Tuntuu että jotain puuttuu. Vaikka on lapsi, mies... opiskelen ja kaikki on hyvin. Onko muilla äideillä samaa oloa, että kaikki meni liian helposti näin eikä paluuta ole? Miten opin rakastamaan tätä miestä loppuelämäni? Mihin minä itse katosin? Mitä halusinkaan? Miten olisin kaikkeen tyytyväinen?
Tärkeintä elämässä
annuliina83
9465
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tyytyväistä tunnetta varmaan ole kellään jos ei muuta niin kääntyy materian puolelle>ois kiva kun ois isompi koti tai uudempi auto tai uudet huonekalut yms.
Minä törmäsin tähän nyt viikko sitten kun vihdoinkin pääsin töihin ja työkin on melko haastavaa ja vastuullista jne.,mutta,nyt ei aika tunnu riittävän sitten muuhun.
Tähän asti olen ollut enemmän ja vähemmän kotona 13v kotiäitinä ja vasta nyt tosiaan tuli tunne että olis kiva tehdä jotain muutakin kun kotihommia,ja perskules,nyt kaipaan niitä.
Mielessä on kun viikko on taas hurahtanut niin nopeasti ettei tajunnutkaan,että haluanko nyt tätäkään,että elämä menee NÄIN nopeasti...
No,tämäkin kai kuuluu elämään....tämä pohtiminen tulevasta ja menneeestä...
Mä luulen, että sua mietityttää tuollaiset asiat sun iän puolesta (?), en tarkoita että oisit ihan kakara.
Itse olen joskus mietinyt samoja asioita paitsi, että en ole miettinyt miten oppisin rakastaman miestäni loppuelämäni.
Sulla on vielä opiskelut kesken ja ilmeisesti pieni lapsikin vielä.
Tyytyväinen voi olla monella tapaa ja en nyt ihan päässyt kärrylle mihin juuri et ole tyytyväinen...
Jospa sitten oppii arvostamaan itseään/miestään ja omaa arvomaailmaa, kun on ollut töissä ja perheeseen muodostunut rutiinit.
Ns. elämää nähty monelta eri kantilta :)
Joskus itse olen miettinyt miten helposti loppujen lopuksi onkaan mennyt, että huonomminkin voisi olla.
Mutta paluuta entiseen en ole kaivannut.
Sitä en nyt ymmärrä kirjoituksestasi ja mitä tarkoitat minne katosit?
Vähän tuntuu kuin olisit masentunut, voi olla, että ammun ihan harhaan...
Lapsia kun saa niin se kyllä laittaa mietityttämään asioita ihan erilailla kuin aiemmin ja alkaa miettimään elämän tarkoitusta uudelleen.
Eli jos se puuttumisen tunne on tämä keskeneräinen koulu/työ...
Kai kuitenkin saat tarpeeksi rakkautta ja huomiota mieheltäsi?
Huomiota, sitä kai kaipaisin. Mainetta ja kunniaa, jotain erikoista. En ehtinyt valmistua miksikään, itseksenikään ennen perhe-elämää. Tietenkin rakastan pientä tyttöäni ja olen ylpeä hänestä, suurimmasta saavutuksestani. Ehkä se on se työn kautta tuleva arvostus joka puuttuu, sitä en ole paljoa saanut kokea.
Käyttekö te muut äidit ulkona joraamassa? (lue: ei juomassa, siis ihan selvin päin!) Pitäisi kai harrastaa muutakin kun tanssimista diskossa... mies sanoo että teen väärin kun lähden ulos, korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Jaa, mitäkö sieltä haen? Näen tyttökavereita ja juttelen, yskin tupakansavua(yök), tapaan uusia ihmisiä... rakastan tanssimista ja kai sitäkin, että jokunen mies vielä tulee toteamaan että ai, sulla onkin sormus.
Ja minkäslaisia teidän miehet ovat? Minun on ihan jees miinus rauhallinen miinus ulkonäöstään piittaamaton miinus hiljainen miinus yhteiskunnallisista asioista kiinnostumaton miinus tanssitaidoton miinus asioista huonoja puolia etsivä miinus kotihiiri miinus naisensa onnellisena pitämisestä kiinnostumaton. Se lienee yhtä kuin... "ihan jees miinus".
Parisuhdekoukeroita monimutkaisempia koukeroita ei taida ollakaan.. Siksi on vaikeaa alkaa niissä neuvomaan sellaista jota ei tunne lainkaan. En silti voi olla sanomatta jotain tähän asiaan, miehesi miinukset kun osittain menevät yksiin omani kanssa. Olen sinua 8 vuotta vanhempi, joten ehkä jotain elämänkokemuksesta voin kertoa suhteesta tähän niin rakkaaseen mieheeni. :o)
Olemme olleet yhdessä reippaasti yli 10 vuotta. Mieheni rauhallisuus ja hiljaisuus olivat minulle joskus vuosia sitten ärsyttävä oikku muuten ihanassa miehessä. Nyt se tuntuu aivan typerälle, että olen voinut siitä stressiä repiä!! Tänä päivänä en ikinä valitsisi kumppanikseni suulasta omaan napaan tuijottajaa. Miehestäni on tullut mitä loistavin keskustelija ja hän ihan oikeasti kuuntelee minua. Ei siis vain KUULE mitä sanon vaan kuuntelee. Iän myötä hän on saanut itsevarmuutta ja rauhallisuus on siinä vain piste Iin päälle! Ujous on kadonnut miltei täysin ja työelämässä hän on saavuttanut muutaman vuoden sisällä huimia! Joten en suosittelisi sinuakaan näistä asioista stressaamaan. Mieti kumman oikeasti valitsisit: miehen joka käy kotona vain kääntymässä ja silloinkin puhua pälpättää (itsestään) eikä välitä perheestä VAI tuon omasi?
Mitä sitten noihin muihin miinuksiisi tulee, niin lähinnä tuo viimeinen ja toiseksi viimeinen asia voivat muodostua ongelmiksi. Myös oma mieheni on ajoittain aika negatiivinen, mutta kun siitä huomattaa, kelkka kääntyy kyllä. Koska itsekin ymmärtää, että on hyödytöntä nähdä asiat vain negatiivisessa valossa.
Se, että puolisot huomioivat toisiaan on kyllä mielestäni hirmu tärkeä asia. Mutta mitähän tarkoitit huomioimisella? Kukkia? Lahjoja? Huomioimista kun voi olla vaikka se, että miehesi tuo tilinsä perheenne käyttöön! Ei se ole itsestään selvää.
Asioista kannattaa keskustella, usein ja paljon. Oletko kertonut miehellesi (ilman nalkutusta) asioista jotka sinua häiritsevät? Sitä ennen kuitenkin suosittelisin miettimään ovatko asiat ihan oikeasti ärsytyksen arvoisia vai voisitko hyväksyä ne osana miehesi luonnetta?
Kannattaa myös muistaa, että ihan varmasti itsessäkin on piirteitä, jotka eivät niin kehumisen arvoisia ole. Jos toinen sulattaa ne, kenties sinäkin voisit olla takertumatta pikkuasioihin?
Parisuhteen eteen kannattaa nähdä vaivaa jotta se olisi tyydyttävä!
Uskon aika vahvasti, että tyhjyyden tunteesi menee ajan kanssa ohi. Ole onnellinen siitä mitä sinulla on, älä takerru merkityksettömiin asioihin ja pyri rakentavalla tavalla muuttamaan niitä asioita, joiden kanssa et pysty elämään. Tällä en tarkoita, että yrittäisit muuttaa miehesi, vaan puhukaa asioista avoimesti ja miettikää yhdessä mitä ongelmille voisi tehdä. Sinäkin voit muuttua.
Valoisaa huomispäivää!
Mainetta ja kunniaa ei taida juuri muuten saadakaan kuin työn kautta...
Harvoin kotona sellaista saa :) Ehkä oman perheen kunniaa kun muistaa olla malli äiti :)))
Kun alkaa toisesta puolesta etsimään miinuksia niin niitä kyllä varmasti löytyy ja itsestäänkin niitä ihan itse löytää, ei täydellistä ihmistä olekaan :)
Ajan kanssa toista oppii rakastamaan, kun antaa pienen pienien asioiden mennä kuin menee.
Muistan itsekin nuorena, kun seurustelin niin kylläpä ne poikakaverit sai lentää vaikkapa sellaisesta asiasta, kun sukat olivat mielestäni väärän väriset tai vaatteet vinksis vonksis päällä :)))
Vanhemapana sitä ei välitä pienistä asioista joilla ei ole merkitystä.
Oppii hyväksymään toisten virheet, tietenkin on muistettava ettei toista voi muuttaa, ainakaan luonnetta.
Minä olen samaa mieltä "annamannan" kanssa, keskustelkaa vakavasti miehesi kanssa teidän välisestä suhteesta.
kerro mitä kaipaat miehestäsi (huomion saanti ja rakautta).
Lähtisiköhän hän tanssikursseille kanssasi (paritanssia)?
Hän saattaisi vaikka innostua kun oppii tanssimaan :)
Saisitte yhteisen harrastuksen ja lapsen hoidosta hieman vapaata :)
Jos ei tanssimaan niin joku muu yhteinen harrastus...
Ei minunkaan mieheni osaa tanssia, mutta kun pakotan niin tulee lattialle ketkuttelemaan tai oikeestaan keikuttaa minua puolelta toiselle (joskus hävettää tyyli, mutta ainakin rohkenee yrittää) :D
Oisitpa nähnyt häävalssimme!!! :D
Eli pitää oppia hyväksymään ja ottamaan vaikka huumorilla tuollaiset asiat.
Huomion saanti on tärkeää, silloin tuntee olevansa tärkeä toiselle.
Mun mies on rauhallinen ja viihtyy enimmäkseen kotona(harvoin käy missään), sopivasti puhelias, huumorintajuinen mutta ei liian vitsikäs :)
Ei ole mikään peiliin tujottaja myöskään joten saa patistaa parturiin ja ajamaan partaa :)))
Joskus joudun itse kinuamaan huomiota :) mutta kyllä oma-alotteisestikin antaa huomiota.
Itse käyn n. jokatoinen kuukausi kavereiden kansa jossain syömässä tai baarissa.
Että keskustelemaan ja asiat varmasti selkenee.
Kaikki on erillaista sitten kun työkuviot on mukana perheessä.
Zemppiä!
Tuli mieleen noista eroavaisuuksista, että parisuhteessa ei passaa liikaa olla samanlainen luonteeltaan toisen kanssa (mun mielipide).
Luonteiden pitää tukea toisia niin silloin yhteiselokin voi sujua.
Jos sinä olet se puheliaampi ja miehesi hiljaisempi muttei kuitenkan niin etteikö osaisi omia mielipiteitään tuoda esiin yms.
Tuosta negatiivisuudesta niin se voi olla joskus eduksikin sellaiselle kumppanille joka voi ajatella jopa liian positiivisesti asioita, toinen vähän niin kuin osaa jarruttaa ja antaa toisenlaista ajatuskulmaa.
Sekin on hatun noston arvoista, että mies osallistuu lastenhoitoon. :)
Liian harva mies ei vietä tarpeeksi aikaa lastensa kanssa...
Omani onneksi hoitaa osansa kiitettävästi, enhän muuten oisi hänelle tehnyt kolmea lasta. :D
Toki hänessäkin ärsyttäviä piirteitä löytyy kun alkaa etsimään, mutta ainakin tähän astisista paras tapaamani mies ja toivottavasti pysyy rinnallani :)
Mutta kuka sitä koskaan tietää koska se ero tulee... Vaikkapa sitten 50-60-vuotiaana tai ehkäpä 70-vuotiaana niin kuin mieheni mummulla ja papalla.
Tärkeintä on elää tässä päivässä, ei menneessä eikä liikaa etukäteen suunnitellusti.
Tuosta kun kehoitetaan keskustelemaan kumppanin kanssa mieltä askarruttavista asioista niin älä vaan missään nimessä mene sanomaan, että mua ärsyttää esim. sun ulkonäkö tms. joka pahoittaa aivan varmasti toisen mielen.
Esim. jos sanoo toista huonoksi ruuan laittajaksi niin arvaa tekeekö enään sen jälkeen ruokaa...(no aihe muuttui, mut silti).
Asiallista ja aikuismaista keskustelua :)
Toisenkin täytyy saada sanoa mitä hän haluaa tai kaipaa.
Paistaa se aurinko vielä risukasaankin, jos nyt näin sinun tilaanteessasi voi sanoa.
Kyllähän minä sen tiedän että risukasaan paistaa myös aurinko, keväällä viimeistään...
Harmittaa vaan että tämä sama pohdiskelu alkaa itselläni aina uudelleen. En tiedä, onko se oma aika joka puuttuu vai enkö ole osannut luopua ajatuksesta, ettei ikiomaa aikaa enää ole?
Onko teillä omaa aikaa? Miten ehditte lukea lehden, juoda kahvin, meikata, juoruta ystävien kanssa, jumpata tai ajatella rauhassa omia? Vai tekeekö äiti sen lapsen kanssa kuten minä? Koetan olla kaivamatta vielä lisää verta nenästäni ja jätin lehden tilaamatta, ostin pikakahvia, rupsahdin, annoin vanhojen ystävien unohtaa minut ja omien ajattelu tekee minut poissaolevaksi legoilla leikkiessä!
Itseäkin suututtaa aloitekyvyttömyyteni hypätä tästä kierteestä. Opettivatko teidän äitinne: "itseppähän hoidat kun lapsia teet". Musta tulee kuin oma äitini, vaikka aina vannoin ettei! =(
Minusta on ihan terveen merkki että pohtii asioita, kuten sinäkin teet. Joskus huomaa vaan, että onkin pohtinut kohta kolme vuotta ja unohtanut elää siinä välissä. "Kaikki nämä päivät jotka tulivat ja menivät, enhän minä tiennyt että juuri SE oli Elämä"
Sanoit muistaakseni aika alussa että olet ihan perustyytyväinen, ja että miehesi on ihan jees. Toisin sanoen sinulla ei ole ulkoisia ongelmia, vaan että jokin itsessäsi kaivertaa.
Ihan lyhyesti minun neuvoni olisi että nyt rupeat tekemään sitä mistä olet aina haaveillut! Jos se on työssä menestyminen niin teet itsellesi selkeän tavoitteen ja suunnitelman sen toteuttamiseksi, esim "haluan valmistua XXX:ksi ja saada työpaikan XXX: paikasta", tai ehkä "haluan tanssia joskus XXX:ryhmässä ja esiintyä" jne. Jo se että alkaa aktiivisesti toteuttaa yhtä omaa unelmaansa antaa omalle elämälle suunnattomasti sisältöä ja potkua arkeen!
Näin olen itse tehnyt ja hyväksi havainnut.
Kiitoksia kaikille vastanneille! Pärjään taas. Pitää yrittää ja ehkä tällä kertaa hankkiakin se harrastus ym. oma aika, mihin syventyä. Lattaritanssi? =D