aloin juuri miettiä, että suhteeni isään on jäänyt täysin lapsen tasolle. en tiedä onko vika minussa vai isässä, varmaankin molemmissa. isää on vaikea halata ja minun on vaikea sanoa hänelle, että hän on tärkeä ja rakas.
asumme eri puolilla suomea nyt ja siksi käyn kotona harvoin. äidille soitan muutaman päivän välein. mutta en osaa kuvitella soittavani isälle.
jostain syystä tuntuu, että olen aina isin pikku tyttö, jonka kanssa ei voi keskustella vakavista asioista: työpaikkamurheista, uutiskohuista, siis mistään syvemmästä. puhumme ehkä alennusmyynneistä tai autoista tai aamupalan syönnistä.
Tämä on varmaan vähän väärällä foorumilla, mutta olisi kiva kuulla saman ongelman kanssa painivia. jos joku nyt ymmärtää, mitä olen tässä yrittänyt selittää.
asumme eri puolilla suomea nyt ja siksi käyn kotona harvoin. äidille soitan muutaman päivän välein. mutta en osaa kuvitella soittavani isälle.
jostain syystä tuntuu, että olen aina isin pikku tyttö, jonka kanssa ei voi keskustella vakavista asioista: työpaikkamurheista, uutiskohuista, siis mistään syvemmästä. puhumme ehkä alennusmyynneistä tai autoista tai aamupalan syönnistä.
Tämä on varmaan vähän väärällä foorumilla, mutta olisi kiva kuulla saman ongelman kanssa painivia. jos joku nyt ymmärtää, mitä olen tässä yrittänyt selittää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moro! Voipi tosiaan olla väärällä palstalla, niinkuin tämä vastauksenikin, mutta sattuipa silmääni kuitenkin.
Eli joo, samaa poden minäkin, tosin olen hiukan vanhempi (jos tuo nimimerkkisi "20" tarkoitti ikää?). Vanhempani erosivat, kun olin jo aikuinen, mutta asumme kuitenkin kaikki edelleen samassa kaupungissa. Siitä huolimatta soittelemme isäni kanssa todella harvoin ja näemme vielä harvemmin. Suhteeni isääni ei koskaan kehittynyt ns. normaalille tasolle (mikä edes on normaalia?) ja tänäkin päivänä minun on vaikea jutella isäni kanssa ja ylipäätään keksiä mitään juteltavaa :(
Ehkäpä tähän auttaisi vain se, että lähestyisin isääni samalla tavoin kuin äitiänikin ja kehittäisin jutun juurta vaikka säästä. Mutta kun koko ikänsä on ollut etäinen suhteessa isään, niin miten sitä enää osaakaan lähestyä?
Pointtina siis se, että ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat. Silloinkin, kun vanhempani vielä olivat naimisissa ja näennäisesti kaikki oli hyvin, en osannut keskustella isäni kanssa. En siis osannut suhtautua isääni millään tavalla. Hän vain oli. Ainoa tunne, mitä pystyn kuvailemaan suhteestani isääni oli ja on pelonsekainen kunnioitus.
Toisaalta, itsekin tyttärenä ymmärrän, että tyttären suhde isään on tyystin erilainen kuin pojan. Vanhempi veljeni on jonkin verran enemmän tekemisissä isämme kanssa ja heidän suhteensa näyttää himppusen verran luontevammalta. Silti siinäkin suhteessa näkyy tietynlainen jäykkyys. Ehkäpä isämme vain on luonteeltaan niin kylmä ja kova, ettei hänen kanssaan pysty edes kehittämään lämmintä suhdetta.
Kaikea hyvää kuitenkin sinulle ja isällesi! Toivon, että saat isä-suhteesi kuntoon ja pääsette yhdessä nauttimaan antoisista keskusteluista.
Nauti sinä nainen,20 edes siitä mitä sinulla on isäsi kanssa ja ole onnellinen että edes pystyt puhumaan isäsi kanssa jostain.
Minä voin sanoa että minun ja isäni välit on tulehtuneet kokonaan. Vanhempani erosivat minun ollessani ihan pieni ja isä ei edes silloin mun lapsuudessa pitänyt minuun pahemmin mitään yhteyttä ei käynyt tapaamassa vaikka tapaamisoikeus oli. Nyt sitten jo minun aikuisuudessa isä itse tuhosi sen vähän mitä meidän välillä vielä oli. Olisin onnellinen jos edes voisin puhua isän kanssa mutta kun en niin en vain voi.
Oma isäsuhteeni on aika samanlainen - tosin sillä erotuksella, että osaan nykyän puhua (lue:kirjoittaa) isälle asioista, kuin asioista. Isää on yhä vaikea halata - kuin myös isän minua. Välimatkaa meilläkin on (n. 400km) ja vanhemmilleni soittaessa (lankapuhelimeen) isän vastatessa emme vaihda, kuin muutaman sanan. Isä ei kysy koskaan mitä minulle kuuluu, minä joskus väkisin kysyn tältä kuulumisia ja saan sanan, tai lauseen mittaisen vastauksen.
Minä olen ryhtynyt meilailemaan isälle! Olen ruvennut pikkuhiljaa (jo muutama vuosi sitten) kirjoittelemaan tälle kuulumisiani. Isä ei edelleenkään vastaa (ehkei vain osaa), mutta tiedän ja tunnen tämän ilahtuvan siitä. Näemme vain pari kertaa vuodessa, mutta keskustelumme ovat kyllä sävyltään muuttuneet. Isä tietää jo meilieni ansiosta kysellä suuremmistakin asioista, kuin asuinpaikkakuntani säästä.
:) Sano se kirjeellä. Ehkä asia muuttuu pikkuhiljaa. Minä ainakin uskon siihen...
Tutun kuulosta settiä. Itse en mitenkään ikipäivänä voisi halata vanhempiani. En edes sanoa miten tärkeitäne ne ovat. En tiedä miksi. Ehkä pelkään näyttää tunteitani. En oo vaan oppinut siihen mitenkään. Mun kasvatus ohi lähinnä kuria ilman rakkautta. Siksi varmaan tämmönen tunne vammainen olenkin. Nykyään tosin puhutaan smalltalkkia mut mitään henkkoht asioita en voi. En voi edes soittaa kotiin. Yleensä vain käyn kotona moikkaamassa ja juomassa kahvit.
Voiko oikeasti sota kokemukset vaikuttaa meikäläiseen asti? Pappa kun oli aika synkkänä tullut takaisin ja ehkä sitä kautta vaikuttanut isään.