sohvalle ja kiinnittivät huomionsa kapean kirjoituspöydän reunalla syli täynnä virallisennäköisiä papereita istuvaan kulmikaskasvoiseen mieheen, jonka suupielessä pyöri hammastikku.
"Siinähän te kaksi olette! En olisi uskonut, että aulasta tänne matelemiseen menee noin kauan", mies sanoi tuohtuneena ja heitti hammastikun roskakoriin.
"No niin, nyt kun te kaikki olette paikalle, voin jakaa nämä Uuteen maailmaan sijoittuvat tehtävät", hän jatkoi puhuen nyt kaikille huoneessaolijoillle, jotka vaihtoivat kiinnostuneita silmäyksiä. Tokihan he tiesivät Las Vegasin pelisalit, Pariisin kulttuurikeskukset, romanttisen Venetsian ja muut Uuden maailman kiinnostavat kohteet sekä tehtävät, jotka olivat yleensä kovinkin hauskoja, koska Uuden maailman ihmiset (niin hullulta kun se kuulostikin) eivät tienneet hönkäsen pöläystä universumin maailmoja hallitsevasta magian ja teknologian tasapainosta, jota portinvartijat agentteineen hoivasivat kuin äiti pilttiään.
Heidän pomonsa paransi asentoaan pöydänreunalla ja katsahti ensimmäisiä nitoojalla yhdeksi niputettuja papereita miettiväinen ryppy kulmiensa välissä.
"Lontoossa liikkuu vahvoja silminnäkijätietoja ihmissudesta. Agolin. Maxrea. Uskoisin, että tämä on teidän homma." Pomo heitti paperinipun ikkunan viereisessä nojatuolissa istuvalle tummatukkaiselle miehelle, joka silmäili paperin nopeasti läpi. Hänen tuolinsa käsinojalla istuva ruskeahiuksinen, teräväkatseinen mies kumartui hänkin tutkimaan paperia toverinsa olan yli.
"Hoidatte ihmissuden tai, jos tarve vaatii, surmaatte sen ja käsittelette silminnäkijöiden muistin. Saatte aikaa kolme päivää."
Väsymyksestä vaitonaisina miehet poistuivat huoneesta.
"Pääsette Lontooseen", Remus piristi ja läimäisi ruskeatukkaista Maxreaa olkapäälle. Tämä virnisti ja iski silmää pujahtaessaan ovesta ulos.
"Sitten..." heidän arvoisa johtajansa jatkoi selaten papereita, "...jokin epämääräinen häiriköi Newarkin tonttukoulua. Elizabeth. Elena. Olkaa hyvät." Paperipinkka lennähti seinään nojaavan nuoren naisen syliin, jonka kastanjanruskeat paksut hiukset oli palmikoitu ranskanletille. Hän ja hänen vieressään seisova lähes blondi nainen vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ennen kuin lähtivät huoneesta. Feu tiesi naisten olevan vielä täydellisiä keltanokkia ja huomasi päällikön koettelevan heidän kykyjään; tontut eivät olleet koskaan mitään helppoja tapauksia.
"Uppsalassa on hankala kentauri. Tobias. Lija. Siirtäkää se hevon kuuseen sieltä!" Nuori mies, jolla oli isot sudenkorvat, nappasi pomonsa tarjoaman paperin suunnatessaan ovelle lyhyt, uskomattoman siro nainen vanavedessään. Tobias pyöräytti protestoivasti ruskeita silmiään päästyään Feun kohdalle ja osoitti paperia. Feu naurahti hiljaa ja iski miehelle silmää. Tobias oli ollut hänen työparinsa, ennen kuin Lija oli valmistunut Latron portinvartijain agentiksi kouluttuvasta akatemiasta.
"Neri, ota Riku mukaasi ja menkää Skotlantiin. Nessien kanssa ongelmia..."
Mustatukkainen, kirkassilmäinen nainen ja mies, jolla oli oljenvaalea, tuulentuivertama hiuspehko poistuivat huoneesta. Riku oli omituinen Uuden maailman kasvatti, ja hän oli tällä hetkellä Nerin kisällinä. Neri puolestaan oli yksi vanhimmista portinvartijoiden agenteista, joita Feu tiesi. Muuten nainen oli hänelle täysi kysymysmerkki.
"Antonio ja Zak, Siperiassa jäähaltioilla on kuumat paikat..."
"Siperiaan..." hopeanväriset hiukset omistava kauniskasvoinen Zak ähkäisi tuskastuneena muiden naurahdellessa vahingoniloisina. Antoinio pudisti epäuskoisena päätään ja läimäytti ohimennen hänelle nauravaa Remusta rullatulla paperinipulla päähän. Remus oli ollut Antonion kisällinä ennen varsinaiseksi agentiksi siirtymistä.
Työtehtävien jako vastahakoisille agenteille jatkui:
"Rita. Sinä Paya osaatte takuulla hoitaa Atlantiksen tulilisko-ongelman..."
Tummaihoinen nainen, jolla oli leiskuvapunaiset hiukset nousi ylös ja töytäisi haaveilevannäköistä vaaleaa naikkosta olkapäähän. Hekin häipyivät huokaillen huoneesta.
"Anley. Sumu. Brasovissa vampyyrit ovat hilluneet vähän turhankin näkyvästi."
Kaksi luonnottoman kaunista miestä vilkaisivat toisiinsa ja rypistivät kulmiaan noustessaan lähtiäkseen. He joutuivat aina hoitamaan vampyyrit.
"Taasko?" Feu mutisi itsekseen ihmetellen miesten kadotessa oviaukosta.
"Rico ja Keesia, Karibian maagikot tahtovat tavata teidät..."
Syvansiniset hiukset tällä hetkellä omistava mies ja toinen tummaihoinen, pitkätukkainen nainen vaihtoivat erittäin huolestuneen silmäyksen, ennen kuin nousivat ja poistuivat hekin.
Huoneessa oli jäljellä enää neljä agenttia, jotka katselivat odottavaisina pomoa. Tämä viivytteli ja laski paperipinot käsistään.
"No niin", hän sanoi, "jäljellä on enää Nepalissa kolme vesikauhuista jetiä ja Suomessa käärmeissään olevia suomenhaltioita."
Remus, Feu ja kaksi muuta agenttia, joiden nimet olivat Mac ja Aileen vakavoituvat entisestään. Lopulta Mac (jolla muuten oli noenmusta iho ja valkeat hiukset, kuten Feullakin) avasi suunsa.
"Lagohan voi lähteä Suomeen. Hän on erittäin sosiaalinen ja hyvä suustaan", hän ehdotti vaimeasti. He kaikki tiesivät, että luultavasti Nepalin lumimiehet olisivat helpompi keikka kuin suomalaiset haltiat.
Pomo katsahti häntä naureskellen.
"Höpö, höpö, Mac. Sitä paitsi, Lago on toisaalla, eikä sinun tarvitse mitään kammoksua, sinä nimittäin lähdet Nepaliin", hän sanoi ja heitti toisen jäljellä olevista paperinipuista Macille, joka otti ne vastaan hieman helpottuneen näköisenä. Aileen nousi seisomaan sipaisten mustan, hieman luonnonkiharille kaartuvan hiussuorutvan sinertäviltä kasvoiltaan.
"Huono tuuri, pojat", hän sanoi hilpeästi Remuksen ottaessa viimeisen paperinipun pöydältä. Tämä huokaisi teennäisen syvään.
"Ah, jalo Aileen, et viitsisi kanssani tehtävää vaihtaa?" hän kysyi katsoen hartaasti Aileenia silmiin. Nainen nauroi ja pudisti päätään poistuessaan huoneesta Macin perässä.
"Kuunnelkaahan nyt, Antares ja Pegasos, ennen kuin lähdette minnekään", pomo sanoi hieman uhkaavasti. "Toimitte hienosti Punaposkien kanssa-"
"Ne ovat kylläkin Punaisen Turman Jaloja Valitt-"
"Pää kiinni, Remus! Olkoon, mitä tahtovat, mutta asiani ydin on se, että te suorititte viime tehtävänne mallikkaaasti, ainakin sen perusteella, mitä minä tiedän, ja uskokaa kun sanon, ettei teidän antama raportti ole ainoa tapa, jolla saan tietää, mitä puuhastelette tehtävänne aikana. Älkää munatko tätä! Emme halua suomalaisista haltioista vihollisiamme!" Pomo katsoi heitä molempia tiukasti.
"Emme me tee mitään typerää", Feu vakuutti, mutta hänen suupielensä nykivät.
Pomo pudisti päätään ja heilautti kättään.
"Ihan miten vain", hän tuhahti. "Häipykää!"
Vastaukset 6
Vanhimmat
[Nämä ovat hitaita ja pitkiä, tiedetään...]
Punaruskea kaapinovi paukahti kiinni niin kovalla voimalla, että oli ihme kun se ei lentänyt saranoiltaan.
"Uskomatonta," Remus mutisi hiljaa heittäessään mustan tunikansa kaappinsa perälle ja potkaistessaan kuran tahraamat saappaat jaloistaan.
"En käsitä, mitä sinulla on Suomea vastaan", Feu sanoi lauhkeasti kiskoessaan vaaleansiniset, kulutetut farkut ylleen. Hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään Uutta maailmaa vastaan, mutta mieluummin hän olisi mennyt vaikka kesyttämään ulvojia Kuolleiden valtakuntaan. Mutta toisin kuin Remus, hän pystyi tukahduttamaan vastahakoisuutensa ajattelemalla, että Suomi voisi olla kivakin paikka. Mistäpä hän sen tiesi kun ei ollut koskaan siellä käynyt.
"Eihän minulla mitään Suomea vastaan ole", Remus tuhahti pyyhkiessään kasvonsa kosteaan pyyhkeeseen, "mutta en pidä sikäläisistä haltioista."
Feu nauroi ajatukselle. Suomi oli yksi harvoista maista, joissa haltiat olivat niitä, jotka kitisivät. Paitsi, että suomalaiset suippokorvat eivät kitisseet, vaan rähisivät kunnolla.
"Joudut olemaan haltioiden kanssa tekemisissä vain hyvin lyhyen ajan koko reissusta", hän totesi. "Enimmäkseen saat sietää sikäläisiä ihmisiä, jotka uskovat sinunkin olevan kaltaisensa."
Remus huokaisi ja antoi asian olla. Feu ei ehkä ollut käynyt Suomessa, mutta hän oli, ja vaikka hän pitikin Suomesta ja Ruotsista monien järvien ja lumisien talvien takia, hän ei olisi halunut olla missään tekemisissä hiljaisten ja sulkeutuneiden pohjalaisten kanssa.
"Niin, millekäs luvulle me olemme menossa?" hän kysyi tutkiessaan sopivat vaatteet kullekin reissulle antavaa kaappiaan.
"2000-luvulle."
Remus vilkaisi mustaa paitaa kiinni napittavaa Feuta pilke silmissään.
"Niinkö? Miten olisi nahkahousut?"
Feu pudisti kieltävästi päätään.
"Ei missään nimessä", hän puuskahti. Remus suoristautui muka-luokkaantuneena täyteen pituuteensa.
"Kuulepas, poju, minä näyttäisin hyvältä nahkahousuissa!"
"Joopa joo. Laitetaanko vielä kettingit ranteisiin ja nilkkoihin?"
"Olen tosissani."
Remus tyytyi kuitenkin ihan tavallisiin housuihin, kenkiin ja vaaleaan paitaan, ja he tunkivat pukuhuoneesta kirpeään syyssäähän naureskellen Uuden maailman 2000-luvun muodille, johon tutustuivat pomolta saadun paperinipun avulla.
Portinvartijoiden päämaja oli yksikerroksinen rakennus rinnakkaisulottuvuudessa (minkä ansiosta se oli samaan aikaan kaikkialla ja ei missään) ja se käsitti varsinaisen laajan päämajan sekä kolme pienempää rakennusta; varustehallit, joissa annettiin keikoille tarvittavat tavarat, kirjasto, josta löysi tietoa mistä tahansa ja vapaa-aikahalli, jossa saattoi lepuutella hermojaan.
Varustehalli numero ykkösen yhdestä ikkunasta pöllähti laventelinvärinen ja -hajuinen savupilvi Feun ja Remuksen astuessa sisään.
"Olikohan tuo meidän kunniaksemme?" Remus ihmetteli vahvan laventelin tuoksun kutittaessa hänen nenäänsä.
"Tuskin. Pitäisihän teidän jo tietää, ettei yksikään suihkuttaisi teidän päällenne mitään laventelinhajuista", hilpeä naisääni ilmoitti takavasemmalta. Miehet kääntyivät katsomaan heidän luokseen tulleeseen punapäiseen naiseen, joka tutki kädessään olevaa paperia.
"Mukava nähdä sinuakin, Joan", Feu tervehti. Nainen kohotti katseensa, suoristi silmälasejaan ja soi Feulle raikkaan hymyn.
"Suomeen menossa, vai? No, siinä tapauksessa..." Joan puhui miehille samalla, kun opasti heidät yhteen pitkänmalliseen saliin, jonka vasemmalla oli koko salin mittainen pöytä ja oikealla puolella yhtä pitkä hylly täynnä kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää tavaraa. Pöydän ääressä oli keksijöitä, maageja, velhoja ja muita asiansa osaavia työntekijöitä uppoutuneina töihinsä.
"Katsotaanpa", Joan mutisi itsekseen pysähtyen erään kurttuviikunannäköisen miehen lähistölle ja ottaen jotakin pöydän laatikosta.
"Tässä teille, varmuuden vuoksi." Nainen tyrkkäsi heidän käsiinsä pistoolit. "Ja ne eivät ole leikkikaluja, joten älä edes kuvittele, Feu!"
Feu laski aseen viattomasti hymyillen luoden vielä hieman haaveilevan katseen maalitauluun.
Remus oli avannut lipan ja tutki kiinnostuneena luoteja.
"Tavallisia luoteja?" hän ihmeteli. "Missä hopealuodit?"
Joan huokaisi ja jatkoi matkaa kommentoimatta mitenkään.
He saivat vielä kännykät ("Mitääh? Sanohan, Joan, kenelle me oikein soitamme?"), aseenkantoluvat ("Tarvitsevatko ihmiset tosiaan tämmöisetkin?") ja Suomen rahaa ("Oletko varma, että pärjäämme tällä summalla?").
Joan pysäytti heidät vielä erään purppurakaapuun pukeutuneen miehen, jonka ruskea tukka oli alkanut harmaantua, luokse ja syventyi lyhyeen keskusteluun miehen kanssa.
"Feu, sinä et valitettavasti voi mennä tuon näköisenä Uuteen maailmaan; ihmiset pelästyisivät", Joan sanoi katsellen arvioivasti Feuta. Purppurakaapuinen mies etsi jotakin takanaan olevasta tummansinisestä lasikaapista. Feu rypisti loukkaantuneena kulmiaan.
"Pelästyisivät?" hän toisti Remuksen nauraessa vieressä. Joan virnisti anteeksipyytävästi.
"Se on totta, ystäväiseni. Et vain yksinkertaisesti voi marssia ympäriinsä Uudessa maailmassa tämmöisenä 'fantasia-on-in' -aikana", Remus sanoi vakavasti ja laski kätensä Feun olkapäälle.
"En minä näytä pelottavalta vaan eksoottiselta", Feu puolustautui ja räpsäytti mantelinmuotoisia, pitkäripsisiä silmiään dramaattisesti.
"Vähän turhankin eksoottiselta", Joan tuumasi ja antoi Feulle pisaranmuotoisen, hopeisen riipuksen. "Tässä. Se muuttaa hieman väripigmenttejäsi."
Feu otti riipuksen vastaan tyytymättömänä.
"Miksei Macille annettu mitään tällaista?" hän kysyi laittaessaan riipuksen kaulaansa.
"Koska Mac lähti Nepaliin jetejä metsästämään. Ei keskelle ihmismassaa", punapäinen nainen selitti ja hymyili Feun tutkiessaan itseään lasikaapin vieressä olevasta kokovartalopeilistä. Remus vislasi hyväksyvästi.
"Ei paha", hän sanoi ystävälleen, joka haroi kummastuneena mustiksi muuttuneita hiuksiaan.
"Öh... se pyöristi korvani", Feu sanoi toteavasti. Hän oli ennenkin käyttänyt pisarariipusta, mutta silloin se yleensä tyytyi vain vaihtamaan hänen ihon- ja hiustenvärin.
"Niin, se on tehty toimimaan Uuden maailman olosuhteissa", Joan kertoi ohjatessaan miehet pois hallista suoraan Uuteen maailmaan johtavalle portille.
Se oli kuten muutkin maailmojen väliset portit; kivisten karmien sisällä oli ohuen ohuelta näyttävä hopeinen, vedenlailla väreilevä kalvo.
"Pitäkäähän hauskaa, pojat!" Joan huikkasi vielä, ennen kuin Remus ja Feu astuivat portista sisään (tai ulos, miten sen nyt halusi ajatella)
***
"Hei, setä, kato!"
Suurisilmäinen, ruskeatukkainen pikkutyttö oli nykäissyt Remusta hihasta ja, tämän kiinnitettyä huomionsa häneen, nostanut lämpöisen pellavahameensa helman korviin.
"Mulla on uudet pikkupöksyt!" lapsi julisti ylpeänä. Remuksella oli kova työ pitää naamansa peruslukemilla.
"Oikein sievät", hän sai sanotuksi, ennen kuin lapsen korviaan myöten häpeästä punastunut nuori äiti sai pienokaisensa kiinni.
"Anteeksi kovasti. Hän on tehnyt tuota koko päivän", äiti sanoi pahoittelevasti ja nosti tytön syliinsä. Remus kohautti olkapäitään ja hymyili rauhoittavasti.
"Meri-pieni, ei noin saa tehdä tuntemattomille sedille", he kuulivat naisen sanovan tytölle kaksikon kadotessa ihmismassaan.
Feu huomasi hellän ilmeen toverinsa kasvoilla, tämän katsellessa äitiä ja lasta ja hän pyöräytti silmiään ja tuuppasi itseään hieman pitempää miestä kylkeen.
"Älä edes ajattele!"
Remus vilkaisi häntä ja virnisti viattomasti.
"Enkö saa haaveilla perheestä?" hän kysyi. "Olen vielä nuori mies..."
"Joo, joo. Juuri siksi sinun ei kannata potea keski-iän vauvakuumetta vajaa kolmekymppisenä", Feu keskeytti, ennen kuin Remus pääsisi vauhtiin.
He olivat tupsahtaneet portin läpi keskelle Tallinnasta Helsinkiin matkaavaa risteilylaivaa, mikä olikin ollut aika onnekasta ottaen huomioon, että he olisivat voineet molskahtaa mereen kymmenien kilometrien päähän rannasta. Nyt he kuitenkin olivat turvallisesti Helsingissä, itse asiassa olivat olleet jo parisen tuntia, ja yrittivät kuumeisesti etsiä merkkiä heitä vastaan tulleista suomalaisista portinvartijoista.
"Tiedätkö mitä?" Remus kysyi heidän seisoskellessa kahden kadun kulmauksessa lähellä satama-aluetta.
"No?" Feu katseli kadun vasemmalla puolella olevia rakennuksia kuin yrittäisi nähdä niiden läpi.
"Meidän olisi pitänyt ottaa kartta."
"Mitä? Miksi? Emmehän me mitään turisteja ole!"
"Ai emmekö? Mitä me sitten tässä seisomme?"
Feu rapsutti miettiväisenä nenänvarttaan ja huokaisi hiljaa. Aika ajoin hän joutui hiljentämään palanvan halunsa tyrkätä lähin haarukka Remuksen korvaan, mutta hän uskoi sen olevan normaalia.
"Odotamme-"
"Meitä varmaankin", leppoinen korvissa soivalla aksentilla höystetty ääni päätti Feun lauseen läheisen rakennuksen seinän suunnalta. Sekä Feu että tylsyyteen jo hetkeksi vajonnut Remus pyörähtivät yllättyneinä äänen suuntaan. He kohtasivat kaksi paria meren turkooseja silmiä ja kaksi täysin identtistä ehkä kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista, jotka hymyilivät tervehtien.
"Me tultiin teitä vastaan, kuten käskettiin", toinen heistä sanoi ja molemmat ojensivat kätensä puristaakseen hölmistyneiden agenttien kättä.
Puristaessaan hentoa kaunista kättä Feu hoksasi joustavat poimut sormien välissä ja rypisti otsaansa. Täkäläiset vartijat olivat siis lähettäneet heitä vastaan kaksi identtistä teinivetehistä!
"Olen Feu Anta-"
"Me tiedetään kyllä ketä te olette", Remusta kätellyt vetehinen keskeytti iloisesti ja astui askeleen kauemmaksi.
"Mutta minun nimeni on Tippa ja veljeni tässä on Sabastian", poju ilmoitti ja laski kätensä veljensä olkapäälle.
"Pelkkä Bastian riittä", toinen lisäsi.
Remus katseli nuorukaisia mutristaen miettiväisenä alahuultaan.
"Meille sanottiin, että vastassa on merimiehiä."
Bastian astahti askeleen päähän Remuksesta ja painoi kesi- ja etusormensa Remuksen nenän molemmille puolille. Tietenkin niiden välissä oleva poimu peitti vanhemman miehen nenän.
"Onko meitä merisempiä miehiä olemassakaan?" hilpeä nuorukainen kysyi ja iski silmää. Remuskin virnisti pojan ottaessa kätensä pois hänen kasvoiltansa.
"Tuskinpa. Mihin aiotte viedä meidät?" hän kysyi vakavana ja vilkaisi orvonnäköisenä katua.
"Juna-asemalle!" Tippa hihkaisi ja lähti rivakasti lampsimaan katua pitkin.
"Mitä me juna-asem-" Feu aloitti kiiruhtaessaan rivakasti Remuksen kanssa nuorukaisten perään.
"Menette junalla Keski-Suomeen tietysti", Bastian keskeytti ja sujautti kätensä Feun kanssa käsikynkkään.
"Ja mitä me Keski-Suomessa?" Remus kysyi Tipalta heidän ylittäessä vauhdilla kadun.
Tippa virnisti ja kurtisti samalla kulmiaan.
"Tapaatte haltioita", hän sanoi, muttei kuulostanut enää yhtä hilpeältä kuin aikaisemmin. Bastiankin huokaisi ja katsahti lähes myötätuntoisesti Feuta.
Keski-Suomi oli (kuten yleisesti tiedettiin) Suomen maagisten olentojen keskuspaikka, johtuen siitä, että Uudessa maailmassa maankamaran ytimessä virtaava raaka magia oli hiipumassa, mutta eli vielä vahvana vedessä. Velhot ennustavatkin, että vaikka haltioiden sanotaan olevan fantasiaolennoista (fantasiaolennoiksi kutsutaan sellasia kuolevaisia, jotka tarvitsevat elääkseen ainakin hiukkasen magiaa. Ihmiset eivät ole fantasiaolentoja. He kun ovat täysin loogisia.) sitkeimpiä ja pärjäävän vähälläkin magialla, Uudessa maailmassa viimeisimpinä fantasiaolentoina kituuttelevat vetehiset ja Atlantiksen porukka. Paitsi, että Atlantiksen uskotaan kaatuvan ennen aikojaan syistä, jotka kuuluvat ainoastaan atlantislaisille (ja Payalle ja Ritalle, jotka lähtivät hoivaamaan kyseisiä ongelmia kuntoon).
Feu tuijotti erittäin epäluuloisesti asemalle saapuvia ja asemalta poistuvia junia. Hän ei luottanut niihin, minkä takia hänen teki koko ajan mieli joko satuttaa jotakin (mieluiten Tippaa tai Bastiania, jotka alkoivat ärsyttää häntä) tai lähteä jonnekin turvallisempaan paikkaan. Tokihan hän oli junia ennenkin nähnyt, esimerkiksi Atrahissa (toinen niistä viidestä maailmasta, siis), mutta se vain pahensi hänen juna-kammoaan.
"Onko meidän ihan pak-"
"Tässä!" Bastian tyrkkäsi hänen käteensä matkalipun. "Tulet tarvitsemaan sitä."
Tippa antoi Remukselle lipun ja heilautti kättään juuri sapuneen InterCityn suuntaan.
"Tuo on meidän junamme. Mennään!"
Remus katsahti kummastuneena nuorukaiseen heidän kiiruhtaessa junalle (Feu erittäin vastahakoisesti).
"Tuletteko mukaan?" hän kysyi hymyillen.
"Vain Tampereelle asti", Tippa vastasi. "Sitten saatte eksyä ihan kahdestaan."
Remus naurahti hyväksyvästi. Feu kurtisti kulmiaan odottaessaan vanhahkon naisen takana vuoroaan astua junaan.
"Entä missä meidän pitää-"
"Te nousette junasta Seinäjoella", Tippa opasti.
"Mutta jos sattuu huonosti, voitte jättäytyä kyydistä Kokkolassa", Bastian jatkoi.
"Kokkolassa?" Remus ihmetteli. "Mutta Seinäjoen ja Kokkolan välillä on monta asemaa."
"Niin, niin, mutta ei kaikissa paikoissa ole meikäläisiä", Bastian kertoi olkiaan kohauttaen Tipan noustessa junaan. Remus näytti muistelevan jotakin mennessään Tipan perässä.
"Eikös... eikös Härmässä ole ainakin yksi velhotar?" hän kysyi vielä Bastianin tyrkätessä Feun junaan ja noustessa itse perässä. Tippa tutki matkalippuaan hetkisen, ennen kuin vastasi:
"Joo on. Unohdin kokonaan. Meillä on muuten paikat 44, 48, 49 ja 50."
"Mutta älkää vain menkö Kannukseen asti", Bastian varoitti vakavana, mutta hänen silmänsä kiiluivat kummallisesti. Hän kulki ahdasta vaununkäytävää Feun perässä, joka vilkaisi olkansa yli vetehisnuorukaista.
"Mik-"
"Luottakaa vain minuun; ette halua tietää", poika sanoi ja virnisti ilkikurisesti.
"Kannus?" Tippa mietti ääneen heidän istuutuessa paikoilleen. "Siellähän on -"
Mutta häntä vastapäätä istuva Bastian hyssytti veljensä hiljaikseksi. Feu ja Remus vaihtoivat silmäyksen, joka ei oikeistaan ollut huolestunut, mutta he molemmat olivat varmoja pitävänsä visusti huolen, että nousisivat pois viimeistään Kokkolassa.
[Kyllä tämä tästä. Jos olette lukeneet tänne asti sanokaa edes "Hei"]
"Tulemme suoraan päämajasta, joten mistä me muka voisimme tietää, mikä päivä nyt on?"
Feu oli jo jonkin aikaa tutkinut VR:n junien aikataulua miettien viime maanantaita. Hän teki niin usein; oli lukevinaan jotakin, vaikka todellisuudessa hän oli niin syvällä ajatuksissaan, että oli vähällä hukkua. Remus puolestaan jutteli vetehispoikien kanssa lähes kaikesta ei-niin-tärkeästä, mutta nyt sävy oli saanut vakavahkon linjan, joka luultavasti johtui pelkästään väsymyksestä. Remus osasi suhtautua vakavasti vain ihan oikeasti vakaviin asioihin, jos niihinkään.
"Nyt on tiistai ja kello on... viisi kaksikymmentä", Tippa kertoi ja otti mukavan asennon tuolilla. "Tampereelle on vielä matkaa..."
"Oletko varma, että meitä on joku Seinäjoella vastassa?" Remus varmisti katsellen ulos ikkunasta ja suki hiekanruskeaa, nipin napin niskaaan kiinni ulottuvaa hiuspehkoaan. Ne olivat lähes aina hieman sekaisin (tai, kuten Remus asiaa selitti, ne olivat seksikkäästi sekaisin). Tippa nyökkäsi varmana ja virnisti.
"Seinäjoella on kaikkea kivaa meikäläisile, jos satutte kaieksta huolimatta eksymään."
"Hm, ovatko haltiat kuinka suutuksissaan?" Remus jatkoi kyselyään varuillaan ja kohautti olkapäitään. "Ei muuten, mutta kun minä en ole itse haltia ja eipä tuo Feukaan ole ihan tavallisimmasta päästä heidänkään mittapuulla..."
Feu kohotti katseensa kuullessaan nimensä ja katsoi kysyvästi Remusta. Miten niin hän ei ollut tavallisimmasta päästä? Remus ei kuitenkaan selittänyt sanojaan, itse asiassa hän ei edes huomannut Feun katselevan häntä.
Sabastian katseli hetken ulos ikkunasta.
"Ovat he aika pahasti, luulen. Me ei varsinaisesti olla agentteja", hän tuumasi.
"Pikemminkin sellaisia sanansaattajia", Tippa täydensi ja virnisti Remukselle. "Ei teidän pelätä tarvitse. Haltiat eivät ole väkivaltaisia."
Remus naurahti pilkallisesti, mutta ei kommentoinut mitenkään.
"Yleensä", Sabastian mutisi.
"Muuten, eivätkö ihmiset ihmettele teidän sormipoimuja?" hän kysyi rypistäen kulmiaan. "Tai yleensähän kaikki tuollaiset jutut pitää piilottaa."
Bastian nauroi ja raapaisi niskaansa.
"Joo, kyllä ne varmaan pitäisi, mutta ei vain oikein ole halua."
"Tai aikaa", Tippa lisäsi raukeasti. Häntä taisi väsyttää
"Tai tarvetta."
"Kuinka niin?" Remus ihmetteli ja katsahti Feuta, joka oli vaihteeksi syventynyt Helsingin Sanomiin.
Latron akatemian ansiosta he osasivat sekä monia kieliä että kirjaimistoja, eikä vieraiden maiden kirjallisuuden lukeminen yleensä ollut vaikeaa. Ja Feulla nyt sattui olemaan erinomainen kielipää ja Remus puolestaan oli sen verran sosiaalinen ja hyvä suustaan (silloin kun viitsi), ettei heille tuottanut mitään ongelmaa liikuskella Uudessa maailmassa. Suomi tosin teki molemmissa poikkeuksen; kieli oli vaikea ja muistutti liekkilohikäärmeiden mongerrusta ja ihmiset puolestaan eivät olleet yhtä avautuvaisia kuin muun Euroopan kansalaiset.
"Ei ihmiset välitä, vaikka jollakin on omituisia ulokkeita", Bastian sanoi. "Paitsi ehkä häntä tai siivet tai muut sellaiset todella näkyvät."
"No sittenhän tässä ei ole mitään hätää."
"Onko sinulla sitten jotakin omituisia ulokkeita?"
Tällä kertaa kummastunut kysyjä oli Feu, joka tutki Remusta katseellaan lehden reunan yli. Toinen naurahti ja iski silmää.
"Ah, sinulla ei ole aavistustakaan, mitä kannan vaatteideni alla. Ehkäpä minä joskus näytän..."
Feu hukutti lauseen lopun tuhahdukseen, mutta hymyili toverilleen yhtä viekkaasti takaisin.
Sabastian ja Tippa vaihtoivat erittäin huolestuneen silmäyksen.
"Ei taas..." Tippa voihkaisi tuskin kuuluvasti. Remus kyllä kuuli sen ja virnisti pojalle uskomattoman säädyttömästi.
Se, että joutuu olemaan saman henkilön kanssa tekemisissä monta vuotta, pakottaa nuo tyypit väkisinkin läheisiksi ja osan turhankin läheisiksi. Ja (niin valitettavaa kuin se onkin) rakastavaisia on joskus hyvin vaikea sietää, joten portinvartijat yrittävät nykyään etsiä toisilleen romanttisesti sopimattomia työpareja (ensin he yrittivät vain määrätä työpareiksi samaa sukupuolta olevia, mutta se ei vaikuttanut tilanteeseen mitenkään). Toisen kanssa toimeentulo ei ole ongelma, koska lähes kaikki haluavat päästä pelastamaan maailmaa ja agentiksi mielivän on läpäistävä niin monta koetta, ettei työhön sopimattomia takuulla livahda sihdin läpi.
"Enää puoli toista tuntia", Feu huokaisi hiljaa mielessään junan lähdettyä Pasilan asemalta, ja Tipan ja Remuksen aloitettua 'sivistyneen' keskustelun suomalaisista haltia- ja ihmisnaisista. Hän itse ei liiemmin halunnut keskustella keikuttivatko naiset tahallisesti takamustaan vai kävelivätkö he vain yksinkertaisesti sillä tavalla luonnostaan, eikä häntä myöskään kiinnostanut Remuksen väite, että jos on pippurinen maailmalla on täydellisesti kyvytön makuuhuoneessa. Hän oli laskenut istuimensa selkänojaa hieman enemmän vaakatasoon ja sulkenut silmänsä.
Vaikka hän kuinka yritti olla kuuntelematta ikävään suuntaan ajautunutta keskustelua, hän yllätti itsensä kuulemasta jokaisen sanan.
"Suomalaiset haltiat ovat normaaleja lyhyempiä", Tippa huomautti.
"Joo, mutta silti he ovat sinua pitempiä", Remus arvioi silmämääräisesti.
"Niin sinuakin."
"Eivätkä ole. Feukin on minua lyhyempi."
"Onko Feu nainen?"
"Näyttääkö hän sinusta siltä?"
"Hm, ei kai. Mutta hän on varmasti teistä se heikompi osapuoli."
Feu kuuli Remuksen naurahtavan hiljaa ja pehmeän tumpsahduksen hänen lyödessä Tippaa kevyesti olkapäähän.
"Älä anna tuon ulkokuoren hämätä, poju. Hän on rankempi kuin uskotkaan", Reemus sanoi leppoisasti, mutta ilmiselvästi tosissaan. Feu joutui käyttämään ison kimpaleen tahdonvoimaansa, ettei hymyilisi ja paljastaisi olevansa vielä hereillä.
"Jaa, jaa, no hyvin hän sisäisen itsensä piilottaa"; Tippa tuumasi, muttei kuulostanut ivalliselta. Remus huokaisi raskaasti, eikä Feu ollut varma oliko sekin leikinlaskua vai ei.
"Siinäpä se."
Feu räpsäytti silmänsä auki kuullessaan tuulen paiskovan itseään junaa vasten. Hän inhosi junia.
Hän inhosi sitä kun reiteet kolisivat. Inhosi sitä kun kuuli jokaisen pikku kitinän haltiakorvillaan. Ja ennen kaikkea hän inhosi vauhtaa vaunua junan liikkuessa. Oli kammottavaa nähdä kuinka vaunujen liitoskohta liikuskeli.
Ja kaiken junien kammottavuuden hän näki ja tunsi vielä paremmin sen Atrahissa sattuneen onnettomuuden jälkeen.
Hän inhosi junia, vaikka vaikenikin koko asiasta.
Sanaakaan sanomatta hän nousi ylös ja lähti kohti sähköllä toimivia ovia. Feu ajatteli sähkön olevan yhtä tärkeää Uuden maailman ihmiskunnalle kuin magia oli Vanhoille maailmoille. Omituista, mutta aika ymmärrettävää.
Remus katsahti kummastuneena ystävänsä perään
"Minne sinä nyt?" hän kysyi, ja Feu oli erottavinaan lievän huolen hänen äänestään. Tai sitten hän kuvitteli.
"Tarvitsen tupak-"
"Kai tiedät, että ne ovat myrkkyä?" Tippa kysyi iloisesti ja katsahti Feuta opettajamainen ilme nuorilla, vielä hieman lapsen pyöreyttä omistavilla kasvoillaan.
Feu ei vaivautunut vastaamaan. Tottakai hän sen tiesi, siitähän varoiteltiin joka käänteessä. Varsinkin Uudessa maailmassa.
Hän pujahti ovista nopeasti, mutta hänen epäluuloisuutensa niitä kohtaan kuvastui hänen kasvoiltaan.
***
Remus astui pikkuiseen lasikoppiin, joka oli ainoa paikka junassa, jossa sai polttaa.
Feu nojasi seinään poltellen tupakkaansa tyhjään katsellen. Pari mustaa hiussuortuvaa oli karannut korvan takaa hänen kasvoilleen ja tarttuneet hennosti kiinni hänen silmäripsiinsä.
"En tiennyt, että poltat", Remus totesi mentyään miehen luokse ja luotuaan arvostelevan katseen kovaa kyytiä kutistuvaan sätkään.
"En poltakaan", Feu vastasi. "Tarvitsin vain tämän nyt."
Remus pudisti päätään epäuskoisena.
"Vannon, että olen koko lähes kahdeksankymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana polttanut vain viisi tupakkaa, ja nekin viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", Feu jatkoi vakavalla äänensävyllä, ilman sitä normaalia kepeää sointia, ja tumppasi jämän tuhkakuppiin. Remus naurahti ja laski kätensä Feun olkapäille pakottaen tämän kasvot itseään kohti.
"Feu, mikä sinua vaivaa?" hän kysyi katsoen kiinteästi toista silmiin.
"Ei mikään."
"Ha! Ja minä olen Kleopatra."
Feu kohautti avuttomasti olkiaan.
"Ei minua mikään vaivaa. Olen vain väsynyt ja... ja kyllähän sinä tiedät, etten pidä junista. Niin, ja tämä on ensimmäinen kerta yli tuntiin kun saan puhua kenenkään keskeyttämättä."
Remus katseli toista miestä myötätuntoisena ja Feun ällistykseksi veti toisen lähelleen, kiersi kätensä tämän ympärille ja rutisti häntä lohduttavasti. Feu rykäisi hienovaraisesti.
"Remus, mitä sinä hommaat?"
"Halaan sinua", puhuteltu vastasi yksinkertaisesti laskien päänsä toisen olkapäälle.
"Tuota, ei sillä, etteikö tässä olisi mukava olla, mutta voisitko mitenkään päästää irti?"
"Miksi? Minusta on kivaa puristaa joku syliini."
"Lupaan ostaa sinulle nallen kun pääsemme Seinäjoelle."
"Lupaatko?"
"Lupa-"
Tällä kertaa Feu jätti lauseensa kesken ihan itse. Remus päästi miehestä irti kuin olisi pelännyt satuttaneensa toveriaan. Sitten hän huomasi Feun hämmästyksestä selälleen rävähtäneet metsänvihreät silmät.
"Tunsitko tuon väreen?" tämä ähkäisi. Remus kallisti päätään ja hymyili pehmeästi.
"En usko, että olemme ihan niin läheisiä..." hän aloitti, mutta Feu heilautti kättään kieltävästi.
"En minä siitä puhunut vaan... vaan siitä aallosta."
"Mistä aallosta?"
"Siitä, joka juuri kulki tästä ohi."
"Täh?"
"Sellainen ikän kuin aisteissa kulkeva paineaalto."
"Magiaa?"
"Luultavasti... e-en tiedä. Se vain tuli ja meni. Minä tunsin..."
"Mitä?"
"Se... se muistutti minua siitä maagisesta räjähdyksestä, joka tapahtui Tuulen torneilla, muistatko?"
"Voisiko sitä unohtaa? Tobiaksella on sen ansiosta suden korvat ja häntä, Zak voi kuolla kuusi kertaa, ennen kuin hän kuolee ihan oikeasti, Ritan iho on tummanruskea, Maxrea lukee ajatuksia, Antonio näkee näkyjä, Nella on liekkilohikäärme ja minä elän käytännössä katsoen ikuisesti."
"Niin, mutta muistatko, miltä se tuntui?"
"Joo, se sattui... tavallaan."
"Niin, niin juuri tämäkin, mutta lievempänä."
"Silloin se on magiaa, mutta miten sitä on Suomessa?"
He olivat lähteneet pois tupakkakopista ja palasivat omille paikoilleen vaunuun.
Remus pysähtyi seisomaan istuimensa viereen käytävälle.
"Eh? Missä Tippa ja Bastian ovat?" hän kysyi toljottaen ihmeissään tyhjiä penkkejä.
Feu tuuppasi ihmistä kylkeen ja osoitti viereisillä istuimilla nököttäviä otuksia.
Toinen oli selvästi turkoosin värinen pikkuinen pöllö ja toinen niin ikään turkoosi marsu. Jos vain on mahdollista, ne näyttivät hölmistyneiltä ja eksyneiltä.
Feu ja Remus katsahtivat toisiinsa tietämättä mitä tehdä ja missä mennään. Heidän lisäkseen tällä junaosastolla ei ollut kuin korvalappustereoita lukiessaan kuunteleva ehkä kuudentoista vanha tyttö, joka ei osoittanut heitä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta.
"Luuletko...?" Remus aloitti epävarmasti ja vilkaisi pöllöä ja marsua, sitten paikkoja, joilla Tippa ja Bastian olivat hetki sitten istuneet.
"Luulen. Entä sinä?" Feu vastasi epävarmasti.
"Luulen", Remus huokaisi ilmeisesti helpottuneena, ettei hänen mielikuvituksensa ollut pistänyt taas omiaan.
"Mitäs me nyt?"
"No, sehän on selvää. Otamme mukaan ja pukkaamme Tampereella junasta", Remus sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen turkoosin pöllön kädelleen. Se pörhisti ensin ärhentelevästi höyheniään, mutta ilmeisesti sitten päätti, että Remus halusi vain auttaa ja hypähti miehen kämmenelle. Feu otti marsun käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Sekin nuuhki Feun käsiä uteliaana.
"Voi teitä vetehisparkoja", hän tuumasi laittaessaan marsun hellästi Bastianin istuimelle jääden hetkeksi katselemaan pörröistä otusta. Paria sekuntia myöhemmin Remus ja pikkuinen pöllö säikähtivät pahasti kun hiljaisen ilman täytti hilpeä joskin hieman hysteerinen nauru. Remus mulkaisi istuimelleen takaisin valahtanutta nauravaa Feuta pahasti.
"Mille sinä naurat?" hän kysyi.
"No ajattele nyt! Sinä et huomannut mitään ja minä tunsin vain pikkuisen väreen, mutta nämä pojat muuttuivat turkooseiksi eläimiksi", Feu nikotteli ja sai vaivoin rauhoitettua itsensä. Remuskin ajatteli asiaa ja istuutui huokaisten paikalleen laskien pöllön viereiselle istuimelle.
"Miksiköhän haltiat ovat menettäneet malttinsa?" hän pohti ääneen hieraisten niskaansa. Feu vakavoitui silmänräpäyksessä.
"Kenties juuri näistä aalloista", hän ehdotti ja osoitti marsua. Remus pudisti päätään.
"Se ei ilmeisestikään vaikuta haltioihin, eihän sinulle käynyt mitenkään", hän huokaisi. "Mutta se ei ole tämän hetken ongelmia ollenkaan."
Feu katsahti huolestuneena tuonnenpana istuvaa tyttöä.
"Luuletko, että hän hoksasi jotakin?" hän kysyi silmänsä väsyneenä sulkeneelta Remukselta. Tämä katsahti unisena tyttöä ja pudisti päätään.
"Tuskin. Suomalaiset teinit tuntien hän olisi jo saanut jonkin ihme hepulin tai ainakin reagoinut jotenkin, mutta tuo tyttö vain kuuntelee musiikkia."
"Onkohan hän kuollut?" Feu huolehti.
"No joo. Feu, hei, tämä on Suomi. Ei täällä teinityttö kuole junaan ilman mitään syytä", Remus nauroi ja sulki uudelleen silmänsä.
"Olet kai oikeassa", haltia mutisi vilkaisten vielä kerran marsua, joka näytti valmistautuvan nokosille. Miten loistava idea.
Hänkin sulki silmänsä maalaten mielensä pensseleillä kuvia silmäluomiensa sisäpintaan.
"Mitäköhän muille agenteille kuuluu?" hän kysyi ääneen, vaikka ei oikeistaan odottanut vastausta. Hän oli miettinyt, oliko heille tullut oikeasti vaikein tehtävä, kun rasittavin se ei ollut. Hän virnisti ajatellessaan Brasovin itseriittoisia ja uskomattoman jääräpäisiä vampyyreita tai Karibian tuimia maageja. Ehkä he pääsivätkin Remuksen kanssa aika helpolla...
"Olisinpa päässyt Atlantikseen", Remus mutisi yhtäkkiä.
"Miksi niin?"
"Kaikki sanovat, että se on upea paikka täynnä mystisyyttä ja taikaa."
"Niinhän ne sanovat melkein kaikista fantasiakaupungeista."
"Silti. Ajattele, kaupunki veden alla."
Feu hymähti kuullessaan pikkupoikamaisen innostuksen ja ihailun Remuksen unisuudesta paksuksi muuttuneessa äänessä.
"Hoidetaan nämä haltiat nyt pois alta", hän sanoi korjaten hiukkasen asentoaan. "Ja otetaan selvää noista väreistä ja ehkäpä autetaan poikia."
"Ehkä?"
"Niin."
"Feu?"
"Hmm?
"Olin tosissani tuolla tupakalla äsken kun..."
"Kun mitä?"
"No, kaikessa."
"Tiedän. Niin olin minäkin."
"Hyvä."
Feu vaipui kevyeen uneen kuunnellen vielä hetkisen Remuksen epäselvää muminaa Nepalin lumimiehistä ja suomalaisista haltioista.
En ole pitkään aikaan lukenut fantasiaa, koska viimeisimmät fantasiakokemukseni eivät ole olleet ihan niitä huippuja. Aluksi sinunkaan tarinasi ei kiinostanut, sillä ensimmäisen luvun alussa pitkistäkin pisin lause tyrmäsi minut heti alkuunsa. Kun kirjoitit jutullesi jatkoa ja sait siitä palautetta, innostuin lukemaan kaksi viimeisintä lukua ja samaa kyytiä meni se ensimmäinenkin.
Mielestäni juttusi on ihan kelpo luettavaa; mielenkiintoisia henkilöitä ja mukaavaa hienoista huumoria. Henkilöistä Feu on ehdottomasti parhaiten kuvattu ja siis kiinnostavin (tähän olet kai pyrkinytkin). Silti kaipaisin Feustakin vähän syvempää kuvausta, samoin muista henkilöistä. Vahva henkilökuvaus tekee mielestäni tarinasta aina kiinnostavan, oli kirjallisuudenlaji mikä tahansa. Mitä syvemmälle henkilön ajatuksiin kirjoittaja lukijansa päästää sitä helpompi lukijan on samaistua tarinan henkilöihin.
Magiasta tietämättömän maailman taikaolentojen taltuttaminen jonkinlaisen ulkopuolisen iskuryhmän avulla ei ehkä ole tarinan ideana mitenkään uusi. Silti sinun tarinasi toimii yllättävän hyvin. Varsinkin pahansisuiset suomenhaltijat ovat mainio keksintö. Kertookohan se jotain Suomen ihmiskansankin jöröydestä? Aina on hyvä nauraa itselleen.
Odotan kiinnostuksella tarinasi jatkoa. Ainakin minä lukisin mielelläni lisää. Kirjoitusonnea sinulle!
Kiitoksia kovasti.
Nuo lauseet; pelkään tekeväni töksähtelevää tekstiä ja - no - sen takia siellä varmaan on kummallisia lauseita.
Tästä luultavasti tulee pitkä juttu, joten toivotaan, että hahmot syvenevät.
Valitettavasti(?!) en laita enenpää jatkoa. Ihan vain sen takia, etten usko kenenkään enää aksavan noteerata koko juttua kun se humpsahtaa alemmas...
Suomalaiset ovat kiehtovia äkäpusseja :)
ja mitään sanomaton, voisi laittaa jollekin vaikka rankaistukseksi tuon lukemisen.
Arvostekolla 1-10
Tästä uninen 4
T. ®Sherlokki © 2005
Tylsä ja mitään sanomaton?
Ehkä niin.
Rankaisuksi?
Muah hah hah hah haa! Olen sen verran sadistinen, että saatan rääkätä olentoisia tällä vielä moneen otteeseen ;)
Vai uninen neljä. Sehän on melkein puolet, ja yleensä saan sinulta jotai 1-3. Kiitos
No, kiitos kommentista. Ne rohkaisevat kirjoittamaan sisälsvät mitä tahansa.