piinaa...

Olen miettinyt pääni puhki mikä minua oikein vaivaa, mikä minut muutti jA MIKSI? Olen aina ollut lapsesta asti aika herkkä, mutta osallistuva,peloton ja sosiaalinen. Murrosiän tultua koko persoonallisuuteni muuttui, minusta tuli arka, syrjään vetäytyvä ja pelokas. Yläasteen jälkeen en ole löytänyt yhtäkään hyvää, aitoa ystävää, mikä ei ole mikään ihme, koska en yksinkertaisesti pysty olemaan oma itseni kun tapaan uusia ihmisiä. Tahtoisin ihan hirveästi tutustua ihmisiin, mutta miten se olisi mahdollista kun en saa edes sanaa suustani? Lapsena nautin esiintymisestä, koulunäytelmät olivat parasta mitä tiesin, nyt en pysty edes kaupan kassajonossa olemaan jännittämättä.

Vieraiden ihmisten katseet ovat pahinta mitä tiedän, en yksinkertaisesti pysty kohtaamaan niitä ilman häpeän ja paniikin tunnetta. Välillä oikein lamaannun. Jotenkin pelkään, että ihmiset näkevät minusta, että minulla on huono itsetunto ja että minusta paljastuu ulospäin kaikki ajatukseni ja tunteeni. Tiedän kuinka hullulta tämä kuulostaa, mutta en voi sille mitään. Avuttomuuden ja ahdistuksen tunne saattaa vallata missä tahansa julkisessa paikassa missä on ihmisiä, kaikkein pahinta on koulussa. Olen miettinyt, että olisiko minulla jonkinasteinen paniikkihäiriö, mutta toisaalta luulen, että kaikki ongelmani johtuvat yksinkertaisesti itsetunnostani, joka lienee alhaisempi kuin -10.

Nyt olen 22-vuotias ja olen aina vain enemmän eksyksissä. Tunnen vieläkin olevani 15-vuotias teini, joka kamppailee keskellä identiteettikriisiä. Eikö tässä iässä pitäisi jo edes vähän olla aavistusta kuka on ja mitä haluaa? Minullapa ei vaan ole. MISTÄ ihmiselle voi yhtäkkiä kehittyä huono itsetunto? Mielestäni olen kuitenkin elänyt ihan tavallisen lapsuuden ja nuoruuden.

Huono itsetunto vaikuttaa ihan kaikkiin asioihin elämässäni. En varmaan ikinä löydä omaa rakastakaan ennen kuin opin välittämään ensin itse itsestäni. Toisaalta rakkauden etsimisestä on varmaan tullut minulle joku pakkomielle, koska ajattelen, että jos löytäisin jonkun joka aidosti rakastaisi minua ehkä voisin itsekin uskoa, että minussa on jotain rakastettavaa ja voisin itsekin oppia rakastamaan itseäni. Joopa joo....
7463
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Kuulostaa melko tutulta omalle kohdallenikin. Itselleni olen yrittänyt selitellä, että se johtuu "ainoastaan" huonosta itsetunnosta tai väsymyksestä stressistä. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. En tiedä onko sinulla jatkuvasti sama apatian tila vai onko se vain ajoittaista? Ehkä stressillä voisi olla jotain tekemistä asian kanssa?

Toisaalta usein herkkä luonnekin voi altistaa helposti muistamaan kaikki saamansa negatiiviset palautteet ja näin nämä saadut huonot palautteet ovat jääneet mieleen kummittelemaan. Nuorena sitä on kamalan altis muiden mielipiteille. Ehkä olet antanut muiden ajatuksille liian suuren vallan elämässäsi?

Toisaalta saatat tuntea sopeutumattomuuden tunnetta ympäristöön, kuten sanoit; "Eikö tässä iässä pitäisi jo edes vähän olla aavistusta kuka on ja mitä haluaa?" Ei mikään tai kukaan edellytä sinulla olevan selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Vielä 60 vuotiaanakaan ei kukaan tule sitä sinulta vaatimaan. :)

Jos piina estää sinua tekemästä normaaleja asioita, kuten kaupassa käynti tai opiskelu niin ehkä turvautuisin ammattiauttajien apuun, koska ihan selvästi siinä vaiheessa sinua piinaavat jo isommat kysymykset/ongelmat.
Lähtisin kuitenkin itse ratkaisemaan tilannetta huolehtimalla omasta hyvinvoinnista (riittävä yöuni, terveelliset elämäntavat, turha stressi pois, jne.). Ehkä se elämä siitä ajan kuluessa järjestyy ja alkaa saamaan mielekkyyttä enemmän, kunhan et hoputa itseäsi.

Hyvää syksyn jatkoa. Toivottavasti minun puoli unisen "hourailut" herättivät edes jonkinlaisia ajatuksia sinussa. :)

Äänestä
  • Kiitos paljon viestistäsi. Osuit monessa asiassa naulan kantaan. Olen todellakin sellainen ihminen, joka stressaa aivan kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin asioista ja aivan liian paljon. Liekö peräisin geeneistä vai kasvatuksesta, en tiedä. Joskus tekisi mieli vain hypätä pois tästä oravanpyörästä ja muuttaa vaikka maalle kasvattamaan kanoja...mutta luultavasti stressaisin sielläkin ihan yhtä paljon =).

    Oikein ärsyttää oma alavireinen suhtautuminen elämääni. Surumielisyydessäni ei ole mitään järkeä koska loppujen lopuksi minulla on asiat ihan hyvin. Ihmettelen vain mistä olen tällaisen elämänasenteen itselleni kehittänyt. Ei mene yhtäkään päivää ettenkö ihmettelisi mikä minua vaivaa. Tietenkään mikään ei onnistu jos päättää jo etukäteen, että "tämä ei onnistu, minusta ei ole siihen". Jotenkin varmaan suojelen itseäni pettymyksiltä valmistautumalla aina pahimpaan, mutta eihän sellaisessa elämässä ole mitään mieltä.

    Niin kuin arvelit, totta on myös se, että mietin aivan liikaa mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat. Koska en itse osaa määritellä itseäni, yritän määritellä itseni sen kautta miten toiset ihmiset suhtautuvat minuun. Tämä on kuitenkin vaarallista, koska usein annan väärän kuvan itsestäni, koska en uskalla olla oma itseni.

    Tästä on todellakin tullut noidankehä, josta on hankala päästä pois ,koska on niin monta vuotta elänyt näin. Tuntuu kuitenkin hyvältä saada kirjoitettua asioista, joista ei ole koskaan oikein puhunut kenellekkään. Toivon sinullekin oikein hyvää syksyä, annoit kyllä ajattelemisen aihetta. Asennemuutos on varmasti se ensimmäinen asia, josta minun kannattaisi aloittaa. Alkaa jo kyllästyttää tämä iänikuinen murehtiminen.

    Äänestä

Tuossa sinun tarinassasi oli jotain hyvin tuttua. Nimenomaan siinä, että minäkin olen lapsena ollut "osallistuva, peloton ja sosiaalinen". En usko, että kyse on persoonallisuuden muutoksesta, vaan pikemmin siitä, että ihminen jossain vaiheessa menee jotenkin lukkoon. Itselläni siihen johti se, ettei minulla ollut ystäviä, en kokenut olevani kotonani missään kaveriporukassa ja olin sen verran erilainen että sain osakseni halveksuntaa ja pilkkaa. Minua ei avoimesti kiusattu missään vaiheessa ja se olikin kaikkein pahinta. Sellainen piilossa tapahtuva naureskelu sai minut kuvittelemaan asioita paljon pahempina kuin ne ehkä olivatkaan.
Kirjoituksessani oli paljon muitakin yhtymäkohtia omiin kokekemuksiini, ja voisin puhua paljon enemmänkin, mutta en halua näin julkisessa foorumissa sitä tehdä. Mutta jos kaipaat ystävää, ota rohkeasti yhteyttä. [email protected]

Äänestä

Samaa täälläkin mietitty. Jotenkin osasin olla lapsena sellainen rakastettava ja herkkä, avoin ja iloinen ihminen. Juuri niin hyvä ja viaton ihminen kuin lapsi vaan voi parhaimmillaan olla. Itsellänikin kaikki muuttui juuri samassa elämäntilanteessa kuin sinullakin aikoinaan... nyt olen 19-vuotias yliopisto-opiskelija, ja kärsin ihan kamalasti siitä etten voi olla oma itseni. En enää löydä itsestäni sitä taitoa mikä vielä joskus oli. En osaa valloittaa ihmisiä persoonallani ja todella harvoin iloitsen avoimesti mistään asiasta. Elämästäni on tullut nippu murheita ja huolia, minusta itsestäni on tullut sosiaalinen hirviö ja tämän kuoren alla kaipaan niin hirveästi niitä vuosien takaisia aikoja. Kunpa mikään ei olisi muuttunut koskaan... välillä tuntuu todella surulliselta tämä tilanne. Meissä kahdessa on vain se ero, että minua kiusattiin ala-asteen kolmannelta luokalta yläasteen yhdeksännelle ja vielä lukiossakin kolme vuotta eräs kiusaaja oli kintereillä. Kukaan ei voinut sille mitään, olen ollut nyt jo vuosia masentunut ja se on muuttanut koko elämäni. En näe enää itseäni kuten joskus, tulevaisuuden suunnitelmani ovat vaihtuneet totaalisesti niistä (realistisista) haaveista joita minulla vielä joskus oli. Olisin halunnut lääkäriksi, auttaa ihmisiä ja tuntea olevani tärkeä... se haave ei toteutunut ikinä. Minulta meni motivaatio tähän elämiseen ja opiskeluun. Kuitenkin pääsin yliopistoon mutta en opiskelemaan sitä alaa joka eniten kiinnosti. No, en oikein voi valittaa kerta pääsin kuitenkin opiskelemaan. Jotenkin vaan kamalasti harmittaa ja melkein itkettääkin se, että jonkin ikävän sattuman pitää näin julmalla tavalla pilata elämä ja kaikki tulevaisuuden suunnitelmat. Joka aamu herätessäni makaan hetken sängyllä ja uneksin siitä elämästä joka jäi kokematta, alasta joka jäi haaveeksi ja omasta itsestäni jota en ikinä enää tavoita... piinaa tämä on, kuten otsikkosikin kertoo. Voimia silti sinulle elämässäsi!

Äänestä
  • En ollenkaan ihmettele, että tuollainen kiusaaminen on vaikuttanut sinuun, elämääsi ja persoonaasi. En osaa edes kuvitella miltä sellainen saattaa tuntua. Joskus omat ongelmani tuntuu niin mitättömiltä, koska en keksi niille mitään konkreettista SYYTÄ, mutta sinulla on kyllä ihan oikea ja todella valitettava syy olla masentunut. Itse olen myös yliopisto-opiskelija, ja en todellakaan tiedä olenko valinnut oikean alan, koska en yksinkertaisesti tiedä kuka olen ja mitä haluan. Voisin yhtä hyvin opiskella vaikka amiksessa lvi-asentajaksi. Siinä mielessä olemme erilaisia, koska sinulla sentään on tai oli haave. Mielestäni minkään ei pitäisi estää sinua toteuttamasta sitä haavetta, ei edes sinun itsesi! Lääkäri on kutsumusammatti ja jos sinulla on oikeasti siihen kutsumus ja halu niin sinun kannattaisi tosissaan vielä yrittää. Älä tyydy vähempään kuin mitä oikeasti haluat. Itse olen vähän sellainen haaveilija ja jonkinlainen toivon liekki minussa kyteekin, että joskus tulevaisuudessa pystyn vielä löytämään entisen itseni ja olemaan aidosti onnellinen. Lähetän sen saman liekin sinullekin. Ei luovuteta, sillä ei tämä piina voi ikuisuuksia kestää..

    Äänestä

ihanaa että muillakin on sama ongelma kun minulla. ei ihana ongelma, mutta lohduttaa kuulla että en ole yksin.

Minäkin olin nuorena iloinen ja mukana kaikessa. lukion aikana kaikki muuttui. menin uuteen kouluun enkä oikein löytänyt ystäviä. alkoi pelottaa olla koulussa. tuntui siltä että muut olisivat pitäneet minua outona. seurasi masennus josta en vieläkään ole toipunut. välillä pelkään etten koskaan toivukaan.

minua jännittä aivan älyttömän paljon ihmisten läsnäolo. tuntuu kun kaikki tuijottavat kadulla. nauravat minulle ja ihmettelevät mikä friikki olen. tiedän että se ei ole totta. miksi he tekisivät niin? en vaan pääse siitä tunteesta eroon.

koska pelkään ihmisiä en osaa luoda uusia suhteita. kaikki ystäväni ovat yläaste ajoasta. heillekään en uskalla soittaa. odotan aina että joku pyytää mukaan. ja niin käy aika harvoin.
aloitin syksyllä opiskelut ja haluaisin niin saada uusia ystäviä. en vaan tiedä miten. ahdistaa koulussa kun on koko ajan yksin.

nyt on parempi mennä nukkumaan niin huomenna ehkä jaksaa raahautua kouluun.. jos uskaltaa.

voimia teille!

Äänestä

kylläpä tuttua puhetta em, etenkin sarahilta..tod helpottavaa kyllä ihan näin konkreettisesti huomata että en ole yksinäni tämän ahistukseni kanssa.Ystäviä kyllä on yhden käden sormilla laskettuna, mutta enpähän heille ole ihan kaikista asioistani avautunut. Eksyksissä ollaan ja poukkoilen miehestä toiseen..en tiiä mitä etsin tai sit tiiän sen turhankin tarkkaan ni en löydä sitä ikinä.Seurustelua pidempääkin takana ja nyt yksinolo alkaa jo kuitenki todella ahistaa. Elämä on ihan tyhjää yksin. Sielunkumppania vain etsin en enempää enkä vähempää.Ja todellakin tuo itsensä rakastaminen aika hakusessa tällähetkellä..joopa..mut jatkahan vielä jokupäivä sarah juttua ku puhut niin fiksuja..ihan kuin mun suusta!heh:)

Äänestä

Kommentoi aloitusta


sarah kirjoitti:

Olen miettinyt pääni puhki mikä minua oikein vaivaa, mikä minut muutti jA MIKSI? Olen aina ollut lapsesta asti aika herkkä, mutta osallistuva,peloton ja sosiaalinen. Murrosiän tultua koko persoonallisuuteni muuttui, minusta tuli arka, syrjään vetäytyvä ja pelokas. Yläasteen jälkeen en ole löytänyt yhtäkään hyvää, aitoa ystävää, mikä ei ole mikään ihme, koska en yksinkertaisesti pysty olemaan oma itseni kun tapaan uusia ihmisiä. Tahtoisin ihan hirveästi tutustua ihmisiin, mutta miten se olisi mahdollista kun en saa edes sanaa suustani? Lapsena nautin esiintymisestä, koulunäytelmät olivat parasta mitä tiesin, nyt en pysty edes kaupan kassajonossa olemaan jännittämättä.

Vieraiden ihmisten katseet ovat pahinta mitä tiedän, en yksinkertaisesti pysty kohtaamaan niitä ilman häpeän ja paniikin tunnetta. Välillä oikein lamaannun. Jotenkin pelkään, että ihmiset näkevät minusta, että minulla on huono itsetunto ja että minusta paljastuu ulospäin kaikki ajatukseni ja tunteeni. Tiedän kuinka hullulta tämä kuulostaa, mutta en voi sille mitään. Avuttomuuden ja ahdistuksen tunne saattaa vallata missä tahansa julkisessa paikassa missä on ihmisiä, kaikkein pahinta on koulussa. Olen miettinyt, että olisiko minulla jonkinasteinen paniikkihäiriö, mutta toisaalta luulen, että kaikki ongelmani johtuvat yksinkertaisesti itsetunnostani, joka lienee alhaisempi kuin -10.

Nyt olen 22-vuotias ja olen aina vain enemmän eksyksissä. Tunnen vieläkin olevani 15-vuotias teini, joka kamppailee keskellä identiteettikriisiä. Eikö tässä iässä pitäisi jo edes vähän olla aavistusta kuka on ja mitä haluaa? Minullapa ei vaan ole. MISTÄ ihmiselle voi yhtäkkiä kehittyä huono itsetunto? Mielestäni olen kuitenkin elänyt ihan tavallisen lapsuuden ja nuoruuden.

Huono itsetunto vaikuttaa ihan kaikkiin asioihin elämässäni. En varmaan ikinä löydä omaa rakastakaan ennen kuin opin välittämään ensin itse itsestäni. Toisaalta rakkauden etsimisestä on varmaan tullut minulle joku pakkomielle, koska ajattelen, että jos löytäisin jonkun joka aidosti rakastaisi minua ehkä voisin itsekin uskoa, että minussa on jotain rakastettavaa ja voisin itsekin oppia rakastamaan itseäni. Joopa joo....

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu