Erakoituminen

Jokainen meistä tuntee, mitä tarvitsee ja, mitä ei. Jos on hyvä olla yksin, onko se väärinkään..silti sellainen erakoituminen, jossa kartetaan ja vältellään muita on jo mielestäni jotain..kummaa.

Mulla on hieman sama tilanne, ja alkaa pikkuhiljaa pelottaa se että vietän koko loppuelämäni päästämättä ainoatakaan ihmistä lähelleni. Saatan keksiä vaikka mitä jotta ei tarvitsisi mennä mihinkään pippaloihin, välttelen kaikenlaista ryhmätyöskentelyä enkä uskalla puhua ihmisten kanssa kunnolla. Tiedän, että tämä ei ole normaalia ja olen aikeissa jutella asiasta lääkärin kanssa. Lisäksi on masennuksen oireita eli ehkäpä valintani on ihan perusteltu. Toivon vaan saavani apua tähän tilanteeseen. Oikeastaan meillä on se pieni ero, että toinen on tyytyväinen tilanteeseensa ja toinen ei.

JIPII! En olekaan ainoa erakko! Olen kaiket päivät kotona eläinteni kanssa, en mene mihinkään illanviettoihin tai muihin pippaloihin, en mene edes ulos, jos naapureita on siellä. Rakastan yksinoloa, silloin voin rentoutua täydellisesti. Ihmisseurassa mulle tulee outo, huono olo ja pää kipeäksi. Voisin olla yksin elämäni tappiin saakka!

Tuttua minulle. Lueppas tämä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Introvertti

Mitä väliä jos itse tykkää?

Mulla vähän sama juttu, sain "ystävistä" (lue: loisista ja häiriköistä) tarpeekseni. Hyvin olen tullut itekseni toimeen, enkä kaipaa ketään paapomaan vierelle. Naapurin mummon kanssa voi pihalla joskus pölöttää kun sitä ei tartte nähdä kun joskus. Töissä joutuu ihmisiä sietämään, mutta niin kauan kuin homma pysyy työn rajoissa niin kaikki on OK (ettei tartte mihkään pikkujouluorgioihin lähteä).

Joskus vähän harmiottaa kun tarttis muutto- tai kantoapua tai jotain muuta jeesaajaa. Yksineläjä joutuu kyllä varautumaan taloudellisesti varautumaan juttuihin joissa muut käyttävät suhteitaan ja kavereitaan. Kun ei tunne tuttu automekaanikkoa tai sähkömiestä niin joutuu maksamaan markkinahinnan palveluista.

Toisaalta yksin kun säästää rahastoihin ym. niin ei ole puoliskoja tai lapsia ruinaamassa rahaa ja talous on kunnossa.

Itse säästän ja suunnittelen muuttoa jonnekin lämpöisempään maahan. Käy helposti kun ei ole riippakiviä mukana.

kerron vähän tuntemuksistani sosiaalisessa ympäristössä:ensin käveleminen tuntuu ettei osaa kävellä (varsinkin jos muut katsoo sinuun päin). erilainen vapina millon jalat milloin kädet myös naama vääntyilee itekseen.. naaman punoitus ja lyöpi oikein hien pintaan.ihmisille puhuminen on erittäin vaikeaa (tosin riippuu ihmisistä).tämmöstä pientä.. välillä oikein hävettää ja pakko päästä pois.

onko muilla saman kaltaisia oireita?

Minä taas vältän tarkoituksella ihmisiä, en pidä kaupungissa liikkumisesta tai muustakaan jossa on kulkijoita, ohikulkijat ovat yllättävän useinkin kieroon katsovia ja tympeitä, en ole siitä enää välittänyt siinä tilanteessa jos joudun liikkumaan, mutta sitten kun pääsen omiin oloihini mietin mikä mussa on vialla, toiset ihan hinkuu ulos, kauppoihin ja kaikkialle, olen tullut siihen tulokseen että en ole tottunut isoon ympäristöön, vaikka kyllä joskus ihan eka luokilla kävin kaupassa mukana ja oikein halusin, sitten tuli ne kiusaajat, pikkuhiljaa sen jälkeen olen pysynyt kotona poissa, en käy kaupassa tai muualla, vältän mahdollisimman paljon pois lähtemistä, koti on ikäänkuin turvapaikka, mutta joskus kyllä muutan omaan ympäristöön kai, en kylläkään kaupunkiin vaan jonnekin kauas tunturille, tai jonnekin harvaan asuttuun maahan tai luostariin, olen valmis myös omavaraistalouteen ei haittaa vaikka joudun tekemään työt ykisin, aviopuolisosta on turha edes haaveilla, en tule koskaan sitä saamaan, joten on turha edes haaskata aikaa sosiaalisessa ympäristössä.

Minä rakastan isoja kaupunkeja ja ihmishälinää. Sen sijaan en kestä, että kuulen jonkun pälättävän yksityiskohtaisesti ruokaostoksistaan ja sukujuhlien tarjoitusta tai koiran kynnen katkaisusta.

Tykkään työssä yhteistyöstä toisten kanssa ja esiintymisestä ja vaihtelevista kohtaamisista ihmisten kanssa, mutta en halua, että joku jää hihaan roikkumaan pyytämättäni ja rupeaa selostamaan sairauksiaan.

Ja tarvitsen joka päivä yksinoloa.

Olenko siis erakko vai en? Mitä väliä.

Ihmisen perusluonne; sisäänpäinkääntynyt tai ulospäinkääntynyt (introvertti, ekstrovertti) määrää miten paljon ihminen tarvitsee muita ihmisiä. Toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset. Silti kaikki ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä jossakin määrin, eikä kenenkään ole hyvä olla täydellisesti yksin. Jos niin on hyvä, on ihmisessä jotakin vikaa. Ihmisellä on tarve jakaa omia sisäisiä tunteitaan, ajatuksiaan ja elämäänsä jonkun kanssa. Yleensä tämän tarpeen hoitaa oma aviopuoliso ja perhe. Siihen ihmisillä on seksuaalisuudenkin tähden normaali tarve, vastakkaista sukupuolta olevaan edustajaan. Vanhanakin ihminen tarvitsee fyysistä läheisyyttä sekä ajatusten vaihtoa. Ihminen tarvitsee jonkun kenen kanssa jakaa rakkautta.

Minusta kyse on enemmänkin siitä, että jos ihminen ei koskaan tarvitse ketään ja hän ei halua antaa itsestään toisille ihmisille mitään, hän on tunteeton narsisti, joka käyttää ihmisiä vain omien tarpeidensa tyydyttämiseksi itsekkäästi toisen tunteista/ tarpeista piittaamattomalla tavalla ja se on epänormaalia!

Jotkut lääkkeet tekevät myös ihmisestä tunnevammaisia, jolloin he eivät enään tunne tarvetta kanssakäymiseen muiden kanssa. Monet lääkkeet vievät myös seksuaalisuuden.

Joillakin joku ongelma voi erakoida ihmistä, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriö, skitsofrenia, traumat, uskon menettäminen ihmisten hyvyyteen yms. Mutta silloinkin ihmisellä on tarve jakaa elämäänsä mutta pelko estää sen jossakin määrin. Sitten on kysymys ujoista, he tosin haluaisivat myös ihmisiä elämäänsä sopivassa määrin mutta heidän ujoutensa jonkinasteisesti häiritsee sitä. He eivät ole siitä sosiaalisemmasta päästä. Ei ole helppo tutustua uusiin ihmisiin.

Minusta nykyään on lisääntynyt paljon ihmisten perusitsekkyys. Otetaan ystäviinkin yhteyttä vain silloin, kun se itselle sopii ja kun itse sitä tarvitsee. Vältellään, kun toinen haluaisi nähdä/jutella, eikä kiinnosta toisen asiat. Rakkaus on aina kaksisuuntaista ja sitä, että itsekin antaa itsestään toisille ihmisille vaikka silloin ei itse saisikaan mitään. Jos ihminen ei koe tarvetta itse antaa toisille itsestään mitään, minusta se on hälyttävää! Missä sitten on rakkaus? Rakkaus tarvitsee aina jonkun kohteen. Minusta on epänormaalia, jos ihminen ei halua rakastaa ketään toista ihmistä. Rakkaus on valinta. Rakkaus etsi toisen ihmisen parasta, jopa oman kustannuksella.

Tämän siis kirjoitan itsekin perusluonteeltani ujona, introverttinä ihmisenä ja joka viihtyy hyvin itsensä kanssa. Siis tietynlaisena erakkoluonteena, joka ei tarvitse jatkuvaa 24/7 seuraa ihmisistä, eikä nauti suurista ihmisjoukoista. Osaan silti käyttäytyä hyvin sosiaalisesti, jos niin haluan mutta se on opittua. Ujoutenikin osaan piilottaa jo niin hyvin, että sen huomaa vain yllättävissä tilanteissa. Parhaiten rentoudun jo tutuissa ihmissuhteissa mielellään kahden kesken, kaikki uudet ihmiset/tilanteet aiheuttavat jännitystä. Silti minäkin kärsin siitä, jos minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa elämääni merkityksellisissä syvällisissä ihmissuhteissa. Jos joudun tekemään kaiken yksin/ ajattelemaan kaiken yksin/ enkä saa jakaa elämääni muiden ihmisten kanssa, edes sen yhden. Ja jos en saa rakastaa ketään ihmistä ja osoittaa rakkauttani hänelle. Mutta voisin olla onnellinen keskellä ei yhtään mitään korvessa, jos siellä olisi mukana aviopuoliso ja perhe.

Välttelen ihmisiä, vaikken olekaan ns erakko. olen saanut vain vähän huonon kuvan kanssaihmisistä ja sitten,kun olen luullut jotain tosiystäväksi, niin erimielisyyksien vuoksi ovat sitten hylänneet ja kun kanssaihmiset eivät osaa suurinpiirtein kuin vittuilla.haluaisin kunnon keskustelua mm kulttuurista, autoista,musiikista jne.mutta kun ei aina joku yrittää näsäviisastella grr näitä ihmisiä. on joitakin mukaviakin,jotka ei vittuile. miettikää sitä miksi on suomenmaassa niin paljon erakkoja. se johtuu siitä, että emme suvaitse erilailla ajattelevia ihmisiä, joten paras ratkaisu on ehkä erakoituminen tai sitten suomalaiset alkavat arvostamaan toisia omina persoonineen. ja kunnioittamaan muitakin,

länsimaissa erityisesti yksinasuminen niin tavallista.

Tein netistä löytyvän englanninkielisen persoonallisuushäiriötestin. Sain vain hajapisteitä parista eri häiriöstä, yksi niistä oli skitsoidinen persoonallisuushäiriö. Luin siitä kuvauksen ja se tarkoittaa erakoitumista, joka johtuu siitä ettei koe tarvitsevansa seuraa.

Minulla on erakoitumistaipumusta. En tule hulluksi yksin enkä tunne oloani yksinäiseksi yhtä helposti kuin muut. Joskus jos olen ensin viettänyt aikaa muiden kanssa ja sitten olen taas yksin, tulee kyllä sellaisia ajatuksia, että olen tosi outo verrattuna useimpiin ihmisiin. Muut kun tarvitsevat ja hakeutuvat muiden läheisyyteen.

Sitä epänormaaliutta sinänsä vähän harmittelen, ihmisille taitaa olla yleistä, että haluaisi olla normaali. On vaan pitänyt hyväksyä se ettei ole. Luoja on minut tällaiseksi luonut: introvertiksi ja vähän skitsoidiksi.

Osta köyttä ja hirtä itsesi. Tai hyppää junan alle.

Kaipa se lyhyt elämä oli siinä sitten.

Minä viihdyn omassa retkiveneessäni yksin erinomaisesti.

Se suuri vapauden tunne, paljon tilaa ympärillä. Voi vetouistella samalla, navigoida, nauttia myrskytuulen kuohuista ja jne.

Kuulostaa että oot viisastunut ja etkä missään tien päässä.
Mulla on täysin sama taipumus. Viihdyn yksin sillä muut "ihmiset" tekee mitä tekee. Erakko mökki käy.
Sen verran silti ymmärrän että en osaa käyttää mieltäni ja on paljon psyykkistä kipua. Eli mieli ajoittain tuntuu "vääntyvän" ja yritän pitää suorassa, tuo aiheuttaa kamalaa väsymystä ja tarve olla ihan yksin.
Että enemmän kärsin Tästä tilasta mutta nuo ulkoiset olosuhteet että asuu jossain ulkona yksin ei tunnu yhtään huonommalla. Se vaan ettei tää itsestään tunnu korjaantuvan.. rukoukset auttaa akuuttiin kipuun. googlaa netistä kotkansydän irti tuskasta kertomus