Tanner vs. Kekkonen

1. Taustat

Tanner:

Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen (jarrumies) Gustaf Alfred Thomasson, syntyisin Helsingin pitäjästä, Malminkartanoon kuuluneen Kaarelan kylässä sijainneen Vikbergin torpan poika. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat perättäisinä päivinä elokuussa 1853 Venäjältä tulleeseen koleraan. Gustaf Alfred joutui jo 10-vuotiaasta asti elättämään itsensä ensin paimenpoikana ja sitten sekalaisissa töissä, kunnes pääsi rautateiden palvelukseen ja muutti Helsinkiin, jossa pääsi rautatieläiseksi, vaikka hän ei ollut käynyt päivääkään koulua ja oli käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidoton.

Väinön äiti Maria Sofia os. Räsänen oli syntyisin Kuopiosta, josta oli muuttanut Helsinkiin sisäköksi tupakkatehtailija Klärichin perheeseen. Siellä hän oli oppinut ”hienoston tavoille”, joita hän koetti juurruttaa myös perheeseensä. Ei hänkään liene kouluja käynyt, mutta hän kyllä osasi lukea ja kirjoittaa.

Aviopari sai hyvin vaatimattoman yhden huoneen asunnon ns. ”Tallgrenin villoista”, nykyisen Kansallismuseon kohdalla sijainneista vuokrakasarmeista. Mitään mukavuuksia asunnossa ei ollut, ei edes vaatekaappia, ja ruoka oli keitettävä uunissa kolmijalan päällä. Tähän asuntoon syntyi 12.3.1881 Thomassonien esikoinen, joka sai kasteessa nimen Väinö Alfred.


Kekkonen:

Urho Kekkosen sukujuuret molempien vanhempien puolelta ulottuvat monien sukupolvien ajalta syvälle Savoon. Vaikka Urho Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi oli Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Eikä torppa enää Kekkosen syntymän aikaan ollut savupirttikään, kuten on pyritty osoittamaan retusoiduilla valokuvilla. Kun Urhon isä Juho Kekkonen oli hankkinut torpan läheltä työmaitaan perheensä kodiksi, hän oli ensitöikseen muuttanut sen uloslämpiäväksi muurauttamalla kunnon uunin.

Urhon isä oli ollut renki ja metsätyömies, joka ei ollut saanut minkäänlaista kouluopetusta, mutta oli luontaisilla kyvyillään noussut metsätyönjohtajaksi. Urhon äiti, Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär. Urho Kekkonen oli silloisessa maailmanajassa jo syntymäpaikkakunnallaan Pielavedellä ”herran penikka”; tiedän tämän omasta lapsuudestani, jossa samankaltaisissa olosuhteissa vielä 35 vuotta myöhemminkin metsätyönjohtajat olivat herroja. Herroja olivat lisäksi poliisit, opettajat, sairaanhoitaja, suntio ja postineitikin. Kirkkoherra, kunnanlääkäri, metsäyhtiön piiriesimies ja nimismies olivat suuria herroja, eli nykykielellä yläluokkaa.

”Sankarieni” taustojen vertailussa on todettava, että Kekkosen lähtökohdat olivat ehdottomasti paremmat, sillä ne olivat keskiluokkaiset ja suhteellisen varakkaat, kun ”herrojen Helsingissä” hellahuoneessa asuva pian nelihenkinen perhe kuului ehdottomasti työväkeen ja köyhälistöön.


2. Lapsuus ja kouluikä

Tanner:

Väinö Tannerin kouluja käymättömät vanhemmat olivat kuitenkin sen verran valistuneita, että halusivat lapsilleen paremmat olinteet kuin mitä heillä itsellään oli. Niin Väinö kuin hänen nuorempi sisarensakin pantiin oppikouluun. Mutta vaikka Väinö oli poikkeuksellisen lahjakas – aina luokkansa priimus – hänen isänsä halusi tämän keskeyttävän jo keskikoulun jälkeen, kun se olisi riittänyt Valtion Rautateiden virkamiesopistoon pääsemiseksi – korkeinta, mitä Alfred Tanner saattoi lapsilleen toivoa.

Väinö kuitenkin pääsi jatkamaan lukioon, kun lupasi itse kustantaa opintonsa kesätöillään, kuten hän sitten tekikin. Väinö työskenteli kesät mm. rakennuksilla tiilenkantajana ja antoi kouluaikanakin yksityistunteja varakkaampien perheiden heikkolahjaisemmille koulutovereilleen ja tienasi näin kaikki lukukausimaksunsa ja rahaa riitti vielä annettavaksi isälle ruoka- ja asuntokulujen vastikkeeksi. Väinö menestyi lukiossa erinomaisesti, ja hänen viimeisen lukioluokkansa priimustodistuksen lukuaineiden keskiarvo oli 9,60.

Kouluaikoinaan Väinö Tanner ei vielä osoittanut erityistä poliittista valveutuneisuutta tai ylipäätään kiinnostusta politiikkaan, koska opiskelu ja sen kustantamiseksi tehtävät työt ja virinneet urheilu- ja musiikkiharrastukset veivät hänen kaiken aikansa. Hän oli koulunsa ja urheiluseuransa parhaita sekä painissa että voimistelussa. Hän oli myös hyvin musikaalinen ja lauloi koulunsa kuorossa sekä soitti okariinaa (savesta poltettu puhallinsoitin).

Kekkonen:

Kekkosesta tuli pian kaupunkilaispoika, mutta kun hänen isästään oli jo tullut Halla-yhtiön tukkiasioitsija – siis enemmän kuin työnjohtaja – kuului perhe pienessä kaupungissa edelleen vähintään keskiluokkaan. Oli itsestään selvyys, että tuollaisen perheen lapset, olipa heillä lahjoja tai ei, käyvät koulua vähintään ylioppilaaksi asti, kuten sitten Urho, Jussi ja Siiri tekivätkin.

Täyssavolaisista sukujuuristaan huolimatta Urhon luonne ja käyttäytyminen stereotyyppisesti ajatellen muovautui enemmän kainuulaiseksi kuin savolaiseksi. Urho osallistui innolla kaikkiin Kajaanin koulupoikien rientoihin. Nuorukainen toivoi jokaisen kunnon suomalaisen nuorukaisen tavoin Suomen itsenäisyyttä. Hänen tarkoituksensa oli lähteä monien itseään hieman vanhempien koulutoveriensa tavoin Saksaan Jääkäripataljoona 27:ään koulutettavaksi jääkäriksi. Harmikseen hän ei ehtinyt siihen sotajunaan, johon hänen tarkoituksensa oli mennä, ja uusia tarjokkaita ei enää otettu. Hän liittyi suojeluskuntaan, ”Kajaanin sisseihin”, jonka riveissä hän pääsi harjoittelemaan tulevaa vapaussotaa, jota hän odotti kiihkeästi.

Vapaussotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena. Ensiksi hän oli pohjoisempana Mouhun rintamaosalla, mutta sitten hänen ”taistelujen tiensä” johti Varkauteen, Mikkeliin ja Viipurin valloitukseen. Sieltä sotaretki suuntautui länteen ja hän osallistui myös Haminan valloitukseen ja oli mukana sodan päätösparaatissa Helsingissä. Vielä sodan päätyttyä hän palasi Haminaan, missä toimi punaisten vankileirillä vartioryhmän johtajana. Siinä ominaisuudessa hän joutui myös johtamaan vankien teloitusta.

Urhon lahjakkuus hänen kouluaikoinaan lienee ollut vain keskinkertaista, koskapa sitä ei mitenkään korosteta missään hänestä kertovasta. Todetaan vain, että hän tunsi enemmän kiinnostusta urheiluun ja suomalaisuusaatteeseen kuin koulun lukuaineisiin. Kuitenkin oli selvää, että Urho jatkaisi yliopistossa, ja niinpä hän pian ylioppilaaksi tultuaan meni oikeustieteelliseen ja antautui täysin rinnoin opiskelijapolitiikkaan ja alkoi pian osoittaa huomattavia kykyjä paitsi politiikassa myös kirjoittajana.

Hänen kirjoituksensa ”Mies Suomalaisena”, Ranstakkana”(jonka hän suomalaisuusaatteen vuoksi muutti ”Kohennuskepiksi”), ”Urho Sorsimona”, ”Känänä”, ”Lautamiehenä” ja monilla muilla nimillä henkivät hänen aatettaan. Kuuluisa oli hänen kirjoituksensa Ylioppilaslehdessä ”Olin päivän diktaattorina”, jossa hän kuvaa, miten hän olisi järjestänyt maa asiat, jos hänellä olisi ollut valta. Siinä maassa ei olisi ollut sijaa ruotsin kielellä eikä sosialismilla.

Tanner

Väinö Tanner asetettiin ehdokkaaksi hallitsijan vahvistaman uuden vaalilain mukaisesti valittavaan uuteen eduskuntaan vuonna 1907. Tanneria markkinoitiin erityisesti osuustoimintamiehenä ja hänen poikkeuksellista sivistystasoaan, laajaa kielitaitoaan, maailmantuntemustaan ja kykyjään kirjoittajana tuotiin esille. Tanner joutui julkisuuden valokeilaan myös väittelytilaisuuksissa, joita ajan tavan mukaan järjestettiin ehdokkaille. Yleisömenestys niissä oli valtava ja yleisön innostus rajaton. Tanner menestyi väittelyissä loistavasti.

Väinö Tanner valittiin eduskuntaan 8 091 äänellä. Noissa vaaleissahan sosialidemokraatit saivat eduskuntaan 80 edustajaa, kun he sitten yhdeksän vuotta myöhemmin saivat ehdottoman enemmistön 103 edustajallaan. Väinö Tannerilla oli jo tuolloin suuri merkitys puolueensa menestykseen.

Tanner oli uuden eduskunnan nuorin jäsen, vaikka koko eduskuntakin oli varsin nuorekas. Tannerin muistelmat tuosta ajasta ovat varsin eloisat kertomuksineen pitkien yöistuntojen piristykseksi pidetyistä lauluhetkistä ja paininlyöntikisoista, joihin molempien lajien taitaja Väinö Tanner innolla osallistui. Vuoden 1907 valtiopäivillä oli 47 istuntoa, ja Tanner oli läsnä jokaisessa!

Tanner liittyi myös Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistykseen ja sen toveripiiristä tuli pian Tannerin tärkein vaikuttajaryhmä. Ryhmässä oli paljon tulevia johtavia sosialisteja, kuten Edvard Gylling, Väinö Hakkila, Lauri Letonmäki, Eino Pekkala, Hannes Ryömä ja K.H.Wiik, mutta myös tulevia tunnettuja nimiä muuten kuin poliitikkoina, kuten V.A.Koskenniemi, Sakari Pälsi, Jaakko Forsman, Ilmari Tavaststjerna ja J.J.Mikkola. Tanner oli nyt mukana virikeympäristössä, joka muodosti maassa selvän ja korkeatasoisen osakulttuurin, jonka sävy oli paitsi yhteiskunnallinen myös humanistinen.

Tanner käänsi paljon eri maissa julkaistua työväen kirjallisuutta suomeksi. Hän suomensi myös Marxin taloudelliset opit ja Kautskyn teokset. Tanner oli uskomattoman tuottelias vuoteen 1910 asti työnsä ohella jatkamissaan suomennostöissään, joihin kuului paljon myös kaunokirjallisuutta monilta eri kieliltä. Suomennostöistään Tanner sai myös sievoisia lisätuloja. (Tanner jatkoi käännöstoimintaansa sotasyyllisyysvankeudessa kääntämällä ainakin Harold J. Laskin ”Aikamme vallankumous” ja J. Hicksin ”Yhteiskunnan taloudellinen rakenne”).

Tannerilla oli hieman yhteyksiä myös Venäjän maanalaiseen vallankumousliikkeeseen. Helsingin nuorisoseuran talolla pidetyssä ”maanalaisten” kokouksessa Tanner tapasi ensi kerran Leninin ja kuuli hänen puhuvan. Lenin ei ollut Tannerin mielestä mikään hyvä puhuja, mutta silti hänen sanomansa teki häneen kuten aina muihinkin kuulijoihin vaikutuksen.

Jo vuosia sitten perustettu ja varsin suureksi kasvanut osuusliike Elanto oli joutunut mm. ajalle ominaisten henkilöristiriitojen vuoksi vaikeuksiin, ja sosialidemokraattinen puolue halusi turvata asemansa yrityksessä. Puolue asetti Tannerin edustajakseen Elannon hallintoneuvostoon. Siitä alkoi Tannerin ura Elannossa, joka oli vievä hänet yrityksen johtoon ja kehittäjäksi ja nostava hänet monumentaaliseen asemaan myös talousmiehenä.

Vuoden 1908 valtiopäivillä Tanner valittiin edelleen jäseneksi valtiovarain- toimitusvaliokuntaan sekä varajäseneksi lakivaliokuntaan. Niin ikään hänet valittiin komihenkiseen talousdelegationiin. Edustajatoimensa ohella Tanner jatkoi myös osuustoiminnallisissa riennoissa ja osaksi vapaana lehtimiehenä ja toimittajana. Autonomian puolustaminen nousi eduskunnan toiminnassa keskeiseksi. Niin Kautskyn (sosialismin ylikansallisuuden kannattajan) suomentaja kuin Tanner olikin, hän kuului puolueessaan selvästi kansalliseen ryhmään. Tanner lisäksi paneutui erityisesti verotuskysymyksiin, joissa hän käytti voimakkaita ja paljon huomiota saaneita puheenvuoroja.

Perustaessaan helmikuussa 1909 ”yhtiökumppanuuden rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella” ylioppilas Linda Anttilan kanssa Tanner oli lähes 28-vuotias. Tutustuessaan tulevaan mieheensä Lindalla oli jo takanaan huomattava poliittinen menneisyys. Linda oli vauraan maalaistalon tytär Tyrvännön Suontaan kylästä. Hän liittynyt Hämäläis-Osakuntaan, jossa oli tutustunut mm. Wuolijoen veljeksiin. Heidän kauttaan hän oli tutustunut sosialismin aatteisiin ja omaksunut ne nuoren naisen palavalla innolla.

Lindasta Väinö sai vaimon, jota parempaa hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Heidän poliittinen ja muukin maailmankatsomuksensa oli täydellisesti yhtenevä, samoin heidän näkemyksensä avioliitosta, kodista, taloudenpidosta, kaikesta.

Tannerista oli tullut varsin nuorella iällä huomattava poliitikko, talousmies ja tunnettu ajattelija myös valtiontalouspolitiikan alalla. Vuoteen 1910 tultaessa Tanner oli jo päässyt puolueensa ehdottomaan sisäpiiriin, jossa hänen ja monien jo edellä mainittujen lisäksi vaikutti jo tuolloin myös O.W.Kuusinen.

Venäläistämiseen tähtäävien sortotoimien edelleen kiihdyttyä eduskunta lakkautettiin syksyllä 1909 ja uusissa vaaleissa 1910 sosialidemokraatit saivat eduskuntaan peräti 86 edustajaa. Tanner valittiin uuden eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi.


Kekkonen

Kekkonen tuli ensimmäisellä yrittämällään valituksi maalaisliiton edustajaksi eduskuntaan 1936. Hän osoittautui heti erittäin energiseksi ja määrätietoiseksi edustajaksi. Poliittisissa näkemyksissään hän oli paljolti Kyösti Kallion linjoilla, eli kannatti maalaisliiton ja sosialidemokraattien ns. punamultayhteistyötä. Pari asiaa varjosti Kekkosen tyytyväisyyttä. Suomalaisuuskysymyksen kannalta vaalit olivat menneet huonosti. Hänen tältä osin vastustajikseen kokemat sosialidemokraatit ja ruotsalaiset olivat lisänneet kannatustaan ja saaneet ensimmäistä kertaa eduskuntaan jopa enemmistön.

Toinen pettymys Kekkoselle oli se, että hallitusrintaman kannatus näytti pysyneen jokseenkin muuttumattomana. Tästä syystä Kivimäen laajapohjaisen istuvan hallituksen, jossa edistys ja kokoomus muodostivat enemmistön, uskottiin yleisesti jatkavan maan johdossa. Se ei kuitenkaan lannistanut Kekkosta, vaan hän jatkoi teräviä hyökkäyksiään hallitusrintamaa ja pääministeri Kivimäkeä vastaan ja vaati pikaista hallituksenvaihdosta.

Kekkonen onnistui pian pyrkimyksessään. Hän tuli nimitetyksi oikeusministeriksi Kallion IV hallitukseen 1936 ja sisäministeriksi Cajanderin III hallitukseen 1937. Vielä poliitikonuransa alkuaikoina Kekkonen pysyi varsin kiihkeänä ”aitosuomalaisena” ja lähinnä sen vuoksi luettiin puolueessaan Maalaisliitossa sen oikeistoon kuuluvaksi. Esimerkiksi aidot alkiolaiset Viljami Kalliokoski, Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto ja monet muut olivat Kekkosta maltillisempia, ja heitähän pidettiinkin puolueensa vasemmistolaisina.

Suhteessaan kommunismiin Kekkonen pysyi 1930-luvun alun ehdottomalla kannallaan, ja hän omisti aikaansa mm. sen pohtimiseen, miten kommunistit saataisiin lopullisesti eristetyksi valtiollisesta elämästä. Hänen mielestään isänmaallisuus piti väistämättä sisällään myös kommunisminvastaisuuden.

Tanner – vapaussodan ajat

Väinö Tannerin poliitikon uran alkupuolen kulminaatiokohta oli ilman muuta vapaussota. Siihen liittyvät tapahtumat tekivät sen Väinö Tannerin, jonka me tunnemme seuraavien lähes viiden vuosikymmenen ajalta.

Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa.
Valtalaki kuitenkin hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan.
Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan.
Sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa.
Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varakas mies, mm. varsin suuren maatilan omistaja. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet.
Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosialidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan ja pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.
Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus. Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.
Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Vaikka Tanner ei ollut nyt eduskunnan jäsen, puheenvuoroja hän kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.
Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. Hän laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.
Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunut E.N.Setälän johtama tynkäsenaatti hajosi ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.
Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.
Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.
Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”.
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Huomiota herättävä oli Työmies- lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Miina Sillanpää ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.
Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus sai kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.
Ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.
Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä.
Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi.
Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, joka on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin:
”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt”.
On selvää, että julistuksessa raskaasti syytettiin kaikesta kapinan johtoa, joka nyt oli livistänyt tiehensä mukanaan ryöstettyjä varoja ja elintarvikkeita. Julistus päättyi kehotukseen: ”Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen demokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan”.
Vaikka sosialidemokraattien revisionisteissa oli monia Väinö Tanneria pitempiaikaisempia, näkyvämpiä ja siihen asti vaikutusvaltaisempiakin miehiä, juuri sodan loppuvaiheessa Tanner kohosi kuitenkin kiistattomasti heidän johtoonsa. Varmaan tähän vaikutti Tannerin saavutukset osuustoiminnassa ja yritysjohtajana ja myös jo aikaisempi rakentavaksi koettu toiminta puolueessa, mutta eniten varmaan painoi hänen voimakas ja luottamusta herättävä persoonallisuutensa, jonka siis valkoisetkin olivat panneet merkille ja se oli tullut myös von der Goltzin tietoon.
Tästä alkaen Väinö Tanner oli sosialidemokraattisen puolueen ja Suomen työväen kiistattomasti tunnustettu ja kunnioitettu johtaja, jonka arvovalta pian ylitti puoluerajat.





Kekkonen – takinkääntö

Urho Kekkosen poliitikon uran alkupuolen kulminaatiokohta oli hänen kuuluisa ”takinkääntönsä” jatkosotamme loppuvaiheissa. Se teki sen Kekkosen, jonka me tunnemme.

Sodan jatkuessa Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Tämä ilmeni mm. niistä poliittisista tilannekatsauksista, joita hän ”Pekka Peitsenä” kirjoitteli Suomen Kuvalehteen. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Myös ”Pekka Peitsen” kirjoitusten sävy muuttui.

”Kekkosen käännös” ei itse asiassa ollut niin äkkinäinen miltä se näytti. Kyllä hän oli ollut yhteyksissä ns. rauhanoppositioon jo jonkin aikaa, mutta oli salannut nuo yhteytensä mm. siksi, että ei olisi joutunut ulkopuolelle siitä joukosta, joka sai koko ajan luotettavia tietoja mm. sodan kulusta. Kekkosella oli yhteyksiä myös amerikkalaisiin mm. amerikansuomalaisten vaikuttajien mm. Wilho Tikanderin kautta. Tämä kyllä tiedettiin Maalaisliitossa, minkä vuoksi puolueen ryhmäkokouksessa varottiin puhumasta arkaluotoisia asioita Kekkosen läsnä ollessa, kun tietojen niistä pelättiin menevän hänen kauttaan viholliselle.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.

Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”.

Ei Kekkosella voinut olla Rytiä paremmin epäilyksiä sopimuksen tarpeellisuuden suhteen, mutta hänellä oli silloin jo muuta mielessä.
Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.

Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.

Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.

Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.

Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan”. Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen.

Kekkosen äkilliseltä näyttänyt ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi.

Ainoaksi syyksi Kekkonen on kertonut huolensa Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emisaari Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä ja monet vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim. En tiedä, oliko Kekkonen kuulijoiden joukossa, mutta uskon hänen älykkäänä miehenä tulleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin. Tästähän kertoo myös se, että hän alkoi ottaa yhteyksiä ns. rauhanoppositioon.

Varmaan Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Varmaankin hänen huolensa Suomen kohtalosta oli aito ja että hän näki suunnan muutoksen ja Neuvostoliiton luottamuksen saamisen ainoaksi tieksi maan itsenäisyyden pelastamiseksi. Mutta hän kuuli myös sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinutkin tapetaan”. Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota turhan kankea moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme.

Miksi Kekkonen sai ”synninpäästön” Neuvostoliiton johtajilta? Varmaan he rupesivat laskelmoimaan, että juuri tuollaisen taustan omaava Kekkonen olisi paras mahdollinen työkalu heidän käsissään. Ja olihan heillä jo hyvät tiedot Kekkosen käännöksestä talvella 1943.

Mutta miksi sitten Neuvostoliiton johtajat halusivat talvisodan alla rauhantahtoisena ja –uskoisena esiintyneen Väinö Tannerin ennen muita sotasyylliseksi? Tarkastelen sitä asianmukaisessa kohdassa Tanneria käsitellessäni. Myös Kekkosta kauemmin ns. rauhanoppositiossa vaikuttanut Fagerholm oli uransa loppuun saakka epäluotettava NL:n silmissä. Varmaan siksi, että hän Tannerin tavoin oli sosialidemokraatti ja siis sosialismin luopio NL:n mielestä. Mutta Kekkonen oli vapaussodassa punikkeja vastaan taistellut valkobandiitti, toiminut teloitusryhmän johtajanakin. Ja talvisodan aikana ja pitkälle jatkosodankin kestäessä Kekkonen oli kiihkeä sotapoliitikko, mitä Fagerholm ei ollut koskaan. Ja Fagerholm oli ns. rauhanopposition alkuperäisjäsen, Kekkonen vasta ”myöhempien aikojen herännäinen”.
Eikö siis Kekkosen olisi pitänyt kuitenkin olla Fagerholmia pahempi Neuvostoliittolaisten silmissä. ”Tutkimattomia ovat herran tiet”, ja se pätee Neuvostoliitonkin herroihin!

Nimimerkki ”mielipidepankki totesi ”kekkostutkielmaani” kommentoidessaan, että ”ehkäpä Kekkosen pelastukseen vaikutti myös se, että tämä ei ollut sodan aikana Tannerin lailla keskeisessä asemassa hallituksessamme, vaikka kyllä hänkin oli osaltaan torpedoimassa Neuvostoliiton aluevaatimuksia, sillä hänhän oli Viipurin läänistä valittu kansanedustaja ja omisti Paarmakallion tilan alueella, joka olisi joutunut entistä vaaranalaisempaan asemaan, jos Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi suostuttu.”

”Mielipidepankki” jatkoi edelleen: ”Kekkosen muodonmuutos on valtaisa. Ylikankaan teoriahan on se, että Moskova loi Kekkosen uudestaan. Se lupasi vallan sille, joka ei sitä muuten ehkä saisi. Kekkonen tunnettiin erittäin vallanhimoisena pyrkyrinä. Kekkonen jäi tästä kiitollisuuden velkaan. Näin käy, kun saa palkkioviran vähän ansiottaan, muiden antamana. Jollei Moskova olisi antanut Kekkoselle esikoisoikeuksia, suositut demarit (asevelisosialistit) olisivat ottaneet maan ykköspuolueen aseman. Fagerholm hävisi tärkeän vaalin ja Kekkonen alkoi aktiivisesti hajottaa demaripuoluetta. Sellainen hajota ja hallitse taktiikka yhdistettynä ulkopoliittisen itäkortin käyttöön sopivana uhkana takasi Kekkoselle suuren vallan ja nosti siinä ohessa hovipuolue maalaisliiton aseman suuremmaksi kuin parlamentaarinen valtuutus olisi antanut myöten. Osittain tämä tuon ajan häikäilemätön poliittinen kulttuuri on edelleen rasittamassa keskustapuoluetta. ”Kepu pettää aina” puheet juontavat juurensa jo noihin K-linjan aikoihin.”

Tanner – itsenäisyytemme alkuvuodet
Tanner astui puoluejohtajana valtiolliseen elämään hetkellä, joka kansainvälisesti oli kaoottinen. Tsaari oli kukistunut Venäjällä, jonka Lenin oli julistanut kommunistiseksi. Keisarillinen Saksa oli perusteellisesti voitettu ja voimakas liike yritti sielläkin saada kommunistisen vallankumouksen aikaan. Entente-vallat Englanti ja Ranska sekä Yhdysvallat olivat olleet rauhan sanelijoita ja olivat nyt maailman johtajia. Baltian maissa alkanut kuohunta monien vaikeiden vaiheiden kautta johti muutamassa vuodessa niiden itsenäistymiseen. Samanlainen kuohunta oli käynnissä Venäjän muilla reuna-alueilla kuten Kaukasiassa, Armeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa, ja myös siellä syntyi itsenäisiä valtioita, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin syntynyt Neuvostoliitto nielaisi itseensä.
Suomen tilanne muodostui suurpoliittisten realiteettien mukaiseksi, kun Mannerheimin valtaantulon jälkeen täällä pääsi vallalle anglofiilinen suuntaus, mitä edisti Saksan häviö maailmansodassa. Meillä oli myös pyrkimyksiä itärajantakaisten heimoalueittemme liittämiseksi Suomeen, eivätkä nuo pyrkimykset johtuneet ainoastaan ”kansallisromanttisista” syistä, vaan ne nähtiin myös taloudellisesti edullisiksi ja sotilaallista turvallisuuttamme edistäviksi.
Pian ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen osallistuminen vuoden 1919 eduskuntavaaleihin muodostui eloonheränneen puolueen suurimmaksi ohjelmaksi. Eduskuntavaaleissa porvarit yrittivät johtamansa virkavallan avulla estää SDP:n menestyksen myös laittomin keinoin, kun puolueen vaalimainoksia poistettiin näkyviltä ja niitä takavarikoitiin jo ennen levitystä. Kun nuo toimenpiteet tulivat hyvin kansan tietoon ne luultavasti toimivat tarkoituksensa vastaisesti. SDP menetti vuoden 1917 vaaleihin verrattuna 12 paikkaa, mutta silti sen menestys oli tilanteen huomioon ottaen erinomainen: puolue sai eduskuntaan 80 edustajaa.
Valtionhoitaja Mannerheim kävi neuvotteluja hallituksen muodostamiseksi Castrénin johdolla, ja Castrén olisi halunnut myös sosialidemokraatit mukaan hallitukseen ja hän ajatteli Tannerille valtiovarainministerin paikkaa. Castrénin ja Tannerin neuvottelut kuitenkin paljastivat sovittamattomia erimielisyyksiä heidän näkemyksissään, ja niin sosialidemokraatit jäivät oppositioon. Eduskunnassa Tanner tuli kuitenkin valituksi sekä valtiovarain valiokuntaan että ulkoasiainvaliokuntaan.
Tanner oli valittu puolueensa presidenttiehdokkaaksi 1919, mutta sillä ei ollut juuri merkitystä, kun presidentinvaalin suoritti eduskunta, ja tuossa vaalissa Ståhlberg voitti Mannerheimin selvin numeroin äänin 143-50.
Vuoden 1919 SDP:n puoluekokous oli varsin merkittävä puolueen tulevien vuosikymmenten kannalta. Sosialidemokraattien vähemmistöä edustavien vasemmistovoimien tarkoituksena oli suistaa Tanner pois puolueen johdosta. Mutta Tanner kävi vastahyökkäykseen jo kokousta avatessaan, jossa hän sanoi mm. ”Meillä ei ole oikeutta suvaita keskuudessamme niitä aineksia, jotka hylkäämällä sosialidemokraattiset menettelytavat, pilkkaamalla kansanvaltaa ja parlamentaarista toimintaa pyrkivät kommunistisia, vähemmistödiktatuuriin perustuvia menettelytapoja meille suosittelemaan. Niitä vastaan meidän on julistettava sota ja ne on yhteisestä pesästä karkotettava”.
Tanner sai edelleen jatkaa puolueen johdossa, mutta osa puolueen johtohenkilöistä vain vetäytyi sivuun sen toiminnasta, osa läheni maanalaista kommunistista liikettä, muutamat siihen jopa liittyen. Pian sosialidemokraateista irronneet vasemmistolaiset eli itse asiassa kommunistit muodostivat oman puolueensa, Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP).
Jos puolueen sisäinen kehitys vuonna 1920 olikin huolestuttavaa, muodostivat Tarton rauhanneuvottelut Tannerille vastapainon, joka myöhemmän ajan näkökulmasta voimakkaasti kompensoi hajaannuksen tappiota. Noissa neuvotteluissa Tannerensi kertaa kirjoitti nimensä koko kansakunnan aikakirjoihin. Tanner ja Paasikivi muodostivat neuvotteluissa parivaljakon, jonka voima oli historiaan vaikuttava tekijä.
Tannerin ulkopoliittinen asennoituminen jo vuonna 1919 oli hyvin selväpiirteinen ja looginen. Maalaisliittolaiset Alkio ja Kallio kehottivat pääministeri Castrénia ottamaan huomioon Tannerin esitykset, koska ”sosialistit ovat olleet erittäin lojaaleja ja Tanner on rehellinen ja hyvä”.
Väinö Tanner teki vuoden 1919 lopulla ja 1920 alussa monta ulkomaanmatkaa ottaen yhteyksiä noiden maiden sosialisteihin ja muihinkin johtaviin valtiomiehiin selostaen heille Suomen asemaa ja tavoitteita tulevassa rauhanteossa. Kotimaassa Tanner kuului rauhaa valmistelevaan komiteaan, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu Paasikivi.
Rauhanneuvottelut olivat vaikeat. Suomalaiset joutuivat luopumaan vaatimuksistaan Itä-Karjalan suhteen, kun Neuvosto-Venäjä teki 7.6.1920 asetuksella Itä-Karjalan itsenäiseksi työkansan kommuuniksi. Myös Repolasta ja Porajärvestä jouduttiin luopumaan lähinnä siksi, niillä osittain ”ostettiin” niitä paljon tärkeämpi Petsamo Suomelle.
Vuoden 1924 alkupuolta luonnehtivat ylimääräiset vaalit, jotka olivat syntyneet sosialidemokraattien vaatimuksesta. Ne merkitsivät sosialidemokraateille melkoista menestystä, seitsemää lisäpaikkaa, puolueen saadessa nyt 60 kansanedustajaa. Kommunistit eli sosialistinen työväenpuolue menettivät yhdeksän paikkaa ja jäivät nyt 18 edustajaan.

Ääriainesten noususta niin oikealla kuin vasemmalla johtuvat sisäpoliittiset paineet näkyivät hallituspolitiikassakin. Presidentti joutui tammikuussa 1924 turvautumaan A.K.Cajanderin virkamieshallitukseen Kyösti Kallion keskustahallituksen kaaduttua. Mutta Cajanderin hallitus jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo toukokuussa syntyi Lauri Ingmanin hallitus, jossa ensi kertaa oli huomattava kokoomusedustus. Lisäksi valtionpäämieskysymys oli avoin, kun tiedettiin, että Ståhlberg ei asettuisi presidenttiehdokkaaksi.

Tanner oli luonnollisesti valittu uudelleen eduskuntaan ja hän jatkoi edelleen ulkoasiainvaliokunnassa sen varapuheenjohtajana. Niin ikään hän oli jäsenenä tarkastusvaliokunnassa.

Tanner oli ollut vuosikymmenen alusta alkaen tiiviisti mukana kaikessa valtion talouspolitiikan teossa mm. talouspoliittisen neuvottelukunnan jäsenenä ja pankkivaltuusmiehenä. Vuonna 1923 käynnistyivät laajat selvitykset Suomen markan arvon sitomiseksi kultakantaan. Suomen Pankin johtoon tuli vuoden 1924 alussa Risto Ryti, ja niin alkoi kahden taitavan ja voimakastahtoisen talousmiehen, Rytin ja Tannerin pitkäaikainen ja menestyksekäs yhteistyö Suomen talouden hyväksi.

Sosialidemokraatit asettivat Väinö Tannerin toistamiseen presidenttiehdokkaakseen vuoden 1925 presidentinvaaleihin, vaikka eivät uskoneetkaan ehdokkaansa pääsevän presidentiksi. Siksi he jo varautuivat ratkaisevassa äänestyksessä äänestämään jonkin muun puolueen ehdokasta.
Ratkaisevassa kolmannessa äänestyksessä maalaisliiton Relander voitti Rytin äänin 172-109. Relander ilmeisesti sai myös kaikki kokoomuslaisten äänet ja ainakin valtaosan ruotsalaisten äänistä, vaikka sillä taholla maalaisliittoa pidettiin suomalaisuuspolitiikan vankimpana tukena, mutta he pitivät Rytiä vaarallisempana vastustajanaan kuin pehmeänä pidettyä Relanderia.

Tanner teki syksyllä 1925 pitkän Yhdysvaltain matkan, jolla opiskelu ja uuteen tutustuminen olivat selvästi etualalla. Matka oli täynnään erilaista ohjelmaa. Tanner oli yksi Suomen edustajista suuressa parlamenttien välisen liiton kokouksessa Washington D.C:ssa. Kun kongressi oli kestänyt viikon pääkaupungissa se muuttui ”matkustavaksi” ja päätyi lopulta Kanadan Ottawaan.

Amerikka huumasi ja hurmasi Tannerin valtavuudellaan ja suurisuuntaisuudellaan tukahduttamatta silti kriittisiä äänenpainoja. Kokonaisvaikutelmanaan Tanner toteaa, että ”Amerikka on suunnattomien mahdollisuuksien maa, joka on rikas kaikesta ja jolle Eurooppa on antanut parhaan, vapautta rakastavan ja tarmokkaan aineksen”. Mutta häntä ei kuitenkaan miellytä se, että ”Amerikassa kaikki on vain ansion perään. Kukaan ei ajattele lepoa tai nautintoa. Rahasta, välikappaleesta, on tullut päämäärä”.

Tannerin tiiviit yhteydet kansainvälisiin sosialidemokraattisiin järjestöihin ja parlamentaarikkoihin jatkuivat ja hän toimi edelleen KOL:n eli kansainvälisen osuustoimintaliiton keskusvaliokunnassa SOK:n edustajana, johon hänet oli valittu jo vuonna 1910. Koko 1920-vuosikymmenen Tanner osallistui edelleen aktiivisesti eurooppalaisen osuustoiminnan järjestöihin monissa eri luottamustehtävissä.

SDP:n vuoden 1926 puoluekokouksessa Tanner toi ensi kertaa täysin selvästi esille pelkistetyn yksinkertaistettua käsitystään, joka kesti hänen koko poliitikon uransa ajan: kommunismi synnytti äärioikeistolaisuuden, joka uhkasi koko vasemmistoa. Kokouksessa puheenjohtajuudesta äänestettäessä Tanner sai taakseen 53 edustajaa, Matti Paasivuori 52 ja Itkonen yhden. Tanner teki tästä jyrkän johtopäätöksen. Hän laati puoluekokoukselle kirjeen, jossa ilmoitti luopuvansa tavoittelemasta puheenjohtajan paikkaa, koska hänellä ”ei ollut yleisempää kannatusta, jonka johdosta hedelmällinen yhteistyö nyt valitun puoluetoimikunnan kanssa ei olisi mahdollinen”.

Tanner oli jo vuonna 1924 halunnut luopua kansanedustajaehdokkuudesta ja vuonna 1926 hän jättäytyi pois Helsingin kaupunginvaltuustosta. Hän aivan ilmeisesti halusi aivan jättäytyä sivuun näkyviltä paikoilta ja siirtyä kulissientakaiseksi vaikuttajaksi. Poliittinen elämä sinänsä ei lakannut häntä kiinnostamasta. Jyrkän oikeistolaisuuden lisääntyminen ja toisaalta suurten, osittain Neuvostoliitosta rahoitettujen lakkoliikkeiden alkaminen pakottivat Tannerin etsimään ”omaa tietään”.

Tulenheimon hallituksen kaatuessa vuoden 1925 lopussa presidentti Relander pyysi Tannerin luokseen tiedustellakseen sosialidemokraattien hallitushaluja. Tanner ilmoitti presidentille, että sosialidemokraatit eivät voisi osallistua kokoomushallitukseen. Sitten Kyösti Kallio muodosti maalaisliiton ja kokoomuksen yhteishallituksen, joka istui vuoden. Nyt Tanner sai presidentiltä tehtäväkseen sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodostamisen, joka syntyi 13.12.1926. Tanner keräsi hallitukseensa kaikki puolueen eri suunnat. Toisena sosiaaliministerinä oli Miina Sillanpää, Suomen ensimmäisenä naisministerinä. Tannerin hallituksen odotettiin pysyvän pystyssä korkeintaan pari kuukautta, mutta se sinnittelikin runsaan vuoden, 17.12.1927 saakka.

Oikeistodiktatuuripyrkimysten varhaismerkit olivat Tannerin ja Relanderin keskinäisiä suhteita muovaava tekijä. Relander tajusi Tannerin merkityksen sillanrakentajana, ja pyrki siksikin tukemaan häntä ja hänen hallitustaan. Mutta sitä ei ymmärretty porvarillisella puolella, ei presidentin omassa puolueessakaan, ja päiväkirjoissaan Relander suree sitä, miten hän kansan eheyttämiseen pyrkiessään saa ”vapaussota-valkoisilta” syytöksiä yhteistoiminnasta entisten ”punikkien” kanssa. Myös Tanner tietenkin hyvin tajusi oikeistovaaran ja tiesi presidentin ajatukset siitä ja pyrkimykset sen torjumiseen ja antoi niille tukensa.

Käytännössä pääministeri Tanner johti myös hallituksen ulkopolitiikkaa suvereenisti. Olihan ulkopolitiikka ollut Tannerin vahvoja alueita koko 1920-luvun, kun hän oli ollut koko ajan ulkoasianvaliokunnan jäsen ja vuosia sen puheenjohtajakin. Niinpä hän pääministerinäkin ollessaan piti henkilökohtaisia jatkuvia yhteyksiä useimpien länsimaiden johtajiin.

Vuoden 1927 loppupuolella Stalin ilmoitti linjakseen keskittymisen ”sosialismiin yhdessä maassa”, mikä merkitsi trotskilaisen linjan hylkäämistä, ja niin meillä kuin muualla huokaistiin helpotuksesta, kun vallankumouksen uhka ”tuontitavarana” Neuvostoliitosta näytti väistyvän. Suhteemme Neuvostoliittoon pysyivät kuitenkin jännittyneinä ja monenlaisia erimielisyyksiä verraten vähissä kanssakäymisissämme riitti. Monenlaisia kantoja riitti myös hallituksen sisäpoliittisessa kaskessa koko sen toiminnan ajan.

Presidentin sijaisena ollessaan kesällä 1927 Tanner otti vastaan suojeluskuntien paraatin. Tämä tapahtuma herätti pahaa verta niin oikealla kuin vasemmalla ja monet suojeluskuntalaiset pitivät sitä sopimattomana, joskin toiset osoituksena siitä, että suojeluskunnat olivat koko kansan eikä vain vapaussodassa voittaneiden valkoisten asialla.

Tannerin hallituskausi oli mitä sisältörikkain ja merkityksellisin maan tulevaisuuden kannalta. Selvää on, että se oli antamassa pontta oikeiston nousulle lähivuosina, mutta toisaalta se myös loi vastavoimia, joihin ”lapualaisuus ” aikanaan törmäsi.

Vielä pääministerikautensa jatkuessa Tanner tuli valituksi KOL:n (kansainvälisen osuustoimintaliiton) presidentiksi. Tuo tehtävä merkitsi melkoisesti lisätöitä ja monia matkoja, jotka sitten jatkuivat Tannerin pääministerikauden päätyttyä. Myös Elanto laajeni ja sitä rakennettiin voimakkaasti koko ajan. Elanto oli ollut ensimmäinen liike, joka solmi työehtosopimuksen Maatyöväenliiton kanssa vuonna 1924, ja Tannerin pääministerikauden päättyessä ja hänen jatkaessaan edelleen Elannon johdossa Elannon koko henkilökunta myymälä- ja konttoriväkeä lukuun ottamatta oli työehtosopimuksin määritellyssä työsuhteessa.

Tanner oli pääministerikautensa jälkeen muodollisesti vapaa poliittisesta ja valtiollisesta elämästä, kun hän ei ollut kansanedustaja eikä puoluetoimikunnan jäsen eikä kuulunut edes kaupunginvaltuustoon. Tämä merkitsi voimien vapautumista muille tahoille, esim. uuteen työkenttään KOL:n presidenttinä.

Valtiollinen tilanne alkoi olla yhä sekavampi. Lapuanliike teki tuloaan ja toisella laidalla työväki lakkoili tuon tuostakin. Kun Sunilan hallitus kaatui 1928 joulukuussa, presidentti Relanderin ensimmäisenä ajatuksena oli saada pääministeriksi jälleen Tanner, jota hän piti ehdottomasti parhaimpana ja sopivimpana. Mutta sosialidemokraatit eivät halunneet tulla hallitukseen eikä Tanner halunnut uhmata puolueensa tahtoa.

Yhteiskunnallisen kuohunnan meillä vain kiihtyessä mm. poliittisten lakkojen myötä ja kauan palkkakuopassa olleiden virkamiestenkin lakon uhatessa presidentti Relander turvautui jälleen Tannerin apuun. Tanner oli sitä mieltä, että Mannerin hallituksen olisi annettava kaatua ja eduskunta pitäisi hajottaa ja järjestää uudet vaalit. Se hänen mielestään estäisi virkamieslakon ja ties mitä sen seuraamuksena. Niin sitten tapahtuikin.

Paitsi meillä tapahtuvaa kuohuntaa ja oikeiston nousua Tanner seurasi levottomana myös vastaavaa liikehdintää Itävallassa ja Saksassa, joissa hän matkusteli mm. KOL:n presidentin ominaisuudessa. Tanner jo tuolloin arvioi tuon kuohunnan vielä johtavan suuriin onnettomuuksiin.

Tannerilla ei ollut halua palata aktiivipolitiikkaan. Kun häntä pyydettiin kansanedustajaehdokkaaksi eduskunnan hajotusta seuranneisiin vaaleihin, vastasi Tanner päättävästi. ”Kieltäydyn”. Tanner saattoi hyvinkin katsoa vain tuhlaavansa eduskunnassa aikaansa, jonka hän voi käyttää pyrkimystensä kannalta tehokkaammin muulla tavalla.

Kekkonen – Neuvostoliiton tuen hankkiminen

Kenraali Jelisei T. Sinitsyn, Stalinin, Zdanovin ja Berijan luotettu ja Suomessa Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään toiminut korkean tason neuvostoagentti on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta. Hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.

Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.

Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.

Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Hallitus vuoti kuin seula neuvostoliittolaisille. Zdanov erehtyi kerran puhumaan Paasikivelle sivu suunsa asioista, joita oli juuri käsitelty hallituksessa ja niiden piti olla vain hallituksen tiedossa. Paasikivi kutsui hallituksen koolle ja sen istuntoon tullessaan jyrähti heti: ”Keskuudessamme on venäläisten vakoilija”. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Paasikivi toisti jyrähdyksensä entistä julmemmin, ja kertoi asiansa. Silloin oikeusministeri Kekkonen käytti puheenvuoron ja sanoi, että ”jos pääministerillä ei ole todisteita syyttää asiasta ketään, hänen tulee pyytää loukkaavia sanojaan anteeksi, muuten esille nousee kysymys hallituksen erosta”. Paasikiven oli taivuttava mutisten esittämäänsä anteeksipyyntöön.

Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta poliittisten vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.
Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat.

Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille.

Tanner – oikeistovaara nousee, samoin Tannerin vaikutusvalta ja arvostus

Vuoden 1929 vaaliagitaatioon Tanner osallistui lukuisilla esiintymisillä eri puolilla maata. Kuuluisaksi tuli hänen puheensa Kupittaalla Turun Sanomien takerruttua sen sisältöön. Tuossa puheessaan Tanner puhui oikeistokaappauksen vaarasta meillä paljon ennen kuin lapuanliikkeen katsotaan varsinaisesti alkaneen. Kommunisteja kohtaan hänen asenteensa oli yhtä jyrkkä ja tyly kuin ennenkin. ”Haluaisin olla sangen suvaitsevainen toisiakin puolueita kohtaan. Tahtoisin myöntää, että kaikilla puolueilla on jotakin hyvää tarjottavana ja että kaikilla on hyviä tarkoituksia siinä mielessä, kuin he itse niitä ymmärtävät. Poikkeuksen kuitenkin tekee yksi puolue, kommunistipuolueemme, jota minä en haluaisi laskea edes suomalaiseksi puolueeksi, sehän on vain venäläisen kommunistipuolueen alaosasto”.

Marraskuun 1929 puolivälissä kommunistit aloittivat nälkälakkonsa, mikä suuresti ärsytti porvarillisia piirejä. Samoihin aikoihin tapahtui ns. ”paitojen riisuminen” Lapualla, josta Suomen Sosialidemokraatti kertoi 26.11.29.
Lapualaisten kokoukseen 1.12.29 saapui edustajia ja tervehdyksiä koko maasta.

Merkillinen episodi oli huomattavan talousmiehen, kauppaneuvos Rafael Haarlan käynti Tannerin luona vuoden 1929 loppupäivinä. Hän tarjosi Tannerille diktaattorin paikkaa Suomessa! Haarla näki poliittiset olomme toivottomiksi. Hallitus ja eduskunta taipuvat kommunistien vaatimuksiin. Maaseudulla on vallalla täysi tyytymättömyys. Kieltolaki on maalle suureksi turmioksi. Hallitus ja eduskunta eivät ymmärrä mitään taloudesta eivätkä pysty pitämään maan puolta kauppa- ja tulliasioissa. Jos ohjaksia ei saada lujiin käsiin, tapahtuu vuoden kuluessa kumous joko oikealta tai vasemmalta.

Haarla selitti, että jos diktatuuri perustettaisiin asevoimin, se tietäisi veristä ratkaisua. Jos Tanner suostuisi tehtävään kaikki kävisi keveästi. Hän oli havainnut Tannerin lujatahtoiseksi mieheksi, johon voi luottaa. Ainakin puolet sosialidemokraateista tulisivat seuraamaan häntä. Kun porvaritkin varmasti antaisivat tämänlaatuiselle diktatuurille kannatuksensa, ei siihen siirtyminen tuottaisi suuriakaan vaikeuksia.

Tanner kertoo, että ”lupasin Haarlalle keskustelun jäävän huoneeseeni, mutta kehotin häntä isänmaan nimessä jättämään harhakuvitelmansa ja luottamaan demokratiaan. Jos sillä nyt onkin kriisinsä, se tulee selviämään siitä. Mikään muu hallitusmuoto kuin demokratia ei menestyisi kansanvaltaisessa Pohjolassa”. Haarlan käynti vahvisti Tannerin käsitystä, että maassa oli todella vallankaappauksen uhka olemassa ja kenties jotain sellaista jo tekeillä.

Tilanne kuumeni koko ajan eikä se ollut enää Kallion hallituksen hallinnassa.
”Kansanvaltainen rintama” muotoutui vaiherikkaana päivänä 17.6., jolloin neljän puolueen edustajat pitivät neuvoa keskenään. Sosialidemokraateista olivat mukana Tannerin lisäksi Huotari ja Harvala. Pääministeri Kallio kävi Tannerin kotona selostamassa tilannetta hallituksen näkökulmasta.

Kesäkuun ”kuumat viikot” lopullisesti kirkastivat Tannerille hänen keskeisimmän tavoitteensa yhteiskuntapolitiikassa: taistelun tasavallan ja demokratian puolesta sekä vasemman että oikean laidan ääriliikkeitä vastaan.
Lapuanliikkeen voimannäytös oli suuri talonpoikaismarssi Helsinkiin 7.7.1930, minkä liike järjesti korostaakseen vaatimuksiaan. Liikkeen edustajat toivoivat Mannerheimin tulevan johtoonsa. Siihen Mannerheim ei tietenkään suostunut, vaan Vihtori Kosola sai jatkaa liikkeen johdossa ja ”Suomen tulevana diktaattorina”.

Lapuanliike sulki liki 400:ää työväentaloa vuodesta 1929 alkaen. Aluksi liike vainosi vain kommunistien hallussa oleviksi katsottuja taloja, mutta vuosina 1931-31 käytiin myös sosialidemokraattisten työväentalojen kimppuun.
Työväentaloihin kohdistunut väkivalta loi pohjaa liikkeen painostuspolitiikalle, joka saavutti huippunsa kesällä 1930 kyydityksissä, jotka aluksi rajoittuivat vain vasemmistoaktivisteihin, mutta myöhemmin myös muihin liikkeen vastustajiin. Presidentti Ståhlberg ja eduskunnan puhemies Hakkilakin tulivat ”muilutetuiksi”.
Tannerin paluu eduskuntaan syksyllä 1930 merkitsi hänelle ennen kaikkea paluuta parlamentaariseksi reettoriksi. Hänen ensimmäinen puheensa eduskunnassa alkoi paljon siteeratulla virkkeellä: ”Tämän meidän valtiollisen tervahöyrymme viimeaikaiset harharetket ovat johtaneet siihen, että valtiolaivan päällysmiesten on ollut pakko tulla eduskuntaan antamaan meriselitys”. Vaikka Tannerin puheessaan esittämä kritiikki oli murhaavaa, oikeisto kuunteli sitä kiltisti; välihuutoja tuli vain vasemmalta. Tannerin pitkä puhe oli todella ansiokas. Se käsitteli oman maan tapahtumien lisäksi myös maailmalla tapahtunutta, johon Tanner taitavasti kytki myös meillä tapahtuneet.

Kun Tanner jo vuosina 1919 ja 1925 oli ollut puolueensa presidenttiehdokas, ei ole yllättävää, että hänet jälleen valittiin siksi. Tanner itse ei käynyt merkittävää vaalitaistelua. Kosketellessaan presidenttikysymystä suoranaisesti Tanner puhui Ståhlbergin puolesta todeten, että hänellä itsellään on ”väärä väri” tullakseen valituksi, mutta kansanvaltaisten ainesten, joita on 2/3 äänestäjistä, on saatava ”oikea mies” tälle paikalle.

Erinomaisen kiihkeäksi ”tannerilaiseksi” osoittautui kokoomuslainen Kustaa Kero Etelä-Pohjanmaalta, joka kirjeissään ei ”näe muuta mahdollisuutta, kuin että Te, herra tuomari laaditte oman ohjelmanne ja annatte merkin sovinnolliseen työhön koko kansamme keskuudessa”. Kirjoittaja luotti vain kahteen henkilöön maassa: Tanneriin ja Svinhufvudiin, mutta Svinhufvudin mahdollisuuksia päästä presidentiksi hän piti vähäisinä. ”Jos edustamanne suunnat pääsevät kosketuksiin isänmaallisella pohjalla, niin totisesti maamme on oikealla hetkellä ja oikealla tavalla pelastunut ja olemme yhdessä käymässä tulevia tapahtumia kohti”, kirjoitti Kero.

Sosialidemokraatit pysyivät koko ajan Ståhlbergin takana, ja ratkaisijaksi nousi maalaisliitto, joka kolmannessa äänestyksessä asettui Svinhufvudin taakse häntä jo aiemmissa äänestyksissä kannattaneiden kokoomuslaisten ja ruotsalaisten lisäksi. Tarvittiin Niukkasen kaltaista ”paimenta”, ennen kuin hajoamisvaarassa ollut maalaisliiton ryhmä saatiin kuriin demokraattisen vapauden ja perustuslain hengen vastaisin menetelmin.

Vaalin tuloksen ratkettua Tanner lähetti Svinhufvudille tyylikkään onnittelusähkeen:

”Hyvä Veli! Tämänpäiväisen vaalin tuloksen johdosta pyydän lähettää Sinulle sydämelliset onnitteluni. Olen kyllä parhaani mukaan työskennellyt toisenlaisen tuloksen aikaansaamiseksi, mutta se ei estä minua olemasta vakuutettu siitä, että maamme Sinussa on saanut mitä arvokkaimman presidentin viran haltijan. Tämän hetken tähdellisimpänä tarpeena on palaaminen rauhallisiin ja laillisiin oloihin ja siinä suhteessa kaikilla on täysi aihe odottaa Sinulta oikean asenteen ottamista. Muodostukoon valtakautesi onnekkaaksi ei ainoastaan Sinulle itsellesi vaan koko isänmaallemme”.

Lapualaisten toiminta voimistui taas pian. Lapualla uudelleen avatun työväentalon ovet naulattiin kiinni lapualaisten toimesta ja monenlaisia levottomuuksia esiintyi eri puolilla maata. Lapuanliike sai yhä selvempää kannatusta oikeistopuolueissamme. Suojeluskunnissa oli selvää hajaannusta, ja monet sen aluejohtajista olivat lapuanliikkeen puolella.

Vähitellen hallitus sai asiat hallintaansa. Armeija ja virkamiehistö olivat pian selvästi hallituksen otteessa ja jopa suojeluskuntain päällikkö Malmberg lähetti 27.11. piiripäälliköille kirjelmän, jossa näitä velvoitettiin huolehtimaan siitä, että järjestössä ei tapahtuisi mitään hajaannusta.

Edellä kuvattujen tapausten myötä alkanut 1930-luvun alkupuoli muodostui kenties Tannerin elämäntyön suurimmaksi kaudeksi. Näin voidaan sanoa haluamatta kieltää Tannerin hallituksen työn suurimerkityksellisyyttä 1927 ja hänen suurta rooliaan 1939-45. Sotavuosina Tanner joutui toimimaan oloissa, joissa määräävinä olivat ”luonnonvoimat”, mutta 1930-luvun alkupuolella maailmanpolitiikan myrskyt sivusivat maatamme vain lievästi.


Kekkonen – valmistautumista suureen tehtävään

Kekkosen ura politiikan huipulla oli auennut Neuvostoliiton tuella. Oikeusministerin ”postin” jälkeen hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä 1947-48 ja puhemiehenä 1948-50.Kekkonen oli jo saavuttanut paljon, mutta ei riittävästi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan. Hän tähtäsi korkeammalle, tasavallan korkeimmalle paikalle, presidentiksi. Mutta monta oli vielä mutkaa matkassa. Ensinnäkin se, että hän oli edelleen erittäin kiistelty henkilö, myös omassa puolueessaan. Puolueensa johtajaksi hän ei koskaan pyrkinytkään ilmeisesti varmana siitä, että häntä ei siihen tehtävään hyväksyttäisi. Mutta hän tiesi saavansa myös puolueensa valtaansa ilman sen puheenjohtajuutta.

Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.

Mutta oli myös ”toisinajattelijoita”. Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja hallintoneuvos Reino Kuuskoski muodostivat ryhmän, jota voidaan luonnehtia K-linjan ytimeksi. Kenelläkään näistä ei kuitenkaan ollut merkittävää puolueasemaa, mikä oli ongelmallista Kekkosen kannalta. Mutta Korsimo oli taktinen nero. Hän loi vaaliohjelman, joka tuotti tulosta. Johtavana teemana kampanjassa oli, että presidentin henkilö ei ole tärkeintä; täytyy saada muutos Suomen poliittiseen linjaan. Monien vaiheiden jälkeen Kekkonen nimettiin puolueensa presidenttiehdokkaaksi.

Emil Skog väittää Kekkosen ehdokkuuden loukanneen syvästi Paasikiveä. Hän vuodatti sydäntään lähipiiriinsä kuuluneelle lähettiläs G.A.Gripenbergille: ”Kekkosta olen aiemmin arvostanut, mutta nyt hän on osoittanut, että hän onkin mies, joka kunnianhimossaan ajattelee ennen kaikkea itseään eikä isänmaata”. Paasikivi piti Kekkosen valintaa presidentiksi todennäköisenä, jos Maalaisliitto todella asettuisi häntä kannattamaan. Hieman lauhduttuaan hän totesi vaikeaselkoisesti: ”Jos hänen karaktäärinsä olisi parempi, niin hänen vaalinsa presidentiksi voisi kyllä olla mukiinmenevä.”

Kekkosen menestys ei kuitenkaan ollut kehuttava. Valitsijamiesvaaleissa Paasikivi sai 107 valitsijamiestä, Mauno Pekkalan (SKDL) vaaliliitto 67, sosialidemokraatit 64 ja peränpitäjäksi jäi Kekkonen, joka sai vain 62 valitsijamiestä. Hyvin monet maalaisliittolaiset äänestivät muuta kuin Kekkosta, sillä eduskuntavaaleihin verrattuna puolue menetti 147 000 ääntä. Toisessa äänestyksessä Paasikivi valittiin presidentiksi 171 äänellä.

Kun Fagerholm oli muodostanut vähemmistöhallituksensa, alkoi oppositioon jääneiden kommunistien ja puolueessaan jo suuren vaikutusvallan saavuttaneen Kekkosen ohjaamien maalaisliittolaisten lähestyminen. Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” ajoittaa suomettumisen alun lokakuuhun 1948, jolloin Kekkonen ja maalaisliiton kansanedustaja Juho Niukkanen aloittivat Fagerholmin vähemmistöhallituksen kaatamishankkeet yhdessä venäläisten kanssa.

Kun Fagerholmin hallitus oli vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen jättänyt eronpyyntönsä, kuten tällöin katsottiin asiaan kuuluva, Kekkonen neuvostoliittolaisten avulla teki kaikkensa, jotta kommunistit olisivat jälleen päässeet hallitukseen. Mutta Paasikivi ei suostunut tähän, ja Kekkonen joutui 1950 muodostamaan ensimmäisenä hallituksenaan porvaripuolueiden vähemmistöhallituksen. Kekkosen vuonna 1951 muodostetusta toisesta hallituksesta alkaen olivat taas sosialidemokraatitkin mukana, mutta heidän vastustuksestaan johtuen kommunistit eivät päässeet yhteenkään Kekkosen hallituksista, joita ehti olla viisi vuoteen 1956 mennessä. Kun hallitukset tuolloin olivat kovin lyhytikäisiä, ehti Kekkonen tuona aikana toimia myös sisäministerinä 1950-51 ja ulkoministerinä 1952-53 ja 1954. Kaikki tuo rakensi hyvin Kekkosen kuningastietä suurta päämäärää kohti.

Tanner – kuohuntaa kotona ja maailmalla

Ensimmäiset tiedot Mäntsälän kapinasta olivat sunnuntaipäivän 28.2.1932 lehdissä. Suomen Sosialidemokraatti otsikoi: ”Mäntäsälässä eilen ilmikapina. 400 konepistoolein aseistettua miestä mellasti Ohkolassa”. Tanneriin tuli solkenaan yhteydenottoja ja häntä pyydettiin vaikuttamaan pääministeriin ja presidenttiin kapinan pysäyttämiseksi.

Tanner alkoi kuumeisen sukkuloinnin puhelimitse pääministeri Sunilan ja eräiden muiden ministerien kanssa, mutta laihoin tuloksin. Sitten hän soitti maaherra (kenraali) Jalanderille. Tämän mielestä paikalle olisi lähetettävä sotaväkeä, mutta presidentti Svinhufvud ei sitä halunnut. Sitten soitti Kyösti Kallio Tannerille ja kehotti harkitsemaan, oliko syytä olla kotona ensi yönä. Hän kysyi: ”Onko sinulla ase ja patruunoita kotona”. Kallio kävi myös presidentin luona, mutta joutui toteamaan, että presidentti ei halunnut sanoa mielipidettään hänelle.

Hallitus ei voinut kukistaa kapinaa. Vielä 29.2. kapinan johto vaati hallitusta eroamaan. Maaliskuun 1. päivänä ”Ukko-Pekka” piti sitten kuuluisan radiopuheensa, jossa hän sanoi kapinalaisille, että ”Uskotteko te, että minä, joka olen koko elämäni taistellut laillisuuden puolesta, ryhtyisin nyt kannattamaan laittomuutta. Pohjanmaan miehet, menkää kotiinne”. Siihen kapina tyrehtyi ja kapinan johdossa ollut kenraali Wallenius tuotiin Helsinkiin – umpikännissä, sillä noutajilla oli matkaeväänä pullo viskiä, joka tyhjeni tuolla silloin 70-80 km:n matkalla.

Suomessa vuoteen 1932 sisältyi monia muitakin asioita kuin Mäntsälän kapina. Maassa riehui toinenkin kapinaliike, pulaliike, johon Tanner suhtautui kaikissa yhteyksissä torjuvasti ja vastustavasti. Nivalan ”konikapinaa” Tanner ei luonnollisestikaan voinut hyväksyä. Lapuanliike kihisi kiukkuaan omassa keskuudessaan ja syytti Mannerheimia ja Svinhufvudia siitä, että nämä olivat jättäneet vapaussodan kesken.

Aatteet, joita lapuanliikekin ihannoi ja pyrki jäljittelemään, olivat olleet jo kauan kovassa nousussa Euroopassa. Fascistit Mussolinin johdolla olivat päässeet valtaan Italiassa ja natsit olivat kovassa nousussa maailmansodan epäoikeudenmukaisen rauhan, syvän laman ja ennennäkemättömän inflaation lamauttamassa Saksassa.

Hitlerin valtaantuloa seuraavat kuukaudet kuluivat Suomessa valmistauduttaessa heinäkuun alun eduskuntavaaleihin. Tanner ilmaisi ainakin Wuolijoelle kyllästymisensä puolue-elämään, mutta ei hän siitä eroon päässyt.

Lapuanliike "parlamentaristettiin" pian Mäntsälän kapinan jälkeen muodostamalla Isänmaallinen Kansanliike IKL. Voidaan sanoa, että näin kanavoitiin ovelasti ns. "äärikansallismieliset voimat" sisäisesti valtion valvontaan. Vihtori Kosola ei ryhtynyt (tai päässyt) IKL:n johtoon, ja kun sillä ei ollut riittävän karismaattisista johtohahmoa, niin vuoden 1933 vaaleissa puolue sai vain 14 kansanedustajaa ja vuoden 1939 vaaleissa enää vain 8 kansanedustajaa. Näin ollen IKL ei saanut Suomessa aikaan keskieurooppalaistyylistä massaliikettä.

Vuoden 1933 vaaleista muodostui sosialidemokraateille suuri menestys. Puolueen paikkaluku nousi 66:sta 78:aan, mikä oli suurin määrä sitten 1919 vaalien.

Kun Tanner syksyllä 1933 piti jälleen laajan budjettipuheen, jossa hän mm. ehdotti edustaja Hautalan aloitteen markan arvon alentamisesta hylättäväksi, ja se myös hylättiin. Muutkin Tannerin puheessaan esittämät ajatukset tulivat pääpiirtein hyväksytyiksi. Tannerin jatkuvaa taistelua maalaisliiton talouspolitiikkaa kohtaan selittää ilmeisesti myös se, että hänen näkemyksensä liittyivät läheisesti Rytin ja Suomen pankin monetaristiseksi luonnehdittuun näkemykseen. Epäilemättä hän oli vuosien mittaan tullut vakuuttuneeksi sen oikeellisuudesta.

Svinhufvudin tultua presidentiksi sosialidemokraattisen puolueen osallistuminen hallitukseen ei tullut kysymykseen, koska presidentin kanta siihen oli kielteinen. Tanner ja sosialidemokraatit olivat Mäntsälän tapahtumien jälkeen suhteellisen tyytyväisiä Sunilan maalaisliittovoittoiseen ministeriöön ja samaa on sanottava sitä suhtautumisesta sitä seuranneeseen Kivimäen hallitukseen, jonka pohja oli paljon laajempi kuin sen muodollinen pohja; itse asiassa se oli enemmistöhallitus, vieläpä samankaltainen ”punamultahallitus” kuin 1937 koottu Cajanderin hallitus.

Vuoden 1933 jälkeen kokoomuspuolueessakin nähtiin, että sosialidemokraatit tarvitaan mukaan, jos halutaan estää Suomen luisuminen samanlaiseen tilanteeseen mihin Saksa oli joutunut. Sen käsittivät kaikkein selvimmin Svinhufvud ja Mannerheim, vuoden 1918 parivaljakko, joka oli jälleen noussut maan johtoon. Niin sosialismin vastustajia kuin molemmat olivatkin – erilaisin korostuksin – he molemmat tulivat toimimaan näinä ”asemiinmenon” vuosina toisin kuin heidän ideologiset lähtökohtansa olisivat edellyttäneet.

Näin perusvastuu valtakunnan tulevaisuudesta lankesi suurelta osalta sosialidemokraattiselle työväenluokalle, eritoten Tannerin ja sosialidemokraattisen puolueen johdon harteille. Tanner taisteli näinä vuosina kuten ennenkin toisaalta kommunismia, toisaalta äärioikeistolaisuutta vastaan.

Maailmanpoliittinen tilanne oli tullut sellaiseksi, että suursodan uhka jo leijui ilmassa. Saksan vahvistumisen toisaalta katsottiin lisäävän Suomen turvallisuutta, ja nähtiin, että siihen konfliktin sattuessa meidänkin olisi tukeuduttava. Mutta Saksa oli avoimesti tuhonnut sosialidemokratian omasta piiristään, ja se teki Saksaan tukeutumisen mahdollisuuden sosialidemokraateille vastenmieliseksi.

Myös mahdollinen konflikti Neuvostoliiton kanssa oli ongelma sosialidemokraateille ja eritoten Tannerille, joka Tartosta lähtien oli kannattanut rauhanomaisia idänsuhteita. Tanner ei tietenkään kannattanut mitään sellaista, mitä Neuvostoliitto edusti ja mitä siellä tapahtui, mutta rauhanomaisia suhteita ylläpitääkseen hän pitäytyi mahdollisimman pitkälle sen julkisesta arvostelemisesta. Toisaalta Saksan arvostelu olisi voinut leimata Tannerin Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvaksi, joten hän pidättäytyi pitkälle siitäkin. Kärjistetysti voidaan sanoa, että Tannerin oli pakko uhrata sosialidemokratia Saksassa, jotta se voisi elää Suomessa.

Sosialidemokraatteja aiemmin jyrkästi vastustanut Svinhufvud oli siis tullut sille kannalle, että sosialidemokraatit olisi hyvä sitoa tavalla tai toisella hallitustyöskentelyyn. Hän puhui tästä mm. luonaan käyneelle Väinö Voionmaalle, jonka mukaan Ukko-Pekka korosti selvästi, että hän ei halua nimittää sellaisia ministereitä, jotka eivät ministereiksi pysty. Tällä hän tarkoitti maalaisliitosta tarjolla olevia henkilöitä. Ukko-Pekka oli sitä mieltä, että jos Kivimäen hallitus kaatuu, tilalle tulee virkamieshallitus.

Elokuun alussa Hindenburg kuoli ja Hitlerin valta täydellistyi, kun hänestä tuli ensin presidentti ja myöhemmin Führer. Maailma oli kaikin tavoin levoton. Espanjassa oli toistuvia verisiä taisteluja oikeiston ja vasemmiston välillä, Jugoslavian kuningas Aleksanteri I murhattiin, Latviassa tapahtui Ulmaniksen vallankaappaus, tilanne Itävallassa, Romaniassa ja Bulgariassa oli hyvin sekava ja Yhdysvaltoja ravistelivat kovat työtaistelut. Paradoksaalista kyllä tilanne Neuvostoliitossa näytti kaikkein rauhallisimmalta, kun Stalin oli vakiinnuttanut valtansa ja valtavat rakennustyöt olivat meneillään, joihin virtasi siirtolaisia muualta maailmasta eikä Stalinin terrori ollut vielä alkanut.

Suomalaisen sisäpolitiikan merkittäviin tapahtumiin näinä vuosina kuului Mannerheimin paluu valtakunnan johtopaikoille. Vuodesta 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajana toimiessaan ”valkoinen kenraali” kietoi pian arvovaltansa magneettipiiriin koko suomalaisen sotilasjohdon. Mannerheim nimenomaan sotilaana oivalsi välttämättömäksi yhteistoimintasuhteen vasemmiston kanssa. Voidaan sanoa Mannerheimin levittäneen sateenvarjon sosialidemokratian ylle ja arvovallallaan taltuttaneen sen osan suomalaista upseeristoa, joka innosta hehkuen olisi noudattanut kansallissosialistien toimintamallia. Mannerheimin asenteella oli merkittävä vaikutus myös oikeistopoliitikkojen mielipiteeseen.

Tannerille ei lapsuustaustansakaan ja hänen kansainvälisen suuntautumisensa vuoksi kannanotto suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välisessä taistelussa tuottanut vaikeuksia. Kun aitosuomalaisuus lapuanliikkeen mentyä ohi äityi taisteluksi yliopistosta, Tanner leimasi sen ”kuudennen luokan kysymykseksi”. Syyskuussa 1933 Tanner puhui pohjoismaisten osuustoimintamiestensuuressa kokouksessa Tukholmassa niin intomielisesti skandinavismin puolesta, että se osoitti hänen tunteneen asian omakseen.

Pohjoismaisen yhteistyön sarkoja avattiinkin vuonna 1934 monin tavoin. Sosialidemokraattien yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa oli vilkasta ja Tanneria kuten muitakin Suomen sosialidemokraatteja rohkaisi erityisesti sosialidemokraattien murskavoitto – 34 lisäpaikkaa – Ruotsin vaaleissa, joissa oikeisto kärsi suorastaan musertavan tappion.

Vuoden 1934 aikana Tanner ja Mannerheim tapasivat useita kertoja. Mannerheim yritti saada Tanneria puolustusmäärärahojen lisäämisen kannalle, mutta Tanner väitti, että niiden lisääminen saattaisi maan finanssit sekasortoon. Mannerheimin retoorisiin kysymyksiin Tanner esitti vastakysymyksen: ”Kuka vastuuntuntoinen mies rohkenee vakuuttaa, että valtakunnan itsenäisyys taataan uhraamalla puolustukseen vielä suurempia summia”. Tanner ilmoitti sosialidemokraattien pitävän tinkimättömänä ehtona ”kansan hyvinvoinnin ja yleisten elinehtojen kehittämistä sellaisiksi, että jokainen kansalainen katsoo ne puolustamisen arvoiseksi”.

O.V.Kuusinen oli pitänyt Moskovassa puheen, jossa ei sanallakaan mainittu Suomen ja Neuvostoliiton välistä 1932 solmittua hyökkäämättömyyssopimusta, vaan Kuusinen kertoi kiihtyvästä sodanvalmistelusta Suomessa ja Baltian maissa ja piti Suomea ”Englannin imperialismin työkenttänä”.

Epäilemättä Neuvostoliitolle oli pettymys, että Suomen sosialidemokraatit eivät liittyneet Saksan vastaiseen kansanrintamalinjaan. Neuvostoliitossa pidettiin Tanneria tähän suurimpana syypäänä, eikä siellä aivan väärässä oltu. Tannerilaisessa sosialidemokratiassa nähtiin Neuvostoliitossa kuitenkin se hyvä puoli, että se taisteli IKL:oa vastaan, jota siellä pidettiin natsilaisena – eivätkä he siinäkään ihan väärässä olleet.

Neuvostoliiton lähettiläänä Suomessa oli tuolloin Boris Stein, jolla oli merkittävä rooli myöhemmin Stalinin sanansaattajana. Steinin kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja siihen liittyi epäonnistumisen maku. Hänen seuraajaansa oli Eric Assmus, johon Tanner onnistui luomaan niin hyvät suhteet, että Assmus jopa vieraili Tannerien kotona. Assmusin ja Tannerin välejä kuitenkin viilensi Tannerin tinkimättömän kielteinen asenne kommunismia ja varsinkin suomalaisia kommunisteja kohtaan.

Vuoden 1936 alussa Tannerissa todettiin jo melko pitkälle edennyt peräsuolen syöpä, ja kuolemanuhka, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. sai Tannerin tekemään monia tilinpäätöksiä elämänsä suhteen. Hän päätti, että jos hän vielä selviää hengissä, hän käyttää hänelle suodun ajan niin tehokkaasti kuin mahdollista niiden tarkoitusperien ajamiseen, joita hän piti arvokkaimpina. Tämän jälkeen Tanner asetti aina pääpainon isänmaallisiksi käsittämilleen arvoille, kun aikaisemmin olivat olleet etusijalla sosiaalireformatoriset arvot.

Tanner oli ollut sairautensa takia poissa julkisuudesta muutaman kuukauden, eikä hän koskaan tehnyt numeroa sairaudestaan, ei edes julkistanut sen laatua.
Tannerin paluu julkisuuteen tapahtui sosialidemokraattisen puolueen XVII puoluekokouksessa 25.- 28.5.1936. Aivan ensimmäiseksi Tanner tunnusti sodan vaaran olemassaolon. ”Rauha ei ole turvattu, kun diktaatorit ovat sen uhkana”. Maan sisäistä tilannetta hän tarkasteli tyydytyksellä. Hän totesi, että maata on puolustettava, ja että aseistariisunnan esilläpito on toivotonta. Mutta ”on oltava vain puolustuslaitos, ei varustauduttava hyökkäykseen, ja on koetettava hillitä militaristien liiallista asevarustelua”.

Lähestyvien eduskuntavaalien pääkysymys oli edelleen kansanvaltaisen valtioelämän turvaaminen. Sisäpolitiikassa oli työväen ja pienviljelijäin edut saatava määrääviksi. Tanner piti luonnollisena, että hallituskokoomus muuttuisi, jos odotettu vaalivoitto saavutettaisiin. ”Olemme valmiit vastaamaan huutoomme ja vaalien tulosten niin vaatiessa ottamaan hallitusvastuun kannettavaksemme”.

Heinäkuun 1. ja 2. päivänä pidetyt vaalit toivatkin toivotun tuloksen. Sosialidemokraatit kasvattivat edustajamääräänsä jälleen ja saivat nyt 83 paikkaa. Vaalien tulos pani heti liikkeelle uuden hallituksen kaavailut.
Suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtajana Tanner oli 28.9. ensimmäisenä presidentti Svinhufvudin puheilla uuden hallituksen aikaansaamiseksi. Tanner ilmoitti selvästi, että oli saatava aikaan kokoomushallitus, jossa sosialidemokraattinen puolue olisi mukana ja joka aloittaisi uuden suuntauksen sisäpolitiikassa. ”Erotessamme olimme täysin yksimielisiä siitä, että tätä linjaa olisi nyt kuljettava”.

Mutta Svinhufvud soitti Tannerille jo tunnin kuluttua sanoen ”Kuulepas, ei siitä meidän ajatuksestamme tule sittenkään mitään. En minä voi ottaa sosialidemokraatteja hallitukseen. Tahdon ilmoittaa siitä Sinulle heti, ennen kuin ryhdyt mihinkään toimenpiteisiin”. Tanner oli ällistynyt, ja kertoo vastanneensa melko töykeästi: ”Sopiihan Sinun yrittää muodostaa hallitus jollekin toiselle pohjalle, mutta sen voin sinulle sanoa, että se hallitus ei tule pysymään kauan pystyssä”. Tanner oli kovin närkästynyt tapahtuneesta. ”Se ratkaisi, että Svinhufvudista ei tullut uudelleen presidenttiä”, hän on sanonut myöhemmin.

Kun suurin puolue sosialidemokraatit oli näin jälleen syrjäytetty syntyi Kyösti Kallion neljäs hallitus, joka istui sitten vain viisi kuukautta.

Presidentinvaalit lähestyivät, ja vaikka tiedettiin, että Tanner ei voi tulla valituksi presidentiksi, puolue käynnisti hänen puolestaan vaaliagitaation, jonka mainoksissa käytettiin mm. seuraavia luonnehdintoja: ”Väinö Tanner – mies, jolla on pohjoismaisen poliitikon kaikki erinomaiset edut: tyyni harkinta, peräänantamaton ihanteellisuus, järkkymätön oikeudenmukaisuus, laaja valistuneisuus ja monipuolinen kokemus. Köyhän kodin poika, joka omilla ansioillaan on kohonnut huomattavaan valtiolliseen asemaan. Hän on presidenttiehdokkaista ylivoimaisesti nuorin ja työkykyisin, miehuutensa korkeimmassa kohdassa. Kenelläkään muulla siihen ikään ehtineellä suomalaisella valtiomiehellä ei ole niin suurta yleismaailmallista mainetta kuin Väinö Tannerilla”.

Vaaleissa maalaisliiton ehdokkaana oli Kallio, edistyksen Ståhlberg ja kokoomuksen Svinhufvud. Maalaisliittolaiset käytännössä estivät Tannerin tulon presidentiksi jakamalla ensimmäisessä äänestyksessä äänensä siten, että Tanner tippui jatkosta. Myös sosialidemokraatit jakoivat toisessa äänestyksessä äänensä Ståhlbergin ja Kallion kesken estäen näin Svinhufvudin pääsyn viimeiselle kierrokselle.

Kallion valinta presidentiksi merkitsi uuden poliittisen ryhmityksen läpimurtoa. Se käynnisti uudelleen hallitusneuvottelut sosialidemokraattien ja maalaisliiton kesken. On selvää, että Tannerilla olisi ollut suurimmat ansiot ”punamultahallituksen” pääministeriksi, mutta maalaisliitto ei ollut halukas antamaan virkaa sosialidemokraatille.

Kallio selitti heinäkuussa 1939 Tannerille, että jos Tannerista olisi tullut pääministeri, se olisi merkinnyt maalaisliiton hajoamista. Toisaalta olisi ollut loukkaus pyytää sosialidemokraatteja maalaisliiton johtamaan hallitukseen, ja siksi pääministeriksi kolmesta edistysläisestä ehdokkaasta Ståhlbergista, Rytistä ja Cajanderista valikoitui viimeksi mainittu. Hallitukseen tuli 5 sosialidemokraattia, 5 maalaisliittolaista, 2 edistysläistä ja 1 ruotsalainen. Tannerista tuli valtiovarainministeri.


Kekkonen – presidentiksi

Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.

Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.

Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, myös Neuvostoliitosta, kuten nyt tiedetään. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä.

Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.

Vaikka Santeri Alkio oli kuollut jo 1930, hänen nimeensä vannottiin yhä Maalaisliiton aatteellisesta perinnöstä puhuttaessa. Kekkosen vaaliorganisaatio teki kaikkensa saadakseen nuo perinnönvaalijat taakseen. Kekkonen rupesi esiintymään tilaisuuksissa, joita hän oli aikaisemmin vierastanut ja pitämään niissä sellaisia puheita, joita häneltä ei ollut aikaisemmin kuultu. Mainos Matti Oy rupesi jopa kannattamaan MNL:n suvijuhlilla Laihialla virinnyttä Alkion patsashanketta, mutta sai nuivan vastaanoton hankkeen puuhamiehiltä. MNL:n kymmenvuotisjuhlatoimikuntaan kuuluneet Paavo Alkio, Lars Björkenheim, Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo ja E.M.Tarkkanen olivat kaavailleet juhlapuhujaksi puheenjohtaja V.J.Sukselaista tai MNL:n entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista. Kun kävi ilmi, että juhlapuhujaksi tulee Kekkonen, he erosivat toimikunnasta.

Kun Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli kääntynyt presidenttiasiassa Kekkosen kannattajaksi kirjoitti Lahdensuo hänelle: ”Täytyykö päätellä, että sinä näin olet harkinnut ja hyväksynyt kekkoslaisen moraalin, vieläpä asettunut sitä suojelemaan? Katsos, sekin on mahdollista, että karvaaksi totuudeksi jää: minkä Alkio rakensi, sen Leinonen löi hajalle.”

Maalaisliiton oikeistovoimat – aikaisemmin muiden ”alkiolaisten” tavoin puolueensa radikaaliin vasemmistoon aiemmin luettu Kalliokoskikin kuului nyt niihin – yrittivät vielä katkaista Kekkosen kuningastien. Tietoa hotelli Kämpin kabinettitiloissa tapahtuneesta Kekkosen ja Ranskan lähettiläämme Tauno Jalannin tappelusta levitettiin laajalle. Samoin levitettiin ahkerasti tietoa Kekkosen juopottelusta ja naisseikkailuista, joista leskirouva Anne-Marie Snellmanin kanssa kauan jatkunutta suhdetta pidettiin maalle vaarallisena siksi, että tuon amerikkalaisen Associated Press- tietotoimiston edustajana Suomessa toimivan naisen uskottiin oleva kansainvälinen vakooja. Viktor Vladimirovkin ilmaisee muistelmissaan Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin muhinoinnin ”tietyssä määrin huolestuttaneen neuvostoliiton turvallisuuspalvelua”.

Kalliokosken kannattajat uskoivat ehdokkaansa olevan vahvoilla Kekkosta vastaan. Mielipidemittaukset – joita jo tuolloin hieman harrastettiin – osoittivat moraaliltaan nuhteettomalla Kalliokoskella olevan Maalaisliitossa suuremman kannatuksen kuin Kekkosella. Kalliokosken mahdollisuuksia pidettiin hyvinä siksikin, että tältä puuttuivat vihamiehet, joita Kekkosella riitti sekä omissa että muiden joukoissa. Maalaisliiton johtomiehistä mm. Tarkkanen ja Isohanni olivat täysin vakuuttuneita, että Kekkonen ei selviydy voittajaksi ehdokasasettelussa, ja he totesivat, että ”Maalaisliiton puhdistustoiminta alkaa presidentinvaalien jälkeen”.

Mutta Kalliokosken tukijoukkojen toiminta oli aatteellisuudessaan harrastelijamaista Kekkosen tukijoukkojen toimintaan verrattuna. Heiltä puuttui osaavia ihmisiä, mutta myös rahaa. Taitavat Korsimo ja Vilkuna operoivat asioita niin, että syksyllä 1955 Kekkonen oli Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas, vaikka soraääniä mm. Kalliokosken puolesta kuului yhä. Kun Maalaisliitto sitten valitsi maakunnissa presidentin valitsijamiehiä, tuohon joukkoon kuului Pohjois-Karjalassa myös sodanaikainen ministeri Antti Kukkonen, mutta hän ei suostunut sitoutumaan siihen, että hän äänestäisi Kekkosta valitsijamiesten kokouksessa. Etelä-Hämeen piirijärjestö halusi lähettää ehdokkaat vaaleihin pelkästään Maalaisliiton vaaliliittona, mutta Korsimo sai kutsutuksi koolle uuden piirikokouksen, joka Korsimon tiukassa valvonnassa rupesi asettamaan ehdokkaita Urho Kekkosen vaaliliitolle.

Kekkosen valinta oli loppuun saakka enemmän kuin epävarma. Vanha Paasikivi oli saatu houkutelluksi vielä mukaan. Sosialidemokraatit olivat varautuneet siihen, että heidän oma ehdokkaansa Fagerholm ei pääsisi toiselle kierrokselle, jolla olisivat vastakkain Kekkonen ja Paasikivi, ja he äänestäisivät Paasikiven vielä kerran presidentiksi. Mutta kommunistit olivat saaneet Moskovasta käskyn jakaa äänensä Kekkosen ja Fagerholmin kesken, jotta Paasikivi tippuisi, kertoo mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Ja juoni onnistui. Toiselle kierrokselle menivät Fagerholm ja Kekkonen.

Ja loppu on tunnettua historiaa. Kekkonen voitti vaalien toisessa äänestyksessä Fagerholmin äänin 151-149. Ennakkoasetelmat edellyttivät Fagerholmille yhtä niukkaa voittoa. Yhä arvuutellaan, kuka tuo Kekkosta äänestänyt luopio demarileirissä oli ja miksi hän niin äänesti. Nimiäkin on mainittu. Yhtenä ”ehdokkaana” on tuotu esiin asevelisosialisti Penna Tervo, joka kuoli auto-onnettomuudessa melko pian vaalien jälkeen. Mielenkiintoisimman spekulaation on esittänyt asiaa tutkinut Ilkka Hakalehto. Hänen mukaansa tutkimuksellisesti on avoin sekin mahdollisuus, että ”petturi” olisi ollut Tanner, joka ei arvostanut Fagerholmia ehkä senkään vertaa kuin Kekkosta. Luopioita on saattanut olla useampikin, sillä on arveltu eräiden nimiltä mainittujen maalaisliittolaisten äänestäneen vastaavasti Fagerholmia. Eipähän tuo arvoitus taida koskaan selvitä ja lieneekö tuolla enää niin väliäkään.

Tanner – tyyntä myrskyn edellä

Suomen valtiollisen politiikan yleinen linja oli Kivimäen hallituksen aikana muotoutunut tavalla, jolle Tanner ja sosialidemokraatit olivat antaneet hyväksymisensä. Kivimäen hallituksen tukiryhmänä he itse olivat olleet sitä määräämässä.

Siirtymisellä Cajanderin johtamaan ”punamultaan” oli suuri kokonaisvaikutus poliittisessa elämässä. Kahden keskeisen puolueen yhteisellä hallituksella oli suuri arvovalta. Tannerin julkisessa elämässä alkoi uusi kausi. Hän oli nyt virallisen hallitusvallan edustaja. Tannerin asema korostui siitä, että häntä täytyi pitää uuden sisäpoliittisen tilanteen keskeisimpänä arkkitehtinä, sen ”isänä”. Tannerin tavoite sellaisen hallituspolitiikan luomiseksi, jossa puna-valkoisen raja ylitettäisiin, oli nyt saavutettu.

Suuri osa siitä voimasta, tahdosta ja hillitystä itsetietoisuudesta, joka huokui ministeri Tannerista, rakentui siitä tunnosta, että hänen nimensä oli nyt lähtemättömästi liitetty aikakauteen. Tosiasiassa Tanner oli paljon enemmän kuin ministeri. Hallituksen muodostaminen olisi kaikella kohtuudella kuulunut Tannerille, ellei olisi ollut olemassa syitä, joista edellä oli puhetta. Tanner ei kuitenkaan näytä olleen katkera hallituksen syntytavasta.

Tannerin ensimmäisiä suuria tehtäviä valtiovarainministerinä oli vuoden 1938 talousarvion valmistaminen. Siinä hän ajoi verotuskysymystä siihen suuntaan, että välillisistä veroista siirryttäisiin laajemmin välittömiin veroihin. Ennen sotaa Tanner ehti valmistaa kolme budjettia. Tannerin budjetit eivät olleet ”sosialidemokraattisia” muussa mielessä kuin siinä, että niissä oli lisätty sosiaalimenoja puolueen yleisen tavoiteohjelman hengessä. Kaikessa oleellisessa Tanner oli lojaali perinteistä budjettipolitiikkaa ja hallitusohjelmaa kohtaan.

Sosialidemokraattien ja Tannerin suhtautuminen maanpuolustukseen on yhä historiantutkimuksemme ongelmia. Tanner eri perusteista käsin oli pienempien puolustuskulujen kannalla kuin oikeisto, ja se saattoi olla epäviisasta ja virheellistäkin, mutta ei epäeettistä, ts. epäisänmaallista. Voitaneen sanoa, että vasemmisto ei katsonut idästä tulevaa sodan vaaraa samalla tavalla mahdolliseksi kuin oikeisto. Neuvostoliiton ei uskottu olevan sotilaallisesti tai materiaalisestikaan valmis sotaan, jossa sille voisi käydä huonosti. Sanoihan Tanner vielä kesällä 1939, että ”eivät Venäjän johtajat voi olla niin hulluja, että aloittaisivat sodan”.

Joka tapauksessa jo perushankintojen edellyttämä puolustusmenojen kasvu oli meillä suuri, mutta ei lainkaan riittävä esim. Mannerheimin mielestä, ja pianhan se nähtiin, että Mannerheim oli ollut oikeassa, kun monille talvisotaan joutuneelle sotilaallemme ei voitu antaa muuta sotilasasustetta kuin kokardi. Jonkinlainen ase sentään jokaiselle saatiin, mutta paino on tässäkin sanalla ”jonkinlainen”.

Vaikka Kallio oli sanonut IKL:n Annalalle, että hallitus ei vaatisi IKL:n lakkauttamista, sisäministeriksi tullut Kekkonen oli jo maalaisliiton puoluekokouksessa 1936 vaatinut sitä. Syksyllä 1937 Kekkonen keräsi työryhmän IKL:n vastaisen aineiston kokoamiseksi, mutta työryhmä päätyi erimieliseen esitykseen. Hallituksen iltakoulu marraskuussa 1938 käsitteli asiaa kolme tuntia. Päätös IKL:n toiminnan kieltämisestä annettiin aamulla 22.11.38.

Tanner ja Kekkonen olivat tässä ja monessa muussakin asiassa hyvin yksimielisiä. Heidän suhteensa noina aikoina olivat niin läheiset, että ne ulottuivat perheiden keskeiseen seurusteluun saakka.

Vaikka IKL:n lakkautus meni läpi eduskunnassa, se kariutui siihen, että asia oli saatettava oikeuden vahvistettavaksi ja Helsingin raastuvanoikeus asian käsiteltyään päätti 29.11.38, että IKL:ää ei kielletä. Se oli raskas isku hallitukselle. Kuten tunnettua IKL:n lakkauttaminen jäi talvisodan ja sen jälkeisen kehityksen takia toteuttamatta. On selvää, että IKL:n lakkauttamispyrkimykset koettiin Saksassa kielteisesti. IKL:n johtaja Salmiala oli käynyt Saksassa kesäkuussa 1938 ja hänelle oli annettu viesti Mannerheimille ilmoitettavaksi, että ennen vuoden 1939 loppua Euroopassa on sota, ja Neuvostoliitto todennäköisesti hyökkää Suomeen, mutta Saksa on valmis koko voimallaan tukemaan Suomea.

Moskovassa 23.8.1939 solmitussa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen aikanaan salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi Baltian maiden tavoin kuitenkin jätettiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi. Saksahan teki niin kuin halusi, sillä se oli näyttänyt voimansa jo syyskuussa 1938, jolloin se oli Münchenin sopimuksella nöyryyttänyt länsivaltoja.

Tannerkin joutui sopeutumaan asiain kulkuun. Hallitus joutui marraskuussa 1938 erottamaan ulkoministeri Holstin, joka tunnettiin anglofiilinä ja kiihkeästi Hitler-vastaisena sekä Tannerin tavoin Kansainliiton puolustajana. Tanner joutui puolustelemaan myös ”omilleen” eli sosialidemokraateille hallituksen tekemisiä. Puolustusmäärärahojen korotuksia hän puolusti sillä perusteella, että puolustusmenot olisivat kaikkea diktatuuria vastaan.

Neuvostoliitto ryhtyi ensimmäiseen yritykseensä Suomen kohdalla pian Itävallan Saksaan liittämisen jälkeen. Lähetystösihteeri Boris Jartsev otti 14.4.38 yhteyttä ulkoministeri Holstiin keskustellakseen Neuvostoliiton turvallisuustarpeista Suomen suunnalla. Holsti oli kuitenkin lähdössä lomalle, ja niin keskustelut jäivät aluksi pääministeri Cajanderin hoitoon. Cajander ei edes ilmoittanut asiasta presidentille, jonka terveys oli horjuva. Cajander selosti Tannerille omia ja jo Holstinkin käymiä keskusteluja, ja sitten neuvottelut siirtyivät Tannerin hoidettaviksi.

Tanner ja Jartsev tapasivat peräti kuusi kertaa. Tanner yritti kääntää neuvotteluja taloudellisiin kysymyksiin, mutta Jartsev Moskovasta saamiensa ohjeiden mukaisesti pysyi vain politiikassa ja esitti neuvottelujen aloittamista Moskovassa. Tanner piti Helsinkiä parempana neuvottelupaikkana, vakuutti Jarteville, että Suomi piti kiinni ”pohjoismaisesta puolueettomuudesta”, eikä sallisi alueellisen koskemattomuutensa loukkausta miltään taholta. Mikään suurvalta ei siis saisi Suomesta jalansijaa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvotteluissa Jartsev oli tehnyt ehdotuksen joko puolustussopimuksesta tai Suomen kirjallisesta sitoumuksesta torjua mahdolliset hyökkäykset ja ottaa vastaan Neuvostoliiton sotilasapua. Neuvottelut eivät lopultakaan johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Hallitus ei katsonut suursodan vaaraa merkittäväksi, vielä vähemmän sen ulottumista Pohjolaan, vaikka Mannerheim syyskuussa Neuvostoliiton laivaston liikkeistä epäluuloisena vaati hallitukselta Ahvenanmaan sotilaallista turvaamista. Elettiin juuri Hitlerin ja länsivaltain kriisiä, joka sitten 29.9. laukesi Münchenin sopimukseen.

Mielenkiintoisen ja tärkeän lisän Tannerin poliittiseen rooliin antaa hänen kirjeenvaihtonsa Kallion ja Paasikiven kanssa. Kallio joutuu puhumaan ”heikoista sieluista” puolueessaan. Tanner puolestaan kirjeessään 17.7. toteaa, että ”En uskonut maalaisliiton ryhmää niin hajanaiseksi ja oikeiston arvostelua niin arkailevaksi kuin mitä tapahtumat ovat osoittaneet.

Mannerheimin kanssa Tannerilla on jatkuva erimielisyys varustautumisen tarpeista, ja hän on perin ärsyyntynyt Mannerheimin vaatimuksiin ja uhkailuihin. Hän valittaa Mannerheimin käyttäytymistä Paasikivellekin.
Paasikivi puolusti voimakkaasti Mannerheimia. ”On Jumalan onni, että Mannerheim on vielä sellaisissa voimissa, että voi johtaa puolustuslaitoksen kehittämistä. Sinä sanot Mannerheimin kadottaneen hermonsa. Mannerheim on kaikissa suurissa asioissa samalla kannalla kuin Sinä ja minä. Hän on monituisissa keskusteluissa alituisesti huomauttanut, että meidän on saatava suhteemme Venäjään parannetuiksi. Vielä hän tahtoo olemaan Saksaan nähden varovaisia. Hän luulee tulevassa sodassa suuremmat mahdollisuudet olevan siihen, että Saksa sen sodan häviää. Minä luulen, että Mannerheim vanhana sotilaana osaa arvostella asioita realistisemmin kuin siviilipoliitikot, sellaiset kuin Sinä ja minä”.

Kannattaa huomata, että jo tuolloin, kesällä 1939 Mannerheim arvioi, että Saksa tulee lopulta häviämään sodan, ja että Paasikivi arvosti vanhan sotilaan realistisuutta korkeammalle kuin parhaimpienkaan poliitikkojen!


Kekkonen – valta täydellisesti haltuun vaikeuksienkin kautta

Kun Urho Kekkonen oli päässyt presidentiksi äärimmäisen niukalla voitolla Fagerholmista, hänen asemansa ei ollut mitenkään vahva, pikemmin päinvastoin. Samoihin aikoihin tapahtui asioita, joista Kekkosen kannattajat yrittivät saada myötätuulta suosikkinsa purjeisiin, mutta tapahtui myös asioita, jotka puhalsivat vastaisesti.

Neuvostoliitto oli palauttanut 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen meille jo runsaan 10 vuoden jälkeen tammikuussa 1956. Kekkosen kannattajat selittivät sen Kekkosen ansioksi, huomenlahjaksi uudelle presidentille. Uskottavampaa olisi ollut pitää sitä läksiäislahjana Paasikivelle, millaiseksi Neuvostoliittokin antoi sen ymmärtää. Tosiasiassa NL luopui Porkkalasta, kun sotilaallinen painopiste Itämerellä oli siirtynyt meren eteläosiin ja Tanskan salmiin ja aseteknologian kehityksen myötä se kävi tarpeettomaksi myös Suomenlahden sulkemiseksi. Oli aivan liian kallista pitää 40 000 miehen tukikohtaa hankalien huoltoyhteyksien päässä vain ”lipunnäyttönä”.

Todellisemman ja varsinkin työväen tunteita ilmaisevan ”huomenlahjan” Kekkonen kuitenkin sai. Välittömästi presidentinvaalin jälkeen alkoi nimittäin hänen alkutaivaltaan kuten myös kansalaisten elämää koetellut yleislakko.

Presidenttiytensä alkuaikoina Kekkonen oli kotimaassa kahden tulen välissä. Arvostelua tuli oikealta ja vasemmalta. Kekkosen neuvostomyönteisyyttä arvosteltiin varsin räväkästi; tuolloin vielä uskallettiin niin tehdä, muutamia vuosia myöhemmin se ei olisi tullut kysymykseenkään. Työmarkkinat pysyivät levottomina ja lakot toistuivat. Työttömyys ei kuitenkaan suuremmin vaivannut. Melko alkukantainen teollisuus oli hyvin työvoimavaltaista, virastoissa sekä kaupan ja muiden palvelujen piirissä oli nykyistä paljon enemmän työpaikkoja. Maaseutua pidettiin asuttuna tukemalla sodan jälkeen asutustilojen myötä syntynyttä pientilavaltaista maataloutta tukiaisilla, ja metsätyöt tarjosivat työtä maaseudun tilattomalle väestölle.

Silti työtä ei riittänyt kotiseudulla kaikille ja alkoi muuttoliike asutuskeskuksiin. Myös pian massiiviseksi muuttunut muutto Ruotsiin käynnistyi. Tällaisen maan kannalta kielteisen kehityksen suunnan muuttamiseksi Kekkosella enempää kuin muillakaan ei ollut keinoja. Ruotsia voimmekin kiittää siitä, ettei tuolloin syntynyt joukkotyöttömyyttä.

Kekkosella riitti edelleen muitakin vaikeuksia sisäpolitiikassa. Kekkosen ja Maalaisliiton toisen vahvan miehen Veikko Vennamon välit olivat jo aiemmin kärjistyneet heidän maatalouspoliittisten näkemystensä eroavuudesta. Kekkonen ja Korsimo kannattivat tehomaataloutta ja suurempien tilojen tukemista, Vennamo ajoi pientilavaltaisuutta ja pienten tilojen tukemista. Vennamo nimitti Kekkosen-Korsimon linjaa ”talonpojan tappolinjaksi. Välit katkesivat lopullisesti, ja Vennamo perusti oman puolueensa Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka sitten vuonna 1966 muuttui Suomen Maaseudun Puolueeksi.

Ulkopolitiikka sen sijaan oli alusta alkaen paremmin Kekkosen hallinnassa, ja hän ohjasi sen entistä tiukemmin Neuvostoliiton vanaveteen. Pian se alkoi saada muotoja, joita saksalaisten lanseeraaman ”finlandisierung”-termin mukaan ruvettiin kutsumaan suomettumiseksi. Tosin Saksassa enempää kuin muuallakaan länsimaissa ei ymmärretty sitä, että 1948 Neuvostoliiton kanssa pakosta solmittu YYA-sopimus sitoi suuresti meidän ulkopolitiikkaamme. Emme kuitenkaan olleet joutuneet samaan asemaan kuin ns. itäblokin maat, joihin kuului myös Tsekkoslovakia, jonka tien Hertta Kuusinen ilmoitti olevan myös meidän tiemme. Tämän tienhän ns. asevelisosialistit sitten katkaisivat siten kuin täällä on aikaisemmin kerrottu.

Paasikivi oli siis sanonut, että ”Rauhan ja hyvien suhteiden ylläpitämiseksi meidän on pakko antaa venäläisille periksi monissa asioissa, mutta niin vähän kuin mahdollista eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Pian alettiin huomata, että Kekkosen asenne oli myöntyvämpi. Myös nähtiin, että Kekkonen hoiti neuvostoyhteyksiään NKP:n ja ulkomaantiedusteluelimen KGP:n kautta, kun Paasikivi piti tärkeänä, että yhteydet olisivat virallisten valtioelinten tasolla.

Tätä pidettiin varallisena maallemme. Tällainen ajattelu ja Kekkosen politiikan arvostelu oli erityisen voimakasta sosialidemokraattisessa puolueessa. Demarit uskalsivat arvostella myös Neuvostoliittoa. Heinäkuussa 1956 Oslossa pitämässään puheessa sotasyyllisyysvankeudesta vapautunut Väinö Tanner lausui, että ”Stalinin Neuvostoliitossa kokema tuomio merkitsi itsessään myös Suomeen 1939 kohdistetun hyökkäyksen tuomitsemisen”. Johtopäätöksenä hän esitti, että tuolloin alkaneen tapahtumaketjun päätökseksi Suomelta riistetyt alueet olisi nyt palautettava. Kekkonen pani ulkoministeri Törngrenin valittamaan Neuvostoliiton lähettiläs Lebedeville Tannerin puheita. Selvää on, että Kekkosen pistetili Neuvostoliiton silmissä taas kasvoi! Tannerin pistetili kasvoi suomalaisten silmissä.

Kekkosen presidentinvaalikampanjassa oli selvästi vihjailtu, että me saamme Karjalan takaisin, jos Kekkonen valitaan. Kekkonen joutui tästä vielä usein kiusalliseen välikäteen. Kun karjalaiset olivat ottaneet Kekkoseen yhteyksiä koettaen saada tätä ottamaan Karjalan palauttamisen esille neuvostoliittolaisten kanssa, Kekkosen oli pakko toimia jotenkin. Hän menetteli ominaisella tavallaan juonisti. Ottaessaan kesällä 1956 vastaan suurlähettiläs Lebedevin Kekkonen ”paljasti” tälle luottamuksellisesti, että sosialidemokraattien taholta esitetään edelleen vaatimuksia Karjalan palauttamisesta. Lebedev ilmoitti ykskantaan, että ”Neuvostoliiton johdon mielestä valtioittemme väliset rajat on lopullisesti ratkaistu vuoden 1947 rauhansopimuksella”. Kekkonen tyytyi tähän ja lupasi kirjoittaa Maakansaan nimettömän artikkelin, jossa hän vaatisi Karjala-keskustelun lopettamista. ”Sen jälkeen”, hän lisäsi Lebedevin mukaan ”olisi toivottavaa, että neuvostolehdistökin siitä kirjoittaisi”.

Kekkosen lupaama kannanotto ilmestyi Maakansan pääkirjoituspalstalla 11.7.1956. Moskova reagoi hallituksen äänenkannattajan Izvestijan suulla päivää myöhemmin. Kekkonen joutui vielä monta kertaa, mm. Vorośilovin kesällä 1957 Suomen tekemän vierailun edellä järjestetyn siirtoväen kokouksen tiimoilta, valamaan kylmää vettä karjalaisten niskaan, ja vaati taitoa tehdä se niin, että vaalikampanjassa sanottua ei olisi pidetty bluffina.

Neuvostoliittolaisten tarkkailijoiden mielestä Kekkonen ei vielä ensimmäisellä presidenttikaudellaan ollut isäntä talossaan. Heidän huomionsa kiintyi Neuvostoliittoon kielteisesti suhtautuviin lehtiartikkeleihin ja kirjoihin. Erityinen huomio kiinnitettiin Väinö Linnan romaaniin ”Tuntematon sotilas” ja Edwin Laineen sen pohjalta tekemään elokuvaan. Suurlähetystöneuvos Loginov raportoi Moskovaan, että elokuvassa ei ollut sitäkään vähää antimilitarismia, mitä kirjassa voitiin nähdä. Loginov esitti esimiehilleen, että ”Kekkoselle pitäisi sanoa jossain muodossa, että ottaen huomioon Suomen ja Neuvostoliiton hyvät suhteet ja Paasikiven äskeisen matkan Neuvostoliittoon filmiä ei olisi sopiva esittää”. Ei ole tietoa, esitettiinkö tätä Kekkoselle, vai kaikuiko esitys kuuroille korville, mutta filmiä ei koskaan kielletty, vaan päinvastoin, jo vuonna 1957 sitä näytettiin ”opetuselokuvana” varuskunnissa.

Sen sijaan vuonna 1958 ilmestyneet Yrjö Leinon muistelmat ”Kommunisti sisäministerinä” takavarikoitiin juuri painosta kauppoihin tulleena ja hävitettiin ennen kuin niitä oli ehditty myydä ollenkaan. Operaation takana oli itse Urho Kekkonen Neuvostoliiton käskystä. Ilkka Herlinin mukaan Kekkonen piti kirjaa sosialidemokraattien virittämänä sisäpoliittisena juonena. Näin sanoessaan hän avoimesti myönsi Neuvostoliiton sekaantumisen Suomen sisäpolitiikkaan. Kuriositeettina mainittakoon, että kirjan teknisenä toimittajana kustannusyhtiö Tammessa oli toimitusvirkailija Kalevi Sorsa, jolle tämä episodi luettiin myöhemmin hänen poliitikkokaudellaan kauan raskauttavaksi nuoruudenhairahdukseksi!

Kun Kekkonen ei voinut taivuttaa puolueita ja eduskuntaa tahtonsa ja Neuvostoliiton tahdon mukaiseen asentoon, hän oli vuonna 1958 joutunut nimittämään Fagerholmin III hallituksena sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Sen nimityspuheensa päätteeksi hän totesi tuon ”tämä oli elämäni huonoin puhe, mutta minä itse en sitä kirjoittanut”. Kun uuden hallituksen kokoonpanosta mykistynyt Neuvostoliiton suurlähettiläs pyysi neljä päivää myöhemmin Kekkosen selitystä, Kekkonen sanoi tälle pesevänsä kätensä hallituksen muodostamisesta, mutta myöntävänsä, ettei hän ollut kyennyt hallitsemaan tilannetta. Hän oli kuitenkin lohduttanut suurlähettiläs Lebedeviä, että ”tämä hallitus tulee olemaan vallassa vain siihen saakka, kun se todistaa oman kestämättömyytensä”.

Ja pianhan hallitus ”todisti kestämättömyytensä”. Suomen ja NL:n suhteissa tapahtui pian tuon jälkeen viilentyminen, ns. yöpakkaset. Ne olivat alusta loppuun saakka NKP:n ja UKK:n suunnittelemat ja operoimat, sen todistaa vakuuttavasti mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Fagerholmin hallitus joutui tietenkin eroamaan. ”Yöpakkasten” päättymistä mainostettiin Kekkosen diplomatian taidonnäytteenä, mutta melko monella oli oikea käsitys niiden laadusta. Varsinkin demarit ja kokoomuslaiset olivat vakuuttuneita, että ”yöpakkaset” olivat Kekkosen tilaustyö. Joka ei usko Rautkallion todistelun lukekoon Viktor Vladimirovin muistelmat; niistäkin käy ilmi, että kriisi ja sen lopputulos oli juonittu yhdessä Neuvostoliiton johtajien kanssa.

Fagerholmin hallituksen erottua maalaisliiton V.J.Sukselainen muodosti tammikuussa 1959 hallituksen, jossa maalaisliittolaisten lisäksi oli vain yksi ruotsalaisten edustaja ja yksi ammattiministeri. Tämä hallitus sai istua tuolloin poikkeuksellisen pitkän ajan aina heinäkuuhun 1961 saakka. Olisi istunut pitempäänkin, ellei Kekkonen olisi ruvennut näkemään Sukselaista kilpailijanaan, eikä aivan aiheetta. Sukselaisen presidenttiehdokkuudesta oli kaavailuja maalaisliittolaistenkin keskuudessa, ja siellä tiedettiin, että Kekkosen pudottamiseen tähtäävälle hankkeelle tulisi tukea sekä oikealta että vasemmalta. Mutta kuin tilauksena Kekkoselle hovioikeus langetti Kansaneläkelaitoksen johtajana toimineelle Sukselaiselle kesäkuussa 1961 sakkotuomion virkavirheistä asuntorakentamisessa ns. Kätilöopiston jutussa. Sukselainen sai lähteä ja Martti Miettunen muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Tuo Kätilöopiston juttu oli Sukselaisen poliittisen uran loppu, mutta samassa jutussa sakkotuomion saaneen TPSL:n Aarre Simosen Kekkonen nimitti 1966 oikeusministeriksi Paasion kansanrintamahallitukseen!

Sukselainen ei ollut enää käytettävissä, mutta Kekkosen vastaisten voimien tarkoituksena säilyi edelleen syrjäyttää Kekkonen vuoden 1962 vaaleissa. Ehdokkaaksi siihen tarkoitukseen valittiin nuhteettomana tunnettu korkeimman oikeuden eläkkeellä oleva presidentti Olavi Honka. Tuon ”Honka-liiton” vetäjänä toimi SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Myös Maalaisliitossa oli edelleen voimissaan vanhakantainen alkiolainen ryhmä, joka näki Kekkosen politiikan maalle entistä vaarallisempana. He päättivät yhtyä tuohon Honka-liittoon maan pahemmalta pelastaakseen. Sukselaista ehdokkaakseen ajatelleet ja Viljami Kalliokoskea aikanaan tukeneet maalaisliiton johtomiehet – Sukselainen ja Kalliokoski pysyttelivät sivussa – mutta työskentelivät asian puolesta ja pitkäaikainen maalaisliiton kansanedustaja Hilja Väänänen ilmaisi eduskunnassakin avoimesti ilonsa Honka-liiton johdosta.

Mutta liitto ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle. Väritön ja poliitikkona kokematon Honka ei ollut oikein uskottava vastaehdokas Kekkoselle eikä saanut joukkoja innostumaan. Myös hankkeen alulle panneen SDP:n rivijäsenten keskuudessa häntä vieroksuttiin. Lopullinen niitti hankkeelle tuli, kun Kekkonen sai Neuvostoliiton tuella, ns. ”Novosibirskin lavastuksella” Hongan ilmoittamaan luopuvansa ehdokkuudestaan. Hannu Rautkallion vuonna 1992 julkaistut nootin taustaselvitykset avaavat noottikriisin solmuja, joiden sitojiksi osoittautuvat korkeat suomalais-neuvostoliittolaistahot. Rautkallion esiin kaivamat dokumentit ovat kiistatta todistusvoimaisia. Kekkonen toimitti Neuvostoliiton johdolle jo puolitoista vuotta ennen ensimmäisen kautensa päättymistä muistion, jonka ydin oli virassa pysyminen. Viivytyksittä Kremlissä ryhdyttiinkin UKK:n haluamiin toimiin.

Noottikriisi eli ”Novosibirskin lavastus” siis johti tunnettuun tulokseen. Nyt vaaleissa oli vain yksi varteenotettava ehdokas, Kekkonen, joka tuli valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä suurella äänten enemmistöllä (199 ääntä 300:sta) valituksi. Näin oli Kekkonen saanut vallan entistä lujemmin haltuunsa, ja tästä alkoi hänen 20 vuotta jatkunut ehdottoman yksinvallan kautensa.

Tanner – välirauhan aika ja jatkosodan alkupuoli

Tanner jatkoi Rytin uudessa hallituksessa, joka nimitettiin 27.3.1940, nyt kansanhuoltoministerinä. Ministeriö oli tuossa tilanteessa yksi tärkeimmistä, eikä helpoimpia ministerille.

Suomi ei talvisodan jälkeen missään mielessä palannut varsinaiseen rauhantilaan. Suursota jatkui, ja sen ensimmäiset uudet käänteet koettiin, kun Tanska ja Norja 8.4. alkaen joutuivat Saksan miehitykseen. Saksan hyökkäys lännessä alkoi 10.5. Se merkitsi uusien suurien käänteiden ilmenemistä. Pari viikkoa myöhemmin Suomeen perustettiin Suomi-Neuvostoliitto-seura Mauri Ryömän johdolla. Tannerin puheiden sävy muuttui selvästi. Hän luonnehti uutta SN-seuraa ”viidenneksi kolonnaksi, joka on murskattava”.

Saksan ja Neuvostoliiton liitto oli talvisodan ajan ollut tosiasia, mutta samalla se oli kuin paha uni, johon ei millään tahdottu uskoa. Oli koko ajan vallalla ajatus, että tämä ei voi olla lopullista. Saksan Venäjään kohdistuvia sotasuunnitelmia pidettiin miltei varmana.

Talvisota toi mukanaan kaksi merkittävää sisäpoliittista sovinnonaskelta: ns. ”tammikuun kihlauksen” 23.1.40, jossa ammattiyhdistysliike työnantajien taholta ensi kerran tunnustettiin viralliseksi neuvottelukumppaniksi ja suojeluskuntasopimuksen 16.2.40, jossa Sk-järjestön ja SDP:n antamilla selityksillä sosialidemokraattien liittyminen suojeluskuntiin tehtiin mahdolliseksi. ”Tammikuun kihlaus” sai alkunsa Fagerholmin kirjoittamasta artikkelista, mutta Tanner oli mukana neuvottelemassa suojeluskuntasopimusta.

Tannerin toiminta SN-seuraa vastaan johti Neuvostoliiton voimakkaaseen reaktioon. Molotov pyysi Suomen lähettiläs Paasikiven puheilleen ja oli tiukkana: ”Tanner vastustaa Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyden seuran toimintaa. Minkä tähden hän niin tekee? Tanner ei tahdo hyviä suhteita Neuvostoliiton ja Suomen välille. Niin kauan, kuin herra Tanner on Suomen hallituksessa, vieläpä niin tärkeällä paikalla kuin kansanhuoltoministerinä, eivät Neuvostoliiton ja Suomen välit tule hyviksi, ja tuskin tulee maidemme välisestä kaupastakaan tuloksia”.

Paasikivi sanoi, että ministerin erottaminen ei ole hänen asiansa, ja vakuutti, että Tanner kyllä kannattaa hyviä suhteita maiden välillä. ”Tunnen Tannerin hyvin, sillä meidän ystävyytemme on 40 vuotta vanha”. Molotov ei muuttanut mielipidettään, sillä kysymys itse asiassa oli nytkin siitä, että Tanner oli sosialidemokraattisena työväen johtajana Neuvostoliiton johdon silmissä vallankumouksen pettänyt luopio. Molotov päätti keskustelun: ”Niin kauan kuin Tanner on hallituksessa, ei tule mitään hyvien suhteiden aikaansaamisessa maidemme välillä”. Tanner oli hyvin tietoinen siitä, mitä Moskovassa hänestä ajateltiin, ja hänellä oli eropäätös jo valmiina asian tultua hallitukseen Paasikiven tuotua terveisensä. Virallisesti ero tapahtui 15.8. Tannerin seuraajaksi tuli Toivo Salmio Elannosta.

Presidentti Kallion terveys oli ollut horjuva jo pitempään. Hän sai pyynnöstään eron virastaan marraskuussa 1940, ja hän kuoli 19.12. Hänen dramaattinen kuolemansa Mannerheimin käsivarsille Helsingin rautatieasemalla ollessaan lähdössä jouluksi kotiinsa Nivalaan puhutteli syvästi suomalaisia.

Presidenttikysymystä oli jouduttu harkitsemaan jo viikkokausia ennen kuin tultiin vaaleihin. Pohdittiin, kuka olisi Saksalle mieluisin. Ehdokkaina Saksan lähettiläälle v. Blücherille mainittiin ainakin Svinhufvud, Mannerheim, Ryti, Kivimäki ja Paasikivi. Vaikka SDP asetti ehdokkaakseen Tannerin, tämä itse luopui pian ehdokkuudestaan Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi. Hakalehto on tutkimuksessaan tullut siihen tulokseen, että Tannerilla olisi yli puoluerajojen ulottuneen kannatuksensa vuoksi ollut varteenotettavat mahdollisuudet tulla valituksi.

Rytin tultua presidentiksi jouduttiin muodostamaan uusi hallitus. Tanner tai sosialidemokraatit eivät näytä esittäneen mitään vaatimuksia dominoivasta asemasta. Tannerin vapaaehtoinen pysyttäytyminen taka-alalla viittaa voimakkaasti hänen tietoisuuteensa siitä, että valtakunnassa vallitsi poikkeuksellinen yleistilanne.

Tannerin täyttäessä 60 vuotta 12.3.1941 jo heti klo 24.00 jälkeen kävi Elannon laulukuoro ja torvisoittokunta esittämässä tervehdyksensä päivänsankarille. Arvovaltaisin onnittelija oli presidentti Ryti, joka kävi Tannerin luona klo 11.00. Tanneria lähellä olevien järjestöjen ja taloudellisten yhtymien onnittelijavirta täytti päivän. Suomesta ja ulkomailta saapui noin 600 sähkettä. Suurilla kansalaispäivällisillä Elannon juhlahuoneistossa jatkui puheiden virta. Tanneria ihmisenä luonnehti ensiksi pääministeri Rangell. Tannerin elämäntyön suureksi arvostajaksi osoittautui myös urho Kekkonen onnittelukirjoituksellaan Helsingin Sanomissa.

Tanner tuki vakaumuksellisesti sitä politiikkaa, mitä Ryti edusti ja hänen hallituksensa noudatti. Tannerin pysytteleminen syrjässä ei ollut ainoastaan ulkopoliittinen välttämättömyys, vaan myös sisäpoliittisesti hyvin edullista, kun hän puolueensa johtohenkilönä ei ollut tekemässä ratkaisuja, jotka johtivat läheiseen yhteistyöhön Saksan kanssa.

Saksan lähettiläs v. Blücher on merkinnyt päiväkirjaansa 7.6.41, että Tanner ja Hakkila oli vihitty Suomen politiikan ”kaikkein salaisimpiin käänteisiin”, mikä Soikkasen mukaan varmuudella merkitsee sitä, että heille kerrottiin suurten saksalaisjoukkojen saapumisesta, sekä Norjasta että meritse. Kun ulkoministeri Witting 13.6. selosti eduskunnan ulkoasianvaliokunnalle tilannetta, hän myönsi saksalaisten tulleen hallituksen luvalla; vastapainoksi Suomi oli saanut mahdollisuuden Karjalan takaisinsaamiseen.

Huomattavimmat sosialidemokraatit eduskuntaryhmästä, puoluetoimikunnasta, SAK:n työvaliokunnasta ja eräistä muista järjestöistä, yhteensä 41 henkeä kokoontuivat 19.6. Elannon hallintoneuvoston huoneustoon kuulemaan Tannerin tilanneselostusta ja keskustelemaan siitä. Keskustelu oli vilkasta ja siinä yhdyttiin mm. seuraaviin Tannerin esittämään käsitykseen, että Suomen pitäisi tyytyä odottamaan ”kivääri jalalla” suursodan ratkaisua; talvisodan jälkeen siihen oli täysi oikeus.

Tanner luki eduskunnassa arvokkaasti sosialidemokraattisen puolueen tiedonannon, jossa mm. todettiin, että Venäjä on viime päivien teoillaan murskannut mahdollisuutemme rauhaan. Sitten Niukkanen univormuun pukeutuneena luki maalaisliiton yksimielisen lausuman, jossa ylistettiin Saksan mahtavan armeijan kanssa tapahtuvaa yhteistoimintaa ja toivottiin, että Moskovan rauhan rajat viedään sinne, minne ne historiallisesti kuuluvat. Vielä selvemmin saksalaismielisen ponnen esitti kokoomuksen puolesta Linkomies, joka riemuitsi siitä, että nyt käymme yhdessä Saksan kanssa sotaa bolshevismin hävittämiseksi maailmasta.

Tannerin paluu hallitukseen 3.7.41 nousi tilanteesta ikään kuin itsestään. Tanner tuli kauppa- ja teollisuusministeriksi. Heti ministeriksi tultuaan Tanner antoi Vecko-Journal-lehdelle haastattelun, jossa sanoutui ideologisesti irti Saksasta. Hän sanoi, että ”olemme demokraatteja ja pysymme sellaisina”. Daily Telegraphille hän vakuutti, että suomalais-englantilaiset suhteet olivat ennallaan.

Radiopuheessaan 3.7.klo 20.00 Tannerin selitys sodalle rakentui Neuvostoliiton ankaraan syyttelyyn. ”Moskovan rauhakaan ei ollut sille kuin väliaste. Suomi aiottiin täydellisesti pyyhkiä pois maan pinnalta. Heti nykyisen tilanteen alettua Suomi sai kokea väkivaltaisia hyökkäyksiä ja hävitysretkiä Neuvostoliiton taholta. On saatava poistetuksi päämme yläpuolella oleva uhka, saatava vapaampi elämä, vakiintuneet olot ja työrauha. Samalla Suomen kansa toivoo saavansa Moskovan pakkorauhan tarkistetuksi ja maamme etuja paremmin vastaavaksi”.

Kun suomalaiset olivat vallanneet Petroskoin, antoi Englanti syyskuun lopussa nootin, jonka yhtenä aiheena oli Suomen jo tekemä päätös vähentää Englannin edustustoa Helsingissä. Nootissa todettiin myös, että Suomi näytti yhä enemmän kuuluvan akselivaltoihin; Suomen oli vedettävä joukot vuoden 1939 rajoille ja ylipäätään lopetettava aktiivinen sotiminen. Noin kuukausi Englannin nootin jälkeen myös Yhdysvallat antoivat samansisältöisen nootin. Ulkoministeri Witting vastauksessaan ilmoitti, että suomalaiset eivät tule katkaisemaan Muurmannin rataa (tärkeä liittoutuneiden avun kuljettamiseksi venäläisille). Ryti pyysi Mannerheimia luopumaan suunnitellusta Louhen (asema Muurmannin radalla) operaatiosta.

Suomen liittymistä anti-komintern-sopimukseen eivät vastustaneet enempää Tanner hallituksessa kuin sosialidemokraatit eduskunnassa. Ulkoministeri Witting kävi sen allekirjoittamassa Saksassa ja hän tapasi matkallaan kaikki Saksan huomattavat johtajat. Hitler vakuutti Wittingille Saksan kaikinpuolista tukea Suomelle sanoen mm. että ”90 miljoonaa voi haitatta huolehtia kolmesta miljoonasta; sodassa Suomi on ensi sijalla, koska se on mobilisoinut suhteellisesti enemmän kuin muut”. Hitler ymmärsi, että armeijasta tarvittiin kotirintamalle väkeä ja vakuutti, ”ettei Saksalla ollut mitään aikomusta sekaantua vapaan kansan sisäisiin asioihin”.

Paljon historiantutkijoiden huomiota on saanut ns. rauhanoppositio, joka syntyi vasta 1943 ja johon kuului etupäässä ruotsinkielistä älymystöämme ja eräitä sosialidemokraatteja, mm. Fagerholm, ja myöhemmin myös Kekkonen. Ei ole paljonkaan puhuttu siitä, että Tannerilla jo vuonna 1941 oli paljon samoja näkemyksiä kuin noilla ”oppositiomiehillä” toista vuotta myöhemmin.

Jo 25.11. presidentti Rytille lähettämässään kirjeessä Tanner sanoo mm:
”Sodan alkaessa esitettiin kaikella mahdollisella ponnella sos.dem. eduskuntaryhmän puolesta käsitys, ettei hyökkäystä olisi ulotettava entisen rajamme ylitse. Tätä kantaa pidän vielä nytkin oikeaan osuneena. Se ei kuitenkaan ole tullut huomioon otetuksi, vaan on sodan johto aikanaan hallituksen mieltä kysymättä jatkanut hyökkäystään kauas tämän ylitse. Tämä vanhan rajan yli jatkunut hyökkäys on tullut kalliiksi. Se on maksanut paljon uhreja ja on jatkanut sotaa n. kolmella kuukaudella. Viipurihan vallattiin jo elokuun lopussa ja hyvin pian sen jälkeen Kannas. Tulee kysyneeksi, onko saavutus ollut ponnistusten arvoinen? Varsinkin kun se on lisäksi pahasti sekoittanut suhteitamme länsivaltoihin”.

Englanti toteutti uhkauksensa julistaa sodan Suomelle. Sen vaikutusta Tanneriin on vaikea arvioida. Teoksessaan Suomen tie rauhaan” Tanner kuittasi vuoden 1942 vähin äänin. Vuonna 1942 ei ollutkaan paljon kirjattavaa meidän osaltamme, mutta maailman sotanäyttämöä ajatellen kaksi uutta ja mahtavaa tekijää oli tullut mukaan: Yhdysvallat ja Japani. Japanin ilmiömäiset otteet (Pearl Harbor 7.12.41 ym.) löivät maailman samalla hämmästyksellä kuin Saksan salamasota.

Etumatka näytti nyt olevan ehdottomasti akselin puolella. Saksa valmisti uutta rynnäkköä Venäjällä, sen sukellusveneiden saavutukset olivat suurimmillaan ja Rommel eteni Afrikassa. Saksan armeijalla oli niin ylivoimainen ote vihollisesta, että meilläkin lehdet kertoivat vihollisen käyvän vain viivytystaisteluja, ja että ”Uusi Eurooppa” oli jo täyttä todellisuutta. Tanner puhui Turussa niin sodan hengen vastaisesti, että sensuuri esti hänen puheensa julkaisemisen lehdissä.

Juutalaiskysymys oli sivunnut Tanneriakin jo ennen sota-aikaa. Filosofian tohtori, asianajaja Mikko Erich, jolla oli niin näkyvä osa Mäntsälän kapinan puhkeamisessa (hänen puheensa Ohkolan työväen talolla lapualaiset halusivat estää) oli lapualaisten silmissä korostetusti juutalainen. Tanner käytti jo 1930-luvulla Erichiä omana asianajajanaan ja vielä sotasyyllisoikeudenkäynnissäkin.

Kun Suomeen tuli vuorolaiva Ariadnella 12.8.38 noin 55 juutalaista, heitä ei päästetty maihin. S-K.Kilpi käynnisti kampanjan heidän auttamisekseen vedoten mm. Tanneriin, joka pystyikin vaikuttamaan asiaan niin, että juutalaiset päästettiin maihin. Sosialidemokraatit olivat poliittisista ryhmistämme selvimmin juutalaisten puolella, ja varsinkin S-K.Kilpi ja K-A.Fagerholm ansioituivat työssä juutalaisten hyväksi. Väinö Tannerin myönteinen panos oli hyvin merkittävä hänen suuren vaikutusvaltansa vuoksi.

Suhteemme Yhdysvaltoihin olivat olleet ongelmalliset koko sodan ajan, ja ne huonontuivat joulukuun 1942 puolivälissä, kun lähettiläs Schoenfeld ilmoitti palaavansa kotiin. Tätä oli edeltänyt Japanin lähettiläs Tadashin illanvietto 8.12.42, joka sattui melkein Pearl Harbon vuosipäiväksi ja herätti filmeineen ja banzai-huutoineen huomiota lännessä.

Stalingradin tappio vaikutti Suomessa siihen, että Rangellin hallitus erosi ja muodostettiin 5.3.43 Linkomiehen hallitus, jossa Tanner jatkoi entisessä tehtävässään valtiovarainministerinä. Uusi hallitus laati Yhdysvalloille esitettävän laajan muistion Suomen tilanteesta ja tavoitteista. Uusi ulkoministeri Henrik Ramsay esitti sen Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Wellesille 23.3. todeten. että ”Suomen hallitus olisi kiitollinen saadessaan tietää Yhdysvaltain hallituksen katsantokannan tässä asiassa” eli siitä, miten Suomi voisi parhaiten turvata vapautensa ja kansanvaltaisen järjestelmänsä. Mutta Yhdysvallat itse oli hetkistä aikaisemmin ottanut käsiinsä aloitteen. Sen v.a. asiainhoitaja McClintock jätti 20.3. Ramsaylle muistion, jossa kysyttiin Suomen halukkuutta käyttää hyväkseen Yhdysvaltain ”hyviä palveluksia” rauhankeskustelujen aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Pyydettiin pikaista ja selvää vastausta ja tähdennettiin, että toista mahdollisuutta ei todennäköisesti tulisi.

Mannerheim piti välttämättömänä Saksan puoleen kääntymistä ennen kuin vastaus Yhdysvalloille annettaisiin. Ramsay lensi Saksaan 25.3. ja tapasi seuraavana päivänä ulkoministeri v. Ribbentropin. Kuten tiedetään, tulokset tapaamisesta olivat kielteiset. Paitsi että oli vaatinut heti lopetettavaksi keskustelut Yhdysvaltain kanssa v. Ribbentrop oli lisäksi vaatinut, että Suomen oli tehtävä Saksan kanssa ”pakti” eli poliittinen liitto, jossa mm. sitouduttaisiin olemaan tekemättä erillisrauhaa. Siitä alkaneesta väännöstä, joka aikanaan laukesi ns. Ryti-Ribbentrop-sopimukseen, onka myötä saadulla avulla pystyimme torjumaan venäläisten suurhyökkäyksen ja pelastamaan Suomen.


Kekkonen – vallan täyteyttä

Oli muutamia näkyviäkin poliitikkoja, jotka uskalsivat arvostella Kekkosta koko hänen uransa ajan. Sellainen oli tietenkin Veikko Vennamo. Hänen taakseen ryhmittyi se vähäväkisempi kansanosa, joka ei ollut tyytyväinen elämäänsä Kekkos-Suomessa. Tuota väkeä oli varsin paljon, sillä enimmillään Vennamon SMP:llä oli 18 kansanedustajaa ja Vennamo itse sai 1968 presidentinvaaleissa lähes 20 %:n kannatuksen ja aiheutti Kekkosessa hirmuista kiukkua ja poikkeuslakiin johtaneen reaktion, josta kohta hieman lisää. Kekkosen pelkoon alistumattomiin kuuluivat myös kokoomuksen Tuure Junnila, ruotsalaisten Georg C Ehrnrooth ja demarien Kaarlo Pitsinki. Kun heitä ei voitu hiljentää, heistä yritettiin tehdä harmittomia valtakunnan pellejä, vaikka he olivat niitä Andersenin sadun lapsia, jotka näkivät, että ”keisarilla ei ole vaatteita”.

Puolustuslaitos on meillä aina pysynyt ehdottomasti poissa politiikasta ja ammattisotilailta on puoleisiin kuuluminen ollut aina kiellettyä. Näin minkä tahansa puolueen edustama laillinen valtiojohto on aina voinut turvata sotavoiman lojaalisuuteen. Kun jalkaväenkenraali Sakari Simelius jäi eläkkeelle 1965, häneltä avautuneeseen puolustusvoimain komentajan virkaan maalaisliittolainen puolustusministeri Arvo Pentti esitti kenraalimajuri Yrjö Keinosta, jonka Kekkonen virkaan nimitti. Keinonen oli virkaiältään nuorin kenraalimme. Nimitys kävi yli ymmärryksen kaikilta muiltakin kuin kahdeltakymmeneltä ohitetuksi tulleelta vanhemmalta kenraalilta. Pian saatiin tietää, että Keinonen oli joskus everstinä ollessaan ottanut maalaisliiton jäsenkirjan, josta hän asian julkiseksi tultua oli joutunut luopumaan, mutta ei ollut kuitenkaan saanut rangaistusta, mikä tästä lain mukaan olisi pitänyt seurata. Keinosen puoluesympatiat olivat luonnollisesti Kekkosen tiedossa.

Nimityksen poliittisen luonteen selvittyä puolustusvoimien päällystön piirissä kuohui enemmän kuin kertaakaan 1920-luvun alun upseerilakkojen jälkeen. Luutnantti ja sittemmin kapteeni Keinonen oli ollut sodassa urhoollinen komppanian päällikkö ja saanut Mannerheim-ristin (kuten Arvo Penttikin), mutta suurempien joukkojen johtajana rauhanaikana hän oli keskinkertainen ja puolustusvoimien komentajana epäonnistui surkeasti. Kekkonen joutuikin erottamaan suojattinsa vuonna 1969 vajaan neljän vuoden pestin jälkeen ja näin puolustusvoimamme pysyivät ja ovat pysyneet poissa puoluepolitiikasta.

Kekkosen jälkimaine ”edistyksellisenä” presidenttinä ei ole kärsinyt hänen oikeistolaisesta menneisyydestään vapaussoturina, etsivän keskuspoliisin kuulustelijana ja Akateemisen Karjala-Seuran ja Suomalaisuuden liiton aktivistina. Sen sijaan Kekkosen monet naissuhteet olivat muodostua kompastustekijäksi jo hänen ”kuningastiellään”, eivätkä ne ainakaan kaikkien mielestä lakanneet varjostamasta hänen presidenttiyttäänkään. Noita suhteita nimittäin oli yhä, vaikka mies oli saavuttanut jo melkoisen iän.

Noista myöhemmän iän naissuhteista merkittävin oli Anita Hallama, joka on kirjoittanut suhteesta kirjassaan ”Sydämen kieltä sydämelle”. Minä en ole kirjaa lukenut, mutta on kerrottu sen olevan hyvin hienovaraisesti kirjoitettu. Martti Häikiön mukaan Kekkonen rakastui silmittömästi ulkoministeriön valtiosihteeri Jaakko Hallaman puolisoon. Sama on tiettävästi ainakin rivien välistä luettavissa Anita Hallaman kirjasta. Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” Martti Häikiö toteaa tuosta kirjasta: ”Kokonaisuutena Anita Hallaman päiväkirja muuttaa vakiintunutta Kekkos-kuvaa hämmästyttävän paljon. Se kertoo avoimesti ja yksityiskohtaisesti valtionpäämiehen monivuotisen ja lähes riipaisevan rakkaustarinan, joka aiemmassa kirjallisuudessa on esiintynyt vain vihjaillen ja vähätellen sivulauseissa”.

Häikiö on omassa kirjassaan otsikoinut tuosta suhteesta kertovan luvun ”Presidentin onneton rakkaus”. Otsikko on asiaa hyvin kuvaava. Kekkosen tarve pitää rakastettunsa tiiviissä kytkennässä itseensä johti absurdeihin tilanteisiin, joissa suhteesta täysin tietoinen vakavasti sairas Jaakko Hallama joutui usein hyvin kiusalliseen välikäteen. Tuon suhteen vuoksi joutui ”pompoteltavaksi” myös suurlähettiläs Björn Ahlholm, joka on käsitellyt asiaa kirjassaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”.

Juhani Suomi suhtautuu Kekkos-biografiassaan Anita Hallamaan kielteisesti, katsoen hänellä olleen vaikutusta presidentin viranhoitoon ja mm. ulkoministeriön nimityksiin. Paljon sanottu Kekkosta lähes kaikessa ymmärtävältä Suomelta, mutta joku toinen – kuten Ahlholm – on sanonut asiasta paljon suorasukaisempaa.

Eivät Kekkosen naissuhteet – tai ainakaan puheet niistä – hänen vanhoilla päivilläänkään rajoittuneet vain rouva Hallamaan. Monta muuta julkisuudessa tunnettua paljon nuorempaakin naista niihin liitettiin, ja jotkut heistä taisivat olla hyvin tyytyväisiä saadessaan sellaista julkisuutta. Ja luultavasti myös Kekkonen itse oli tyytyväinen noista jutuista: vahvistihan se kuvaa hänestä viriilinä miehenä, jolla näin voitiin päätellä yli 70-vuoden iästä huolimatta olevan vielä 40-vuotiaan kunto myös naisten kanssa, kuten perässähiihtäjät vakuuttivat hänellä hiihdossa olevan.

Vallan vahvistumisen myötä Kekkonen sai myös sisäpolitiikan hallintaansa. Se tapahtui niin, että hän otti ulkopolitiikan osaksi sisäpolitiikkaa siten kuin hyvin tiedetään. Tämän jälkeen sisäpolitiikka oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle ja toisarvoinen siihen nähden. Kekkonen itsekin sanoi, että ”jos niistä toisen (ulko- tai sisäpolitiikka) täytyy olla rempallaan, niin olkoon sitten sisäpolitiikka”. Ja näin todella tapahtui, ainakin siinä mielessä, missä demokratioissa on tapana asioita arvottaa.
   
Kekkonen luokitteli poliittiset toimijat niihin, jotka kelpaavat Neuvostoliitolle, ja niihin jotka eivät kelpaa. Tämä jaottelu ulottui hallintokoneistoon sen koko laajuudelta, huipulta alas asti. Paikkoja siinä saivat vain ”kelvolliset”. Nämä ymmärsivät asemansa oikein. Tämä takasi Kekkoselle myös ehdottoman sisäpoliittisen vallan.

Kekkosella oli ylivertainen vaikutusvalta asioihin virallisen valtakoneiston kautta, mutta hän halusi vaikuttaa myös suoraan. Hän kirjoitteli lehdissä nimellään ja nimimerkillä, joista Suomen Kuvalehden ”Liimatainen” lienee tunnetuin. Tällä nimimerkillä hän joskus kirjoitteli ikään kuin itseään vastaa, joko hämätäkseen nimimerkin oikean henkilön paljastumista tai saadakseen noita kirjoituksia mahdollisesti tukemaan ryhtyvät paljastetuiksi ja sivuun vaikutusvallasta. ”Myllykirjeillään” hän pani ruotuun yhteiskunnallisia ja muita vaikuttajiamme. Kekkosen kielenkäyttö monissa myllykirjeissä oli vähintään epäsovinnaista, sellaista, mihin esimerkiksi myös paljon kirjoittanut Mauno Koivisto ei olisi mistään syystä ryhtynyt.

Kekkonen pyrki saamaan myös median täysin ohjaksiinsa, mutta ei siinä heti onnistunut. Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simppa alias Simo Juntunen jatkoi Kekkosta vastaan kohdistunutta purevaa kirjoitteluaan, kunnes lehden johto Kekkoselta kyllin selvät terveiset saatuaan oli pakotettu erottamaan ”Simpan”. Tämä veisteli nyt saaneensa ”osapäiväsankarin” mukavan roolin.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Lauri Karen kirjoitteli suorasukaisen rehellisiä raportteja mm. Kekkosen vähemmän onnistuneilta ulkomaanmatkoilta. Hän kertoi myös Yhdysvaltojen kautta saamansa luotettavan tiedon sosialististen maiden johdon tapaamisesta, missä Brezhnev oli sanonut, että ”Suomi meillä on jo taskussamme”. Kekkonen ryhtyi nyt presidentille sopimattomalla tavalla julkisuudessa sättimään toimittajaa ja lehteä. Tällöin päätoimittaja Heikki Tikkanen totesi Kekkosen tyylitajun pettäneen. Lehden lukijakunta sai huomata, että Kekkosen Neuvostoliittoon tekemästä vierailusta kertovan reportaasin kuvista oli järjestelmällisesti leikattu Kekkonen pois. Reaalipoliitikkona Kekkonen tajusi, että hänen keinonsa Helsingin Sanomien kurittamiseen eivät riitä. Toimittaja Karenin erottaminen, mikä oli ollut hänen ilmeisenä tavoitteenaan, jäi toteuttamatta.

Ensin Uudessa Suomessa ja sitten Helsingin Sanomissa pakinoinut nimimerkki M.o.t. jatkoi Kekkosen ympärillä tapahtuvan ”loiskiehunnan” (UKK:n oma termi) arvostelua Kekkosen presidenttiuran loppuun saakka. Hän muuten sai omalla analyysillaan selville, että nimimerkki Liimatainen oli Kekkonen, mutta hänen silloinen lehtensä Uusi Suomi ei uskaltanut sitä kertoa. Tieto julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin Kanavassa. M.o.t oli myös ensimmäisiä ja harvoja, jotka kiinnittivät yleisön huomiota Kekkosen kunnon heikentymiseen.

Yleisradion suhteen Kekkonen onnistui pian ja paremmin. Sinne pääjohtajaksi hän oli saanut ”saunamajurinsa” Eino S. Revon ja myös toimittajakunta oli miehitetty pääjohtajasta alkaen vain hänelle ylistystä suitsuttavilla ”journalisteilla”.

Yleisradiossa meni tuolloin Ristivetoa-ohjelma, jonka poliittinen yksisilmäisyys oli jyrkässä ristiriidassa Yleisradion ohjelmasäännöstön hengen kanssa. Kun Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen kokoonpano vaihtui, pudotti se Revon radion johtajaksi ja lopetti Ristivetoa-ohjelman. Ohjelman vasemmistolaisen toimittajan työsuhteen lopettamisuhka aiheutti heti kolmen ei-vasemmistolaisen, puolueettomia kulttuuri- ja perheohjelmia tehneen toimittajan erottamisen. Erittäin omalaatuinen oli tuki, jonka tuo vasemmistolainen toimittaja sai itseltään presidentiltä. Presidentin nimittäin tiedettiin asettuneen kiistassa toimittajan puolelle. Tämän UKK oli vahvistanut omalla kirjeellään, josta vuodatettiin tieto julkisuuteen. Presidentti halusi näin tehdä tiettäväksi, kenen joukoissa hän seisoo ja kenen lippua kantaa.

Vähitellen Kekkonen sai koko median ohjaksiinsa.. Kekkosta kritisoivat kirjoitukset lehdissä loppuivat tyystin. Nyt monet kepulaiset puhuvat ”valtamediasta” ja ”Erkon mediasta” tarkoittaen niiden kohtelevan kaltoin Keskustaa. Mitä tapahtuikaan silloin! Sellaista tiedonvälityksen yhdensuuntaistamista itsenäisessä Suomessa ei ole tapahtunut koskaan muulloin rauhan aikana; sitä esiintyi vain kommunistimaissa ja esiintyy taas nyt Venäjällä ja muissakin yksinvaltaisesti johdetuissa epädemokraattisissa maissa..

Myös kaikki puolueet olivat nyt Kekkosen pihdeissä. Ensin hän oli pilkkonut sosialidemokraattisen puolueen osiin ja ottanut sen vähemmistön suojelukseensa. Mutta kun enemmistön pitäminen paitsiossa vuoden 1966 demarien suuren vaalivoiton jälkeen ei ollut enää mahdollista, asettui hän nyt enemmistön takuumieheksi Neuvostoliittoon päin, mikä tietenkin oli puolueen poliittisen vallan edellytys. Neuvostoliiton luottamus mille tahansa puolueelle oli tuolloin tärkeämpi kuin Suomen kansan luottamus, sen Kekkonen ja NKP olivat saaneet aikaan ja jopa valtaosan suomalaisten hyväksymäksi! Se oli kova paikka Rafael Paasiolle, kuten myöhemmin Väinö Leskiselle ja Kalevi Sorsallekin, mutta niillä korteilla oli pelattava, mitkä Suuri Mestari oli jakanut. Kokoomukselle noita kortteja ei jaettu ollenkaan.

Kekkonen rakensi määrätietoisesti omaa imagoaan koko kansan presidenttinä. Se oli nyt hänelle helppoa, kun media oli hänen ohjaksissaan. Hän liikkui kansan parissa ja ryysti kahvia teevadilta kainuulaisessa torpassa. Hänen fyysinen kuntonsa kohosi legendaksi, mutta se ei pelottanut perässähiihtäjiä, joiden joukko kasvoi. Ja myötäsukainen media seurasi aina kintereillä ja lähetti ihannoivia reportaasejaan sanoin ja kuvin.

Kekkosen valta lujittui myös talouselämässä. Ulkomaanvientiä edistettiin toistuvilla devalvaatioilla, mitkä puolestaan kiihdyttivät inflaatiota. Työmarkkinoiden sopimustoiminta rullasi entistä paremmin ja muodolliset palkankorotukset olivat suuria. Inflaatio kuitenkin söi ne nopeasti. Elinkeinorakenne oli jämähtänyt paikalleen, tuottavuus oli huono, kansan elintaso alhainen.

Suomea kuitenkin rakennettiin ennätysvauhtia – oli pakkokin, kun kaupungit kasvoivat maalta muuttavasta väestöstä, jolle piti saata katto pään päälle. Kodin tarvitsijat pantiin pakkosäästämään lainojen saannin edellytyksenä ja se olikin ponnistus inflaation syödessä säästöjä. Ja lainaa saatiin sitten hyvin korkeilla koroilla, 12-15 % korko oli yleinen, mutta inflaatio söi pian isonkin velan pieneksi. Mutta rahaa taskuun tuo kehitys ei tuonut, vaan kansa pysyi varsin köyhänä.

Tanner – jatkosodan loppuvaiheet

Kesällä 1943 liittoutuneet olivat vallanneet Sisilian ja nousseet maihin Italiassa. Mussolini vangittiin 25.7. Neuvostojoukot rynnistivät Orelia kohti. Suursota oli saanut lopullisen käänteensä. Suomen hallitus katsoi neuvottelut päämajan kanssa tarpeellisiksi. Tässä tarkoituksessa kokoontuivat matkustivat Helsingistä Myllykoskelle presidentti Ryti, ministerit Linkomies, Ramsay, Tanner ja Walden sekä Mikkelistä marsalkka Mannerheim seurueineen. Käytettävissä oli Yhtyneiden paperitehtaiden kerho, jossa yhtiön pääomistaja kenraali Walden toimi isäntänä.

Ilmeisesti Tanner oli koko joukosta rauhan tarjoukseen päin määrätietoisin. ”Minä ilmoitin olevani halukas toimimaan rauhan pikaiseksi aikaansaamiseksi. Kansa alkoi olla kyllästynyt pitkäaikaiseen sotaan. Jokaista mahdollisuutta oli koetettava käyttää siitä irtautumiseen”.

Samoihin aikoihin tapahtui repeämä sisäisessä rintamassa, jossa sodan alkupuolta leimannut yhtenäisyys oli ensi kertaa uhan alaisena. Tuo ilmiö oli ns. rauhanoppositio, joka hallituksen tietämättä 20.8.43 jätti presidentille tunnetun 33 nimen allekirjoituksella varustetun, 4.8.43 päivätyn vetoomuksensa. Rauhanopposition toimintaa johti RKP:n Nils Meinander ja aluksi ryhmään kuului ruotsalaisten lisäksi vain sosialidemokraatteja (Eero A.Wuori, J.W.Keto, Väinö Voionmaa, Atos Virtanen, Laurin Zilliacus ja hieman myöhemmin myös K-A.Fagerholm) ja se piti tiivistä yhteyttä Paasikiveen.

Tanner reagoi ryhmä 33:n vetoomukseen jyrkästi. Hän ei puuttunut niinkään itse adressin sisältöön, vaan häntä loukkasi se, että kesken ankaraa sotaa haluttiin ”paljastaa viholliselle, että maassa sodankäyntiin nähden oli olemassa eroavia mielipiteitä”. Tietenkin hän moitti erityisesti hankkeessa mukana olleita sosialidemokraatteja.

Neuvostoliitto 13.11. madame Kollontayn kautta jälleen ehdotti rauhanneuvotteluja. Nyt virallisesti kumottiin ajatus ehdottomasta antautumisesta, josta Moskovan radio oli puhunut Armas Äikiän suulla. Suomesta ei ollut tarkoitus tehdä Neuvostoliiton provinssia. Mutta Kollontay oli ilmoittanut Tannerin olevan punainen vaate neuvostohallituksen silmissä. Olisi helpompi päästä tulokseen, jos Tannerista vapauduttaisiin.

Illalla oli neuvottelu Tamminiemessä, jolloin Rytin lisäksi olivat paikalla Linkomies, Ramsay, Walden ja Tanner. Tanner tarjoutui heti eroamaan. Kaikki hylkäsivät ajatuksen. Ryti viittasi Tannerin eroon elokuussa 1940, joka sekin oli häpeällinen ja hyödytön myönnytys Neuvostoliitolle. Kun Tanner sanoi ei voivansa ymmärtää, miksi hän oli sellainen ”punainen vaate” Neuvostoliitolle, Ramsay piti selvänä, että Neuvostoliitto siten tahtoi saada aikaan hajaannusta sosialidemokraattisessa puolueessa, jossa Tanner oli kokoava voima.

Tammikuun puolivälissä 1944 murtui Leningradin saartorengas ja Neuvostoliitto alkoi hyökätä kohti Narvaa. Se oli Suomelle huolestuttavaa. Pian tultiin Helsingin suurpommituksiin, joiden tarkoituksena oli ”kypsyttää” yleistä mielipidettämme rauhaan.

Tanner on jättänyt jälkimaailmalle kiintoisan todistuksen Mannerheimin voimakkaista mielialan vaihteluista. Tällöin, helmikuussa hän piti ”tuomiopäivän saarnan” ja sanoi hallituksen ulkopolitiikkaa saamattomaksi. Se antoi ajan kulua nyt kun Saksan häviö oli täysin selvä. Oli pakko alistua Kannaksen menetykseen. Oli lähetettävä mies Moskovaan kuulostelemaan rauhanehtoja. Ellei pian päästy rauhaan, tapahtui hirvittävä katastrofi. Neljä kuukautta myöhemmin, kesäkuussa, kun rintama oli sortumassa, hallitus sai yhtä tylyt ”madonluvut” Mannerheimilta siksi, että se pyrki rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa ja ärsytti siten Saksaa, jonka apu oli meille nyt välttämätön.

Kun 26.2 tapahtui Helsingin kolmas suurpommitus, johon osallistui 600 viholliskonetta, hallitus istui koko yön pommisuojassa. Kun ulkoasiain valiokunta seuraavana päivänä kokoontui pääministerin virka-asuntoon, se sai istua päällysvaatteet päällä kaikkien ikkunoiden rikkouduttua. Kun rauhanehdoista tilaisuudessa keskusteltiin, ilmeni, että kaikki maalaisliiton ministerit olivat jyrkästi vuoden 1940 rajojen hyväksymistä vastaan.

Neuvottelijoiden lähettäminen Moskovaan myöhästyi useita päiviä, kun ei päästy yksimielisyyteen kokoonpanosta. Paasikivi halusi välttämättä mukaan Waldenin, ja tämä kieltäytyi ehdottomasti. Rytin ja Ramsayn oli taivutettava Paasikivi ja Carl Enckel kaksistaan matkalle.

Neuvottelijat lähettivät jo Moskovasta sähkeitä, jotka eivät herättäneet toivoa suomalaisissa. Heidän palattuaan pidettiin 1.4. Smolnassa neuvottelijoiden, presidentin ja hallituksen ”sisäpiirin” välinen pitkä keskustelu, jossa sihteerinä toimineen nuoren Ralf Enckelin laatimien muistiinpanojen lukeminen kesti 1 ½ tuntia!

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella 10.6.44. Tannerille selvisi jo omien tietolähteittensä kautta 12.6., että tilanne oli vakava, ja parempi selvitys saatiin hallituksessa 14.6., jolloin Walden palasi päämajaan tekemältään matkalta. Suomalaiset olivat jo menettäneet Vammelsuu-Taipale-linjan ja olivat epäjärjestyksessä. Myös Syvärin ja Maaselän kannaksen rintamaosat olivat joutuneet perääntymään. Linkomies kutsui Tannerin luokseen 15.6. klo 11.30. Hän ilmoitti Mannerheimin sanoneen, että armeija oli lyöty. Linkomies kysyi Tannerilta, olisiko saatava uusi hallitus, joka tekisi rauhan. Tanner sanoi, että vasta sitten, kun Viipuri on menetetty.

Kannaksen tilanteen vaikeudet Suomen ja Saksan suhteisiin tulivat esiin välittömästi. Mannerheim kertoi keskusteluista Erfurtin kanssa avun saamiseksi (kenraali Waldemar Erfurt, Saksan yhteysupseeri päämajassamme). Erfurt oli myöntänyt Suomen olevan kuolemanvaarassa ja oli ryhtynyt puuhaamaan apua. Tämän johdosta Mannerheim kehotti jättää hallituksen vaihdon myöhemmäksi.

20.6. Ryti ja Tanner matkustivat päämajaan Mikkeliin neuvottelemaan Mannerheimin ja korkeimman sotilasjohdon kanssa. Mannerheim selosti tilannetta, jota piti toivottomana, sillä Saksan avusta oli saatu vastaus ja hän piti apua riittämättömänä. Ita-Karjalasta on ruvettu jo siirtämään joukkoja Kannakselle. Vihollinen jo Viipurin edessä. Jos Viipuri menetetään, on vetäydyttävä Taavetin linjalle. (Viipuri menetettiin vielä samana päivänä).

22.6. Ryti ilmoitti Tannerille suurena salaisuutena, että Saksan ulkoministeri v. Ribbentropp saapuu samana päivänä neuvottelemaan hänen kanssansa. Ramsay esitti hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle tuoreeltaan Ribbentropin tekemän esityksen. Se oli, että Saksa on valmis auttamaan Suomea, mutta vaatii, että samaan aikaan ei neuvotella Neuvostoliiton kanssa. Tästä on annettava julkinen ”Erklärung”, jossa luvataan taistella Saksan rinnalla loppuun asti. Ellei tämmöistä anneta, pidättää Führer oikeuden harkita, onko kaikki avustaminen lopetettava.

Monet käänteet edelsivät vielä Rytin-Ribbentropin sopimuksen allekirjoittamista, joka tapahtui vasta 26.6. illalla. Siinähän Ryti uhrasi itsensä isänmaan puolesta ilmoittamalla, että ”minä ja minun johtamani Suomen hallitus eivät tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa vaan Suomi tulee taistelemaan Saksan rinnalla yhteistä vihollista vastaan lopulliseen voittoon asti”. Ribbentrop oli viipynyt Suomessa viisi päivää ja saanut kiristetyksi sopimuksen, jonka hän voitonriemuisena vei Führerilleen tajuamatta, että sopimus sitoi vain sen yksin allekirjoittanutta Rytiä ja raukesi heti, kun Ryti erosi presidentin tehtävästä.

Sopimus aiheutti kuohuntaa Tannerin omassa puolueessa, jonka kokouksessa vaadittiin sosialidemokraattisten ministerien eroa hallituksesta. Fagerholmin kysyessä Tannerin kantaa asiaan, tämä vastasi: ”Jos haluatte tehdä meille henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta. Jos sen sijaan haluatte tehdä maalle palveluksen, olisi meitä kehotettava jäämään hallitukseen”. Hallituksen jääminen voitti niukasti äänestyksen tuloksella 36-26.

Ryti-Ribbentrop sopimuta ei ymmärretty muissakaan puolueissa, ei ainakaan ns. rauhanoppositioon kuuluvien piirissä. Urho Kekkonenkin julisti eduskunnassa suureen ääneen, että kyseessä on Rytin vallankaappaus, mistä asianomainen ja muut sopimukseen osalliset pitäisi vetää tuomiolle valtakunnanoikeuteen. Rauhanopposition taholta sopimus saatettiin heti tietoon Ruotsissa, jonka lehdet revittelivät sitten suuria, mielikuvituksellisia otsikoita asiasta ja etenkin sen vierestä.

Moskovasta oli saatu madame Kollontayn kautta tietää, että Neuvostoliitto saattaisi olla valmis rauhanneuvotteluihin, eikä välttämättä kovemmilla ehdoilla kuin keväällä. Rytin ja Tannerin astumista syrjään vaadittiin. Minkään järjestymättömän opposition kanssa NL ei halua neuvotella. Erityisesti Kilpi, Wuori ja Paasikivi nauttisivat heidän luottamustaan.

Tanner tapasi Waldenin 26.7. Walden ilmoitti Mannerheimin olevan jyrkästi Tannerin eroa vastaan. Waldenin mukaan Mannerheim saattaisi suostua valtionhoitajaksi, jos Ryti eroaisi sitä ennen. Tanner otti tehtäväkseen Rytin ”pehmittämisen”. Miesten tapaamisessa Ryti lupasi erota heti, kun hän tietää, kenelle ”peräsin” joutuisi. ”Jos Mannerheim ei ota sitä vastaan, olemme tuuliajolla”, sanoi Ryti.

Tanner soitti Mannerheimille pyytäen delegaation pääsyä hänen puheilleen. Tämä ilmoitti ottavansa vastaan vain Tannerin. Tanner sai kuitenkin puhutuksi marsalkan ympäri niin, että Ryti, Tanner ja Walden matkustivat 28.7. Mikkeliin tapaamaan Mannerheimia. He pyysivät Mannerheimia presidentiksi, mihin tehtävään eduskunta hänet valitsisi.

Mannerheim otti esille myös mahdollisesti tarvittavan hallituksen vaihdon ja kysymyksen pääministeristä. Hänen ehdokkaansa oli Tanner. Tanner torjui tämän, koska ”hänen nimellään oli huono kaiku Neuvostoliitossa”. Vielä lentokentällä ennen koneen lähtöä Mannerheim puhui Rytille Tannerin pääministeriehdokkuudesta. Tanner toteaa: ”Jos hiukankaan olisin ryhtynyt ehdotusta harkitsemaan, olisi vaara voinut pyöriä, että tämä ehdotus olisi voinut toteutua”.

Rytin ero todettiin hallituksen istunnossa 1.8. ja heti sen jälkeen annettiin eduskunnalle lakiesitys Mannerheimin valitsemiseksi presidentiksi. Esitys hyväksyttiin kolmannessa käsittelyssä 4.8., ja Mannerheim vannoi virkavalan vielä samana päivänä.

Heti alkoi kiivas pääministerin etsintä. Mannerheim soitti Tannerille aamulla 5.8. ja kysyi tämän mielipidettä Antti Hackzellista. Mitään epäedullista Tanner ei voinut hänestä sanoa. Linkomiehen hallitus vapautettiin tehtävästään 8.8. ja Hackzell muodosti uuden hallituksen.

Vaikka Tanner ja Walden eivät olleet enää uudessa hallituksessa, Mannerheim kutsui 24.8. heidät, Hackzellin ja Gripenbergin neuvotteluun hyvin naamioituun junaansa Herttoniemeen. Käytiin 3 ½ tuntia kestänyt keskustelu rauhaan pääsemisestä. Kun pohdittiin Moskovaan lähetettävää valtuuskuntaa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Paasikiveä ei missään tapauksessa tullut sinne lähettää. Mannerheim ehdotti Hackzellia, Waldenia, C. ja O. Enckelliä sekä Voionmaata.

Suomen taholta otettiin yhteyttä Kollontayhin jo seuraavana päivänä, ja 29.8. saatiin Neuvostoliiton ilmoitus ennakkoehdoista, joihin sisältyi mm. suhteiden katkaiseminen Saksaan ja julkinen vaatimus Saksalle vetää joukkonsa pois Suomesta. Samana iltana oli ulkoasiainvaliokunnan neuvottelu Mannerheimin luona, jossa Tanner ensimmäiseksi esitti Neuvostoliiton vaatimusten hyväksymistä, ja että asia tuotaisiin eduskuntaan jo seuraavana päivänä, ja vasta tämän jälkeen ilmoitettaisiin Saksalle.

Rauhanneuvottelijoiden ollessa Moskovassa Mannerheimkin joutui rauhaa vastustavien tulilinjalle. Maalaisliiton Niukkanen oli jälleen yksi vastustajien keulahahmoja, kuten talvisodankin rauhaa solmittaessa. Yksi talvisodan rauhan kiivaimpia vastustajia, Urho Kekkonen, oli nyt kokonaan toisella kannalla, joskaan hänellä ei ollut mitään vaikutusvaltaa nyt enempää kuin talvisodan rauhankaan suhteen.

Hackzellin vakava sairastuminen Moskovassa illalla 14.9. toi asioihin uuden käänteen. Tässä tilanteessa pidettiin välttämättömänä uuden pääministerin valitsemista. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääministeriksi tuli porvarillisten ryhmien ehdokas Urho Castrén, jonka sosialidemokraatitkin hyväksyivät.

Jatkosota viimeistään todisti Tannerin keskeisyyden politiikassamme. Siitä kertoo sodan loppuvaiheissa nähty Mannerheimin asenne, jolloin hän olisi halunnut Tannerin pääministerikseen. Sitä todistaa Saksan taholta esitetty toteamus, että Tannerin asenne on Saksalle suureksi avuksi (Saksan täytyi luopua jyrkistä ideologisista katsomuksistaan ja tunnustaa realistiset tosiasiat). Ehkä kaikkein todistusvoimaisin on Neuvostoliiton näkemys. Sen radiopropaganda koko ajan rinnasti Tannerin Rytiin ja Mannerheimiin puhuen ”tannerilais-mannerheimilaisesta koplasta”, ja kun he lopulta joutuivat ”nielemään” Mannerheimin, Tanneria he eivät voineet ”sulattaa”. Tannerin keskeisyys heijastuu myös suomalaisissa lähteissä. Arkkipiispa Erkki Kaila sanoo eräässä kirjeessään rukoilevansa Jumalalta voimaa kolmelle persoonalle: Mannerheimille, Rytille ja Tannerille.


Kekkonen – poikkeuslaki. Siis poikkeusaikaako?

Kun vuosien 1971 ja 1972 eduskuntavaalien perusteella oli vuonna 1974 toimeenpantavissa presidentinvaaleissa odotettavissa vieläkin suurempi nöyryytys Kekkoselle kuin vuoden 1968 vaaleissa, niin jo tuolloin antamansa ilmoituksen mukaisesti hän ei enää ryhtynyt ehdokkaaksi – sillä kertaa. Niinpä ”seuraavia vaaleja” ei sitten pidetty, vaan mentiin poikkeuslakimenettelyyn. 9.1.1973 seitsemän puolueen lähetystö (kokoomuskin nyt ”ruodussa”) marssi Tamminiemeen pyytämään, että presidentti Kekkonen olisi edelleen käytettävissä presidenttinä.

Kekkonen ”kursaili” lähetystölle sanoen, että vaikka hän oli valmistautunut siihen, että hänen valtiollinen tehtävänsä päättyisi kolmannen presidenttikauden myötä, ”monet yleiset seikat pakottavat minut ottamaan harkittavaksi mahdollisen presidentintoimen jatkamisen”. Hän kertoi, että oli ajatellut ensin erota presidentin toimesta, kun tuo niin sanottu Zavidovo-vuoto tapahtui lokakuussa 1972, mutta tavatessaan neuvostojohtoa joulun alla hän sanoi vakuuttuneensa siitä, että luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton johtomiesten ja hänen välillä olivat säilyneet hyvinä ja muuttumattomina. Ja niin tuo ”harkinta” johti heti lähetystön toivomaan tulokseen. Jo ennen lähetystön käyntiä oli puolueiden kesken sovittu, että eduskunnalle annettaisiin lakiesitys istuvan presidentin toimikauden jatkamisesta ilman vaaleja ja ilman vastaehdokkaita. Poikkeuslaki hyväksyttiinkin eduskunnassa äänin 170-28 ja Kekkonen valittiin poikkeuslailla neljänneksi (vajaaksi) kaudeksi 1974-78.

Mikä oli tuo Zavidovo-vuoto? Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” siitä näin: ”Vuoto laski julkisuuteen Kekkosen ja Neuvostoliiton johtajien välisistä luottamuksellisista neuvotteluista tietoja, joiden olisi voinut odottaa kääntävän yleistä mielipidettä ja sen myötä kansanedustajien kantoja. Kyseiset tiedot tuntuivat näet vahvistavan oikeiston teesejä, joiden mukaan Kekkonen myi Suomea idässä eli sitoutui maan todellista etua vahingoittaviin sopimuksiin”.

Ketkä olivat vuodon takana ja miksi? Erkki Tuomioja on kirjassaan ”Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan” kertonut antaneensa nuo salaiset asiakirjat ruotsalaiselle toimittajalle Tor Högnäsille, joka toimitti ne julkisuuteen. Mutta keneltä hän nuo asiakirjat sai, sitä Tuomioja ei kerro. ”Demarin” päätoimittajana tuolloin toiminut Aimo Kairamo ”tiesi” jo tuoreeltaan Tuomiojan saaneen ne ”jostakin Eino S. Revon ja Antero Jyrängin vallankumousromanttisista seurapiireistä”. Martti Häikiö arvelee asiakirjojen Tuomiojalle toimittaneeksi henkilöksi joko Mauno Koivistoa tai Paavo Lipposta. Häikiö perustelee mielipidettään sillä, että Tuomiojalla ei olisi syytä olla paljastamatta lähdettään, ellei tämä edelleen olisi merkittävissä poliittisissa asemissa tai muuten asemassa, jonka koskemattomuutta on suojeltava. Mutta mikä oli tuon henkilön motiivi? Ilmeisesti tarkoitus osoittaa, että Kekkonen todella myi Suomea idässä, kuten Ylikangas edellä oikeiston teeseiksi nimeää.

Kaksi kertaa aiemmin oli valtion päämies valittu eduskunnan säätämällä lailla, ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Joulukuussa 1918 Mannerheim valtionhoitajaksi, kun maa oli vapaussodan jälkeisessä kaaoksessa ja Suomen Saksaan sitoutunut ulkopolitiikka oli kokenut haaksirikon kun Saksa oli hävinnyt maailmansodan. Elokuussa 1944 jälleen Mannerheim, nyt tasavallan presidentiksi, kun Suomi oli edelleen sodassa, josta piti pian päästä eroon. Kummassakin tapauksessa valtakunta oli siis ollut poikkeuksellisessa tilassa.

Miksi perustuslain hengen vastainen poikkeuslakimenettely tarvittiin nyt normaaleissa oloissa? Ketkä sitä tarvitsivat ja miksi? Martti Häikiö toteaa kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” että ”Suomen historian kenties suvereeneimpana valtataktikkona Kekkonen hoiti itse uudelleenvalintansa. Hän halusi keväällä 1972 poikkeuslain, koska vain sen avulla hän onnistui eliminoimaan kilpailevat ehdokkaat”. Kalevi Sorsalle Kekkonen oli antanut tässä kuninkaantekijän roolin, ja rooli oli omien taka-ajatustensa vuoksi mieluinen Sorsalle, joka Kekkosta puolueensa ehdokkaakseen pyytäessään heitti lopuksi: ”Kukapa olisi sopivampi SDP:n ehdokkaaksi kuin sosialidemokraatti Urho Kekkonen”. Ja Sorsan heitto oli mieluinen maireasti hymyilevälle Kekkoselle.

Ensimmäisenä Kekkosen jatkoaikaa esitti Ahti Karjalainen. Häikiön mukaan Kekkonen halusi nöyrryttää Karjalaista pakottamalla tämän tekemään tuo ehdotus. Samalla kun Kekkonen nöyrrytti näin vallanperijänä pidettyä Karjalaista, hän sai eliminoiduksi pahimman haastajansa sosialidemokraattien Mauno Koivisto, jolla oli mielipidetiedusteluissa niin selvä johto, että Kekkonen ei todennäköisesti olisi tullut valituksi vaaleissa.

Lainaan vielä pätkän Häikiöltä: ”Näin syntyi Kekkosen vallankäytön huippukausi, jonka kulminaationa oli vuoden 1975 eduskunnan hajotusta seuranneen ns. hätätilahallituksen muodostaminen. Kekkonen runnoi hallituksen kasaan haukkuen puolueet ja Mauno Koiviston johtaman Suomen Pankin maan rakoon suorassa televisiolähetyksessä”.

Kekkonen ei todellakaan halunnut ryhtyä ehdokkaaksi ja vaalikampanjaan. Mutta miksi hänen ei annettu mennä? Tarvittiinko häntä välttämättä ulkopolitiikan hoidossa? Joidenkin mielestä tarvittiin siksi, että Neuvostoliitto voi tätäkin kautta valvoa etuaan yhdentyvässä Euroopassa. Mutta miksi virkakautta jatkettiin vain neljällä eikä presidentin normaalin virkakauden pituisesti kuudella vuodella? Jotkut ovat arvelleet, että Kekkosen seuraajaksi havitellut Ahti Karjalainen katsoi neljä lisävuotta omalta kannaltaan sopivaksi. Toiset taas pitävät perusteena sitä, että Kekkonen arveli korkean ikänsä vuoksi pystyvänsä hoitamaan tehtävää enää vain tuon ajan, ja näinhän Kekkonen itsekin taisi sitä joskus perustella.

Mutta miksi Kekkonen neljän lisävuoden jälkeen oli valmis asettumaan ehdokkaaksi normaalissa järjestyksessä? Korkeaan ikään liittyvä neljän vuoden jakson pituuden asiallinen peruste näin mitätöitiin. Vai oliko Kekkonen sittenkin ehtinyt jo liian korkeaan ikään tajutakseen tilanteensa. Olihan niitäkin, Eino Uusitalo ainakin, jotka vain hieman ennen Kekkosen eroa esittivät, että hänet pitää valita jatkamaan vielä 1984! Korkeampi taho oli kuitenkin päättänyt toisin, ja taholla oli hyvänä apulaisenaan Mauno Koivisto!

Tanner – ”sotasyyllinen”

SDP:n puoluekokous pidettiin marraskuussa 1944 keskellä nousevaa sisäpoliittista levottomuutta. Puoluekokousta edeltävänä päivänä 24.11. enemmistöryhmä eli ”tannerilaiset” kokoontuivat Elannon juhlasalissa. Huomattava yksimielisyys vallitsi useimmista puoluekokouksen asioista. Vain puoluesihteeristä jouduttiin äänestämään, ja äänestyksen voitti selvästi Tannerin esittämä ehdokas Unto Varjonen.

Puoluekokous kulki Tannerin hengessä. Jälkiarviointinaan Emil Skog pitää tätä 19.puoluekokousta kaikkein merkittävimpiin kuuluvana ja tärkeämpänä kuin esim. vuoden 1918 ”ylösnousemuskokousta”, sillä SDP oli nyt avainasemassa koko maan tulevaisuuden suhteen. Tulevia vaaleja silmälläpitäen Tanner piti kokouksessa pitkän ja laajan puheen, jossa totesi mm:

”Monenlaiset voimat riehuvat tällä hetkellä uhaten yhteiskunnan tasapainoa. Hajaantumisilmiöitä on havaittavissa kaikilla tahoilla. Surullisin näky tässä suhteessa kohtaa meitä omassa keskuudessamme työväenluokan riveissä. Kommunistinen puolue on ilmestynyt taistelemaan työväen sieluista. Myös sosialidemokraattisen puolueen sisällä on sekasorto suuri - - - ikään kuin puolue ehdoin tahdoin haluaisi tuhota itsensä työväenluokan suureksi vahingoksi. Emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että asemamme kansana on vakava. Se koskee myös työväenluokan tulevaisuutta. Sen on nyt tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin harkittava menettelytapansa. Sen on säilytettävä ryhtinsä eikä ryhdyttävä kumartamaan vieraita jumalia. Suomen itsenäisyyden turvaaminen on sen ensiarvoinen tehtävä, ja vasta sen jälkeen saavat muut tavoitteet tulla kysymykseen”.

Viisipäiväiseksi venyneen kokouksessa Tanner jättäytyi sivuun puolueen johdosta, johon kompromissina valittiin Onni Hiltunen. Uudessa puoluetoimikunnassa edustus jakaantui jokseenkin tasan ”tannerilaisten” ja oppositiohenkisten kesken. Varjonen pysyi puoluesihteerinä, järjestösihteeriksi tuli toinen ”asevelisosialisti” Väinö Leskinen ja jaostosihteeriksi Veikko Puskala, kaikki taattuja ”tannerilaisia”.

Tannerin puhe puoluekokouksessa oli kiinnittänyt Neuvostoliiton lähettiläs Orlovin huomiota, ja hän puhui siitä Sventolle ja Wuorelle. Wuori viittasi itsenäisyyspäivän puheessaan ”poliittiseen sotarikollisuuteen” ja vaati, että Rytin ja Tannerin olisi vetäydyttävä yksityiselämään. Vasemmiston taholta vaadittiin tutkimuskomission asettamista sotasyyllisten selvittämiseksi. Oikeusministeri Kekkonen kiinnitti Paasikiven huomiota asiaan jo 9.1.45.

Tammikuun puolivälissä NL:n lähetystö esitti Paasikivelle ”räikeitä vaatimuksia” (Paasikiven mukaan) sotasyyllisten asettamiseksi vastuuseen. Samaan aikaan Zhdanov otti puheeksi Suomen ja Neuvostoliiton mahdollisen liiton keskenään. Paasikivi yritti nyt saada Tannerin, Linkomiehen ja Reinikan luopumaan ehdokkuudestaan, ja kääntyi asiassa jopa Mannerheimin puoleen, mutta tämä totesi ”de är hederliga män (kunnianmiehiä), ja heitä ei saa estää asettumasta ehdokkaaksi.

Järjestetyssä puolueäänestyksessä vaalipiirissään Uudellamaalla Tanner sai eniten ääniä. Tanner kuitenkin kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi ja antoi sosialidemokraattiselle puolueväelle seuraavan julkisen selonteon (tässä pääkohdin):

”Olen pyytänyt, ettei minua ensi eduskuntavaaleissa asetettaisi ehdokkaaksi. Samalla olen esittänyt eduskunnalle pyynnön, että minulle heti myönnettäisiin vapautus eduskunnan jäsenyydestä. Olen ollut eduskunnan jäsen jokseenkin yhtämittaisesti vuodesta 1907 alkaen, siis ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleista lähtien. Varsinkin viimeisen 25 vuoden aikana on kannettavakseni jatkuvasti sälytetty runsaasti kuormaa. Tietenkin olen joutunut saamaan osakseni arvostelua, harvoin tunnustusta. Sitä en ole odottanutkaan. Minulle on riittänyt tieto siitä, että olen parhaani antanut. Asevelvollisuuteni puolueen hyväksi olen mielelläni suorittanut iloiten saavutuksista.

Viime kuukausien aikana on minua vastaan kohdistettu todellinen järjestetty ajojahti. On esitetty lukemattomia syytöksiä. Valheita ja puolitotuuksia on ahkerasti viljelty. En ole kertaakaan tarttunut kynään niitä kumotakseni enkä puolustautuakseni. En myöskään ole katsonut olevan aihetta kiinnittää huomiota kommunistien ja heidän myötäjuoksijainsa vaatimuksiin, että minun olisi vetäydyttävä syrjään. Siten olisin mielestäni tunnustanut itseni syypääksi johonkin kunniattomaan tai maan edun vastaiseen tekoon. Mutta nyt, kun maan hallitus katsoo asiakseen eduskunnan edessä esittää, että viime vuosina poliittisesti vastuullisimmilla paikoilla seisseiden olisi vetäydyttävä syrjään, katson olevani pakotettu vetämään tästä johtopäätökseni”.

Tanner sai eri puolilta Suomea ja erilaisilta yhteiskunnallisilta tahoilta lukuisia tervehdyksiä, joissa puhuttiin ajojahdista häntä vastaan. Myös Ruotsin lehdet kirjoittivat paljon asiasta.

Vaaleissa 15.3. sosialidemokraattinen puolue tunnetulla tavalla menetti lähes puolet voimastaan SKDL:lle, jonka riveihin monet eturivin sosialidemokraatitkin (M. ja E. Pekkala, E ja S-K Kilpi, Svento ym.) olivat siirtyneet. Äänensävyt jyrkkenivät. Vapausradio vaati ”sotaseikkailijoiden” poistamista työväenliikkeestä. Vapaa Sana uskalsi vaatia Tanneria pois Elannostakin, luomastaan suuryrityksestä.

On historiallinen selvyys, että Tanner Rytin ja Mannerheimin kera muodosti sen triumviraatin, jonka varaan sotavuodet rakentuivat. Kuinka NL olisi voinut olla vaatimatta Tannerin ”päätä” kun se oli päättänyt jo varsin varhaisessa vaiheessa jättää Mannerheimin rauhaan. Ei olisi ollut NL:n kannalta järjellistä, jos vain Ryti olisi tuomittu. Vaikka NL kaikin tavoin pyrki jättämään asian suomalaisten itsensä hoitamaksi, Zhdanov oli ottanut Tannerin puheeksi jo 23.11.44 junamatkalla Suomeen, kun Kekkonen ja Wuori olivat häntä Vainikkalasta asti tänne saattelemassa. Ja myöhemmin Zhdanov sanoi Paasikivelle, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria olisi auto ilman kuljettajaa”.

Eduskunnalle jätettiin sotasyyllisyysasiasta 55 edustajan allekirjoittama välikysymys 29.6. Eduskunta keskusteli neljä tuntia välikysymyksestä. Huomiota herättävin oli Hertta Kuusisen puheenvuoro, jossa Tanner nostettiin pääsyylliseksi.

Kosketukset neuvostoliittolaisiin saivat Kekkosen vakuuttuneeksi ”etteivät epäluulot Suomea kohtaan tulisi hälvenemään, elleivät sen sotaan syyllisiksi luonnehtimat hahmot jättäisi tehtäviään ja siirtyisi syrjään”. Esimerkiksi tässä suhteessa hän nosti Tannerin. Neuvottelussa, jossa olivat läsnä Kekkonen, Leino, Pekkala ja Svento, Kekkonen katsoi, että keskeisessä Ribbentrop-sopimuksessa myös Tannerin syyllisyys olisi osoitettavissa.

Heinäkuun lopulla Kekkonen, Pekkala, Wuori ja Leino todistelivat Paasikivelle, että poikkeuslaki oikeudenkäynnin aikaansaamiseksi oli välttämätön. Mutta Paasikivi oli yhä erikoislakia vastaan. Lopulta Paasikivi taipui, ja iltakoulussaan 15.8. hallitus vihdoin päätti esityksen antamisesta. ”Mustemaalari” kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa, että ”oikeusministeri Urho Kekkonen on prinsessamaisen herkkä kommunistien puolustamisessa, mutta Tanneria saa parjata ja syyttää vapaasti vaikka mistä. Häpeällistä! Valtaherrat, missä on teidän oikeudentuntonne?”

Kun kokoonnuttiin ensimmäiseen sotasyyllisoikeudenistuntoon Säätytalolle 15.11., vahvat poliisivoimat vartioivat seutua ja joutuivat hajottamaan ylioppilaiden isänmaallisia laulukuoroja. Oikeudenkäyntisalissa oli parvella 75 paikkaa yleisölle ja permanto oli varattu diplomaateille, omaisille ja lehtimiehelle. Yleisön joukossa tuskin oli sellaisia, jotka olisivat hyväksyneet oikeudenkäynnin.

Kirjailija Yrjö Soinin sanoin (kirjasta ”Kuin Pietari hiilivalkealla”): ”Vakavina, avoimin katsein niin kuin on sillä, jolla on puhdas omatunto, ja ryhdikkäinä tulijat etenivät tuomarin pöydän eteen, kumarsivat ja värähtämättömän tyyninä asettuivat avustajineen heille varatuille paikoille. Se oli juhlavaa ja vakuuttavaa. Tuomioistuin kärsi jo ennen käsittelyn alkamista musertavan arvovaltatappion, jonka vaikutus kesti koko oikeudenkäynnin”.

Tannerin puolustusasianajaja Mikko Erichin, kulttuurifilosofin, lakimiehen ja poliitikon puheesta on paljon siteeratuksi tullut lause: ”Jos Väinö Tanner tuomitaan, rikoksen todellinen nimi on isänmaanrakkaus. Väinö Tannerista on sanottu, että hän on pelastanut suomalaisen työmiehen sielun isänmaalle. Valitettavasti tässä on paljon liioittelua. Mutta sen todellisen parhaimmiston hän varmasti on Suomelle pelastanut. Tämä parhaimmisto on Suomen kansankin parhaimmistoa, joka on tälle maalle paremman tulevaisuuden rakentava”.

Monien vaiheiden jälkeen Tannerin lopulliseksi tuomioksi tuli 5 ½ vuotta vankeutta. Hänen tuomionsa perusteluista oli kokonaan poistettu se syytekohta, että hänen puheensa olisivat vaikuttaneet maan joutumisessa sotaan ja rauhan estymisessä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli yksi Tannerin poliittisen uran suuria käännekohtia ja huipennuksia. Tavallaan se oli loppukohtaus pitkässä näytelmässä ja samalla johdatus jälkinäytökseen, joka sekin tuli venymään kahden vuosikymmenen mittaiseksi.

Tanner piti myös päiväkirjaa vankeuden tapahtumista. Tannerilla kuten muillakin ”sotasyyllisillä” olivat verraten mukavat olot. Ulkopuoliset tahot, yksilöt ja yhteisöt kotimaasta ja ulkomailtakin lähettelivät vankilaan voita, juustoja, makkaroita, keksejä marmeladia ja kaikkia herkkuja, joita kaupoista ei ollut lainkaan saatavilla. Ystävät pitivät huolta myös hyvien sikarien riittävyydestä koko vankeusajan. Vankien yhteydet ulkomaailmaan olivat varsin rajatut alkuaikoina, mutta rajoitukset löystyivät melkoisesti ajan kuluessa.

Tanner antautui vankeudessa intohimoiseen kirjalliseen toimintaan. Hän sai aikaan kuusi vankkaa muistelmateosta ja neljä käännöstä yhteiskunnallis-taloudellisista teoksista. Varsinkin ensimmäisestä muistelmateoksestaan ”Näin Helsingin kasvavan” Tanner sai varauksetonta kiitosta ja tunnustusta monelta taholta ja teosta myytiin paljon. Varsinaisena historioitsijana Tanner esiintyi teoksessaan ”Kuinka se oikein tapahtui”, vuosia 1917-18 käsittelevässä laajahkossa työssä. Se on hyvin mielenkiintoinen näyte muistelman ja tutkielman sekamuodosta, ja sitä vastaan ei ole voitu paljoa esittää.

Tannerin myöhemmistä teoksista ”Tarton rauha”, ”Olin ulkoministerinä talvisodan ajan” ja ”Suomen tie rauhaan” perustuvat siinä määrin Tannerin tapahtumisaikana tekemiin muistiinpanoihin, että niitä voidaan perustellusti nimittää pikemmin dokumenteiksi kuin muistelmiksi. Noissa kirjoissa esitetty lähdetieto on ylipäätään hyvin harvinaista ja siksi todellakin korvaamatonta. Paasikivi ei edes mainitse Tannerin teoksia päiväkirjassaan, ja hän viittaa Tanneriin jopa talvisodan rauhan yhteydessä sangen ylimalkaisesti. Tannerin muistelmat olivat siis ilmestyessään ”kuumaa tavaraa” ja ne muistuttivat asiasisällöllään sellaisista asioista, joista Paasikivi halusi silloin vaieta.

Tannerin vankilassa kääntämät teokset olivat prof. Harold J. Laskin teos ”Reflections on the Revolution of Our Time”, joka ilmestyi suomeksi nimellä ”Aikamme vallankumous”, Anders E. Örnen teos ”Ekonomisk demokrati” (”Taloudellinen demokratia”), prof. J.R.Hicksin ”The Social Framework” (”Yhteiskunnan taloudellinen rakenne”) ja Wendell Bergenin ”Kartellerna – Ett Världshot” (”Kartellit ja trustit”).

Jo ennen vankeuteen joutumistaan Tanner oli joutunut varsin hyvin eduin jättäytymään sivuun Elannon johtamisesta. Tannerin palattua vankeudesta hänet valittiin hallintoneuvoston jäseneksi.

Tannerin vankeusaikana Onni Hiltunen oli joutunut väistymään SDP:n johdosta ja hänen tilalleen oli valittu Emil Skog. Puoluesihteeriksi oli tullut Väinö Leskinen, ja koko puoluetoimikunta rakentui ”tannerilaisista”. Asevelijuntan ja Skogin yhteistyöllä puolue jo vuoden 1947 aikana ajautui taisteluun kommunismia vastaan; varsinkin SAK:ssa taistelua käytiin kiivaasti. Vuoden 1948 alusta YYA-kysymys alkoi askarruttaa puoluetta. Kiivaimmin sopimusta vastusti SDP:n piirissä silloinen ministeri Yrjö Kallinen – tunnettu pasifisti, mies vuodelta 1918.

Kommunistien vallankaappaushuhut velloivat ja sosialidemokraattien ”jo riittää”-kampanja merkitsi kolmen suuren yhteistyön lopullista raukeamista. Pitkä taistelu SDP:n ja maalaisliiton välillä oli alkamassa. Tanner oli sivussa kaikesta tuosta, mutta hän oli hyvin informoitu ja hänen mielipiteensä tiedettiin ja sitä arvostettiin. Mm. Skog kävi useita kertoja vankilassa keskustelemassa Tannerin kanssa.

Sotasyyllisistä Kukkonen ja Reinikka olivat päässeet ehdonalaiseen vapauteen kärsittyään 5/6 rangaistuksestaan, ja pian vapautuivat myös Ramsay ja Kivimäki. Tanner ja Linkomies astelivat salamavalojen välähdellessä vankilan portista vapauteen 21.11.48, istuttuaan lain edellyttämän vähimmäismäärän eli puolet 5 ½ vuoden tuomioistaan. Viimeiseksi vankeuteen jäänyt Ryti pian armahdettiin terveydentilansa takia.

Vapauteen päästyään Tanner joutui monien onnittelujen ja huomion osoitusten kohteeksi. ”Jahvetti” kirjoitti: ”Mies on saanut tuomionsa siitä, että on yrittänyt täyttää velvollisuutensa tunnontarkasti sitä maata ja kansaa kohtaan, joka on hänelle elämän antanut”. Moskovan radio ja meidän kommunistilehtemme olivat hurjina ”myönnytyksestä kaikkein mustimmille taantumusvoimille”.

Melko pian vapauteen päästyään Tanner aloitti taas poliittisen toimintansa. Salon maakuntajuhlan puheensa Tanner aloitti: ”Näette edessänne sotasyyllisen, vankeudessa istuneen miehen, jonka nimeä kommunistit eivät voi kertaakaan mainita liittämättä siihen arvonimeä sotasyyllinen. Tästä ei pidä pelästyä. Meillähän ei todellisuudessa ole sotasyyllisiä, ne on löydettävissä kokonaan muualta. Sellaisten keksiminen kuului samaan luokkaan kuin sotakorvausten maksaminen.”

Neuvostoliitto hyökkäili edelleen Tanneria kohtaan. Literaturnaja Gazeta kirjoitti, että ”Todellisuudessa Tanner johtaa Fagerholmin hallitusta, joka tekee Suomesta Yhdysvaltain asevarikon Pohjois-Euroopassa”. Mutta jostain syystä NL:n asenne muuttui pian. Neuvostolähetystön kontaktihenkilön Isotomin puheissa oli selvää sosialidemokraattien kosiskelua. Hän sanoi mm., että ”Neuvostoliitossa valitetaan sitä, että Suomen kommunistit eivät ole edistyneet ollenkaan ajan mukana, niin kuin sosialidemokraattinen puolue on tehnyt:”

Yhdysvalloissa asuva itsenäisyyssenaatin (1917) puheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi ja Tanner antautuivat vilkkaaseen ja mielenkiintoiseen kirjeenvaihtoon. Myös Arvo ”Poika” Tuominen ja Tanner löysivät nyt toisensa. Tuominen lienee saanut Tannerilta ja tämän kirjoista rohkaisua omien muistelmiensa (”Sirpin ja vasaran tie”, ”Kremlin kellot” ym.) kirjoittamiselle.

Myös Ruotsissa muukalaispassilla elävä Hj. Procopé ja Pariisissa oleskeleva liikemies, entinen suurlähettiläs Tauno Jalanti kävivät kirjeenvaihtoa Tannerin kanssa. Kylmän sodan alettua ja Korean sodan ollessa kiivaimmillaan Jalanti oli täynnä pelkoa kolmannen maailmansodan syttymisestä ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen. Hän houkutteli Tanneria pois kotimaasta. ”Tarvitsemme täällä kiistattoman johtajan; Sinut. Ja koeta pyrkiä aina länteen päin, mieluummin tätä tietä. Muista, ettet jää sodan syttyessä Suomeen tapettavaksi”. Tanner vastasi, että emigrantin elämä ei häntä houkuta, eikä hän usko kolmannen maailmansodan syttymiseen.

Vuoden 1950 presidentin vaalien alla Tanner totesi, että ”Paasikivi on aina ollut isänmaallinen, katsonut Suomen parasta, pitänyt itsenäisyyttä erittäin tärkeänä ja ollut parlamentin tahdon noudattaja”. Oulussa Tanner totesi, ettei SDP taistellut Paasikiven puolesta, vaan Kekkosta ja Pekkalaa vastaan. Molemmat olivat presidentin tehtävään soveltumattomia. Porissa Tanner nimitti Pekkalaa luopioksi, joka likaa omaa pesäänsä, ja Kekkosta poliittiseksi korkeushyppääjäksi ja tuuliviiriksi, joka sodan aikana oli kirjoittanut Neuvostoliitosta hyvin karkeasti ja nyt mielisteli sitä ja kommunisteja.

Paasikivi sitten jatkoi presidenttinä tultuaan valituksi edelleen 1950 ja Kekkonen sai ryhtyä kokoamaan hallitusta. Kekkosen ensimmäinen hallitus (17.3.50 – 17.1.51) käsitti 10 maalaisliittolaista, 2 edistysläistä ja 3 RKP:n jäsentä. Hallitusohjelman ensimmäisenä kohtana oli rauhan edistäminen. Neuvostoliitto suhtautui heti hyvin myönteisesti hallitukseen ja SDP asettui voimakkaasti sitä vastaan.

Tanner arvosteli Kekkosta ja hänen hallitustaan koko ajan ja sai usein naurajat puolelleen. Tannerin mielestä pääministeriin ei voinut luottaa, Kekkonen oli osoittautunut uhkapeluriksi ja asiat taloudessa olivat sekaisemmin kuin koskaan ennen. Kekkonen luonnehti Tannerin esiintymistä kenkkuiluksi.

Kekkosen toiseen hallitukseen (17.1. – 20.9.51) tuli myös seitsemän sosialidemokraattia kuten myös seitsemän maalaisliittolaista ja pari muuta. Novoja Vremja selitti SDP:n ministerit Skogin ja Tervon Tannerin läheisiksi apureiksi, joiden ulkopolitiikka oli yhteistyötä amerikkalaisten sodanlietsojain kanssa. Kekkosen kolmas hallitus (20.9. 51 – 9.7.53) koostui lähes samoista henkilöistä kuin edellinen. Tämä ”punamultahallitus” saikin inflaation kuriin ja palkkasulku saatiin aikaan ”linnarauhassa”, jonka päättyessä hallitus ryhtyi toteuttamaan erityisen talouspoliittisen valiokunnan laatimaa vakauttamisohjelmaa, johon myös kulisseissa vaikuttaneella Tannerilla olivat olleet sormensa pelissä. Siinä palkat oli sidottu elinkustannusindeksiin.

Puoluekokouksessa syksyllä 1949 Tanner suostui pyynnöstä asettumaan ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin 1951, ja tulikin valituksi vaalipiirinsä toiseksi suurimmalla äänimäärällä 9 293 äänellä. Fagerholmin ylivoimaa, 18 189 ääntä, Tanner ei uhannut. Kun Väinö Leskisestä tuli marraskuussa 1951 sosiaaliministeri, SDP:n eduskuntaryhmä valitsi Tannerin hänen seuraajakseen puheenjohtajana.

Tanner keskittyi eduskunnassa lähes yksinomaan talousmiehen rooliinsa, jossa häntä kuunneltiin tarkkaan myös hänen vastustajiensa leirissä.
Puoluekokouksessa 1952 Tanneria ehdotettiin jo puolueen puheenjohtajaksi, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Tuossa puoluekokouksessa Tanner tuli jälleen mukaan puoluetoimikuntaan. Häntä sekä Fagerholmia ehdotettiin myös ehdokkaaksi vuoden 1956 presidentinvaaleihin, ja molemmilla oli voimakas kannatus. Lähetekeskustelussa menettelytapavaliokuntaan Tannerin puolesta käytettiin 14 ja Fagerholmin puolesta 11 puheenvuoroa. Menettelytapavaliokunnassa jouduttiin äänestämään, ja Tanneria kannatti 99 ja Fagerholmia 97 jäsentä. Mutta kun Tanner oli asettanut ehdokkaaksi suostumisensa ehdoksi huomattavan enemmistön kannatuksen, presidenttiehdokkaaksi jouduttiin valitsemaan Fagerholm, joka sitten yhdellä äänellä hävisi Kekkoselle. Miten olisikaan käynyt, jos hänen vastaehdokkaanaan olisi ollut Tanner?

Pian vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen oli perustettu ”kerho 56”, jonka tavoitteena oli estää Kekkosen tulo presidentiksi. Kerhoon kuului SDP:n, kansanpuolueitten ja maalaisliiton oikeistosiiven edustajia. Leskinen ja Tanner tiesivät kerhosta ja tukivat sen tavoitteita. Ulkopolitiikan suuntaa oli käännettävä Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin.

Presidentinvaaleihin mentiin varmoina siitä, että Fagerholm voittaa Kekkosen äärimmäisen niukasti. Jokainen ääni oli varmistettu. Kalle Kaiharia pidetään ratkaisevana vaikuttajana. Hän seurasi äänestystä Tampereelta yhdessä sosialidemokraatti Erkki Lindforsin kanssa ja oli puhelinyhteydessä eduskuntaan ennen kolmatta äänestystä. Sen jälkeen hän ”tiesi” Kekkosen voittavan. Kuka petti ja antoi äänensä Kekkoselle ja miksi niin tapahtui?

Pian presidentinvaalien jälkeen alkoi yleislakko. Lakon aikana Leskinen oli lakkoa vastaan Tanneriakin jyrkemmin, ja sanoi, että poikkeustilan julistaminen saattaa käydä välttämättömäksi. SAK:n johdon ja Leskisen välit kiristyivät lakon aikana. Juuri tällöin alkoi syntyä ”skogilaisten” ydinryhmä: Skog, Simonen, Tiainen, Antikainen, Rantanen ja Valdemar Liljeström. Ryhmä jatkoi yhteydenpitoaan lakon jälkeenkin, ja mukaan liittyi myös Martin.

Tanner täytti lakon aikana 75 vuotta. Merkkipäivänä 12.3.56 hänelle ojennettiin kokoomateos ”Kuin kallioon hakattu”, mikä oli saatu valmiiksi lakon johdon erikoisluvalla. Julkaistiin myös kokoelma Tannerin puheita nimellä ”Itsenäisen Suomen arkea”. Lakitieteen kunniatohtorin arvon Tanner oli saanut jo 14.12.55. Ylioppilaspiirit olivat organisoineet Tanner-keräyksen, joka tuotti 12 Mmk. Puolet siitä Tanner lahjoitti Suomen Kulttuurirahaston yhteyteen perustetulle Väinö Tannerin rahastolle, toisen puolen Kansan Sivistysrahastolle.

Vuosi 1956 oli täynnä dramaattisia käänteitä suurpolitiikassa. Jo helmikuussa Hruštšev NKP:n XX:ssä puoluekokouksessa tuomitsi Stalin-kultin pannen alulle maailmanlaajuisesti heijastuneen käymistilan kommunistisessa liikkeessä. NKP:n puoluekokous herätti laajaa keskustelua myös SDP:ssa, joka kuitenkin oli ajautumassa vakavaan kriisiin keskuudessaan. ”Erileirisyys” alkoi ulottua ihan kaikkeen.


Kekkonen – Neuvostoliiton marionetti vai ovela patriootti?

Siitä, että Kekkosen valta perustui Neuvostoliiton tukeen, ei ole pienintäkään epäilystä. Jo Kekkosen huipulle nostaneen uran alun taustavoimana oli Neuvostoliitto siten kuin olen edellä esittänyt ja tuo tuki jatkui Kekkosen koko uran ajan. Itse asiassa olisi perustellumpaa puhua Neuvostoliiton vallasta, jonka käskynhaltijana Kekkonen toimi. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Kekkonen olisi pyrkinyt toimimaan Suomen hyväksi niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista, ja usein hän siinä varsin hyvin onnistui, paljolti kiitos sen luottamuksen, jonka hän oli neuvostojohtajien silmissä saanut.

Kaikessa tekemisessään Kekkonen kuitenkin otti ensiksi huomioon Neuvostoliiton mielipiteet. Hänelle suhteet Neuvostoliittoon olivat ulkopolitiikan synonyymi. Myös Heikki Ylikangas toteaa edellä mainitussa kirjassaan Kekkosen linjan mutkittelemisesta puhuessaan, että ”Se ei määrännyt idänsuhteitamme, vaan idänsuhteet määräsivät sitä”.

Kekkosen hoiti idänsuhteitaan nimenomaan NKP:n ja KGP:n kautta, eikä virallisen valtiojohdon kautta, mihin pitäytymistä Paasikivi oli pitänyt tärkeänä.
Ne suhteet avasi siis tuo Jelisei Sinitsyn Kustaa Vilkunan välityksellä jo syksyllä 1944 heti sodan päätyttyä ja ne jatkuivat samalla kaavalla Kekkosen uran loppuun asti. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi” toteaa: ”Urho Kekkonen oli pitkällä urallaan tekemisissä tietoisesti NKP:n johdon kanssa. Se oli hänen yhteistoimintansa primaarinen kohde, ei suinkaan Neuvostoliiton valtionjohto, kuten hänen edeltäjänsä Paasikiven. Tämän vuoksi Kekkosen NKP-suhdetta hoiti puoluevaltion turvallisuuslaitos KGP. Sen edustajien tehtävänä Suomessa oli samalla valvoa Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun päämääriä.” Neuvostoliiton virallinen yhteyshenkilö, suurlähettiläs, joutui usein aivan alistettuun asemaan noihin puolue- ja turvallisuusmiehiin nähden. Tämä käy hyvin noiden turvallisuuslinjan miesten – Jelisejev/Sinitsyn, Vladimirov, Derjabin – muistelmistakin.

NL määräsi myös sisäpolitiikastamme, mikä oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle. Neuvostoliitto oli itse asiassa soluttautunut mukaan myös sisäpoliittiseen päätöksentekoon ylimpien johtajiemme ”kotiryssillä” ja alemmilla tasoilla toimivilla agenteillaan. Samoin oli talouspolitiikkamme laita. Kekkonen johti sitä ulkopolitiikan välityksellä suvereenisti ja hänen suvereenisuutensa perustui Neuvostoliiton tukeen. Kekkosen seurueena hänen Neuvostoliiton matkoillaan oli aina joukko ”punaisia vuorineuvoksia”. Heidän edustamiensa yhtiöiden tuotteille, jotka eivät ehkä olisi kelvanneet länsimarkkinoille, oli itämarkkinoilla aina menekki taattu. Tästä he ymmärsivät olla kiitollisia parhaalle myynninedistäjälleen Urho Kekkoselle.

Kekkosen väistyttyä noille punaisille vuorineuvoksille tuli hätä käteen ja he yrittivät tehdä Ahti Karjalaisesta presidentin. Tässä heillä oli apunaan KGP:n tähtikaartia, joiden tehtävänä oli ennen muuta torpedoida Koiviston mahdollisuudet. Tässä he eivät onnistuneet. Oleg Gordievsky toteaa yhdessä Inna Rogachin kanssa kirjoittamassa kirjassaan ”Sokea peili” sarkastisesti, että ”nyt noita KGP:n miehiä ei palkittu” viitaten tällä siihen, miten kolmelle KGP:n edustajalle ehdotettiin korkeita hallituksen palkintoja, kun heidän erikoistoimenpiteensä olivat johtaneet siihen, että Kekkonen oli valittu Suomen presidentiksi. Tästä hän kertoo kirjassaan enemmänkin.

Oleg Gordievsky oli korkea-arvoinen KGP-mies, myöhemmin myös lännen agentti, joka loikkasi Suomen kautta länteen 1986. Hän on huippuasiantuntija, joka tietää mistä puhuu. Tuo hänen edellä mainittu kirjansa alkaa Gordievskyn itsensä kirjoittamilla alkusanoilla seuraavasti:

”Keskustellessani suomalaisten kanssa olen pannut kummastuksekseni merkille oudon ilmiön: vaikka suomalaiset ovat olleet Neuvostoliiton lähinaapureita, kokeneet tällä vuosisadalla kolme sotilaallista yhteenottoa sen kanssa ja olleet moninaisissa yhteyksissä neuvostoihmisiin ja neuvostoliittolaisiin organisaatioihin, monet suomalaiset ovat tietämättömiä kommunistisen järjestelmän todellisesta olemuksesta ja suhtautuvat siihen naiivisti. He eivät ole tienneet, kuinka laajamittaista on ollut sen maailman demokraattista osaa vastaan harjoittama myyräntyö sekä Suomen vakoileminen ja soluttautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan”.

Me tavalliset suomalaiset emme olleet tästä hyvin selvillä, mutta kyllä Kekkonen oli. Mutta hän alistui siihen, minkä Gordievsky edelleen alkusanoissaan toteaa: ”ensi viulua on sodanjälkeisessä Suomessa soitellut KGP. Sen periaatteiden, menetelmien ja mentaliteetin vaikutus Suomeen on ollut todella valtava”. Miksi Kekkonen tähän alistui?

Gordievskyn ja Rogatchin kirja lainaa paljon virallisia neuvostodokumentteja, kuvaa tarkasti ja oikea-aikaisesti tapahtumat, nimeää niihin liittyneet ihmiset – neuvostoliittolaiset ja suomalaiset – ja heidän tekemisensä ja sanomisensa. Tuo yli 500-sivuinen kirja on paikoin järkyttävää luettavaa. Se kertoo KGP:n asiakirjoista, joissa Kekkonen nimetään NL:n vaikuttaja-agentiksi. Kirjassa listataan lukuisia Kekkosen NL:lle suorittamia palveluksia. Kirja nimeää lisäksi monia NL:n lieassa olleita poliitikkojamme. Ahti Karjalaista NL:ssa pidettiin täysin ”omana miehenä”, mutta myös Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist nimetään NL:lle hyödyllisiksi yhteyshenkilöiksi. Taneli Kekkosesta todetaan: ”Taneli Kekkosta jos ketä voidaan väittää empimättä Neuvostoliiton agentiksi. Diplomaatti- ja tiedustelijapiireissä se oli julkinen salaisuus”.

Gordievsky toteaa: ”Kiistämättä Kekkonen käytti Neuvostoliittoa oman henkilökohtaisen etunsa tavoittelemiseen, niin oman yksilöllisen valtansa säilyttämiseen kuin Maalaisliiton vallan vahvistamiseen”. Kirjassa kerrotaan, miten kenraali Sudoplatov ennen talvisotaa otti Stalinin käskystä yhteyttä Mannerheimiin ”lähestymiskeinoja etsiskellen”. Hän joutui luopumaan tuloksetta. Sekä Sudoplatov että Stalin tunsivat sen jälkeen syvää kunnioitusta Mannerheimia kohtaan. Teksti jatkuu: ”Jos Suomen sodanjälkeisessä historiassa olisi ollut kovuudeltaan Mannerheimin veroisia johtajia, mitään ajatusta suomettumisesta ei olisi Kremlin aivoissa syntynytkään”.

Kirjan enempi esittely ei ole tässä mahdollista eikä tarpeenkaan. Samoja asioita voidaan nyt jo lukea myös monista suomalaistutkijoiden, etenkin Timo Vihavaisen ja Hannu Rautkallion kirjoista. Hannu Rautkallion monet kirjat ovat erityisen mielenkiintoisia ja todistusvoimaisiakin siksi, että hän ensimmäisenä suomalaistutkijana pääsi neuvostolähteille, kun glasnostin aikana avautuivat 1980-luvun lopulla. Nythän parhaat neuvostolähteet ovat taas olleet lauan suljettuja ulkomaisilta tutkijoilta. Gordievskyn kirja on kuitenkin sisäpiiritietoa noista asioista. Max Jakobsonkaan ei ymmärrä Kekkosen matelevaa nöyryyttä Neuvostoliittoon päin, mille hän ei koskaan nähnyt välttämätöntä tarvetta; tämä käy ilmi hänen monista kirjoistaan ja kolumneistaan. Kekkosen kovin helppo taipuminen Neuvostoliiton tahtoon johti myös siihen, että Jakobsonista ei tullut YK:n pääsihteeriä, vaikka hänellä olisi ollut koko läntisen maailman tuki. Silti Jakobson ei tällä asialla kovin lyö Kekkosta.

Kyllä Kekkonen neuvostoliittolaisten silmissä oli ”meidän mies”, siitä ei ole epäilystäkään. Hannu Rautkallio toteaa, että ”Jelisei Sinitsyn oli luonnehtinut Kekkosta ”rohkeaksi ja demokratialle uskolliseksi ihmiseksi”, jolla luonnehdinnalla neuvostoliittolaisessa sanastossa on aivan erityinen merkitys: ”demokratian” puolellahan eivät ole muut kuin ”meidän ihmiset”. Kertoessaan Kekkosen lähipiirilleen esittämistään ajatuksista Rautkallio toteaa: ”Kekkosen rohkea visio tuona ajankohtana kertoi hänen itsevarmuudestaan, jolle Stalinin miesten tuki antoi perusteen”.

Mutta vaikka Kekkonen olisi ollut siinä uskossa, että hänen toimintansa palvelee Suomen etua ja että hänen toimintatapansa on ainoa mahdollinen, herää silti monia kysymyksiä. Miksi Kekkonen aina niin helposti taipui neuvostoliittolaisten tahtoon, usein jopa oma-aloitteisesti neuvostoliittolaisten haluja ennakoiden? Taipuiko hän siihen vain pehmeyttään ja vain vallassa pysyäkseen ja etuja itselleen ja puolueelleen saadakseen? Miksi hän niin silmiinpistävän ”hövelisti” Neuvostoliittoa palveli ja sen johtajien kanssa kaveerasi? Minun on pakko on taas kysyä: Oliko takana myös jotakin muuta? Kiristettiinkö Kekkosta jollakin? Millä? Näihin kysymyksiin ei saada vastauksia mistään noista lukemistani kirjoista. Toivottavasti ne joskus vielä saamme. Ja mitä Urho Kekkonen koko ajan ajatteli ja tunsi syvällä sydämessään? Sekin olisi mielenkiintoista tietää, mutta voimme vain arvailla.

Luopuiko Kekkonen kaikesta entisestään tehdessään tuon käännöksensä ja ryhdyttyään Neuvostoliiton kuuliaiseksi palvelijaksi? Olisiko sellainen muodonmuutos mahdollinen kenellekään, edes Urho Kekkoselle? Jospa hän sittenkin pysyi sydämessään nuoruuden aikojensa isänmaallisena patrioottina, joka alentui noin vain siksi, että hän näki Suomen edun ja turvallisuuden sitä vaativan. Onhan sekin mahdollista. Mutta olisiko Kekkonen ollut sellainen höppänä, joka ei olisi nähnyt Suomen edun olevan paljon laajemman ja kokolailla toisenlaisen kuin mistä me saimme Neuvostoliiton helmassa nauttia? En oikein jaksa uskoa. Kekkonen liikkui myös länsimaissa ja näki, että siellä olivat asiat monessa suhteessa paremmin kuin meillä.

Vai pelkäsikö hän todella Neuvostoliittoa niin suunnattomasti, kuin mitä esimerkiksi Kalevi Sorsa muistelmissaan kertoi? Pelkäsikö hän, että Neuvostoliitto hyökkäisi taas Suomeen ja häneltä otettaisiin pää pois, ellei hän palvelisi tuota mahtavaa isäntää nöyrästi ja silmänsä paljolta sulkien? Tiedä häntä. Mutta olisiko Neuvostoliitto todella uskaltanut hyökätä Suomeen, ”normalisoida” myös meidät siten kun se teki Unkarille 1956 ja Tsekkoslovakialle 1968? Gordievskyn enempää kuin Viktor Vladimirov ja Juri Derjabinin kirjoissaan antamien todistusten mukaan mitään sellaista suunnitelmaa Neuvostoliitolla ei ollut. Myös suomalaiset tutkijat Nevakivi, Rautkallio ja Vihavainen ovat sitä mieltä, että Neuvostoliitto ei olisi ainakaan enää kylmän sodan alettua uskaltanut hyökätä Suomeen, vaikka eräät tutkijat ovat kaivaneet esille amerikkalaisista lähteistä sellaisenkin korkea tason päätöksen, jossa todetaan, että ”Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ja Suomen miehittäminenkään ei olisi riittävä syy amerikkalaisten reagoimiseksi sodalla”.

Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kysyy: ”Uskoiko hän (Kekkonen) itse niihin uhkakuviin, joita hän etenkin idänpolitiikassaan alati viljeli?” Nevakiven käsitys on, että nuo uhkakuvat olivat vain Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteisluomus Kekkosen vallan pönkittämiseksi. Nevakivi perustaa näkemyksensä kuten koko kirjansakin Moskovasta löytämiinsä dokumentteihin, joista laajin on Neuvostoliiton Helsingin lähettilään V.Z.Lebedevin työpäiväkirja. Nevakivi toteaa, että ”Suomen kansan sielua voi vaivata pitkään tietoisuus siitä, että se on joutunut elämään Neuvostoliiton naapurina suurimman osan itsenäisyyden kautta suomettumisen valheen, teeskentelyn ja itsepetoksen ilmapiirissä. Minkään muun demokratian nimeen vannovan Euroopan maan ei ole tarvinnut vajota poliittisessa kulttuurissaan vastaavalle limbotasolle”.

Nevakivi osoittaa, että Kekkosen puheet Karjalan palauttamisesta olivat nekin aina vain hämäystä, vaalitaktiikkaa, josta hän oli etukäteen informoi neuvostoliittolaisia. Samoin hän osoittaa, että Neuvostoliitto suostui Suomen liitännäisjäsenyyteen vapaakauppajärjestö EFTA:ssa 1961 auttaakseen Kekkosta vaalitaistelussa. Esitys Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli kiistatta Moskovan, ei Kekkosen aloite.

Nevakiven vuonna 1996 julkaistu kirja, mikä perustuu neuvostoliittolaisiin arkistodokumentteihin sekä lukuisiin haastatteluihin Suomessa ja Venäjällä, on varmaan paras selvitys suomettumisesta. Olen sitä hyvin vähän tässä referoinut, sillä jos siihen ryhtyy, helposti siihen myös juuttuu, kun kaikki kirjassa sanottu on niin mielenkiintoista. Toinen hyvä kirja suomettumisesta on Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”. Sen teksti on syntynyt jo vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista (kirja julkaistu 1992) eikä hänellä ollut käytettävissään sen jälkeen avautuneita lähteitä, mutta Vihavainen on ihan kotimaisista lähteistä ja omalla historioitsijan järjellään koonnut mainion kirjan, jota voidaan pitää perusteoksena aiheesta.

Neuvostoliitto yritti vielä 1970 luvulla kytkeä Suomen entistä lujemmin itseensä mm. esittämällä useaan otteeseen yhteisiä sotaharjoituksia ja painostamalla Suomea puolustusvoimain ase- ja kalustohankinnoissa. Tässä ”kunnostautui” erityisesti Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja myös eräät NL:n näkyvät poliitikot ja korkeat sotilashenkilöt. Ahti Karjalainen ja monet muut johtavat poliitikkomme olisivat olleet täysin Neuvostoliiton vietävissä, mutta Urho Kekkonen kiemurteli eroon kerta toisensa jälkeen hänelle asetetuista syöteistä. Hyvänä apunaan hänellä oli puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela. Tästä kerrotaan Matti Lukkarin kirjoittamassa Sutelan elämäkerrassa. Kekkosen toiminta tässä asiassa myös kertoisi hänessä sittenkin piilleestä aidosta patriootista.

Vaikka 1970-luvulla Neuvostoliitto yritti saada Suomen entistä tiukempaan otteeseensa, silloin kuitenkin tapahtui myös otteesta irtaantumista. Ensimmäisenä merkittävänä tapahtumana voidaan pitää EEC-sopimusta eli liittymistämme vuoden 1974 alusta tuohon Euroopan talousjärjestöön. Kekkosen ansio tässä on kiistaton. Taitavat diplomaattimme tosin tekivät kovan päätyön, mutta Kekkosta tarvittiin takuumieheksi itään päin. Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1975 Suomi oli muutaman viikon koko maailman uutisten keskipisteenä ETYK:in eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kokoontuessa Helsingissä. Tämän tapahtuman katsottiin kruunaavan Kekkosen uran, sillä hänen osuuttaan pidettiin merkittävänä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajien saamisessa samaan pöytään yhdessä Euroopan maiden johtajien kanssa.

Kekkoselle ennusteltiin vuoden 1975 Nobelin rauhanpalkintoa, Kekkosen lähipiirissä sitä pidettiin varmana. Palkintokomitean ratkaisu nähtiin lähes rienaavana, kun palkinnon sai tiedemies, joka ETYK:in kynnyksellä nimenomaan varoitti länsimaita jännityksen lieventämisestä. Suomessa toki tunnettiin palkinnon saajan neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Andrej Saharovin elämänvaiheet, mutta hänen neuvostojärjestelmän ytimiä kaivelevia ajatuksiaan ei ollut juuri uskallettu esitellä. Saharov oli kuitenkin 12-kohdan ohjelmassaan vaatinut toteutettavaksi Neuvostoliitossa vain sellaisia asioita, joita länsimaat pitivät omissa maissaan itsestään selvästi kansalaisille kuuluvina. ”Maamme pelastaminen on mahdotonta säilyttämättä kaikkea inhimillisyyttä”, sanoi Saharov, mutta meillä noihin vaatimuksiin uskalsivat yhtyä vain muutamat, ja monissa piireissä niitä paheksuttiin syvästi.

Tanner – vielä kerran puolueen johtoon

Suunnitelma ylimääräisen puoluekokouksen järjestämisestä oli tehty ”Leskisen bunkkerissa” jo yleislakon jälkeen 1956. Leskisläisten lähetystö kävi jo tammikuun alussa 1957 pyytämässä Tanneria puheenjohtajaehdokkaaksi. Lindblomin mukaan Tanner kuunteli rauhallisesti piippuaan poltellen, ja kehotti vastauksessaan muistamaan, että mikäli hän tehtävään ryhtyy, hän ”ei ole kenenkään komennettavissa eikä kenenkä tahansa pillien mukaan tanssitettavissa”.

Puoluetoimistoon tulvi kentältä kirjeitä, joissa toivottiin, että Tannerin avulla estettäisiin puolueen hajaannus. Tanner sai rohkaisevia viestejä puoluepiirin ulkopuoleltakin. Konsuli Eino Heinonen Buenos Airesista kirjoitti, että Tanner oli ainoa, joka nautti jakamatonta kunnioitusta Suomessa ja edusti Svinhufvudin laillisuuden ja oikeuden periaatteita.

Ennen puoluekokousta Tanner ja Skog 20.4.57 pohtivat niitä perusteita, joilla puoluejohto koottaisiin molempien suuntien edustajista. Skog oli jo ilmoittanut kieltäytyvänsä puheenjohtajaehdokkuudesta. Skog piti hyvänä Tannerin ehdokkuutta toivoen hänen pystyvän tasapainottamaan eri ryhmien kilpailua. Tannerin voitto Fagerholmista oli äärimmäisen niukka, äänin 95-94. Leskinen oli jo etukäteen ilmoittanut eroavansa puoluesihteerin tehtävästä, ja hänen tilalleen valittiin Leskisen ehdokas Kaarlo Pitsinki.

Tannerin suhde Leskiseen oli koko ajan ongelmallinen. Tanner itse vertasi sitä Hindenburgin ja Hitlerin väliseen suhteeseen tarkoittaen varmaan, että Leskinen odottaa vain Tannerin väistymistä tavalla tai toisella päästäkseen johtoon. Tanneria kiusasi sekin, että Leskisellä oli ”menneisyys” eli Seutulan kiitoratatöihin johtanut rattijuoppoustuomio. Se oli arkaluontoinen siksikin, että sen vuoksi ei Kekkosta vastaan voitu enää yhtä pontevasti kampanjoida hänen elämäntapoihinsa vedoten.

Tannerin tultua puoluejohtajaksi häneen otettiin yhteyttä Neuvostoliiton lähetystön taholta. Suurlähettiläs Lebedev pani asialle tulkkinsa Akulovin, joka SDP:n puoluevirkailijan ja Sosialistisen Aikakauslehden toimitussihteerin Olli Laitisen kautta tiedusteli, voisiko Tanner tulla vierailemaan Neuvostoliiton lähetystössä ja voisiko hän kenties esittää jotakin näyttöä ystävällisestä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon siihen tapaan kuin Linkomies oli tehnyt, joka lähetystössä vieraillessaan oli tunnustanut tehneensä virheitä. Akulov oli vielä lisännyt, ettei ollut tärkeää, ”mitä te ajattelette, vaan mitä te kirjoitatte ja lausutte sanoiksi”.

Aluksi Tanner suhtautui NL:n edustajien lähestymiseen vastaantulevasti, mutta ilmoitti haluavansa etukäteen tarkistaa hänen vierailustaan annettavan julkilausumaehdotuksen. Siitä NL:n edustajilta luonnoksen saatuaan Tanner vastasi vierailupyyntöön kieltävästi. Paavolainen ei toista kirjassaan Tannerin sanoja: ”Minä en rupea konttaamaan sovjettilähetystön portaita ylös niin kuin Linkomies kuuluu tehneen”.

Puoluekokous merkitsi suurta askelta hajaantumisen tiellä. Pääministeri Fagerholm ilmoitti hallituksensa aikeesta erota, sillä tilanne oli kestämätön, kun sosialidemokraattisen puolueen hallitusryhmä ei ollut edustettuna puolueen johdossa. Vielä tämän jälkeenkin sekä Tanner että Fagerholm yrittivät tahoillaan sovitella lopullisen hajaannuksen estämiseksi. Sovinnon lopullinen este oli Leskinen, joka 20.5. hylkäsi neuvotellun sovintoehdotuksen. Vanha kilpaurheilija Leskinen riemuitsi siitä Tiaiselle sanoen, että ”tuntuu hyvältä, kuten aina voiton jälkeen”.

Rytin hautajaiset, joihin Tanner tietenkin osallistui, olivat todellinen valtiollinen mielenosoitus. Kansaa oli valtavasti liikkeellä. Tanner ei ollut mukana kuukautta myöhemmin kuolleen Paasikiven hautajaisissa, jotka Tannerin mukaan ”valtiovalta yritti tehdä nekin vaikuttaviksi”.

Tannerin 1950-luvun aateveljiä oli jo mainittu Tauno Jalanti. Niihin liittyi myös professori Arvi Korhonen. Herrat eivät olleet Paasikiven ihailijoita. Jalanti kirjoitti pitkään Paasikiven ”Stalin-ihailusta”, todeten sen olevan sitä samaa roskaa, jota esittävät myös Kekkonen, Fagerholm ja Sukselainen. Rehellisenä hän sentään Paasikiveä piti. ”Tosin Paasikivelle oma etu, toisin kuin esim. Rytille, oli hyvin tärkeä, mutta ei niin tärkeä kuin Kekkoselle, joka asettaa sen kaiken, maansakin edun edelle”, totesi entinen Kekkosen ystävä Jalanti.

Arvi Korhonen, jota pidetään jopa ”Paaasikiven linja”-termin isänä, totesi, että ”Paasikiven linja on puolustettavissa vain taktillisena menettelytapana sellaisessa tilanteessa, jolloin olimme suljettuna selliin, jonka avain oli himomurhaajalla. Uskonnoksi se on aivan kelpaamaton, mutta sellaiseksi se näyttää tulleen Kekkoselle”.

Kekkosen matelemishalua Neuvostoliiton edessä Jalannin mukaan osoitti se, että tämä Porkkalan luovutustilaisuudessa Moskovassa puheessaan Bulganille sanoi, että ”maiden hyvistä suhteista ei voi olla parempaa todistusta kuin tämä luopumisenne sopimukseen kirjoitetuista oikeuksistanne”. Kun Tannerista oli tullut jälleen puolueen puheenjohtaja, Jalanti kirjoitti hänelle, että Suomen kansaa on sen johdosta onniteltava, mutta ei tiennyt, oliko Tanneria itseään. ”En ole sosialidemokraatti, mutta tannerilainen pyydän olla”, kirjoitti Jalanti.

Toimitusjohtaja T.Lagerstedt Pohjanmaalta kääntyi jo toistamiseen Tannerin puoleen syyskuussa 1958 ehdottaen, että Tanner vielä kerran ottaisi vastuun ja kutsuisi eri piirejä ”yhteiseen neuvotteluun käsittelemään ja päättämään niistä tehtävistä, joihin puoluepoliitikkojen repimän kansakunnan kokoamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi olisi nyt ryhdyttävä”. Hän oli varma, että ”kutsua noudattaisi suurempi määrä ihmisiä kuin mitä saatatte arvata”. Lagerstedt pelkäsi, että jos maan asioihin ei saada järjestystä eikä poliittista suuntausta muuteta, esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalta alkaa liike, ja ”viimeinen villitys saattaa olla pahempi kuin ensimmäinen”. Lagerstedt uskoi, että Tannerin taakse saataisiin ”valistunut työväki, laajat yrittäjäpiirit, suurin osa virkamiehistöä ja valistunut vanhan polven maanviljelijäaines”. Tanner vastasi pyyntöön kirjeitse kieltävästi.

Jo ensi kuukaudet Tannerin puheenjohtajakaudella osoittivat, ettei hänen persoonansa voinut estää puolueen hajoamista. Skogilaisten asenteet tekivät puoluejohdon yhteistyöpyrkimykset heidän kanssaan mahdottomiksi. Maalaisliitto käytti hajaannusta hyväkseen ja rupesi keskustelemaan skogilaisten kanssa puoluejohdon ohi. Sukselainen laajensi hallituksensa pohjaa viidellä skogilaisella, eli ns. ”ottopojalla”. Eduskunnan epäluottamuslause tosin pian kaatoi hallituksen.

SDP halusi muodostettavaksi viiden puolueen hallituksen ja Tannerin hallituksen muodostajaksi. Kekkonen antoikin tehtävän Tannerille, vaikka oli Tannerin mukaan hyvin skeptinen viitaten Tannerin arkaan ulkopoliittiseen asemaan. Kun Tanner sanoi, että ”hallituksen muodostaminen on maan sisäinen asia”, Kekkonen sanoi, että ”itänaapurin kanta on otettava huomioon”. Kun maalaisliittokin asettui heti määrätietoisesti Tanneria vastaan, tämä pyysi vapautusta tehtävästä.

Hallituspula kesti ennätykselliset 42 vuorokautta. Maalaisliitto antoi 30.10.57 oman ohjelmaehdotuksensa, jossa ensimmäisenä oli ulkopolitiikkaa koskeva kohta. SDP:n ohjelmaehdotuksessa vastaavaa kohtaa ei ollut. Osallistumisesta hallitukseen Tanner totesi puoluetoimikunnassa, että ”taktilliset näkökohdat kieltämättä vaatisivat olemaan syrjässä, mutta maan etu vaatii olemaan hallituksessa”. Mutta kaikki suunnitelmat kariutuivat niin SDP:ssa kuin maalaisliitossakin ja syntyi v. Fieandtin virkamieshallitus 29.11.57 – 26.4.58.

Lähestyvät vaalit herättivät taas pyrkimystä puoluesovintoon, mutta sitä ei tullut, vaikka apuna käytettiin SDP:n ja SAK:n johtoelinten neuvotteluja Ruotsin LO:n puheenjohtajaa Arne Geijerin välityksellä. Vaaleissa SDP kärsi tappion. Vaikeiden neuvottelujen jälkeen syntyi Fagerholmin johdolla viiden puolueen hallitus, minkä presidentti nimitti hyvin vastahakoisesti. Takana oli Neuvostoliiton jo ennakkoon ilmaisema epäluottamus. Hruštšev oli sanonut: ”Kyllä me herra Fagerholmiin luottaisimme, mutta vaikka hänellä on leveä selkä, hänen olkapäänsä yli kurkistelee Väinö Tanner”.

Erityisesti Leskisestä tuli ongelma. Virolainen ilmoitti jäävänsä pois hallituksesta, jos Leskisestä tulisi kauppa- ja teollisuusministeri. Fagerholm muutti salkkujakoa niin, että Leskinen ryhtyisi sosiaaliministeriksi. Mutta Virolainen oli edelleen Leskistä vastaan ja sanoi Tannerille, että ”hallitus joutuu vaikeuksiin, jos siinä on mukana henkilöitä, joiden ulkopoliittista luotettavuutta epäillään”. Tanner vastasi tiukasti: ”Mitä te puhutte, nuori mies; nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta”. Virolainen joutui peräytymään kannastaan.

Hallituksen taival oli vaivalloinen koko ajan, kun siltä puuttui Kekkosen (ja Neuvostoliiton) luottamus. Syntyivät ns. ”yöpakkaset”. Ulkoministeri Virolainen totesi 20.11., että yhteistyö hallituksen sisällä on hyvä, mutta ulkopoliittisesti tilanne on kestämätön, ja piti parhaana esittää eronpyyntönsä. (Nythän tiedetään, että sen takana oli Kekkonen, joka oli jo hallitusta muodostettaessa sanonut Virolaiselle, että ”olet hullu, jos siihen menet”. Oli ne aikoja, kun sentään muodollisesti itsenäisen maan hallituksen muodostamisesta määräsi Neuvostoliitto, joka myös ohjeisti tuon ”itsenäisen maan” presidentin! Huomautukset K.K.K.).

Kekkonen totesi hallituksen erottua maan olevan hätätilassa ja ehdotti avoimella kirjeellä muodostettavan toimitushallituksen muodostamista Kauno Kleemolan johdolla. Tanner oli sitä vastaan, ja sanoi, että ”nyt ei ole maan, vaan Kekkosen hätätila”. Kekkonen painoi päälle ja Kleemolalla oli valmiina ministerilista, josta SDP ja SKDL olivat poissa, mutta mukana oli viisi skogilaista. Tanner sanoi, että ”nyt on kyse hermosodasta, jossa ei ole syytä antaa periksi”.

Hallituskriisi laukesi 12.1.59, kun nimitettiin Sukselaisen vähemmistöhallitus, joka istui 2 ½ vuotta. ”Yöpakkaset” päättyivät Kekkosen Leningradin vierailuun 21.-24.1.59. Palattuaan Kekkonen sanoi radiopuheessaan, että ulkopoliittinen kriisi oli ollut syvempi kuin oli ymmärretty. Tähän SDP:n puoluetoimikunta vastasi julkilausumalla, että kriisi aiheutui kotimaisten piirien Fagerholmin hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan lietsomasta epäluulosta. Samalla arvosteltiin sitä, että presidentti kävi neuvotteluja Neuvostoliiton pääministerin kanssa ilman ulkoministeriä.

Puoluekokouksen lähestyessä helmikuussa 1960 Tanner ilmoitti toivovansa, että häntä ei valittaisi enää uudelleen. Hän vetosi korkeaan ikäänsä. Puoluekokouksessa menettelytapavaliokunta kuitenkin esitti yksimielisesti Tannerin valintaa, johon Tanner sitten antoi suostumuksensa. Paasion kannattajat veivät kuitenkin asian äänestykseen, minkä Tanner voitti äänin 107 – 48.

Heti vuoden 1960 alussa Tanner otti yhteyden Skogiin, jonka kanssa aloitti neuvottelut puoluesovinnosta. Neuvotteluihin liittyi pian kolmas ”vanha mies”, Arvo ”Poika” Tuominen, Tannerin huonetoveri eduskunnasta. Neuvottelijoiden vilpittömästä yrityksestä huolimatta neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Skog väitti, että Tannerin ote puoluejohtajana on alkanut herpaantua, mistä on seurauksena asevelisosialistien täydellinen herruus puolueen johtoportaissa.

Vuoden 1960 puoluekokouksen julkilausumassa arvosteltiin hallituksen ulkopolitiikkaa. Väitettiin kansanvaltaisten puolueiden joutuneen ulkopoliittisen diskriminoinnin kohteeksi. Tehtiin myös esitys presidentin vaalitavan muuttamisesta niin, että presidentti valittaisiin suoralla kansanvaalilla. Maalaisliitto päätti kesällä 1960 puolestaan, että se ei osallistuisi hallitukseen SDP:n kanssa niin kauan kuin SDP:n tämän puoluekokouksen päätökset (siis myös henkilövalinnat) olisivat voimassa. Maalaisliitto yritti saada aikaan enemmistöhallituksen neljän ei-sosialistisen puolueen ja TPSL:n (sosialidemokraattien oppositio oli tuolloin jo muodostanut oman puolueen) pohjalta. Kokoomuksen eduskuntaryhmä päätti olla menemättä suunniteltuun hallitukseen. Eduskuntaryhmän päätökseen vaikutti halu auttaa SDP:tta sen taistelussa Kekkosta vastaan.

Maalaisliitto avasi presidentinvaalitaistelun jo kesäkuussa 1960 asettaessaan Kekkosen uudelleen ehdokkaakseen. Sosialidemokraatit päätyivät vuoden lopulla ajatukseen Kekkosta vastustavien puolueiden yhteisestä ehdokkaasta. Honka-liitoksi muodostuneen hankkeen syntysanojen lausujasta ei ole toistaiseksi tietoa, mutta Tannerin keskeinen osuus on selviö. Neuvotteluihin Tanner tuli kuitenkin mukaan vasta kun yhteisymmärrys menettelytavasta ja henkilöstä oli saavutettu.

Honka-liittoon päädyttiin monien vaiheiden kautta. Sosialidemokraattien ensimmäinen ehdokas oli Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, jonka ehdokkuus kilpistyi Vennamon ja ruotsalaisten vastustukseen. Sen jälkeen kaavailtuina ehdokkaina esiintyivät professori L.A.Puntila, maaherrat K.G.R Ahlbäck ja Sigurd Mattsson, mutta yksimielisyys syntyi vasta Helsingin piispan Martti Simojoen kohdalla. Tannerin johtama neuvottelukunta kävi pyytämässä Simojokea ehdokkaaksi. Simojoki suhtautui Tanneriin ja nyt tehtyyn pyyntöön arvostavan kunnioittavasti, mutta piti siihen myöntymistä mahdottomana. Vielä eräiden muiden ehdokkaiden jälkeen päädyttiin lopulta oikeuskansleri Olavi Honkaan.

Maailman tapahtumat vaikuttivat osaltaan Honka-liiton syntyyn ja tavoitteisiin. Hruštšev oli uhannut jo 6.1.61 ”poistaa Euroopan sydämestä sirpaleen” tarkoittaen Berliinin tilannetta. NL uhkasi myös tekevänsä erillisen rauhan DDR:n kanssa, mikäli Länsi-Berliiniä ei muuteta vapaakaupungiksi. Kennedy sanoi lännen pysyvän Berliinissä ydinsodan uhallakin. Sekä NL että USA lisäsivät sotilaallista valmiuttaan ja Geneven aseriisuntaneuvottelut keskeytyivät. Oman lisänsä tilanteeseen toi Sukselaisen maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ero. Seuraavaksi muodostettiin uusi maalaisliittolainen vähemmistöhallitus Martti Miettusen johdolla.

Honka-liittoon kuuluivat siis sosialidemokraatit ja kaikki ei-sosialistiset puolueet maalaisliittoa lukuun ottamatta. Lähes jokaisessa vaalipiirissä liitossa oli mukana myös joku maalaisliiton Kekkos-opposition edustaja. Liiton mahdollisuudet Kekkosen syrjäyttämiseksi näyttivät siis paremmilta kuin hyviltä, itse asiassa täysin varmoilta.

Mutta 30.10.61 tuli tuo tunnettu Neuvostoliiton nootti. Kekkonen ei sen johdosta keskeyttänyt Yhdysvaltain matkaansa, ei edes lomailuaan Havaijilla, vaan lähetti Karjalaisen keskustelemaan nootista NL:n ulkoministeri Gromykon kanssa. Gromyko sanoi, että ”Suomessa on muodostunut tietty poliittinen ryhmittymä, jonka tarkoituksena on estää ulkopoliittisen suuntauksemme jatkuminen”. Siksi NL halusi pikaista varmuutta siitä, että näin ei tapahtuisi ja ettei mikään estäisi maiden suhteiden kehitystä. Karjalaisen palattua Kekkonen päätti hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit 4.-5.2.62. Kekkonen itse lähti Novosibirskiin tapaamaan Hruštševia, jonka kanssa keskusteli 24.11.

Nyt tapahtumat etenivät nopeasti. RKP ilmoitti jo samana päivänä klo 21.30 luopuvansa Hongan ehdokkuudesta. Tuntia myöhemmin Honka sai saman tiedon KP:lta. Välittömästi tämän jälkeen Honka ilmoitti julkisuuteen luopuvansa ehdokkuudestaan. Vasta sen jälkeen saatiin täällä tietää, että Kekkonen ja Hruštšev olivat jo useita tunteja tätä ennen päässeet yhteisymmärrykseen konsultaatioiden siirtämisestä. Mutta ”Novosibirskin lavastus” oli täyttänyt tarkoituksensa presidentinvaaliemme osalta.

Tannerille Hongan luopuminen oli pettymys. Hänestä Hongan olisi tullut jäädä paikalleen niiden ehdokkaana, jotka eivät hänestä luopuneet. Honka olisi ilman muuta päässyt toiselle äänestyskierrokselle sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten äänten avulla ja hänen mahdollisuutensa syrjäyttää Kekkonen lopullisessa äänestyksessä olisivat edelleen olleet erinomaiset. Tanner antoi tv:lle 25.11. lausunnon, jossa hän totesi Neuvostoliiton nootin hermostuttaneen luopuneita ja niiden turhaan alistuneen NL:n painostukseen.

SDP asetti yksimielisesti Rafael Paasion presidenttiehdokkaakseen. Tannerkin kampanjoi voimakkaasti Paasion puolesta, vaikka hän ei tätä kovin korkealle arvostanut eikä uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Kun Kekkonen oli sanonut ”punastuvansa hämmästyksestä”, jos hänen sanottaisiin olevan ulkopolitiikasta samaa mieltä kuin Honka-liittolaiset, Tanner sanoi ”kalpenevansa kauhusta, jos joku väittäisi, että hän harjoittaa ja hyväksyy samanlaisen politiikan kuin presidentti Kekkonen”.

Kekkosen uudelleenvalinta presidentiksi oli nyt jo ennalta selvä. Kekkonen sai 145 valitsijamiestä, kokoomuksen, RKP:n ja KP:n vaaliliitto 54, SKDL:n (Aitio) 63 ja SDP:N (Paasio) vain 36. Tulos oli huonoin SDP:n historiassa.

Vaalien jälkeen Tanner piti puheen, missä mm. totesi, että ”minä en luota Kekkoseen. Kansaamme on suorastaan ruvettu kypsyttämään jonkinlaiseen Puolan aseman omaksumiseen. Onko Kekkonen tuleva Gomulkamme?”

Valmistautuessaan talvella 1963 jättämään puheenjohtajuuden Tanner muistiinpanoissaan katsoi maan joutuneen täydelliseen hajaannukseen. Maalaisliitto ei ollut enää demokraattinen puolue. ”Mistä saa puhua ja kuka saa puhua, ratkaistaan Tamminiemen saunassa. Jotta entisyys unohdettaisiin puhutaan ulkopolitiikasta joka käänteessä”. Hollantilaiselle Haags Dagbaldille Tanner sanoi Hruštševin sekaantuneen presidentinvaaleihimme; hän oli vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton päämääränä on kaikkien tsaarinajan alueiden uudelleen valloittaminen”.

Pravdan vastaotteet kovenivat. Tanner, Leskinen ja Lindblom eivät ole irrottautuneet menneisyydestä. Antikommunismin sokaisemat Tanner ja Leskinen ovat koko sodanjälkeisen ajan yhdessä taantumuksellisten voimien kanssa harjoittaneet vihamielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan”. Mutta Tanner ei lieventänyt kannanottojaan, pikemmin päinvastoin. Kevättalvella haastattelussa hän sanoi: ”Olen tehnyt niinkin rohkean johtopäätöksen, että sotasyyllisoikeudenkäynti pantiin vireille tarkoituksella saada sosialidemokratia matalaksi. Päähyökkäyshän käytiin silloin sosialidemokratiaa vastaan. Suurimpana pulmana silloisella oikeusministerillä (Kekkosella) ja hänen avustajillaan oli saada oikeudenkäyntiin tarvittava poikkeuslaki sellaiseksi, että minä mahtuisin syytettyjen joukkoon”.

Vuoden 1963 puoluekokous muodostui suureksi vahdinvaihdoksi. Tanner erosi ja Paasio valittiin seuraajaksi. Puoluekokous päätti lyöttää VT-mitalin, joka jaettaisiin ansioituneille sosialidemokraateille puolueneuvoston määrittämien perusteiden mukaisesti. Päättäjäispuheessaan 17.4.63 Tanner lopuksi sanoi: ”On jo aika väistyä näkyviltä paikoilta sen sukupolven, johon minä kuulun. Koko ajan, jolloin olen mukana ollut, olen pitänyt velvollisuutenani palvella puoluetta. Toivottavasti olen siinä jossain määrin onnistunut. Mutta nyt on todella tullut aika antaa tilaa nuoremmille. Minä ristin käteni ja puolueelle sanon: Nyt sinä, Herra, päästät palvelijasi rauhaan menemään”.

Tannerin hyvästijättö osuustoimintaliikkeelle tapahtui Toukokuun lopulla 1964 48.osuuskauppapäivien yhteydessä. Tannerin seuraajaksi KK:n hallintoneuvoston puheenjohtajana tuli Elannon toimitusjohtaja Paavo Heinimo. Tannerille ojennettiin lopuksi toisen kerran Rochdale-mitali, nyt hopealaattaan upotettuna – ainoa kunniamerkki, josta Tanner ei elämänsä aikana ollut kieltäytynyt!

Tanner kävi viimeistä kertaa äänestämässä eduskuntavaaleissa 20. – 21.3.66 ja ehti siten olla vielä näkemässä SDP:n suurta vaalivoittoa, joka pitkästä aikaa nosti taas SDP:n eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Paasion hallitus kuitenkin nimitettiin vasta Tannerin kuoleman jälkeen.


Kekkonen – kulta-aikaako?

Talouspolitiikkamme jatkui jähmeänä Kekkosen kauden loppuun saakka. Devalvaatiot toistuivat määräajoin, inflaatio laukkasi ja palkat eivät pysyneet perässä. Myös elinkeinorakenne pysyi lähes muuttumattomana. Että talouselämämme ylipäätään toimi jotenkuten, perustui paljolti NL:n kauppaan, mistä Kekkonen tietysti on oikeutettu saamaan kiitosta. Työllisyys pysyi hyvänä, kun lähes 300 000 työtöntä oli Kekkosen kauden aikana mennyt Ruotsiin ja talous- ja tuotantoelämämme oli edelleen varsin vanhakantaisena hyvin työvoimavaltaista. Nyt tuntuu suorastaan hupaisalta, että vuonna 1975 Kekkonen ”runnasi” kokoon Miettusen hätätilahallituksen, kun työttömyys maassa oli kohonnut yli 7 %:n! Olisipa nyt tuollainen hätätilanne! No, se ei voi olla, kun työttömyysturva on noista ajoista paljon parantunut ja nyt ei entiseen tapaan oteta vastaan työtä kuin työtä. Hyvää vai huonoa – perusteensa on kummallakin näkökannalla.

Monet muistelevat tuota aikaa kulta-aikana. Oliko se todella sellainen? Mielestäni ei. Ero vielä 1970-luvun lopun ja tämän päivän Suomen välillä on huimaava. Kun kansainvälisessä vertailussa Suomi on nyt maailman kilpailukykyisimpiä maita ja elintasossa Ruotsin tasolla, olimme silloin kummassakin suhteessa hyvin kaukana nykytilanteesta. Kymmenet tuhannet Ruotsiin muuttaneet tavalliset työläiset Volvoineen ja Saabeinen pröystäilivät aina kesäisin entisillä kotiseuduilla Suomessa täkäläisen Mosse- ja Lada-kansan ihmeteltävänä. Kun massaturismin synnyttyä tavalliset suomalaiset alkoivat tehdä ensimmäisiä ulkomaanmatkojaan, he tunsivat itsensä kovin köyhiksi tuolloin vielä halvassa Espanjassakin ruotsalaisten ja tanskalaisten hulvatonta menoa katsellessaan. Tänä päivänä tuollaista eroa ei huomaa.

Vaikka yrittäisi kuinka nähdä Kekkosen hyviä puolia presidenttinä ja vaikka miten yrittäisi selittää hänen motiivinsa parhain päin, siitä ei päästä mihinkään, että hänessä oli paljon tuomittavaa, ainakin moraalisessa mielessä enemmän kuin kiitettävää. Parlamentarismia hän ei kunnioittanut pätkääkään ja samaa voidaan sanoa hänen mielenlaadustaan demokratian suhteen. Ns. fair play –henkeä hän osoitti vain silloin, kun se tuotti etua hänelle itselleen ja hänen politiikalleen. Tukijoitaan hän kyllä palkitsi monin tavoin, kuten hyvillä virkapaikoilla ja neuvoksen titteleillä, ja palkintoja tavoittelevia hännystelijöitä riitti.

Valta huumaa paitsi sen haltijaa, myös monia sen lähiympäristössä olevia. Vallanpaiste oli useita asteita kuumempaa Kekkosen kolmannella kaudella. Entisistä tasavallan presidenteistä vain Mannerheim herätti yhtä suurta, mutta täysin toisenlaista ihailua. Joskus vallan huumaamassa lähipiirissä tehtiin Kekkosen mielistelyssä virhearvioita ja mentiin ruhtinaan itsensäkin mielestä liian pitkälle, kuten Eino Uusitalo, joka esitti YYA-sopimuksen solmimispäivää Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi, ja Suomenmaan toimituspäällikkö Paavo Kähkölä, joka esitti Paasikiven-Kekkosen-linjan nimeä muutettavaksi Kekkosen-Karjalaisen-linjaksi! Se taisi olla viimeisiä nauloja Karjalaisen presidenttihaaveiden arkkuun.

Kekkonen oli täysin häikäilemätön valtapoliitikko. Toista hänen kaltaistaan ei ole ollut itsenäisen Suomen historiassa. Kaikista hänen presidenttikautensa tapahtumista Suomessa saamme joko kiittää tai moittia vain Urho Kekkosta. Hänellä nimittäin oli kaikki valta, ehdoton yksinvalta, jota voidaan verrata vain Stalinin, Hitlerin, Mussolinin tai Francon valtaan maissaan tai tsaarin valtaan vanhalla Venäjällä. Stalinilla, Hitlerillä ja Mussolinilla oli tukenaan ainoan sallitun puolueen muodostama väkivaltakoneisto, Francolla lisäksi kuuliainen armeija. Venäjän tsaareilla oli pajarit ja ortodoksinen kirkko. Kekkosen taustatuki oli Neuvostoliitto kaikessa mahtavuudessaan. Kekkonen sai kansan uskomaan tuon tuen välttämättömyyteen ja näkemään itsensä sen ainoana takuumiehenä.

Pitkän presidenttikautensa loppuun saakka Urho Kekkonen kuunteli Neuvostoliittoa ennen kuin teki yhtäkään merkittävää päätöstään niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Kekkonen säikkyi Neuvostoliiton mahdollisia reaktioita ennen kuin niistä oli nähty merkkiäkään. Silti hän halusi meidän ja maailman uskovan, että hänellä ja Suomella olisi poliittista liikkumisvapautta ja että termi ”suomettuminen” on vain vihamielinen yritys halventaa politiikkaamme.

Tämä nähtiin hyvin 1979 ”juhannuspommiksi” nimetyssä tapauksessa. Suomen Kuvalehden haastattelussa toimittaja Matti Vehviläinen oli tiedustellut Johannes Virolaisen kantaa siihen, miksi kokoomus ei nytkään päässyt hallitukseen. Virolainen oli vastannut tähän rehellisesti, että ”siihen vaikuttivat varmaan yleiset syyt”. Saksan lehdet olivat kommentoineet tätä ja pitäneet sitä esityksenä ”suomettumisesta”. Tämän jälkeen Kekkonen itse lähimpiensä estelyistä huolimatta ryntäsi yleisradioon antamaan erittäin tuohtuneen ja Virolaista halventavan lausuntonsa ja selityksensä, joilla hän vain pahensi asiaa ja vahvisti saksalaislehtien näkemyksen oikeaksi.

Kekkonen yritti mielellään antaa meillä ja maailmalla kuvaa, että Suomi olisi puolueeton maa. Tosin hän sanoi, että ”sodan ja rauhan asiassa me emme ole puolueettomia, vaan olemme puolueellisia rauhan puolesta ja sotaa vastaan”. Tällä hän tietenkin pyrki osoittamaan, että Neuvostoliitto on se rauhanvoima ja länsi sodanuhka. Näytöt olivat kuitenkin olleet päinvastaisia. Tästä mm. nuo Unkarin ja Tsekkoslovakian tapaukset hyvinä esimerkkeinä. Tuollaiset puheet ”puolueettomuudestamme” lähinnä huvittivat vapaassa lännessä ja aivan oikein niitä pidettiin vain huonoina hämäysyrityksinä. Tämän kirjoittajalla on tästä omalla vaatimattomalla urallaan kohtaamiaan omakohtaisia kokemuksia.

Neuvostoliitto ei koskaan puhunutkaan Suomen puolueettomuudesta. Suomen asema määritettiin sieltä päin aina samankaltaisella liturgialla, jota kremlologit meillä ja muualla tulkitsivat. Suurlähettiläs Stepanov oli joskus suorapuheinen. Mauno Koivisto kertoo kirjassaan ”Historian tekijät” seuraavaa: ”Kerran kun olin Neuvostoliiton kaupallisessa edustustossa iltapalalla ja saunassa, ja olimme Stepanovin kanssa kaksin löylyssä, hän kääntyi puoleeni vihaa katseessaan ja sanoi: mitä semmoinen maa, jolla on semmoinen sopimus Neuvostoliiton kanssa kuin Suomella, mitä semmoinen maa puhuu puolueettomuudesta”.

Suomi pysyi ”suomettuneena” läntisen maailman silmissä Kekkosen presidenttikauden loppuun saakka. Lännessä Kekkosta pidettiin aivan oikein ”suomettamisen” pääarkkitehtina, joka toimi siinä Neuvostoliiton tahdon mukaan ja ohjeistamana. Kekkonen ei lähtenyt yhdellekään ulkomaanmatkalleen ilman Neuvostoliitolta saamaansa ”asialistaa” taskussaan. Tästä kertoo Gordievsky lukuisin esimerkein. Vasta Koivisto poisti Suomesta tuon inhottavan leiman, ja hänkin rohkaistui tarvittaviin toimiin vasta kun Neuvostoliitossa olivat alkaneet puhaltaa uudet tuulet, perestroika ja glasnost, ja lopullisesti ”suomettumisen” leiman meistä pesi pois vasta Neuvostoliiton romahtaminen.

Matti Paavonsalo esittää kirjassaan ”Kekkosen valta” mm. seuraavia huomioita: ”Vanheneva presidentti ei huomannut, että hän ei enää ollutkaan se sama vastavirtaan sestova Kekkonen, jona hän itse mieluiten halusi olla. Kun ajan virta vei vasemmalle, virran mukana kulki Suomen tasavallan presidentti. Vanhenevan presidentin ylistetty poliittinen vaisto petti myös pahasti. Uransa loppuun saakka Kekkonen oli siinä käsityksessä, että kapitalismin ja sosialismin välisessä kamppailussa viimeksi mainitut ovat vahvempia. Vaisto ei sanonut historian suuntaa, joka kääntyi sosialismilla alistettujen maiden vapautta kohti. Sisäpolitiikan kääntyminen oikealle jäi tältä vaistolta huomaamatta. Vaisto ei sanonut, milloin presidentin oma aika oli ohi.”

Mauno Koivisto oli siis se ritari Peloton, joka lopullisesti suisti Kekkosen vallasta. Kun oman asemansa puolesta aiheellisesti pelkäävät Kekkosen sanansaattajat Eino Uusitalo etunenässä toivat julkisuuteen tietoa, että pääministeri Koivisto ei nauti presidentti Kekkosen luottamusta, he olivat varmoja siitä, että Koivisto esittäisi hallituksensa eronpyynnön. Mutta heidän yllätyksekseen Koivisto totesikin julkisuudessa – ennenkuulumatonta – että hallituksen ei tarvitse nauttia presidentin vaan eduskunnan luottamusta. Koivisto tunsi hyvin Kekkosen todellisen terveystilanteen, mikä kansalta oli salattu, ja oli varma, että Kekkosen päivät presidenttinä ovat luetut. Niin myös tapahtui: Kekkonen jätti eronpyyntönsä ja Koivisto ryhtyi lokakuussa 1981 viransijaisena hoitamaan presidentin tehtäviä ja tammikuussa 1982 pidetyissä vaaleissa hänet valittiin presidentiksi äänivyöryllä eli hän sai ensimmäisessä äänestyksessä 167 ääntä 300:sta.

Koiviston pääministeriksi tuloon liittyi juoni, joka kääntyi sitten juonijoita vastaan. Kun kokoomus oli taas vuoden 1979 vaaleissa lisännyt kannatustaan ja noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksemme (SDP 52 ed., kok. 47 ed. ja keskustap. 36 ed.) Harri Holkeri sai Kekkoselta hallitustunnustelijan tehtävän. Kun hän ei onnistunut (ei ollut Kekkosen tarkoituskaan, että hän onnistuisi), eikä hänen jälkeensä nimetty Veikko Hellekään (ei hänenkään tarkoitettu onnistuvan), niin Mauno Koivistolle annettiin tehtäväksi muodostaa keskusta- ja vasemmistopuolueiden rakentuva enemmistöhallitus. Tehtävänannon takana oli keskustapuolueen K-linjalaiset, jotka uskoivat Koiviston munaavan pääministerinä itsensä niin, että heidän presidenttitieltään poistuisi merkittävin tulppa. Mutta toisin kävi, Suomen onneksi!

Max Jakobson sanoo kolumnissaan Helsingin Sanomissa 26.5.2004: ”Suurmieskultin aika päättyi Kekkosen eroon presidentinvirasta. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto piti esikuvanaan Paasikiveä. Hän palautti parlamentarismin. Eduskunta päätti lisäksi rajoittaa presidentin toimikaudet kahteen. Uusi perustuslaki, joka astui voimaan vuonna 2000, ei enää anna presidentille mahdollisuutta ulkopolitiikan yksinvaltaiseen johtamiseen”.

Max Jakobson, joka vuosikymmeniä seurasi Kekkosta läheltä ja oli pitkään yksi hänen luottomiehiään diplomatiassa – mm. Risto Hyvärisen ja Keijo Korhosen ohella – antaa kirjoissaan Kekkosesta hieman ristiriitaisia lausuntoja. Toisaalta hän uskoo Kekkosen aina ajatelleen ennen muuta Suomen asiaa, mutta ei hyväksy hänen menettelyjään siinä. Hän pitää häpeällisenä sitä, miten Kekkonen alisti lähimpänsä omassa puolueessaan ja teki puolueesta vain valtansa välikappaleen. Jakobson toteaa: ”Kekkonen oli periaatteiltaan demokraatti, mutta luonteeltaan autokraatti. Hän lamaannutti parlamentarismin voidakseen pitää vallan omissa käsissään. Suhteita Neuvostoliittoon hän hoiti käyttäen KGB:n kanavaa. Kukaan ei uskaltanut muistuttaa häntä perustuslain pykälästä, jonka mukaan kaikki tiedonannot ulkovalloille on toimitettava sen ministerin kautta, jonka toimialaan ulkoasiat kuuluvat”.

Jakobson toisaalta myös suorastaan ylistää Kekkosta. Hän kertoo, miten Kekkonen seurasi valppaasti maailman tapahtumia ja luki valtavasti, sekä kirjallisuutta että monien maiden valtalehtiä. Jakobson ihailee Kekkosen älyä ja hänen henkistä kapasiteettiaan, mikä ilmeni mm. hämmästyttävänä kykynä tajuta nopeasti asioista oleellinen. Myös Kekkosen muistia ja monien asioiden samanaikaista hallintaa Jakobson ylistää, mutta kertoo hänkin huomanneen tuon kyvyn rapistumisen Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina.

Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” toteaa: ”Myöhemmän kehityksen valassa näyttää väistämättä siltä, että Kekkonen meni liian pitkälle (myönnytyksissään Neuvostoliitolle), kun kerran neuvostojärjestelmä oli jo henkitoreissaan. Mutta samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että Kekkosen lopulta väistyessä 1981 Suomen talousjärjestelmä ja kauppasuhteet länteen olivat kunnossa. Suomesta ei tullut hänen kaudellaan kansandemokratiaa, vaan melko pian sen jälkeen Euroopan unionin täysjäsen.”

Olen tällä lyhyellä esitykselläni Kekkosesta presidenttinä pyrkinyt kertomaan, miten hän sai vallan haltuunsa ja miten hän käytti sitä. Se mielestäni parhaiten kuvaa Kekkosen poliitikon olemusta. Kotimaan politiikassa hän oli vallanhaluinen ja täysin häikäilemätön, mutta ihmeen nöyrä ja säyseä Neuvostoliitolle. Olen pyrkinyt myös osoittamaan, että hänen asemansa perustui ennen muuta Neuvostoliiton tahtoon ja tukeen. Oliko tuo NL:n tuki välttämättä tarpeen Suomen presidentille? Uskoakseni ja monen muun mielestä sitä ei olisi tarvittu eikä sitä olisi saanut edes vastaanottaa niin selvästi. Mutta NL:lta saamiensa valtuuksien puitteissa Kekkonen kyllä usein toimi taitavasti Suomen etua ajatellen.

Myös monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan – ennen muuta älyltään – hän oli suurmiesluokkaa. Mutta paljon hänessä oli muutakin, häntä pienentävää. Tämän olen koettanut tuoda esille inhimillisenä näkökulmana. Ei kai hän ollut ihmisenä vain hyvä tai paha. Kukaan meistä ei ole sellainen. Kekkosessa tämä dualistisuus näkyi korostuneesti, sillä hän oli harvinaisen ristiriitainen henkilö.

Tanner

Väinö Alfred Tanner kuoli Auroran sairaalassa 19.4.1966 klo 04.30. Valtioneuvosto päätti saman päivänä järjestää Tannerin hautauksen valtion kustannuksella.

Suomen Sosialidemokraatti huomioi Tannerin kuoleman asettamalla etusivulleen suurikokoisen Tannerin kuvan. Pääkirjoituksessa A.Paasivuori kirjoitti, että ”Väinö Tanner oli ylivoimaisesti määrätietoisin suurten linjojen työväen johtaja Suomessa ja kuului kaikkein ensimmäisiin vuosisatamme suomalaisiin”. ”Stefanin” piirroskuvassa oli kuusi Tanner-hahmoa: sosialisti, senaattori, parlamentaarikko, osuustoimintamies, sijaiskärsijä ja nimetön, avatusta ovesta poistuva Tanner. Lehdessä oli lukuisia kirjoituksia Tannerista. Yrjö Kallinen kirjoitti, että ”Suurimittainen ihminen on poistunut” ja Rafael Paasio kirjoituksessaan totesi Tannerin mieheksi, ”jonka mittaisia henkisiltä ja periaatteellisilta varoiltaan syntyy varsin harvoin”.

Myös muiden poliittisten puolueiden taholta Tanner sai ylistäviä arviointeja. Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen luonnehti Tanneria puolueensa vaikuttavimmaksi poliitikoksi: kenelläkään ei ollut oikeutta asettaa kyseenalaiseksi Tannerin vilpitöntä tarkoitusta toimia maan ja kansan parhaaksi. Tannerilla oli Virolaisen mukaan poliittisen johtohenkilön parhaita ominaisuuksia.

Veikko Vennamo lausunnossaan sanoi Tannerin olleen ”velvollisuudentuntoinen ja ryhdikäs maan ystävä, jollaista jokainen kunnioittaa”. Myös kokoomuksen, RKP:n ja KP:n tahoilta Tanneria muistettiin vain häntä ylistäen. Ainoan poikkeuksen teki SKDL. jonka edustajien lausunnoissa yleensä vain todettiin tapahtuma (Tannerin kuolema) ja joku totesi vain, että kuolleista ei ole tapana puhua pahaa. Myös monet ulkomaiset johtohenkilöt esittivät Tanneria kunnioittavia lausuntojaan maittensa valtalehdissä.

Tannerin hautajaiset olivat vaikuttava tapahtuma. Läheskään kaikki hautajaisväki ei mahtunut kirkkoon sisälle. Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti Erkki Niinivaara, jonka jälkeen kirkossa puhui prof. L.A.Puntila. Läsnä oli sos.dem.puoluetoimikunta kokonaisuudessaan, samoin maan hallitus ja presidentti. Siunaustilaisuudessa seppeleitä laskivat vain omaiset, presidentti, hallitus ja ulkovaltojen hallitukset. Puheessaan L.A.Puntila totesi, että ”ilman Väinö Tanneria Suomen olisi ollut mahdotonta säilyttää itsenäisyytensä niissä vaaroissa, jotka sitä eri tahoilta uhkasivat”.

Seuraavaksi esitän eräitä merkittäviä mielipiteitä Väinö Tannerista:

Neljässä seuraavassa kappaleessa siteeraan lähes suoraan Väinö Tannerin elämäkerran laatinutta professori Jaakko Paavolaista:

On ilman muuta selvää, että Tanner on 1900-luvun tärkeimpiä suomalaisia poliitikkoja ja valtiomiehiä. Keskeisillä paikoilla vaikuttamisen ajallisessa pituudessa ei näyttäisi kukaan tulevan Tannerin rinnalle. Jos Suomen itsenäistymisen reaalihistoria aloitetaan sortovuosista, Tanner on mainittava koko itsenäistymisvaiheen perushahmojen joukossa.

Tannerin elämänkaareen vaikutti keskeisesti se tosiasia, että suomalainen yhteiskunta, jopa koko maailma, hänen elinaikanaan oli jakautunut kahteen leiriin. Kuitenkin Tanner suurimman osan toiminnastaan omisti taistelulle tuota rajaa vastaan. Siksi Tanner ei ole helposti voinut saada täyttä tunnustusta niiltä, jotka ovat olleet jommankumman suuren reviirin peruskannattajia.

Ihmisen yleisten suoritusmittojen mukaan Tanner on verrattoman sitkeästi ja voimakkaasti pitänyt kiinni toimintalinjastaan, vaikka se ei ole nauttinut yleistä suosiota. Historiallisen ”voimamiehen” arvosanaa Tannerilta on mahdoton kieltää, eikä sitä juuri ole tehtykään.

Tannerin rooli 1920-30-luvuilla on luonteeltaan ainutlaatuinen ja samalla ylivertainen kehenkään muuhun yksityiseen ihmiseen verrattuna. Jos siis kansallisen eheytymisen pyrkimys sinänsä asetetaan jalustalle, Tannerille ehdottomasti kuuluu sija suurena valtiomiehenä, yhtenä kaikkein suurimmista.

- - -

Tannerin hallituksen erottua 1927 kirjoitti presidentti Relander päiväkirjaansa mm. ”Keskustelin Tannerin kanssa toista tuntia. Käsittelemämme asiat saavat jäädä meidän molempien salaisuudeksi. Ne, jotka sanovat, että Tannerilla ei ole sydäntä, eivät häntä tunne. Herttaisempaa miestä kuin hän on vaikea löytää. Tanner on kerrassaan kunnon mies ja lisäksi vielä viisas mies – näin eron hetken lähetessä tunnen sen entistä selvemmin. Hänen poliittiset vastustajansa hänen omassa puolueessaankin tulevat tekemään kaikkensa hänen työntämisekseen syrjään. Se on kyllä suuri vahinko, sillä niin viisaita miehiä kuin Tanner on vähän tässä tasavallassa”.

Saksan lähettiläänä Suomessa vuosina 1935-44 ollut Wipert von Blücher muistelee kirjassaan ”Suomen kohtalonaikoja” Väinö Tanneria kymmenissä eri kohdissa aina lämmöllä ja suuresti arvostaen. Sosialidemokraattien vuoden 1936 eduskuntavaaleissa saavuttaman voiton johdosta v. Blüher toteaa: ”Puoluetta piti sen viisas ja tarmokas ja yli puoluerajojen arvostettu puheenjohtaja tiukasti koossa ja johti sitä taitavasti”. Vaalien jälkeen nimitetyssä Cajanderin hallituksessa hän toteaa olleen kaksi pääministeriä voimakkaampaa ministeriä, jotka tosiasiassa johtivat hallitusta. Ensimmäinen niistä oli Tanner, josta hän tässä yhteydessä toteaa:

”Tanner ei ollut vain poikkeuksellisen älykäs, vaan myös erittäin lujatahtoinen ja poliittisesti taitava mies. Huolimatta sosialistisesta perusasenteestaan hän käytännössä piti kiinni ehdottomasta kuuliaisuudestaan laeille, demokratialle ja parlamentarismin periaatteille. Varmaa on, että hän ajoi tahtonsa perille aivan toisella tavoin kuin muut vasemmistopoliitikot.

Herra Tanner oli nuoruudessaan tutkinut osuustoimintaa Hampurissa ja sitä tietä joutunut henkiseen yhteyteen Saksan sosialismin kanssa. Kotimaahansa palattuaan hän ryhtyi kehittämään Elantoa, osuusliikettä, joka hänen taitavan johtonsa ansiosta piankin laajeni pohjoismaiden suurimmaksi osuusliikkeeksi ja kehittyi mallilaitokseksi alallaan.

Yksityishenkilönä Tanner harjoitti maanviljelystä. Hän omisti huomattavan maatilan, jota vapaahetkinään itse hoiti.

Tanner ei päästänyt sosialismiaan pakottamaan itseään kieltäytymään elämän nautinnoista. Hän poltti väkeviä sikareja ja antoi arvoa hyville ruoille. Hän oli oivallinen seuramies, keskusteli ennakkoluulottomasti mitä erilaisimpiin aloihin kuuluvista kysymyksistä. Etualalla olivat hänen mielessään aina raha-asiainongelmat, joissa hänellä oli syvällinen asiantuntemus. Hän keskusteli ja väitteli mielellään erittäin taitavasti”.

Tannerin elämäntyön suureksi arvostajaksi osoittautui myös Urho Kekkonen. Hän laati Helsingin Sanomiin Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 päivänsankaria suuresti ylistävän artikkelin, jossa hän kuvaili entisen ministeritoverinsa avuja ja luonteenpiirteitä, joiden katsoi kohottaneen Tannerin demokraattisen johtajatyypin ihanteeksi. Hän näki työväenliikkeen johdossa jatkavassa Tannerissa takeen Suomen kansan itsenäisyystahdon säilymisestä ja lujittumisesta.

Kekkonen toteaa artikkelissaan mm: ”Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys… sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi”.

Kekkonen jatkaa: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa”.

Paavo Lipponen totesi eräässä juhlapuheessaan 64 vuotta myöhemmin, jolloin tv:ssa oli meneillään suuret-suomalaiset-kisa, Tannerista mm. seuraavaa:

”Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.

Tanner opiskeli ahkerasti, hankki kielitaitoa ja kansainvälistä kokemusta, rakensi osuuskauppaliikettä ja hoiti omat asiansa hyvin. Hänen kirjallinen toimintansa oli mittavaa. Tarton rauhan 1930 neuvotteli Tanner, ja vaikka Paasikivi yritti vähätellä hänen venäjän kielen taitoaan, Tanner kuuluu suomalaisen diplomatian ehdottomiin kärkihahmoihin.

Tannerin mainetta on mustattu sekä oikealta, vasemmalta että keskeltä. Ei ihme, sillä Tanner uhmasi Lapuan liikettä mm. menemällä puhumaan Seinäjoelle äärioikeiston pahimpina uhopäivinä 1930, jolloin jopa eduskunnan puhemies Väinö Hakkila muilutettiin. Silloinen hallitus P.E. Svinhufvudin johdolla ei halunnut ryhtyä toimiin muiluttajien kiinniottamiseksi, vaan suunnitteli Tannerin puhetilaisuuden estämistä.

Maaherra Erik Heinrichs, sittemmin Mannerheimin kakkosmies ja Paasikiven yya-neuvonantaja, teki viisaalla toiminnallaan pääministerin suunnitelmat tyhjiksi ja Tanner saattoi puhua. Ei ihme, että jääkäri, jalkaväenkenraali Heinrichskin on myös pyritty painamaan alas suurten sotilaidemme arvojärjestyksessä.

Tannerin mainetta nakertavat yhä niiden poliittisten vastustajien henkiset jälkeläiset, joiden pyrkimyksiin Tannerin lähettäminen sotasyyllisenä Sörkan vankilaan sopi erinomaisen hyvin. Toiselle sotasyyllisyydestä tuomitulle, Risto Rydille, sovitetaan oikeutetusti sankarin sädekehää - miksei Tannerille? Urho Kekkonen kuuluu epäilemättä suurten joukkoon, mutta hänkin kävi Tannerin kattamaan pöytään: miehitetyssä maassa ei Kekkosellakaan olisi ollut liikkumatilaa.

Väinö Tanner oli hengen ja tahdonvoiman jättiläinen, suurin suomalainen”.

Keijo Leppänen (tv:n uutisankkuri ja historianharrastaja) toteaa Yhteishyvä-lehden HOK-Elanto- juhlanumerossa 10/2005 seuraavaa:

”Nykyisen S-etukortin haltijan näkökulmasta mielenkiintoisinta osuusliikkeiden pitkässä historiassa ovat vahvat persoonallisuudet. Väinö Tanner on suomalaisen osuustoiminnan Kekkonen, lähes ikuisuuden hallinnut ja päätään pitempi muita. Nuori toimitusjohtaja loi Elannolle käsittämättömän kiinteistöomaisuuden ja tasapainoisen hallintomallin aikana, jolloin punainen oli punaista ja valkoinen valkoista. Tannerin ansiot ovat kiistattomat ja arvot kunnioitettavat”.


Kekkonen

Urho Kekkonen dementoitui nopeasti ja pahoin viimeisenä vuotenaan residenttinä. Jo talvella 1981 hän saattoi sekoilla aivan asiattomuuksiin jopa presidentin esittelyissä, ja omakohtaisesti laati ja pyysi lähettämään rouva Leila Hetemäelle osoitetun surunvalittelukirjeen tämän miehen Päiviö Hetemäen kuoleman johdosta, vaikka kuolema oli tapahtunut jo vuotta aikaisemmin ja Kekkonen oli siitä silloin asianmukaiset valittelut esittänyt.

Kalastusretki Islannissa elokuussa 1981 koitui Kekkosen lopulliseksi kohtaloksi. Siellä todettiin hänen fyysisenkin kunnon pettäneen niin, että hän kompuroi ja mm. kaatui jokeen niin, että olisi saattanut hukkua ilman auttajia. Siellä hän myös taantui mielessään koulupojaksi ja huolehti syksyllä alkavasta koulusta.

Jopa Kekkos-elämäkerturi Juhani Suomi kertoo noista surullisista tapahtumista kirjasarjansa viimeisessä osassa ”Umpeutuva latu”. Kaikki tuo oli tietenkin häntä läheltä seuraavien poliitikkojen tiedossa, mutta tiedot siitä estettiin pääsemästä julkisuuteen, ja Eino Uusitalo, ”Imelä-Eikka” vielä talvella 1981 esitti, että Kekkosen tulisi jatkaa presidenttinä vielä 1984 jälkeenkin!

Urho Kekkonen jätti eroanomuksensa Valtioneuvostolle kirjeellä, joka on päivätty Helsingissä 26 päivänä lokauuta 1981 (painovirhe kuukauden kohdalla anomuksessa). Teksti lyhykäisyydessään kuuluu:

”Kuten oheisesta lääkärintodistuksesta ilmenee, on minua kohdannut sairaus, jonka vuoksi olen viime aikoina ollut estynyt hoitamasta tasavallan presidentin tehtäviä, nyttemmin todettu luonteeltaan sellaiseksi, että sen on katsottava muodostavan hallitusmuodon 25§:ssä tarkoitetun pysyväisen esteen. Tämän vuoksi ilmoitan valtioneuvostolle tiedoksi ja toimenpiteisiin ryhtymistä varten tasavallan presidentin valitsemiseksi”.

Ja niin sitten ylivoimaisen suositusta Mauno Koivistosta tuli seuraava presidenttimme ja paluu demokraattisiin käytäntöihin ja valtioelinten parlamentarisointi alkoi jokseenkin välittömästi. Mutta aiheen käsittely ei kuulu tähän.

Huvittaa, että Juhani Suomi on juuri ilmestyneessä Koivisto-kirjassaan kritisoinut Koivistoa siitä, että tämä ei mitenkään pyrkinyt muuttamaan Kekkosen ajan käytäntöjä, ja siksipä hän puhuukin pysähtyneisyyden ajasta. Kuitenkin hän Kekkos-elämäkertansa viimeisen osan loppulehdillä toteaa Koiviston kauden alusta:

”Kekkosta ruvettiin tavallaan häivyttämään ihmisten mielistä. Hänen ulkopoliittisten tavoitteittensa ajaminen lopetettiin vaivihkaa, virallisissa kannanotoissa Kekkoseen viitattiin vuosi vuodelta yhä harvemmin ja erityisesti ulkopolitiikassa kaikki pyrittiin tekemään toisin kuin kekkosen aikana, jos se suinkin oli mahdollista”.

Viimeiset elinvuotensa Kekkonen eli fyysisesti Tamminiemen eristyksissä ja henkisesti varmaan omissa maailmoissaan. Elämäkerturi Juhani Suomi kirjasarjansa viimeisessä osassa kyllä kertoo, että Kekkonen olisi vielä viimeisinä elinkuukausinaankin ollut jotenkin ajassa mukana, ja että hänen kalenterissaan olisi vielä päivälle 13.8.86 merkintä hammaslääkärin tulosta, mutta mitä ilmeisimmin tuo merkintä on jonkun muun kuin Kekkosen itsensä tekemä. Olihan hänellä Tamminiemessä koko ajan hoitajat ja ihmisiä, jotka huolehtivat hänen asioistaan.

Urho Kekkonen kuoli aamuyöllä 31.8.1986. Viesti kuolemasta ei tullut yllätyksenä suomalaisille, sillä hänen poikansa Matti Kekkonen oli muutamia päiviä aikaisemmin saattanut julkisuuteen tiedotteen, jossa kerrottiin Kekkosen terveydentilan heikentymisestä.

Presidentti Kekkosen ruumiinsiunaus ja hautaanlaskeminen tapahtuivat sunnuntaina 7.9.1986. Siunauksen toimitti arkkipiispa John Vikström, armoitettu puhuja, joka saattoi edesmenneen päämiehen viimeiselle matkalleen kansalaisten tuntojen syvimpiä kieliä kosketellen:

”Totuus näyttää tietä elämälle. Tie, totuus ja elämä kuuluvat yhteen. Tämän arkun äärellä olen halunnut puhua tiestä, totuudesta ja elämästä. Entinen presidenttimme oli mies, joka oli aina matkalla eteenpäin. Tärkeämpää kuin mikään muu oli hänelle elämä, kansamme elämä ja tulevaisuus. Hän tahtoi saada meidät näkemään ja kunnioittamaan niitä yksinkertaisia tosiasioita, jotka ovat edellytyksenä elämälle tässä maassa, tässä Euroopan kolkassa. Tie, totuus ja elämä…”

Presidentti Kekkosen viimeinen matka Helsingin Tuomiokikosta Hietaniemen hautausmaalle alkoi. Kenraalit kantoivat Suomen lipulla peitettyä arkkua. Arkun tullessa kirkon ovelle soittokunta viritti Narvan marssin ja samalla alkoivat Tuomiokirkon kellot soida. Surusaaton ehdittyä presidentinlinnan kohdalle se pysähtyi avatun portin eteen puoleksi minuutiksi. Samalla laskeutui katolla liehuva lippu puolitankoon. Entinen pitkäaikainen päämies jätti jäähyväisensä Linnalle.

Hautajaiset kokonaisuudessaan olivat erittäin vaikuttava tapahtuma, joka noteerattiin Suomen kaikissa tiedotusvälineissä ilman soraääniä. Ulkomainenkaan lehdistö ei hautajaisia ja Kekkosen elämäntyötä kommentoidessaan esittänyt niitä vihjailuja, jotka usein kuuluivat kuvaan Kekkosesta kerrottaessa hänen vielä ollessaan presidenttinämme.
Ylistävimmät muistosanat hänestä lausui hänen seuraajansa Mauno Koivisto todeten mm. seuraavaa:

”Toisen maailmansodan vielä jatkuessa Urho Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen kokonaan uudelle pohjalle. Kun hän jätti ulkopolitiikan ruorin, Suomen asema oli parempi kuin se oli kertaakaan ollut kansamme historiassa.

Yhteiskunnallisessa tehtävässään Urho Kekkonen tähtäsi Suomen kansan eheyttämiseen. Hän sanoi ymmärtäneensä, että kansallinen eheytyminen voi toteutua kestävästi vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkonen oli siinä asemassa, hänellä oli sellaiset kokemukset ja taidot, että hän kykeni vaikuttamaan kansallisen eheytyksen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.”

Kekkosen haudalla kävi kahden hautajaisia seuranneen päivän aikana yli 20 000 jäähyväisten jättäjää. Presidentti Urho Kekkonen lepää nyt Hietaniemen hautausmaan reunassa, lähellä pääporttia, mustan paaden alla, ja aina siitä ohitse kulkiessani pysähdyn minäkin ja teen mielessäni kunniaa suurelle miehelle, vaikka kaikkea hänessä en voikaan kunnioittaa. Enkä suinkaan ”kuseksinut Kekkosen haudalle” sillä tutkielmallanikaan Urho Kekkosesta, kuten joku sanoi minun tehneen, vaan halusin avartaa kuvaa hänestä, sillä Kekkosessa oli miestä moneksi, kuten kai jo aikaisemminkin totesin.

Lopuksi teen hieman omaa analyysiani Kekkosen merkityksestä maallemme:

Mikä on Kekkosen historiallinen merkitys maallemme ja meille kaikille? Merkityksetön hän ei ainakaan ollut, se on varmaa. Mutta mitä hyvää ja mitä pahaa Kekkonen toi meille historiallisessa katsannossa; siitä mielipiteet eroavat. Kekkosta ihannoidaan yhä, ja sillekin on perusteita, mutta näyttää kuitenkin siltä, että huonomman merkityksen kannalle kallistuvien määrä on kasvussa.

Mitä hyvää tuo Kekkosen johdolla tapahtunut Neuvostoliitto-kytkentä meille tuotti? Mielestäni ei mitään sellaista, mitä emme olisi saaneet myös ”paasikiviläistä” politiikkaa noudattaen. Suomi oli Kekkonen-tappiin kytketty pässi, joka sai liikkua sillä alueella, mihin naru riitti, ja sai syödä sitä ruohoa, mitä tuolla alueella oli. Mutta vaikka heti alueen ulkopuolella ruoho olisi ollut mehevämpää, sinne Suomi-pässi ei päässyt. Neuvostoliitto oli se suuri paimen, joka saattoi aina siirtää tuota Kekkonen-tappia, mutta pässi pysyi aina narussaan ja naru oli vain määrämittainen.

No, sittenkin Suomi-pässin olot olivat tuossa Kekkonen-tapissa paremmat kuin suuren paimenen muiden pässien, joiden tapit pysyivät aina paikallaan, vaikka ruoho oli jo loppuun kaluttu alueelta. Ja Suomi-pässin naru sitten irtosi kun Kekkonen-tappi katkesi, mutta noiden muiden pässien tapit kestivät vielä kauan sen jälkeen.

Kielikuvista arkikieleen palatakseni totean, että aineellisella puolella tuosta ajasta voi löytää myös hyvää. Tuo nykyaikana eriskummallinen tavaranvaihtosopimuksiin perustuva bilateraalinen ”oravannahkakauppa” oli meille taloudellisesti turvallista ja joskus tuottoisaakin. Saimme tarvitsemiamme raaka-aineita sellaisillakin tuotteillamme, jotka eivät olisi välttämättä länsimarkkinoille kelvanneet.

Eräs Kekkos-tutkielmaani kommentoinut on todennut, että ”Kekkosen mittavan elämäntyön Suomen talouden kehittämisessä Neuvostoliiton bilateraalisen kaupan kautta on jäänyt huomiotta kirjoituksessasi”. Mielestäni se ei kehittänyt talouttamme ja teollisuuttamme siten kuin olisi ollut tarpeen; se nähtiin heti, kun jouduimme etsimään uusia markkinoita NL:n romahdettua. Ja loppulasku tuli taloudellisena katastrofina NL:n romahtaessa ja yli neljäsosan maailmankaupastamme loppuessa kertarysäyksellä.

Jos emme olisi olleet tuossa kytkennässä, meidän oli ollut pakko ryhtyä jo 1950-luvulla vastaaviin kehitystoimiin, mihin olimme pakotetut Neuvostoliiton romahdettua. Nyt voidaan nähdä, mihin nuo viime vuosikymmenen pakkotoimet ovat maamme nostaneet. Jos olisimme nousseet kansainvälisessä vertailussa samalle tasolle jo neljä-viisikymmentä vuotta aikaisemmin, tilanteemme ja kansainvälinen asemamme tällä hetkellä olisi nykyistäkin parempi. Ettei niin tapahtunut, on toki johtunut myös siitä tilanteesta, mihin olimme sotien jälkeen joutuneet. Mutta jos politiikkamme olisi voinut jatkua ”paasikiviläisenä”, jos johdossamme olisi ollut joku Paasikiven kaltainen ja hänen näkemyksensä ja arvomaailmansa omaava henkilö, Suomi olisi kehittynyt toisin.

Aineettomalla puolella tuo aika antoi meille mielestäni paljon pahaa. Jatkuva aivopesu muokkasi ajatusmaailmaamme, vääristi maailmankuvaamme ja sokeutti monilta hyvin kielteisiltä ilmiöiltä. Ja miten pitkäaikaiset saastejäämät tuo aika jättikään meihin, se nähdään yhä poliittisessa kulttuurissamme ja näkyy se myös näiden palstojen keskusteluissa.

Tuo kansallinen alennustilamme, johon saatoimme itsemme, oli nöyryyttävä. Suomalaisuus oli aikaisemmin tunnettu maailmalla urhoollisuutena, sisuna, rehellisyytenä ja monina muina hyvinä ominaisuuksina. Nyt se ruvettiin tuntemaan käsitteellä ”finlandisierung”, ”suomettuneisuus”. Siinä käsitteessä ei ollut mitään ylevää tai jaloa.

Jouduimme kieltämään merkittävän osan historiastamme. Sotiemme raskaat taistelut itsenäisyydestämme muuttuivat suureksi erehdykseksemme, häpeälliseksi sodaksi suurta auttajaamme vastaan. Koetimme olla hiljaa menetetystä Karjalastamme ja muista suurista uhrauksistamme. Melkein häpesimme sankarivainajiamme, ja sotaveteraanimme kokivat itsensä syyllistetyiksi ja saivat kuulla usein ”mitäs menitte sinne”. Jouduimme väärentämään koulukirjammekin niin, että niistä pyyhittiin pois kaikki meille kunniakas ja Neuvostoliittoa kritisoiva oikea tieto.

Taloudellisesti olimme kytkeytyneet Neuvostoliittoon niin, että tuon hirvityksen romahtaessa myös taloutemme lähes romahti. Kun ulkomaankaupastamme poistui kerralla 25 % ja monilla aloilla paljon enemmän, eräillä täysin, syntyi katastrofi, millaista emme rauhan oloissa ole joutuneet muulloin kokemaan. Kun samaan aikaan meitä koetteli vielä yleismaailmallinen lama, onnettomuutemme oli täydellinen. Sen seurauksista maksamme vieläkin mm. elinkeinorakenteemme liian nopeana pakkomuutoksena, mikä on osaltaan lisännyt työttömyyttä.

Jos tuo Kekkosen kauden bilateraalisen kaupan perintö olisi jättänyt jotakin hyvää meille, niin sen pitäisi olla tuona aikana luodut suhteet, mitkä olisivat hyödyksi Suomen nykyteollisuudelle sen pääsemiseksi Venäjän markkinoille ja rakentamaan uusiksi Venäjän rapautunutta infrastruktuuria. Sen pitäisi olla arvokas mahdollisuus, sillä Venäjän on edelleenkin 144 miljoonan asukkaan periferia. Mutta ei Suomella ole mitään esikoisoikeutta Venäjän markkinoille, jonne esimerkiksi ruotsalaiset ja saksalaiset rynnivät hyvine tuotteineen ja turkkilaiset ja muut meitä matalampiin palkkoihin tyytyvät vievät rakennusprojektit, joissa ennen olimme vahvoilla.

Aivan viime aikoina taas, Venäjän vaurastuttua öljyn korkean maailmanmarkkinahinnan johdosta, kahdenkeskinen kauppamme on kasvanut kohisten ja Venäjästä on tullut jälleen suurin kauppakumppanimme niin viennissä kuin tuonnissakin.

Kekkosen ylipitkänä kautena poliittinen kulttuurimme kieroutui pahoin. Pystyäkseen toimimaan mukana järjestelmässä oli pakotettu ottamaan käyttöön ja noudattamaan muotoja, jotka olivat kelvollisia Kekkosen ja hänen suuren tukijansa silmissä. Aitosuomalainen Maalaisliitto joutui ensiksi hylkäämään aiemmat ihanteensa ja toimintatapansa ollakseen käyttökelpoinen valtapuolue,
ja muut puolueemme joutuivat valtaan päästäkseen ja päästyään noudattamaan esimerkkiä. Vaikka aika on nyt jo toinen ja muut puolueemme ovat kyenneet melko hyvin karistamaan tuon raskaan häpeänviitan hartioiltaan, Keskusta ei ole siihen ainakaan täysin pystynyt; näin voidaan päätellä eräistä viimeaikaisistakin tapahtumista ja niiden tiimoilta virinneestä debatista.

Olen arvostellut myös Maalaisliitto/Keskustaa. Siltä en ole voinut välttyä, koska niin elimellinen yhteys sillä on ollut Urho Kekkoseen. Nykyinen Keskusta ei ole vastuussa Kekkosen tekemisistä, mutta jos se edelleen pitää kaikkea tuona aikana tapahtunutta vain hyvänä ja haluaa jopa ottaa niistä kiitosta, niin kyllä sen täytyy ottaa niistä myös moitetta. Puhdistautuakseen sen pitäisi tunnustaa, että Suomessa 1960-70-luvuilla vallinnut, Kekkosesta johtunut meno oli demokraattiseen ja parlamentarismia noudattavaan valtioon sopimatonta. Monet keskustalaisten puheenvuorot näilläkin palstoilla vahvistavat, että he eivät vieläkään näe niissä mitään väärää. He yhä ihannoivat Kekkosta ja hänen poliittisia periaatteitaan ja menettelytapojaan. Heidän erityisesti toivoisin tutustuvaan tarkemmin idoliinsa ja hänen tekemisiinsä ja ajattelevan asian uudestaan.

On vaikeaa kuvitella historiaa, mitä ei ole tapahtunut, mutta voi se olla kiehtovaa. Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).

Laitinen kärjistää, mutta kärjistääkö sittenkään kovin paljon? Kyllä minäkin olen varma siitä, että historiamme olisi nyt huomattavasti erilainen, jos Kekkosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Ja uskon, että siinä historiassa meillä olisi vähemmän hävettävää ja enemmän ylpeiltävää ja tilanteemme ei olisi nyt missään mielessä – ei aineellisessa enempää kuin henkisessäkään – nykyistä huonompi, vaan todennäköisesti se olisi tätä parempi.

Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:

”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.

Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.

Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.

Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t. oli journalisteistamme niitä harvoja – ellei ainoa – joka arvosteli kriittisesti Kekkosta koko tämän valtakauden ajan. Kun Kekkonen järjesti hänelle potkut Uudesta Suomesta hän jatkoi linjallaan Helsingin Sanomissa. Paavonsalon vuonna 1981 tekemän kokonaisarvio virkansa jättäneestä presidentistä tiivistyi seuraavaan: ”Olen pitänyt Urho Kekkosta älykkäänä, etäisenä, ikäluokalleni ja sosiaaliselle ryhmälleni vieraana henkilönä”. Vuonna 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa hän toteaa: ”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan.”

Kirjansa loppuluvussa Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm., että ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä. Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.

Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”

Minä yhdyn sekä Häikiön että Paavonsalon näkemyksiin. Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet). Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti. Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.

Vaikka Urho Kekkosesta on kirjoitettu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta, kaikkea hänestä ei vielä tiedetä. Tiedetään kyllä, millainen hän oli nuorempana, mitä ajatteli ja mitä teki, ja tiedetään myös, millainen hän oli sitten vanhempana, pääministerinä ja presidenttinä. Nuo persoonat ovat hyvin kaukana toisistaan. Mikä aiheutti tuon äkkinäisen suuren muutoksen? Sitä ei tiedetä. Eikä tiedetä hänen kaikkia vaikuttimiaan monille huomiota saaneille toimilleen presidenttinä. Oliko hän niissä enemmän Suomen vai Neuvostoliiton asialla?

Uskon, että vielä joskus nuo muutamat kysymykset saavat vastauksensa. Uskon, että tutkijatkaan eivät ole vielä sanoneet viimeistä sanaansa Urho Kekkosesta, vaan hänestä tullaan vielä kirjoittamaan paljon sellaista, mikä siirtää mm. Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat historian osastoista mielipidekirjallisuuden ellei peräti ajanvietekirjallisuuden puolelle. Juhani Suomi on Koivisto-kirjallaan antanut viime aikoina vahvoja viitteitä siitä, että omimmillaan hän todellakin olisi muulla kuin historiantutkimuksen alueella. Ehkäpä hänkin rupeaa kirjoittelemaan näille keskustelupalstoille?

Väinö Tanner tuki natseja sodan aikana,että sellainen mies hän oli.

…että yhdestä viime vuosisatamme suurimmasta valtiomiehestämme Väinö Tannerista tiedetään niin vähän, ja se mitä ”tiedetäänkin”, on usein väärää tietoa, kuten nähtiin jo tässäkin, kun joku sanoo Tannerin tukeneen natseja.

Voi olla totta sekin, että täällä natsitellaan herkästi niitä, jotka eivät ehdoitta antaudu entisen Neuvostoliiton tai nykyisen Venäjän asialle. Hieman samaa tarkoittaen totean kirjoitussarjani johdannossa näin:

>> Oli ikävää huomata, että Väinö Tanneria ei tunneta eikä hänen elämäntyönsä arvoa ymmärretä. Siitä kertoo sekin, että television ”suuret suomalaiset”-kisassa Tanner jäi jonnekin 20. huonommalle sijaluvulle Kekkosen päästessä sijalle kolme. ”Suomettuminen” vaikutti tiedonvälitykseemme, koulujärjestelmäämme ja jopa historiankirjoitukseen. Tanner ”pimennettiin” niin, että nuoremmat sukupolvet eivät hänestä juuri tulleet mitään tietämään. Aktiiviset historianharrastajat sen sijaan hyvin tuntevat Väinö Tannerin elämän ja merkityksen ja veteraani-ikäiset muistavat hänet omakohtaisestikin ja arvostavat häntä yli puoluerajojen.

Tannerin ”pimentäminen” johtui paljolti Neuvostoliiton tahdosta, sillä NL:lle Tanner oli sen päävihollinen Suomessa. Se sopi hyvin myös niille suomalaisille, joilla oli syytä huonoon omatuntoon Tannerin kohtelun johdosta. Kunnon suomalaisten mielestä Tanneria ei pienennä se, että hän muiden sodan ajan tärkeimpien johtajiemme lailla joutui sijaiskärsijäksemme. Myös monien Tanneria kiihkeämpien sotapoliitikkojemme sijaiskärsijäksi, ja sen unohtaminen pienentää noista poliitikoista suurimpiakin. > Merkillinen episodi oli huomattavan talousmiehen, kauppaneuvos Rafael Haarlan käynti Tannerin luona vuoden 1929 loppupäivinä. Hän tarjosi Tannerille diktaattorin paikkaa Suomessa! Haarla näki poliittiset olomme toivottomiksi. Hallitus ja eduskunta taipuvat kommunistien vaatimuksiin. Maaseudulla on vallalla täysi tyytymättömyys. Kieltolaki on maalle suureksi turmioksi. Hallitus ja eduskunta eivät ymmärrä mitään taloudesta eivätkä pysty pitämään maan puolta kauppa- ja tulliasioissa. Jos ohjaksia ei saada lujiin käsiin, tapahtuu vuoden kuluessa kumous joko oikealta tai vasemmalta.

Haarla selitti, että jos diktatuuri perustettaisiin asevoimin, se tietäisi veristä ratkaisua. Jos Tanner suostuisi tehtävään kaikki kävisi keveästi. Hän oli havainnut Tannerin lujatahtoiseksi mieheksi, johon voi luottaa. Ainakin puolet sosialidemokraateista tulisivat seuraamaan häntä. Kun porvaritkin varmasti antaisivat tämänlaatuiselle diktatuurille kannatuksensa, ei siihen siirtyminen tuottaisi suuriakaan vaikeuksia.

Tanner kertoo, että ”lupasin Haarlalle keskustelun jäävän huoneeseeni, mutta kehotin häntä isänmaan nimessä jättämään harhakuvitelmansa ja luottamaan demokratiaan. Jos sillä nyt onkin kriisinsä, se tulee selviämään siitä. Mikään muu hallitusmuoto kuin demokratia ei menestyisi kansanvaltaisessa Pohjolassa”. Haarlan käynti vahvisti Tannerin käsitystä, että maassa oli todella vallankaappauksen uhka olemassa ja kenties jotain sellaista jo tekeillä. > Erinomaisen kiihkeäksi ”tannerilaiseksi” osoittautui kokoomuslainen Kustaa Kero Etelä-Pohjanmaalta, joka kirjeissään ei ”näe muuta mahdollisuutta, kuin että Te, herra tuomari laaditte oman ohjelmanne ja annatte merkin sovinnolliseen työhön koko kansamme keskuudessa”. Kirjoittaja luotti vain kahteen henkilöön maassa: Tanneriin ja Svinhufvudiin, mutta Svinhufvudin mahdollisuuksia päästä presidentiksi hän piti vähäisinä. ”Jos edustamanne suunnat pääsevät kosketuksiin isänmaallisella pohjalla, niin totisesti maamme on oikealla hetkellä ja oikealla tavalla pelastunut ja olemme yhdessä käymässä tulevia tapahtumia kohti”, kirjoitti Kero.> Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.

Vai mistä johtunee, että eivät tule näkyviin vastineeni, jotka järjestelmä on kyllä vastaanottanut? Tunnen kyllä tätäkin tekniikkaa paremmin kuin esim. Keris, joka sanoi minun piilottelevan profiilillani siellä käynyttä omaa ihastustaan, mutta en silti tunne tarpeeksi hyvin, enkä esim. läheskään niin hyvin kuin historiaa!!!

-------

Oi Tanner sä Suomen nappula mies,
poista nyt meiltä se kieltolaki ies.

Kun meitä täällä raadanta piinaa,
suo edes tilkkanen kirkasta viinaa.

Niinpäs meidänkin kotikylällä eräs mies ilmoitti kantanaan äänestyspaikalla, että "tynnyrin tappi auki"...tuon kieltolakiäänestysjutun kertoi äitini.

rimpsu.

Tietenkin tuossa on paljon asiatietoa Väinö Tannerista ja UKK Kekkosesta, mielenkiintoista lukemista.

>Tällainen käsittelytapa on tietysti keinotekoinen ja huvittavakin, mutta naurakoot tälle vapaasti varsinaiset historiantutkijat; en tarkoita esitystäni heille, enkä yritä tällä kilpailla heidän kanssansa. Myönnän, että enemmän leikkimielellä kuin ryppyotsaisella vakavuudella itsekin olen ollut asialla tätä tehdessäni. Kuitenkin toivon näin saavani näiden keskustelupalstojen historiasta kiinnostunutta yleisöä kiinnostumaan entistä enemmän noista kahdesta mielestäni siis viime vuosisadan merkittävimmästä poliitikostamme.

Kiitos tosi hyvästä ja avartavasta kirjoituksesta. Tämä lisäsi tietouttani ja vahvisti positiivista käsitystäni Väinö Tannerista.

mZHzJv kymeddpmrkzd, [url=http://gggctugnhcan.com/]gggctugnhcan[/url], [link=http://ceebmpepijcp.com/]ceebmpepijcp[/link], http://rozwrorlxbbt.com/

Mistä Suomelle "uusi Tanneri"?

Silloin minäkin jo voisin äänestää SDP:tta. Nykyketkujen aikana ei tulisi kuuloonkaan.

Täkin JKKn perusteellinen tutkielma on jo sensuroitu. Osa 10 puuttuu ainakin.

Valtiotieteiden tohtori, elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti Jari Sederholmin blogi, Sedis blog kertoo Kekkosen vaiheista mm. 1918.

Milloin Urho Kekkonen sai silmälasit?

http://sedis.blogspot.fi/2004/12/milloin-urho-kekkonen-sai-silmlasit.html?showComment=1407562779959&m=1#c2486787921004458942

keskiviikkona, joulukuuta 08, 2004


Mikkelin Jalkaväkimuseossa on suuri valokuva vuoden 1918 keväältä. Siinä on kuvatekstissäkin mainittu Urho Kekkonen ja hänellä ON silmälasit päässään.

Jorma K Korhosen tutkielma Urho Kekkosesta

http://keskustelu.suomi24.fi/node/1019169

Suomi24:n Historia-palstalla siitä on sensuroitu osat 1 ja 2 kymmeniä kertoja. Aina ne on sinne loppuun lisätty milloin kenenkin toimesta. Syytä sensurointiin ei tunneta, sillä teksti on asiallista. Onko 1918 noin arka vieläkin?

Tanner kuului niihin isänmaallisiin miehiin, jotka kantoivat vastuunsa loppuun asti.

On mielenkiintoista, ettei Tannerin roolia Suomen historian kohtalon vuosina ole tuotu esille sillä painoarvolla, jonka se olisi ansainnut. Miksi Tanner on jätetty taustalle ?