Pitäneen kertoa oma tarina isoissa vedoissa. Olen vasta 18 vuotias tyttö mutta paljon pahaa kokenut. JA peittänyt vanhemmiltani, eivät tiedä mistään mitään vaikka kotona asun viläkin. En halua kirjottaa henkilöille nimiä.
Ollessani vasta pieni lapsi, n.5 v naapuriin mutti perhe, tai no 3 tyttöä, iät 6, 8 ja 10 vuotta sekä niitten isä joka erosi. Näistä tytäistä tuli kavereitani, varsikin nuoremmista, ja nuorin oli paras kavereini pitkään.
Ollessani n. 6v , eli noin vuoden näitten muuton jälkeeen, sain tietää että näitten isä ole alkoholisti, ja joku 8kk sen jälkeen sain etetää että huumeriippuvainen, toki nämä oli jo olleet kauan käynnissä, mutten vaan tiennyt itse siitä aiemmin, ja moniko 6-7 vuotias oikeesti tuntee huumeet?
Tätä jatkui ja eskariin menin ja sain kaverin. Yhtä vanha kun minä.
Kesällä 1 ja 2 luokan välissä alasteella tämä uusi kaveri muutti, mutta me olimme todella läheiset, ja kävimme toistemme luona aina lomilla.
Elämä jatkui, toki hänen muutto teki kipeää, muttei sen pahempaa.
Ollessani 8, naapurityttöjen vanhin teki itsemurhan. En vieläkään tiedä miksi. Sen takia sain syömishäiriöitä. JA tämän siskoihin vaikutti paljon myös.
Puhuin asiasta paljon tämän muuttaneen kaverin kanssa ja hän oli tukenani, han kuunteli kun itkin puhelimessa ja hän oli siellä minua varten.
Hänen isä ei ollut saanut töitä muuton yhtydesä ja vietti päivät kotona. JA alkoholi tuli enemmän ja enemmän kuvaan, minua pelotti, en halunnut samanlaista tapausta kun naapurista.
Elämä jatkui, ja ollessani 10 tai 11, siinä syksyllä, naapuriväen keksimmäinen iältään oleva tyttö tappoi itsesnä raa-asti humeilla. Reilu yliannostus. Hän oli alkanut käyttämään huumeita siskonsa kuoleman jälkeen. Minulle tämä oli kova paikka, syömishäiriöt paheni ja unihäiriöitä tuli. Itkin kaikki yöt. JA naapurin ainoalle elävälle tytölle oli todella kovaa myös. Puhuttiin usein jne
Muuttaneen tytön aknssa kontakti oli hyvä, mutta tunsin nopeesti etti kaikki ollut kohdallaan siellä, koska hän ei ollut 100% tukenani, hän kaipasi tukea. Hänen vanhemmat olivat eronneet. äiti ole lähtenyt ja isä jäänyt hänen kanssa, isä täysalkoholisti nyt. Hän pelkäsi.
Elämä jatkui ja minä olin todella laiha, anorexia, en kertonut siitä kenellekkään , pelkäsin. Nukkua en uskaltanut, ja joa nukahdin näin painajaisia.
Kesällä ennenkun aloitin 7 luokan, naapurin tyttö teki itsemurhan, raa-asti. Jätti minulle kirjeen ja siinä oli kaikki hänestä. Olin yksin. Teki todella pahaa, rikoin peilin vahingossa (oli oikeesti vahinko) kun olun suuttunut, itkien halusin tappaa itseni, otin peilinsirpaleen ja viilsin, se helpotti oloa. Viiltelystä tuli tapa.
Puhuin joka päivä muuttaneen tytön kanssa, ainoa mitä olinjäljellä. Hän oli pahassa kunnossa, samoin minä. El'mä jatkui ja hengissä pysyimme, ei ihmeellisempää tapahtunut, pariin otteeseen tiputuksesa olin (anorexia todella paha).
Ollessani 16v, muuttanut tyytö oitti, ja myönsi että oli valehdellut minulle (aavistin jotakin kylä) ja kertoi käyttäneensä huumeita jo jonkin aikaa (minun kuva huumesita oli kauhea) lähdin seuraavana päivänä sinne, ja olin viikonlopun yli. Hän kertoi minulle. Etsin sielätä psykiatrin ja menimme sinne. Yhdessä ekan kerran oltiin siellä. Hän alkoi käymään siellä viikoittain.
Asia eteni ja ei mitään kummaa tapahtunut pariin viikkoon. Sitten eräänä iltana psykiatri soitti minulle ( olimme laittanut minut kontaktihenkilöksi koska tämän isä oli poissa pelistä, elkoholisti) ettei häntä ole näkynyt. Soitin hänelle kauhuissani ja kertoi ettei pysty sitä koska se eteni liian nopeeta hänelle.
Ollessani siellä viimesitaä kertaa häntä lohduttamassa, minulla oli paha tunne. Viikoa myöhemmin sain kirjeen missä kertoi tehneensä itsemurhan.
Tämä oli jo 4 minulle. Milulta meni reunan yli. Tein todella pahoja haavoja itselleni ja kaverini löysi minut matsästä, ja akuuttiin, haavat ommeltiin. Psykiatria/psykologia kokeiltiin mutten kyvennyt puhumaan, pelkäsin.
Elämä jatkui ja minun oli pakko päästää menneisyys. Puolisen vuotta sitten sanoin ensimmäisen kerrran itse että minulla on ongelma. Se oli isoa askel minulle. Psykiatria en halunnut, koin sen viimeisenä osana muuttanene tytön itsemurhaan. Minulla ei ole vielä kavereita kehen luotan. ALan nytten saamaan lihaa luitteni päälle, ja paino on vähän nuossut, anorexia on vieläkin, mutta näen sen itse ja pystyn siitäpuhumaan. Samoin masennuksesta. Olen myös pystynyt kertomaan viiltelystä. Ja nyt olen tavannut yhden joka oli ensiksi kaveri vaan, ja sattui opiskelemaan psykologiaa, joten hän auttaa minua, hän on ottanut paljon seläväv syömishäiriöistä, anorexiasta, 8unihäiriöistä jnejne. Ja olemme hänen kanssa laatineet suunnitelman, ensiksi syöminen. hitaasti edestään, mutta aika varmasti. Toiseksi nukkuminen. Sekin alkaa jo sujua, toisin en vieläkään nuku kun korkeintaan 4h/yö. Viiltely on jätetty toistaiseki koska se on vaikein, yritän jaksaa, mutta se on vaikeeta. Itken joka yö.
Pelkään koko ajan, en tiedä mitä pelkään, mutta pelkään.
Mitä haluan tällä sanoa? Tämä on elämni, ja olen vohdoinkin, 10 voden jälkeen hyväksyyt sen ja alkanut parantumaan. Tulee kestämään monia vuosia ennenkun olen taerve, jos ollenkaan. Joskus on todella vaikeeta, sillon ei yritetä mennä eteenpäin vaan seisotaan paikalla parantumisessa.
Koen että ole menettänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, enkä ikinä tule saamaan sitä takaisin.
Pitäkää hyväi ihmiset huolta ettei lastenne tarvi kokea tällaista. Tämä jättää ikiset arvet vaikka joskus olisinkin terve, ei syömisongelmia eikä univaikeuksia eikä muutakaan.
Vaikka nyt pystyn melko avoimmesti asiasta puhumaan, niin itken silti koko ajan kun asiaa mietin. PElkään.
KEnelläkään vastaavaa kokemusta?
Ollessani vasta pieni lapsi, n.5 v naapuriin mutti perhe, tai no 3 tyttöä, iät 6, 8 ja 10 vuotta sekä niitten isä joka erosi. Näistä tytäistä tuli kavereitani, varsikin nuoremmista, ja nuorin oli paras kavereini pitkään.
Ollessani n. 6v , eli noin vuoden näitten muuton jälkeeen, sain tietää että näitten isä ole alkoholisti, ja joku 8kk sen jälkeen sain etetää että huumeriippuvainen, toki nämä oli jo olleet kauan käynnissä, mutten vaan tiennyt itse siitä aiemmin, ja moniko 6-7 vuotias oikeesti tuntee huumeet?
Tätä jatkui ja eskariin menin ja sain kaverin. Yhtä vanha kun minä.
Kesällä 1 ja 2 luokan välissä alasteella tämä uusi kaveri muutti, mutta me olimme todella läheiset, ja kävimme toistemme luona aina lomilla.
Elämä jatkui, toki hänen muutto teki kipeää, muttei sen pahempaa.
Ollessani 8, naapurityttöjen vanhin teki itsemurhan. En vieläkään tiedä miksi. Sen takia sain syömishäiriöitä. JA tämän siskoihin vaikutti paljon myös.
Puhuin asiasta paljon tämän muuttaneen kaverin kanssa ja hän oli tukenani, han kuunteli kun itkin puhelimessa ja hän oli siellä minua varten.
Hänen isä ei ollut saanut töitä muuton yhtydesä ja vietti päivät kotona. JA alkoholi tuli enemmän ja enemmän kuvaan, minua pelotti, en halunnut samanlaista tapausta kun naapurista.
Elämä jatkui, ja ollessani 10 tai 11, siinä syksyllä, naapuriväen keksimmäinen iältään oleva tyttö tappoi itsesnä raa-asti humeilla. Reilu yliannostus. Hän oli alkanut käyttämään huumeita siskonsa kuoleman jälkeen. Minulle tämä oli kova paikka, syömishäiriöt paheni ja unihäiriöitä tuli. Itkin kaikki yöt. JA naapurin ainoalle elävälle tytölle oli todella kovaa myös. Puhuttiin usein jne
Muuttaneen tytön aknssa kontakti oli hyvä, mutta tunsin nopeesti etti kaikki ollut kohdallaan siellä, koska hän ei ollut 100% tukenani, hän kaipasi tukea. Hänen vanhemmat olivat eronneet. äiti ole lähtenyt ja isä jäänyt hänen kanssa, isä täysalkoholisti nyt. Hän pelkäsi.
Elämä jatkui ja minä olin todella laiha, anorexia, en kertonut siitä kenellekkään , pelkäsin. Nukkua en uskaltanut, ja joa nukahdin näin painajaisia.
Kesällä ennenkun aloitin 7 luokan, naapurin tyttö teki itsemurhan, raa-asti. Jätti minulle kirjeen ja siinä oli kaikki hänestä. Olin yksin. Teki todella pahaa, rikoin peilin vahingossa (oli oikeesti vahinko) kun olun suuttunut, itkien halusin tappaa itseni, otin peilinsirpaleen ja viilsin, se helpotti oloa. Viiltelystä tuli tapa.
Puhuin joka päivä muuttaneen tytön kanssa, ainoa mitä olinjäljellä. Hän oli pahassa kunnossa, samoin minä. El'mä jatkui ja hengissä pysyimme, ei ihmeellisempää tapahtunut, pariin otteeseen tiputuksesa olin (anorexia todella paha).
Ollessani 16v, muuttanut tyytö oitti, ja myönsi että oli valehdellut minulle (aavistin jotakin kylä) ja kertoi käyttäneensä huumeita jo jonkin aikaa (minun kuva huumesita oli kauhea) lähdin seuraavana päivänä sinne, ja olin viikonlopun yli. Hän kertoi minulle. Etsin sielätä psykiatrin ja menimme sinne. Yhdessä ekan kerran oltiin siellä. Hän alkoi käymään siellä viikoittain.
Asia eteni ja ei mitään kummaa tapahtunut pariin viikkoon. Sitten eräänä iltana psykiatri soitti minulle ( olimme laittanut minut kontaktihenkilöksi koska tämän isä oli poissa pelistä, elkoholisti) ettei häntä ole näkynyt. Soitin hänelle kauhuissani ja kertoi ettei pysty sitä koska se eteni liian nopeeta hänelle.
Ollessani siellä viimesitaä kertaa häntä lohduttamassa, minulla oli paha tunne. Viikoa myöhemmin sain kirjeen missä kertoi tehneensä itsemurhan.
Tämä oli jo 4 minulle. Milulta meni reunan yli. Tein todella pahoja haavoja itselleni ja kaverini löysi minut matsästä, ja akuuttiin, haavat ommeltiin. Psykiatria/psykologia kokeiltiin mutten kyvennyt puhumaan, pelkäsin.
Elämä jatkui ja minun oli pakko päästää menneisyys. Puolisen vuotta sitten sanoin ensimmäisen kerrran itse että minulla on ongelma. Se oli isoa askel minulle. Psykiatria en halunnut, koin sen viimeisenä osana muuttanene tytön itsemurhaan. Minulla ei ole vielä kavereita kehen luotan. ALan nytten saamaan lihaa luitteni päälle, ja paino on vähän nuossut, anorexia on vieläkin, mutta näen sen itse ja pystyn siitäpuhumaan. Samoin masennuksesta. Olen myös pystynyt kertomaan viiltelystä. Ja nyt olen tavannut yhden joka oli ensiksi kaveri vaan, ja sattui opiskelemaan psykologiaa, joten hän auttaa minua, hän on ottanut paljon seläväv syömishäiriöistä, anorexiasta, 8unihäiriöistä jnejne. Ja olemme hänen kanssa laatineet suunnitelman, ensiksi syöminen. hitaasti edestään, mutta aika varmasti. Toiseksi nukkuminen. Sekin alkaa jo sujua, toisin en vieläkään nuku kun korkeintaan 4h/yö. Viiltely on jätetty toistaiseki koska se on vaikein, yritän jaksaa, mutta se on vaikeeta. Itken joka yö.
Pelkään koko ajan, en tiedä mitä pelkään, mutta pelkään.
Mitä haluan tällä sanoa? Tämä on elämni, ja olen vohdoinkin, 10 voden jälkeen hyväksyyt sen ja alkanut parantumaan. Tulee kestämään monia vuosia ennenkun olen taerve, jos ollenkaan. Joskus on todella vaikeeta, sillon ei yritetä mennä eteenpäin vaan seisotaan paikalla parantumisessa.
Koen että ole menettänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, enkä ikinä tule saamaan sitä takaisin.
Pitäkää hyväi ihmiset huolta ettei lastenne tarvi kokea tällaista. Tämä jättää ikiset arvet vaikka joskus olisinkin terve, ei syömisongelmia eikä univaikeuksia eikä muutakaan.
Vaikka nyt pystyn melko avoimmesti asiasta puhumaan, niin itken silti koko ajan kun asiaa mietin. PElkään.
KEnelläkään vastaavaa kokemusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
minulla tuli itku silmään,
kun luin sinun tarinaasi :(
en ikinä haluaisi, että
kukaan kokisi tollasta elämää
et edes sinä.
minun ongelmani on pieniä sinun
ongelmiisi verrattuna, mutta
sehän on silleen, että toiset ihmiset
kestää pahempia asioita kuin toiset.
Kun luin tarinaasi minulle tuli hieman surullinen olo. Minun ongelmani ovat pieniä sinun ongelmiisi verrattuna.
Vanhempani ovat antaneet minun olla aina näkemässä kun he ovat juoneet. Olen nähnyt pahojakin kännibileitä ihan pienestä saakka. Olin 10 vuotias, kun vaarini kuoli. Hän oli minulle melkein paras ystävä. Ennen kuin aloitin yläasteen minun isoveljeni kuoli. Olen kärsinyt syömishäiriöstä ja pahasta masennuksesta vähintään siitä asti. Viiltelyn aloitin vasta hiljattain, eikä siihenkään ole kunnollista syytä. Hyvin lapsellinen syy suorastaan. Kaverieni petturuus. Luulin luottavani heihin ja että olisimme toisillemme rehellisiä. Väärin luulin. Nyt olemme jo sopineet, mutta viiltely on jatkunut edelleen. En hyväksy itseäni tällaisena kuin olen. Eikä viiltely auta asiaa. Veljeni kuolema oli elämälleni suuri käännekohta. Sen jälkeen vanhempani eivät ole juoneet eivätkä polttaneet. Se onkin ainut hyvä asia. Nyt tiedän ainakin etteivät vanhempani kuole päihteisiin.