Haluaisin mieheni kanssa kihloihin, mutta en tiedä miten häntä kosisin! Tiedän kyllä molempien tunteet ja sen, että hänkin haluaa olla minun kanssani. Olen 20 ja mies 25-vuotias ja olemme kohta olleet pari vuotta yhdessä. Miten muut naiset olette miehiänne kosineet?
Nainen kosijana?
50
4734
Vastaukset
- miitu
Minä kaiketi olen meillä se, joka tässä on "kosinut" jo tuskallisen monta kertaa ja olen aivan turhautunut, koska mies ei halua naimisiin, vaikka ei halua erotakkaan. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on erittäin alentavaa joutua olemaan se, joka kosii.. siis naisena. Entä jos saakin pakit? Ei siinä mitään, jos on sen verran kylmäkiskoinen, että se ei vaikuta suhteeseen, mutta jospa mies ei olekaan ajatellut asiaa vielä, niin veikkaan että tulee kuitenkin melkoisena pommina päin naamaa yllättäen esitetty kosinta sille puolelle.
Miehet kun toisinaan ovat sen verran laskelmoivia, että naimisiin menon syyksi ei aina riitä se, että tahtoo olla yhdessä hamaan hautaan asti. Tosin voi olla niinkin romanttisia miehiäkin, mutta meillä ei ole niin romanttista.
Suosittelen, että olet ainakin kärsivällinen ja petaat paikkasi ennen kuin poksautat ehdoituksen kasvoista kasvoihin. Vihjaile, johdattele, puhu asiasta positiiviseen, mutta riittävän etäiseen sävyyn ja tarkkaile, mitkä ovat reaktiot. Voit vaikka kysyäkkin, että mitä mieltä toinen on moisesta sitoutumisesta aivan vain keskustellaksesi, mutta ehdottamatta mitään. Jos vastaus on kielteinen, niin tiedät, että ei ainakaan vielä kannata kosia.
Meidän tilanne on nyt se, että otin itsekkin kylmän laskelmoivan roolin tässä asiassa ja kehoitin miestäni (ja teen samoin itsekkin) ottamaan selvää, olisiko naimisiin menosta jotain sellaista etua, että se olisi kannattavaa kaltaisellemme parille. Todennäköisesti mies ei laita asian eteen tikkua ristiin, mutta olenpa varoittanut etukäteen, kun jonkun ajan päästä esittelen sille esityksen avioliiton hyvistä ja huonoista puolista ja jätän sen märehtimään taas sitten sitä.
Tunnen tuon jässikän siksi hyvin, että tiedän sen vierastavan kaikkea, mistä se ei ole kovin hyvin perillä. Joten perehdytän sen sitten aiheeseen huolella ja vaivalla. Samalla tulen itsekin miettineeksi, mitä se avioliitossa oleminen sitten tarkoittaa.
Olen muuten kerran jo ollut naimisissa. Menin 18 vee ja erosin 21 vee. Ei tee oikeastaan nyt juuri itsekään mieli naimisiin vain siksi, että on jotain tunteita. Arvostan oikeasti todella paljon sitäkin, että tässä ollaan nyt, vaikka mikään ei sidokkaan yhteen ja jos kaiken tuon laskelmoinnin tuloksena tulenkin lopulta siihen tulokseen, että naimisiin ei ole järkeä mennä, niin hyvä niin. Sitten sitä ollaan vaan niinkauan kuin ollaan. Ehkä hamaan hautaan asti.- kihloihin
En aio varsinaisesti kosia, vaan puhua asiasta miehen kanssa. Eihän sitä pakko ole heti mennä kosimaan vaan puhua asiasta yhdessä ja katsoa mitä mieltä toinen on. Mieheni on joskus vitsillä heittänyt (tai puolitosissaan, en tiedä) että eiköhän mekin mennä naimisiin. Mutta just sillai vitsailevaan sävyyn. Mutta en välttämätä itsekään vielä halua niamisiin, sillä opisklekun takia asumme vielä jonkin aikaa eri paikkakunnilla. Mutta kihlaus sopisi tähän tilanteeseen. Voisimme sitten myöhemmin mennä naimisiin kun elämäntilanne on hieman eri. Mutta tiedän kyllä, että haluan viettää mieheni kanssa elämäni:)
- Toope
kihloihin kirjoitti:
En aio varsinaisesti kosia, vaan puhua asiasta miehen kanssa. Eihän sitä pakko ole heti mennä kosimaan vaan puhua asiasta yhdessä ja katsoa mitä mieltä toinen on. Mieheni on joskus vitsillä heittänyt (tai puolitosissaan, en tiedä) että eiköhän mekin mennä naimisiin. Mutta just sillai vitsailevaan sävyyn. Mutta en välttämätä itsekään vielä halua niamisiin, sillä opisklekun takia asumme vielä jonkin aikaa eri paikkakunnilla. Mutta kihlaus sopisi tähän tilanteeseen. Voisimme sitten myöhemmin mennä naimisiin kun elämäntilanne on hieman eri. Mutta tiedän kyllä, että haluan viettää mieheni kanssa elämäni:)
Olemme olleet yhdessä reilu pari vuotta. Mietin kihloja kesällä itsekseni niinkin paljon, että olin uuvahtaa. Siitä kehittyi melkein pakkomielle, mikä onkin outoa, sillä sitä ennen en oikeastaan vielä katsonut koko rengastamisen olevan vielä ajankohtaistakaan.
No, mietiskelin sitten siihen pisteeseen asti, että alkoi olla jo todellinen tarve vihjaista asiasta miehelle. En kosinut, sillä melkeinpä aavistin jo miehen mielipiteen asiasta. Jossain sisimmässäni eli kuitenkin pieni toivonkipinä, että jos vastaus olisikin "Kyllähän sitä voisi harkita"...
Olin niin peloissani (tämä ei ole liian vahva sana tähän), että en uskaltanut ottaa asiaa esille kasvokkain. Tekstiviestillä pistin työaikana menemään vinkin "Se alkaa k:lla". Oli viestissä muutakin, mutta tuo oli siis se, mihin toivoin äijäkullan tarttuvan. Ja tarttuihan se: "Ei ihan vielä".
Siitä lähtien ei olla asiasta puhuttu. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen nuijinut itseäni maanrakoon tämän jutua takia, että pitikin olla typerä! Ensinnäkin nyt hoitaa asia tällä tavalla!
Mutta selvisipä asia sitten. Kihloja ei siis meille vielä, enkä aio itse asiasta enää hiiskahtaa sanallakaan. En vain yksinkertaisesti uskalla. - ent. eelia-76
Kuulostipa omistuiselta; vihjailut ja nolotukset, laskelmoinnit ja alentumiset. Eikö aikuiset ihmiset enää osaa rehellisesti keskustella asioista?? Kyllä me olimme ja olemme mieheni kanssa aivan tasan tarkkaan tietoisia toistemme ajatuksista, niin alussa vasta tavattuamme kuin yhteen muutettuamme ja kuin nyt juuri ennen vihkimistä. Miksi pitää arvailla ja ihmetellä keskutelupalstalla kun se paras vastaaja kuitenkin löytyy sieltä kotoa. Kaiken järjen mukaan suhde etenee ihan omalla painollaan kun keskustele tunteistaan avoimesti..
Toisekseen; olet ollut jo naimisissa teininä? Hmm, en minä ainakaan menisi kanssasi naimisiin, jos olisit mieheni. Minusta et olisi minun arvoiseni mentyäsi jo kertaalleen naimisiin "kenen tahansa kanssa" (pois lukien jos aiempi puolisosi on kuollut) ja osoitettuasi erittäin vähäistä kunnioitusta ja huonoa arviointikykyä niinkin vakavaa asiaa kohtaan, kuin avioliitto. Miksi kumppanisi pitäisi luottaa siihen, että hän on jotenkin kummempi kuin se edellinen, jota jaksoit 3 vuotta vaikka lupauduit hänelle vaimoksi?
No, ihmisiä on erilaisia ja joillekinhan tuntuu olevan ihan sama olla vaikka vaimo numero 4. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.
Nyt varmaan kiinnostaa miten minua sitten kosittiin. Suhteemme eteni sokkotreffeistä nopeasti tilaan jossa sanoin miehelleni että jos et aio olla vakavissani minun kanssani, kannattaisi juosta aika lujaa sillä minusta tuntuu että voisin rakastua sinuun. Sain vastaukseksi, ettei hän mihinkään aio juosta sillä hänkin on rakastumassa minuun. Jonkin ajan päästä oli vuorossa "kulta rakastan sinua niin että voisin olla kanssasi aina" ja "en olel ikinä voinut kuvitella kenenkään kanssa tuntevani tällaista sielun kemiaa" ja sitten yhteisen ulkomaille muuton yhteydessä hän kosi minua kyyneleet silmissä, pitkään ja intensiivisesti. Tästä on 1,5 vuotta aikaa. Häitämme tanssitaan kahden viikon kuluttua ja olen onnellisempi kuin luulin olevan mahdollista..:) - Jarski
Toope kirjoitti:
Olemme olleet yhdessä reilu pari vuotta. Mietin kihloja kesällä itsekseni niinkin paljon, että olin uuvahtaa. Siitä kehittyi melkein pakkomielle, mikä onkin outoa, sillä sitä ennen en oikeastaan vielä katsonut koko rengastamisen olevan vielä ajankohtaistakaan.
No, mietiskelin sitten siihen pisteeseen asti, että alkoi olla jo todellinen tarve vihjaista asiasta miehelle. En kosinut, sillä melkeinpä aavistin jo miehen mielipiteen asiasta. Jossain sisimmässäni eli kuitenkin pieni toivonkipinä, että jos vastaus olisikin "Kyllähän sitä voisi harkita"...
Olin niin peloissani (tämä ei ole liian vahva sana tähän), että en uskaltanut ottaa asiaa esille kasvokkain. Tekstiviestillä pistin työaikana menemään vinkin "Se alkaa k:lla". Oli viestissä muutakin, mutta tuo oli siis se, mihin toivoin äijäkullan tarttuvan. Ja tarttuihan se: "Ei ihan vielä".
Siitä lähtien ei olla asiasta puhuttu. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olen nuijinut itseäni maanrakoon tämän jutua takia, että pitikin olla typerä! Ensinnäkin nyt hoitaa asia tällä tavalla!
Mutta selvisipä asia sitten. Kihloja ei siis meille vielä, enkä aio itse asiasta enää hiiskahtaa sanallakaan. En vain yksinkertaisesti uskalla.Minun mielestäni teidän ei pidäkään mennä vielä kihloihin. Miten te voisitte lupautua toisillenne loppuiäksi, jos kommunikaationne on vielä tuolla asteella? Eiköhän teidän pitäisi panostaa siihen. Jos tärkeistä asioista voi keskustella vain vihjaamalla tekstareilla, niin miten meinaatte esimerkiksi lapsia hankkia, jos ne ovat joskus suunnitelmissa?
- ent. eelia-76
Jarski kirjoitti:
Minun mielestäni teidän ei pidäkään mennä vielä kihloihin. Miten te voisitte lupautua toisillenne loppuiäksi, jos kommunikaationne on vielä tuolla asteella? Eiköhän teidän pitäisi panostaa siihen. Jos tärkeistä asioista voi keskustella vain vihjaamalla tekstareilla, niin miten meinaatte esimerkiksi lapsia hankkia, jos ne ovat joskus suunnitelmissa?
.. tai vaikka ihan mistä vain vähän vähemmän tärkeästäkin asiasta.
- Huumorintajuton nainen
kihloihin kirjoitti:
En aio varsinaisesti kosia, vaan puhua asiasta miehen kanssa. Eihän sitä pakko ole heti mennä kosimaan vaan puhua asiasta yhdessä ja katsoa mitä mieltä toinen on. Mieheni on joskus vitsillä heittänyt (tai puolitosissaan, en tiedä) että eiköhän mekin mennä naimisiin. Mutta just sillai vitsailevaan sävyyn. Mutta en välttämätä itsekään vielä halua niamisiin, sillä opisklekun takia asumme vielä jonkin aikaa eri paikkakunnilla. Mutta kihlaus sopisi tähän tilanteeseen. Voisimme sitten myöhemmin mennä naimisiin kun elämäntilanne on hieman eri. Mutta tiedän kyllä, että haluan viettää mieheni kanssa elämäni:)
Toivottavasti miehen vitsissä oli puoli totuutta. Mun avomies joskus vitsaili, että mitäs jos mentäis naimisiin. Ja kysy jopa kummitytöltämme, että tulisitko sä meidän häihin jos me mentäs naimisiin. Ja muutenkin usein puhu, että missä olis hieno viettää häät yms. Ensiksi ajattelin, että mies on varmaan ajatellut asiaa ja on puolitosissaan. Sitten ajattelin, että heh, heh hyvä vitsi. Lopulta se vitsailu ei enää naurattanut. Jos mies mainitsikin jotain häistä niin meinasi mennä hermot. En kyllä näyttänyt sitä. Tai no sanoni kyllä joskus, että jos lopettaisit sen häistä puhumisen, kun ei sulla ole mitään aikomusta mennä naimisiin. Mies vaan nauroi! (minua ei kyllä naurattanut!) En mä tajua miksi sellaisia piti puhua. Koska kun mä otin asian ihan tosissaan puheeksi niin mies tuntui olevan vähän järkyttynyt. Eikä ollut ollenkaan innoissaan ajatuksesta. Olin vihjaissut sitä ennen kun mies aiheesta jatkuvasti puhui, että niin koska aioit sitten kosia…? Mutta sitä päivää ei kuulunut. Tajusin jossain vaiheessa, että sitä ei tulekaan tai mies kosii sitten kun ollaan oltu yhdessä 20 vuotta… Ja miksi mies (jotkut) hermostuu, jos nainen vähänkään puhuu naimisiin menosta? Harvemmin nainen hermostuu? Ja mistä voi tietää, että mies ei ole valmis ja asiasta ei saa vielä puhua…? Onko nainen sitten aina valmis, kun mies alkaa puhumaan siitä?
Huh, anteeksi olipa purkaus! - Huumorintajuton nainen
Jarski kirjoitti:
Minun mielestäni teidän ei pidäkään mennä vielä kihloihin. Miten te voisitte lupautua toisillenne loppuiäksi, jos kommunikaationne on vielä tuolla asteella? Eiköhän teidän pitäisi panostaa siihen. Jos tärkeistä asioista voi keskustella vain vihjaamalla tekstareilla, niin miten meinaatte esimerkiksi lapsia hankkia, jos ne ovat joskus suunnitelmissa?
Meillä kyllä lapsien hankkimisesta voi puhua suhteellisen sujuvasti. Ja se ei miestä haittaa. Mutta naimisiin menosta vaan vitsaillaan. Tai mies voi vitsailla minä en voi. Se on kummallista miten joistakin naimisiin meno tuntuu isommalta asialta.
Itse päätin joskus, että en puhu naimisiin menosta enää. Että odottelen, että mies on valmis ja itse ottaa sen puheeksi. Siis tosissaan eikä vitsaile. Miehen asenne loukkasi minua ja se, että hän hermostui. Hänen luulisi tietävän mielipiteeni asiasta kun siitä olen n. kolme kertaa puhunut. Ja lopulta sanoin, että selvä en puhu enää siitä, otat sitten sen itse puheeksi kun olet valmis. Mutta tuntuu, että ei tiedä. Kun vitsailee. Ehkä hän ei ottanut sitten minua tosissaan.
Mies on muutoinkin sellainen, että häntä ei saa hoputtaa ja mennään hänen tahtiinsa. Ja en tietysti haluakaan hoputtaa, mutta pitäähän asiasta voida edes puhua. - Huumorintajuton nainen
ent. eelia-76 kirjoitti:
Kuulostipa omistuiselta; vihjailut ja nolotukset, laskelmoinnit ja alentumiset. Eikö aikuiset ihmiset enää osaa rehellisesti keskustella asioista?? Kyllä me olimme ja olemme mieheni kanssa aivan tasan tarkkaan tietoisia toistemme ajatuksista, niin alussa vasta tavattuamme kuin yhteen muutettuamme ja kuin nyt juuri ennen vihkimistä. Miksi pitää arvailla ja ihmetellä keskutelupalstalla kun se paras vastaaja kuitenkin löytyy sieltä kotoa. Kaiken järjen mukaan suhde etenee ihan omalla painollaan kun keskustele tunteistaan avoimesti..
Toisekseen; olet ollut jo naimisissa teininä? Hmm, en minä ainakaan menisi kanssasi naimisiin, jos olisit mieheni. Minusta et olisi minun arvoiseni mentyäsi jo kertaalleen naimisiin "kenen tahansa kanssa" (pois lukien jos aiempi puolisosi on kuollut) ja osoitettuasi erittäin vähäistä kunnioitusta ja huonoa arviointikykyä niinkin vakavaa asiaa kohtaan, kuin avioliitto. Miksi kumppanisi pitäisi luottaa siihen, että hän on jotenkin kummempi kuin se edellinen, jota jaksoit 3 vuotta vaikka lupauduit hänelle vaimoksi?
No, ihmisiä on erilaisia ja joillekinhan tuntuu olevan ihan sama olla vaikka vaimo numero 4. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.
Nyt varmaan kiinnostaa miten minua sitten kosittiin. Suhteemme eteni sokkotreffeistä nopeasti tilaan jossa sanoin miehelleni että jos et aio olla vakavissani minun kanssani, kannattaisi juosta aika lujaa sillä minusta tuntuu että voisin rakastua sinuun. Sain vastaukseksi, ettei hän mihinkään aio juosta sillä hänkin on rakastumassa minuun. Jonkin ajan päästä oli vuorossa "kulta rakastan sinua niin että voisin olla kanssasi aina" ja "en olel ikinä voinut kuvitella kenenkään kanssa tuntevani tällaista sielun kemiaa" ja sitten yhteisen ulkomaille muuton yhteydessä hän kosi minua kyyneleet silmissä, pitkään ja intensiivisesti. Tästä on 1,5 vuotta aikaa. Häitämme tanssitaan kahden viikon kuluttua ja olen onnellisempi kuin luulin olevan mahdollista..:)Ilmeisesti ei...
Mitä, jos mies ei olisi kosinut sinua? Tai ottanut puheeksi avioliittoa millään tavalla? Sinä olisit puhunut siitä miehelle?
Meidän tapauksessa mies olisi kyllä lähtenyt karkuun, jos olisin kovin pian kosinut tai puhunut naimisiin menosta. Piti jopa varoa hehkuttamasta liikaa avioituvasta ystävästä. Ja vaikka aikaa kului niin silti aihe tuntui olevan vaikea. Mies on ollut aiemmin kihloissa. Ehkä arastelee siksi. En tiedä kumpi sitä ehdotti jne. mies ei halua siitä puhua.
Kyllä minä puhuisin muuten reippaasti asiasta, mutta kun miehen asenne on sellainen, että se ei oikein innosta (vaikka olen kyllä sanonut, että en painosta mihinkään). Mutta ehkä se kertoo sen, että mies ei todellakaan halua naimisiin. Ehkä hän vain johtaa harhaan niillä "vitsailuillaan"...
Eihän keskustelupalstoilla olisi keskusteluja ihmisuhteista, jos toisen kanssa voisi puhua kaikesta jne. - miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
Kuulostipa omistuiselta; vihjailut ja nolotukset, laskelmoinnit ja alentumiset. Eikö aikuiset ihmiset enää osaa rehellisesti keskustella asioista?? Kyllä me olimme ja olemme mieheni kanssa aivan tasan tarkkaan tietoisia toistemme ajatuksista, niin alussa vasta tavattuamme kuin yhteen muutettuamme ja kuin nyt juuri ennen vihkimistä. Miksi pitää arvailla ja ihmetellä keskutelupalstalla kun se paras vastaaja kuitenkin löytyy sieltä kotoa. Kaiken järjen mukaan suhde etenee ihan omalla painollaan kun keskustele tunteistaan avoimesti..
Toisekseen; olet ollut jo naimisissa teininä? Hmm, en minä ainakaan menisi kanssasi naimisiin, jos olisit mieheni. Minusta et olisi minun arvoiseni mentyäsi jo kertaalleen naimisiin "kenen tahansa kanssa" (pois lukien jos aiempi puolisosi on kuollut) ja osoitettuasi erittäin vähäistä kunnioitusta ja huonoa arviointikykyä niinkin vakavaa asiaa kohtaan, kuin avioliitto. Miksi kumppanisi pitäisi luottaa siihen, että hän on jotenkin kummempi kuin se edellinen, jota jaksoit 3 vuotta vaikka lupauduit hänelle vaimoksi?
No, ihmisiä on erilaisia ja joillekinhan tuntuu olevan ihan sama olla vaikka vaimo numero 4. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.
Nyt varmaan kiinnostaa miten minua sitten kosittiin. Suhteemme eteni sokkotreffeistä nopeasti tilaan jossa sanoin miehelleni että jos et aio olla vakavissani minun kanssani, kannattaisi juosta aika lujaa sillä minusta tuntuu että voisin rakastua sinuun. Sain vastaukseksi, ettei hän mihinkään aio juosta sillä hänkin on rakastumassa minuun. Jonkin ajan päästä oli vuorossa "kulta rakastan sinua niin että voisin olla kanssasi aina" ja "en olel ikinä voinut kuvitella kenenkään kanssa tuntevani tällaista sielun kemiaa" ja sitten yhteisen ulkomaille muuton yhteydessä hän kosi minua kyyneleet silmissä, pitkään ja intensiivisesti. Tästä on 1,5 vuotta aikaa. Häitämme tanssitaan kahden viikon kuluttua ja olen onnellisempi kuin luulin olevan mahdollista..:)Sehän on omituista. Se, että pitää hinkua jotain, mihin ei oikeastaan edes tiedä olevansa valmis eikä siten ole. Naimisiin meno tuntuu olevan monelle sellainen juttu, että sitä harva tietää, miksi pitää naimisiin edes mennä. En minä väitä olevani maailman viisain ihminen, enkä väitä etten ole tehnyt virheitä elämässäni. Nimenomaan koitan tässä vähän niinkun rivien välistä sanoakkin, että elkää tehkö niinkuin minä teininä tein.
Mistä päästäänkin siihen, että tuomitset kumminkin meikäläisen ihmisenä aika kevyesti. Paitsi, että olen tietenkin sinulle vain kasvoton keskustelija, jota et ehkä ihmisenä edes osaa pitää. Avioliittoni loppui perheväkivallan uhkaan ja siihen, että entinen mieheni teki jotain mistä sai ehdollista vankeutta. En tiennyt suhteen alussa, että se voisi päättyä siten. Olisiko minun todella pitänyt vaan tehdä mervit ja palata takaisin? Tottakai avioliiton ajatuksena täytyy olla aina se, että tässä ollaan kunnes kuolema erottaa jne. mutta ei kummaltakaan osapuolelta voi vaatia, että liittoa täytyy jatkaa jos oma terveys on vaarassa. Jokatapauksessa ei ole kovin paljoa vaadittu, että siis mies tässä tapauksessa olisi parempi. Edellistäkään eroa en kevyin perustein ottanut ja jos tietäisit, mitä kaikkea annoin sentään kolmen vuoden aikana anteeksi ennenkuin en enää kestänyt, voisit olla toista mieltä meikäläisen moraalista. Tai ehkä olet vaan sitä mieltä, että kaikki, jotka ovat eronneet, ovat ihmishylkiöitä ja ansaitsevat olla yksin? En todellakaan pidä avioliittoa mitenkään kevyenä asiana ja siksi tällä kertaa otan selvää, mitä olen ehkä tekemässä. (toki muistan, mitä se oli silloin vuosia sitten, mutta olin varsin tietämätön kuitenkin asian juridisesta puolesta)
Nuoret tekevät virheitä. Vanhatkin tekevät virheitä. Virheet vaikuttavat ihmisiin itseensä ja siihen, miten toimivat jatkossa. Toivottavasti. Siis toisinsanoen, toivottavasti niistä virheistä opitaan jotain. Paras tilanne olisi, jos voisi oppia toisten virheistä.
En ole ihan varma ketä tarkoitat vastausten arvuuttelijalla tuossa kommentissa. Minun nähdäkseni kukaan ei ole kuitenkaan arvuutellut vastauksia, vaan yksi kysyy, miten ottaisi asian puheeksi ja toinen kertoo omasta kokemuksestaan mitä virheitä kannattaa välttää. En ymmärrä miksei moisesta voisi sitten keskustella keskustelupalstalla, koska keskustelupalsta on keskustelua varten.
Sitten taas se, että suhde etenee omalla painollaan.. Joo varmaankin, jos avioliittoa pidetään itsestäänselvyytenä, se sitten sinne etenee omalla painollaan. Meillä se ei ole ollenkaan itsestään selvää. Tiedämme toistemme tunteet ja tiedämme, että kyllä tässä yhdessä aiotaan olla. Yhdessä voi silti olla ilman avioliittoakin. Avioliitto ei ole väistämätön lopputulos siitä, että kaksi ihmistä rakastavat toisiaan. Avioliitto on kahden ihmisen lainvoimainen sopimus toimia parina yhteiskunnassa osoittaen luottamusta toisiaan kohtaan ja toimien perheen yhteisen edun hyväksi. Avioliitto ottaa parin elämään yhteiskunnan mukaan, jolloin laillisesti he eivät ole enää kaksi erillistä ihmistä, vaan pari joita kohtaan tapahtuvat asiat tunnustetaan vaikuttavan myös toiseen osapuoleen. Minun ja mieheni kohdalla meidän kenties tuleva avioliittomme on päätös, jonka teemme sen pohjalta, että tiedämme kumpikin, mihin sitoudumme ja mitä sillä saavutamme. Nyt sitä on hyvä alkaa suunnittelemaan, kun yhteiseloa on takana jo muutama vuosi ja kumpikin oikeasti voi sanoa tietävänsä toisesta jotain.
Käytän tahallani sanaa "laskelmointi" tästä harkitsemisprosessista, jota mieheni kanssa käymme läpi. Käytän sitä siksi, koska en tosiaan halua enää antaa tunteiden vaikuttaa siihen, että päätän haluta naimisiin ja aiheutan tunteellisella toiminnallani vahinkoa tälle suhteelle, jonka osapuolet eivät ole niitä ihmisiä, jotka pitävät asioita enää itsestäänselvyyksinä. Laskelmointi on sanana ehkä jopa pahennusta herättävä, mutta minulle se on alkanut edustaa järkevyyttä ja se, että on erinäisten päänsä seinään lyömisten jälkeen istahtanut alas ja ottanut selvää asioista ennen uutta kumausta, on pelastanut monelta päänsäryltä.
Ehkä joskus olen onnellinen, jos menen naimisiin. Ehkä olenkin onnellisempi jos en menekään. Jää nähtäväksi. - Toope
Jarski kirjoitti:
Minun mielestäni teidän ei pidäkään mennä vielä kihloihin. Miten te voisitte lupautua toisillenne loppuiäksi, jos kommunikaationne on vielä tuolla asteella? Eiköhän teidän pitäisi panostaa siihen. Jos tärkeistä asioista voi keskustella vain vihjaamalla tekstareilla, niin miten meinaatte esimerkiksi lapsia hankkia, jos ne ovat joskus suunnitelmissa?
Osasin odottaa tuollaista kommenttia.
Me kyllä osaamme kommunikoida keskenämme. Jos tuntuu pahalta/hyvältä, niin se kerrotaan. Ja jos tarvii, niin juttu ruoditaan läpi.
Ainoa, mistä emme voi kunnolla jutella, on tulevaisuus. Se on nopeasti käsitelty, sillä mies ei vaan tiedä, mitä siitä pitäisi keskustella. Kun emme tiedä vielä olosuhteiden pakosta mistään mitään varmaa, niin miksi keskustella. Tällä mentaliteetilla kun mies on liikkeellä, niin en voi edes lapsihaaveita ottaa edes muuten vaan puheenaiheeksi, kun mies heti kuvittelee, että nyt minä ajattelin pamahtaa paksuksi. Ja kun tosiaan vielä ei ole sen aika.
Niinpä niin. Kihloista en siis sen takia uskalla puhua suoraan, sillä sehän on suora viittaus avioliittoon. Vaikka en naimisiin ole heti ryntäämässä, niin sitä mies olettaa heti. En halua kiduttaa sitä raukkaa tämän enempää. Olkoon omat toiveeni sitten haudattuina ja tukahdutettuina. Ihan sama :(
Sitä en tiedä, kumman tässä pitäisi kasvaa vai pitäisikö molempien. Parisuhteet on todella monitahoisia juttuja. Reilu ei siis mielestäni ole tuo Jarskin kommentti, vaikka ymmärränkin pointin. - ent. eelia-76
Huumorintajuton nainen kirjoitti:
Ilmeisesti ei...
Mitä, jos mies ei olisi kosinut sinua? Tai ottanut puheeksi avioliittoa millään tavalla? Sinä olisit puhunut siitä miehelle?
Meidän tapauksessa mies olisi kyllä lähtenyt karkuun, jos olisin kovin pian kosinut tai puhunut naimisiin menosta. Piti jopa varoa hehkuttamasta liikaa avioituvasta ystävästä. Ja vaikka aikaa kului niin silti aihe tuntui olevan vaikea. Mies on ollut aiemmin kihloissa. Ehkä arastelee siksi. En tiedä kumpi sitä ehdotti jne. mies ei halua siitä puhua.
Kyllä minä puhuisin muuten reippaasti asiasta, mutta kun miehen asenne on sellainen, että se ei oikein innosta (vaikka olen kyllä sanonut, että en painosta mihinkään). Mutta ehkä se kertoo sen, että mies ei todellakaan halua naimisiin. Ehkä hän vain johtaa harhaan niillä "vitsailuillaan"...
Eihän keskustelupalstoilla olisi keskusteluja ihmisuhteista, jos toisen kanssa voisi puhua kaikesta jne.Kyllä me selvensimme "heti" tavattuamme että tulevaisuuden odotuksemme ja suunnitelmamme ovat samanlaiset. Ja toki hän kysyi minulta ennen kosintaa olenko valmis vastaamaan "kyllä" vai epäröinkö vielä. Jotenkin minun mielestäni ihan itsestään selvää, että miehen kanssa selvitetään saman tien mitkä odotukset osapuolilla on, muutenhan voi käydä vaikka niin, että toinen seukkailee lämpimiksensä muutaman vuoden kun samalla toinen odottaa suhteen virallistumista ja ehkä jopa lapsia. Me otimme lapsiasiankin puheeksi jo alussa ja olemme molemmat täysin samaa mieltä asiasta, ettemmme halua lapsia vielä moneen vuoteen. Luonnollisesti matkan varrelle on mahtunut niitä "voi kun vauvat on kivoja" ja "voo kun vauvat on ällöjä" molemmille:) Eli emme ole todellakaan valmiit emmekä halukkaat vanhemmiksi. Pointtini onkin, mitä jos mieheni ei tietäisi (ei olisi rehellisesti kysynyt) mitä minä tästäkin asiasta ajattelen, ja pettynyt kun häiden jälkeen ei rupea pentua pukkamaan..?
- ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Sehän on omituista. Se, että pitää hinkua jotain, mihin ei oikeastaan edes tiedä olevansa valmis eikä siten ole. Naimisiin meno tuntuu olevan monelle sellainen juttu, että sitä harva tietää, miksi pitää naimisiin edes mennä. En minä väitä olevani maailman viisain ihminen, enkä väitä etten ole tehnyt virheitä elämässäni. Nimenomaan koitan tässä vähän niinkun rivien välistä sanoakkin, että elkää tehkö niinkuin minä teininä tein.
Mistä päästäänkin siihen, että tuomitset kumminkin meikäläisen ihmisenä aika kevyesti. Paitsi, että olen tietenkin sinulle vain kasvoton keskustelija, jota et ehkä ihmisenä edes osaa pitää. Avioliittoni loppui perheväkivallan uhkaan ja siihen, että entinen mieheni teki jotain mistä sai ehdollista vankeutta. En tiennyt suhteen alussa, että se voisi päättyä siten. Olisiko minun todella pitänyt vaan tehdä mervit ja palata takaisin? Tottakai avioliiton ajatuksena täytyy olla aina se, että tässä ollaan kunnes kuolema erottaa jne. mutta ei kummaltakaan osapuolelta voi vaatia, että liittoa täytyy jatkaa jos oma terveys on vaarassa. Jokatapauksessa ei ole kovin paljoa vaadittu, että siis mies tässä tapauksessa olisi parempi. Edellistäkään eroa en kevyin perustein ottanut ja jos tietäisit, mitä kaikkea annoin sentään kolmen vuoden aikana anteeksi ennenkuin en enää kestänyt, voisit olla toista mieltä meikäläisen moraalista. Tai ehkä olet vaan sitä mieltä, että kaikki, jotka ovat eronneet, ovat ihmishylkiöitä ja ansaitsevat olla yksin? En todellakaan pidä avioliittoa mitenkään kevyenä asiana ja siksi tällä kertaa otan selvää, mitä olen ehkä tekemässä. (toki muistan, mitä se oli silloin vuosia sitten, mutta olin varsin tietämätön kuitenkin asian juridisesta puolesta)
Nuoret tekevät virheitä. Vanhatkin tekevät virheitä. Virheet vaikuttavat ihmisiin itseensä ja siihen, miten toimivat jatkossa. Toivottavasti. Siis toisinsanoen, toivottavasti niistä virheistä opitaan jotain. Paras tilanne olisi, jos voisi oppia toisten virheistä.
En ole ihan varma ketä tarkoitat vastausten arvuuttelijalla tuossa kommentissa. Minun nähdäkseni kukaan ei ole kuitenkaan arvuutellut vastauksia, vaan yksi kysyy, miten ottaisi asian puheeksi ja toinen kertoo omasta kokemuksestaan mitä virheitä kannattaa välttää. En ymmärrä miksei moisesta voisi sitten keskustella keskustelupalstalla, koska keskustelupalsta on keskustelua varten.
Sitten taas se, että suhde etenee omalla painollaan.. Joo varmaankin, jos avioliittoa pidetään itsestäänselvyytenä, se sitten sinne etenee omalla painollaan. Meillä se ei ole ollenkaan itsestään selvää. Tiedämme toistemme tunteet ja tiedämme, että kyllä tässä yhdessä aiotaan olla. Yhdessä voi silti olla ilman avioliittoakin. Avioliitto ei ole väistämätön lopputulos siitä, että kaksi ihmistä rakastavat toisiaan. Avioliitto on kahden ihmisen lainvoimainen sopimus toimia parina yhteiskunnassa osoittaen luottamusta toisiaan kohtaan ja toimien perheen yhteisen edun hyväksi. Avioliitto ottaa parin elämään yhteiskunnan mukaan, jolloin laillisesti he eivät ole enää kaksi erillistä ihmistä, vaan pari joita kohtaan tapahtuvat asiat tunnustetaan vaikuttavan myös toiseen osapuoleen. Minun ja mieheni kohdalla meidän kenties tuleva avioliittomme on päätös, jonka teemme sen pohjalta, että tiedämme kumpikin, mihin sitoudumme ja mitä sillä saavutamme. Nyt sitä on hyvä alkaa suunnittelemaan, kun yhteiseloa on takana jo muutama vuosi ja kumpikin oikeasti voi sanoa tietävänsä toisesta jotain.
Käytän tahallani sanaa "laskelmointi" tästä harkitsemisprosessista, jota mieheni kanssa käymme läpi. Käytän sitä siksi, koska en tosiaan halua enää antaa tunteiden vaikuttaa siihen, että päätän haluta naimisiin ja aiheutan tunteellisella toiminnallani vahinkoa tälle suhteelle, jonka osapuolet eivät ole niitä ihmisiä, jotka pitävät asioita enää itsestäänselvyyksinä. Laskelmointi on sanana ehkä jopa pahennusta herättävä, mutta minulle se on alkanut edustaa järkevyyttä ja se, että on erinäisten päänsä seinään lyömisten jälkeen istahtanut alas ja ottanut selvää asioista ennen uutta kumausta, on pelastanut monelta päänsäryltä.
Ehkä joskus olen onnellinen, jos menen naimisiin. Ehkä olenkin onnellisempi jos en menekään. Jää nähtäväksi.Olen pahoillani sinulle aiheutuneesta pahasta väkivaltaisessa suhteessa. Sellaista ei kenenkään pidä kestää, enkä henkilökohtaisesti arvosta milliäkään miestä, jonka miehisyys on hiiren tasolla ja hän alentuu lyömään naista.
Se ei ollut pointtini. Etkö sinäkin voi myöntää, että jonkilaista arviointikyvyn puutetta osoittaa, että menit hänen kanssaan naimisiin..? Älä suutu, äläkä luule että kirjoittelen tässä kuin tuntisin sinut, mutta ihan oikeasti minua kiinnostaa miksi menit naimisiin psykopaatin kanssa? Kuinka voit luottaa mieheen tuon jälkeen?
Kuinka miehesi suhtautuu siihen että sinua on piesty psykopaatin toimesta? Uskaltaako hän ylipäänäs suunnitella tulevaisuutta kanssai? Minä en uskaltaisi.
Äitini nai psykopaatin ja pääsi hänestä eroon vasta todella pitkän ja helvetillisen kärsimyksen jälkeen ja myönsi että oli mennyt naimisiin väärin perustein, liian nopeasti ja liian nuorena. Ei ole mennyt sen jälkeen sillä kunnioittaa avioliiton ainukertaisuutta. Onneksi hän pystyy sentään olemaan vilpittömästi onnellinen minun liittoni puolesta.. tai ainakin väittää niin:)
Anyway, rivien välistä voi hölmömpikin tulkita että et sen enempää sinä, kuin mies ole valmiit avioliittoon. Seurustele nyt tällä kertaa kunnolla, tee testamentti siksi aikaa ja anna miehelle hallinto- oikeus omaisuuteesi avopuolisona (sen muutat sitten kun menette naimisiin). Tutkaile itseäsi ja varsinkin miestä, olethan kuullut tarinan naisista ja hakkaavista miehistä verrattuna koiriin ja karvoihin. Ihan vain omaksi parhaksesi. Älä ajattele että vaihtoehdot ovat avioliitto tai ero, sinulle se ei luitenkaan enää tarkoita sitä yhtä pyhää loppuelämän kestävää kunnioitusta yhtä ainoaa ihmistä kohtaan. - Jarski
Toope kirjoitti:
Osasin odottaa tuollaista kommenttia.
Me kyllä osaamme kommunikoida keskenämme. Jos tuntuu pahalta/hyvältä, niin se kerrotaan. Ja jos tarvii, niin juttu ruoditaan läpi.
Ainoa, mistä emme voi kunnolla jutella, on tulevaisuus. Se on nopeasti käsitelty, sillä mies ei vaan tiedä, mitä siitä pitäisi keskustella. Kun emme tiedä vielä olosuhteiden pakosta mistään mitään varmaa, niin miksi keskustella. Tällä mentaliteetilla kun mies on liikkeellä, niin en voi edes lapsihaaveita ottaa edes muuten vaan puheenaiheeksi, kun mies heti kuvittelee, että nyt minä ajattelin pamahtaa paksuksi. Ja kun tosiaan vielä ei ole sen aika.
Niinpä niin. Kihloista en siis sen takia uskalla puhua suoraan, sillä sehän on suora viittaus avioliittoon. Vaikka en naimisiin ole heti ryntäämässä, niin sitä mies olettaa heti. En halua kiduttaa sitä raukkaa tämän enempää. Olkoon omat toiveeni sitten haudattuina ja tukahdutettuina. Ihan sama :(
Sitä en tiedä, kumman tässä pitäisi kasvaa vai pitäisikö molempien. Parisuhteet on todella monitahoisia juttuja. Reilu ei siis mielestäni ole tuo Jarskin kommentti, vaikka ymmärränkin pointin.Selvästikin sinua kokeneempana sanon, että tulevaisuus on nimenomaan asia, josta pitää puhua. Teillä on nyt hauskaa yhdessä ja te rakastatte toisianne. Mutta mitä jos teidän tulevaisuuden toiveenne poikkeavat toisistaan? Toinen haluaa paljon lapsia, toinen ei yhtään. Toinen haluaa asua maalla, toinen kaupungissa.
Tiedätkö, miltä tuntuu päättää kymmenen vuoden suhde siksi, että se toinen osapuolikaan ei halua lapsia mutta minä haluan? Minä tiedän, enkä toivo sitä kohtaloa kenellekään. Ainakin minä tunsin itseni todella typeräksi. Tiesin, että tuo lapsiasiakin olisi voitu selvittää parin vuoden seurustelun jälkeen. Sen sijaan kitkutimme kymmenen vuotta, kun kumpikaan ei uskaltanut ottaa asiaa selvästi puheeksi.
Haluatko sinä tuhlata kymmenen vuotta suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta? Jos et halua, selvittäkää tulevaisuuden toiveenne mahdollisimman nopeasti. Tuo olosuhteiden pakko on vain tekosyy, jolla voitte vältellä tätä aihetta. Ihminen voi tehdä mitä vaan, jos halua riittää. - Toope
Jarski kirjoitti:
Selvästikin sinua kokeneempana sanon, että tulevaisuus on nimenomaan asia, josta pitää puhua. Teillä on nyt hauskaa yhdessä ja te rakastatte toisianne. Mutta mitä jos teidän tulevaisuuden toiveenne poikkeavat toisistaan? Toinen haluaa paljon lapsia, toinen ei yhtään. Toinen haluaa asua maalla, toinen kaupungissa.
Tiedätkö, miltä tuntuu päättää kymmenen vuoden suhde siksi, että se toinen osapuolikaan ei halua lapsia mutta minä haluan? Minä tiedän, enkä toivo sitä kohtaloa kenellekään. Ainakin minä tunsin itseni todella typeräksi. Tiesin, että tuo lapsiasiakin olisi voitu selvittää parin vuoden seurustelun jälkeen. Sen sijaan kitkutimme kymmenen vuotta, kun kumpikaan ei uskaltanut ottaa asiaa selvästi puheeksi.
Haluatko sinä tuhlata kymmenen vuotta suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta? Jos et halua, selvittäkää tulevaisuuden toiveenne mahdollisimman nopeasti. Tuo olosuhteiden pakko on vain tekosyy, jolla voitte vältellä tätä aihetta. Ihminen voi tehdä mitä vaan, jos halua riittää.Jarski, tarkoitat hyvää, ja kiitos siitä :) mutta minä en nyt näköjään ole valaissut asiaani tarpeeksi.
Jo suhteemme alussa kävimme läpi erilaisia asioita, esim. monta lasta haluaisimme. Sen jälkeen lapsiasioita ollaan käyty läpi ainoastaan lyhyesti ja satunnaisesti. Esimerkiksi kännissä mies saattaa "lipsauttaa", että mimmosia meidän yhteiset lapset tulee olemaan. Kaikkea pientä siis.
Tulevaisuuteemme kuuluu muutto lopullisesti saman katon alle. Siitäkin olemme puhuneet vain satunnaisia kertoja, sillä sattuneesta syystä mies aikoo ostaa meille omakotitalon omalta äidiltään. Tuo äiti ei vain satu vielä olemaan aivan toinen jalka haudassa, että asiasta kannattaisi meteliä pitää.
Lyhykäisyydessään tämä meidän juttu menee siis niin, että minä olen nainen, joka haluu puhua pälättää tämmösistä asioista. Mies on kyllä kaikessa samoilla linjoilla, mutta hän ei tämmösistä asioista tykkää puhua "iik, iik, ihanaa" -tyylillä. Joskus sitä vaan minäkin haluaisin maalailla taivaanrantoja ukkoni kanssa, mutta aika vaikeaa se on. Siksi silloin tällöin ahdistaa, ja tulee sellaisia kausia, jolloin kysytään pimeässä keskellä yötä: "Rakastatko sinä oikeasti minua?" - Jarski
Toope kirjoitti:
Jarski, tarkoitat hyvää, ja kiitos siitä :) mutta minä en nyt näköjään ole valaissut asiaani tarpeeksi.
Jo suhteemme alussa kävimme läpi erilaisia asioita, esim. monta lasta haluaisimme. Sen jälkeen lapsiasioita ollaan käyty läpi ainoastaan lyhyesti ja satunnaisesti. Esimerkiksi kännissä mies saattaa "lipsauttaa", että mimmosia meidän yhteiset lapset tulee olemaan. Kaikkea pientä siis.
Tulevaisuuteemme kuuluu muutto lopullisesti saman katon alle. Siitäkin olemme puhuneet vain satunnaisia kertoja, sillä sattuneesta syystä mies aikoo ostaa meille omakotitalon omalta äidiltään. Tuo äiti ei vain satu vielä olemaan aivan toinen jalka haudassa, että asiasta kannattaisi meteliä pitää.
Lyhykäisyydessään tämä meidän juttu menee siis niin, että minä olen nainen, joka haluu puhua pälättää tämmösistä asioista. Mies on kyllä kaikessa samoilla linjoilla, mutta hän ei tämmösistä asioista tykkää puhua "iik, iik, ihanaa" -tyylillä. Joskus sitä vaan minäkin haluaisin maalailla taivaanrantoja ukkoni kanssa, mutta aika vaikeaa se on. Siksi silloin tällöin ahdistaa, ja tulee sellaisia kausia, jolloin kysytään pimeässä keskellä yötä: "Rakastatko sinä oikeasti minua?"No nyt tilanteenne selvisi minullekin. Kyseessä on siis se, että olette luonteeltanne erilaisia. Kun tietyt asiat on käsitelty, ne ovat miehesi mielestä sillä selvä. Sinä puolestasi haluaisit keskustella ja fiilistellä paljon enemmän.
Mitäpä tuohon osaisi sanoa. Ihmiset ovat erilaisia, ja niin se vain joskus on :) - miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
Olen pahoillani sinulle aiheutuneesta pahasta väkivaltaisessa suhteessa. Sellaista ei kenenkään pidä kestää, enkä henkilökohtaisesti arvosta milliäkään miestä, jonka miehisyys on hiiren tasolla ja hän alentuu lyömään naista.
Se ei ollut pointtini. Etkö sinäkin voi myöntää, että jonkilaista arviointikyvyn puutetta osoittaa, että menit hänen kanssaan naimisiin..? Älä suutu, äläkä luule että kirjoittelen tässä kuin tuntisin sinut, mutta ihan oikeasti minua kiinnostaa miksi menit naimisiin psykopaatin kanssa? Kuinka voit luottaa mieheen tuon jälkeen?
Kuinka miehesi suhtautuu siihen että sinua on piesty psykopaatin toimesta? Uskaltaako hän ylipäänäs suunnitella tulevaisuutta kanssai? Minä en uskaltaisi.
Äitini nai psykopaatin ja pääsi hänestä eroon vasta todella pitkän ja helvetillisen kärsimyksen jälkeen ja myönsi että oli mennyt naimisiin väärin perustein, liian nopeasti ja liian nuorena. Ei ole mennyt sen jälkeen sillä kunnioittaa avioliiton ainukertaisuutta. Onneksi hän pystyy sentään olemaan vilpittömästi onnellinen minun liittoni puolesta.. tai ainakin väittää niin:)
Anyway, rivien välistä voi hölmömpikin tulkita että et sen enempää sinä, kuin mies ole valmiit avioliittoon. Seurustele nyt tällä kertaa kunnolla, tee testamentti siksi aikaa ja anna miehelle hallinto- oikeus omaisuuteesi avopuolisona (sen muutat sitten kun menette naimisiin). Tutkaile itseäsi ja varsinkin miestä, olethan kuullut tarinan naisista ja hakkaavista miehistä verrattuna koiriin ja karvoihin. Ihan vain omaksi parhaksesi. Älä ajattele että vaihtoehdot ovat avioliitto tai ero, sinulle se ei luitenkaan enää tarkoita sitä yhtä pyhää loppuelämän kestävää kunnioitusta yhtä ainoaa ihmistä kohtaan.Kirjoitit:
"Etkö sinäkin voi myöntää, että jonkilaista arviointikyvyn puutetta osoittaa, että menit hänen kanssaan naimisiin..?"
Kyllä, olin erittäin arvostelukyvytön ja johdateltavissa tuossa tilanteessa. Kyllä, minun olisi pitänyt lopettaa suhde jo ennenkuin se alkoi. En ole missään vaiheessa yrittänytkään kieltää sitä. Miksi minun siis nyt vielä erikseen täytyy se sinulle myöntää? Oikeuttaisiko se sinut paremmin halveksimaan eronneita? Mitä ajat takaa sillä, että erikseen haluat minun vielä kerran tämän sanovan, kun jo sanoin sen tuolla aikaisemmin vain hieman eri sanoin? Minä olen tehnyt elämässäni virheen. Ei kannata tehdä, niinkuin minä jo olen tehnyt. En ole hyödytön: olen huono esimerkki.
"Olen pahoillani sinulle aiheutuneesta pahasta väkivaltaisessa suhteessa."
Noh, eihän se sinun syysi ollut, mutta minä kirjoitin: "perheväkivallan uhka". En kirjoittanut "perheväkivalta". Se oli menossa siihen. Ei kuitenkaan ollut mennyt vielä. Minua ei siis ole piesty kenenkään toimesta. Henkisesti kylläkin, fyysisesti ei. Kysymys oli yhdestä ainoasta ihmisestä, jonka maailmankuva oli niin sekaisin, ettei normaalista elämästä tullut mitään. Miksi olisin heittänyt siinä tilanteessa luottamukseni kaikkiin miehiin? Jos yksi on kahjo, ei se minusta tarkoita, että kaikkien täytyy olla kahjoja. Ehkäpä minun luottamukseni säilymistä auttaa se, että olen kuitenkin hyvien vanhempien kasvattama. Minun vanhempani ovat yhä yhdessä ja ovat aina osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia. Myös isäni ja eritoten hän. Minulla ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta leimata koko miessukupuolta sen perusteella, millainen yksi epäonnistunut raukkaparka on.
Avioliittoon liittyy keskeisesti luottamus. Luottamus on sellainen asia, että se syntyy sen henkilön päässä, joka luottaa, ei sen, joka on jonkin arvoinen. Äärimmilleen mentynä kenenkään ei kannattaisi luottaa kehenkään. Kukaan ei voi ylpeillä epäonnistuneelle, että "MINUN avioliittonipa tulee kestämään ikuisesti" ja "Oletpa sinä huono ihminen, kun julkeat haluta naimisiin toisenkin kerran". Sitä kun ei tiedä, miten käy vaikka on maailman onnellisin niin, ettei voi kuvitella onnellisempi olevansa. Luottamus on antautumista toisen armoille senkin uhalla, että toinen särkee sydämesi. Ja niin saattaa myös käydä. On täysin oma päätöksesi, luotatko ja aina edes harkinta ei takaa sitä, että lopputulos olisi onnellinen. Silti saattaa sattua. Sellaista elämä vain on.
Ja minusta on varsin erikoista, että tuomitset kummatkin osapuolet: sen joka olisi tehnyt väkivaltaa ja sen joka olisi joutunut sen kohteeksi. Sinulla tuntuu olevan hyvin vahvat ennakko-oletukset sen suhteen, miten ihmiset selviytyvät moisista kriiseistä. Kysyt, kuinka mieheni suhtautuu "pieksemiseeni". Mieheni tietää, että minulla on takanani suhde, joka oli täynnä kriisejä. Jollei hän uskaltaisi suunnitella tulevaisuutta kanssani, miksi hän edes olisi kanssani? Hän ei olisi tuossa, jos se olisi hänelle ongelma. Minä en olisi tässä, jos se olisi minulle ongelma. Kysymys ei ole siitä. Kerro sinä minulle, mitä sinä siinä tilanteessa edes pelkäisit? Minä en ymmärrä, mitä pelättävää siinä on. Vai pelkäisitkö sitä, että väkivalta on tarttuvaa ja se johtuu siitä, joka on kokenut sitä eikä siitä, joka on sitä tehnyt? Ihmiset ovat erilaisia. Traumaattiset kokemukset eivät tee kokijoistaankaan samanlaisia, vaan ihmiset käsittelevät asioita eri tavoin. Minä en ymmärrä, miten voit ajatella noin yksioikoisesti ja laukoa tuommoisia tuomioita parin lauseen perusteella, jotka vielä kaikenlisäksi luet huolimattomasti ja ymmärrät väärin.
Sinulla tuntuu olevan myös erittäin korkealentoinen käsitys avioliitosta. Suorastaan mystinen. Pitänet sitä asiana, jossa on jotain maagista. Tunnut pitävän sitä lähes henkilönä. Ehkä jumalana.
Minä arvostan avioliittoa ja pidän tärkeänä sitä, että sen solmittuaan kaksi ihmistä voisivat sen suojassa elää. En käsitä, miksi sen pitäisi olla kertakäyttöinen, jos nuori ihminen omaa tyhmyyttään ensimmäisen kerran siinä epäonnistuu ollessaan vasta täysi-ikäisyyden kynnykseltä hypännyt.
Avioliiton merkitys ei ole kuitenkaan minkään utopian luominen vaan lyhyesti sanottuna se, että pari saa toisilleen lähisukulaisen oikeudet. Se on alkanut asiaan tutustuttuani olemaan erittäin merkittävä pointti koko hommassa. Olen tässä muutaman päivän aiheesta luettuani tullut siihen tulokseen, että avioliittoon on hyödyllistä mennä, jos suhde on tosiaan sillä pohjalla, että sitä on aikomus jatkaa pitkään; eli tähtäimenä olla loppuelämänsä yhdessä. Kukaan ei voi lopulta tietää, miten maailma heittelee. Sitä on mahdoton päättää, että kävi miten kävi, tässä ollaan. Niin hyvin tätä maailmaa ei voi kontrolloida, etteikö mitään voisi sattua.
En pidä vaihtoehtoina joko avioliittoa tai eroa, mistä niin sait päähäsi? Sanoinhan nimenomaan, että tässä joko mennään naimisiin tai sitten ollaan yhdessä ilman avioliittoa.
Minua suuresti kiinnostaa, että mikä seikka kertoo sinusta tyhmemmällekin, että naimisiin ei meikäläisten pidä mennä? Myönnän, että kirjoitan kylmään sävyyn koko asiasta eikä harkintaani sisälly romantiikkaa pätkääkään. Onko se kenties se syy? Siis onko naimisiin meno ainoastaan niiden etuoikeus, jotka elävät pilvilinnoissaan ja ajattelevat kohdanneensa "Sen oikean"? Minä en katso oikeudekseni puuttua siihen, oletko sinä valmis menemään parin viikon päästä naimisiin vaiko et. Asia ei minulle kuulu tippaakaan. Sinä et tarvitse siihen minun suostumustani. Luullakseni minä osaan päätellä myös oman valmiuteni itse ja ainakin pyrkimykseni on ollut viestiä, ettei tässä ole vielä kuulutuksia haettu eikä olla hakemassa. Emme ole kihloissa - emme ole luvanneet mennä naimisiin toistemme kanssa. En minä eikä mieheni. Olen yrittänyt viestiä - ehkä hieman epäselvästi (?) sitä, että olemme harkitsemassa asiaa vakavasti ottaen huomioon myös sen, mitä tuleva sitoutuminen tulee käytännössä merkitsemään kummankin elämässä. Onko se epäkypsyyttä? Ei minusta. Minusta se on aika hyvä juttu. Kannattaa yleensä lukea kaikki paperit, ennenkuin allekirjoittaa ne.
"sinulle se ei luitenkaan enää tarkoita sitä yhtä pyhää loppuelämän kestävää kunnioitusta yhtä ainoaa ihmistä kohtaan."
Mitä tarkoitat? Sitäkö, että koska en suhtaudu avioliittoon uskonnollisena sakramenttina, minun ei pitäisi mennä naimisiinkaan? Eli kaikkien, jotka eivät olet kristittyjä, tulisi pidättäytyä avioliitosta? Sinulla ja minulla on todellakin varsin erilainen käsitys siitä, miksi naimisiin pitäisi kenenkään mennä. Minä en koskaan tule pitämään avioliittoa mitenkään pyhänä asiana. En ja jos olisin sitä mieltä, että niin pitäisi olla, olisin kynsin ja hampain pitänyt kiinni siitä "psykopaatista", joksi kutsuit entistä miestäni. Sillä ei olisi silloin väliä, vaikkahan se olisi minut tappanut, koska avioliitto olisi pyhä. Avioliitto ei ole pyhä. Avioliitto ei ole peräisin kristinuskosta(, jonka oletan olevan tuon mielipiteesi takana). Avioliitto on yhteiskunnan väline suojata kahden toistensa kanssa elämään sitoutuneiden suhde ja minusta se on riittävää. Jos pidät kriteerinä sitä, että ihmisellä on mielipide avioliitosta pyhänä voidakseen sen saada, minä en tule koskaan olemaan siihen valmis. Sen sijaan mieheni ja minä saatamme joskus tulla siihen pisteeseen (ja olemme jo melko lähellä sitä), että näemme tulevaisuutemme yhdessä ja uskomme voivamme hoitaa suhdettamme siten, että se kestää loppuun saakka.
Pahoittelen ylipitkää viestiä, mutta koetahan nyt jaksaa lukea se ajatuksella loppuun, ennenkuin vastaat mitään hätiköityä. - kihloihin
Huumorintajuton nainen kirjoitti:
Toivottavasti miehen vitsissä oli puoli totuutta. Mun avomies joskus vitsaili, että mitäs jos mentäis naimisiin. Ja kysy jopa kummitytöltämme, että tulisitko sä meidän häihin jos me mentäs naimisiin. Ja muutenkin usein puhu, että missä olis hieno viettää häät yms. Ensiksi ajattelin, että mies on varmaan ajatellut asiaa ja on puolitosissaan. Sitten ajattelin, että heh, heh hyvä vitsi. Lopulta se vitsailu ei enää naurattanut. Jos mies mainitsikin jotain häistä niin meinasi mennä hermot. En kyllä näyttänyt sitä. Tai no sanoni kyllä joskus, että jos lopettaisit sen häistä puhumisen, kun ei sulla ole mitään aikomusta mennä naimisiin. Mies vaan nauroi! (minua ei kyllä naurattanut!) En mä tajua miksi sellaisia piti puhua. Koska kun mä otin asian ihan tosissaan puheeksi niin mies tuntui olevan vähän järkyttynyt. Eikä ollut ollenkaan innoissaan ajatuksesta. Olin vihjaissut sitä ennen kun mies aiheesta jatkuvasti puhui, että niin koska aioit sitten kosia…? Mutta sitä päivää ei kuulunut. Tajusin jossain vaiheessa, että sitä ei tulekaan tai mies kosii sitten kun ollaan oltu yhdessä 20 vuotta… Ja miksi mies (jotkut) hermostuu, jos nainen vähänkään puhuu naimisiin menosta? Harvemmin nainen hermostuu? Ja mistä voi tietää, että mies ei ole valmis ja asiasta ei saa vielä puhua…? Onko nainen sitten aina valmis, kun mies alkaa puhumaan siitä?
Huh, anteeksi olipa purkaus!Vaikeetahan se on käsittää miten joillekin miehille on niin vaikeaa naimisiin menosta puhuminen, saati sitten kihloihin meneminen. Sen täytyy jotenkin liittyä lopullisen sitoutumisen pelkoon. Mutta sitäkään en kyllä ymmärrä, että jos kerta halutaan olla koko elämä yhdessä, miksi ei voitaisi mennä siten naimisiin...
Mutta tosiaan, en ole vielä tosissaan edes puhunut mieheni kanssa asiasta, joten turha tässä on vielä piruja maalailla seinille:) Katsotaan eka mikä on reaktio...Mutta muiden kokemuksista päätellen tosiaan on olemassa miehiä, joille sellainen sitoutuminen on vaikeaa. No, tiedänpä ainakin mitä odottaa, eit tarvitse pettyä jos mies ei olekaan valmis! - ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Kirjoitit:
"Etkö sinäkin voi myöntää, että jonkilaista arviointikyvyn puutetta osoittaa, että menit hänen kanssaan naimisiin..?"
Kyllä, olin erittäin arvostelukyvytön ja johdateltavissa tuossa tilanteessa. Kyllä, minun olisi pitänyt lopettaa suhde jo ennenkuin se alkoi. En ole missään vaiheessa yrittänytkään kieltää sitä. Miksi minun siis nyt vielä erikseen täytyy se sinulle myöntää? Oikeuttaisiko se sinut paremmin halveksimaan eronneita? Mitä ajat takaa sillä, että erikseen haluat minun vielä kerran tämän sanovan, kun jo sanoin sen tuolla aikaisemmin vain hieman eri sanoin? Minä olen tehnyt elämässäni virheen. Ei kannata tehdä, niinkuin minä jo olen tehnyt. En ole hyödytön: olen huono esimerkki.
"Olen pahoillani sinulle aiheutuneesta pahasta väkivaltaisessa suhteessa."
Noh, eihän se sinun syysi ollut, mutta minä kirjoitin: "perheväkivallan uhka". En kirjoittanut "perheväkivalta". Se oli menossa siihen. Ei kuitenkaan ollut mennyt vielä. Minua ei siis ole piesty kenenkään toimesta. Henkisesti kylläkin, fyysisesti ei. Kysymys oli yhdestä ainoasta ihmisestä, jonka maailmankuva oli niin sekaisin, ettei normaalista elämästä tullut mitään. Miksi olisin heittänyt siinä tilanteessa luottamukseni kaikkiin miehiin? Jos yksi on kahjo, ei se minusta tarkoita, että kaikkien täytyy olla kahjoja. Ehkäpä minun luottamukseni säilymistä auttaa se, että olen kuitenkin hyvien vanhempien kasvattama. Minun vanhempani ovat yhä yhdessä ja ovat aina osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia. Myös isäni ja eritoten hän. Minulla ei ole missään vaiheessa ollut tarvetta leimata koko miessukupuolta sen perusteella, millainen yksi epäonnistunut raukkaparka on.
Avioliittoon liittyy keskeisesti luottamus. Luottamus on sellainen asia, että se syntyy sen henkilön päässä, joka luottaa, ei sen, joka on jonkin arvoinen. Äärimmilleen mentynä kenenkään ei kannattaisi luottaa kehenkään. Kukaan ei voi ylpeillä epäonnistuneelle, että "MINUN avioliittonipa tulee kestämään ikuisesti" ja "Oletpa sinä huono ihminen, kun julkeat haluta naimisiin toisenkin kerran". Sitä kun ei tiedä, miten käy vaikka on maailman onnellisin niin, ettei voi kuvitella onnellisempi olevansa. Luottamus on antautumista toisen armoille senkin uhalla, että toinen särkee sydämesi. Ja niin saattaa myös käydä. On täysin oma päätöksesi, luotatko ja aina edes harkinta ei takaa sitä, että lopputulos olisi onnellinen. Silti saattaa sattua. Sellaista elämä vain on.
Ja minusta on varsin erikoista, että tuomitset kummatkin osapuolet: sen joka olisi tehnyt väkivaltaa ja sen joka olisi joutunut sen kohteeksi. Sinulla tuntuu olevan hyvin vahvat ennakko-oletukset sen suhteen, miten ihmiset selviytyvät moisista kriiseistä. Kysyt, kuinka mieheni suhtautuu "pieksemiseeni". Mieheni tietää, että minulla on takanani suhde, joka oli täynnä kriisejä. Jollei hän uskaltaisi suunnitella tulevaisuutta kanssani, miksi hän edes olisi kanssani? Hän ei olisi tuossa, jos se olisi hänelle ongelma. Minä en olisi tässä, jos se olisi minulle ongelma. Kysymys ei ole siitä. Kerro sinä minulle, mitä sinä siinä tilanteessa edes pelkäisit? Minä en ymmärrä, mitä pelättävää siinä on. Vai pelkäisitkö sitä, että väkivalta on tarttuvaa ja se johtuu siitä, joka on kokenut sitä eikä siitä, joka on sitä tehnyt? Ihmiset ovat erilaisia. Traumaattiset kokemukset eivät tee kokijoistaankaan samanlaisia, vaan ihmiset käsittelevät asioita eri tavoin. Minä en ymmärrä, miten voit ajatella noin yksioikoisesti ja laukoa tuommoisia tuomioita parin lauseen perusteella, jotka vielä kaikenlisäksi luet huolimattomasti ja ymmärrät väärin.
Sinulla tuntuu olevan myös erittäin korkealentoinen käsitys avioliitosta. Suorastaan mystinen. Pitänet sitä asiana, jossa on jotain maagista. Tunnut pitävän sitä lähes henkilönä. Ehkä jumalana.
Minä arvostan avioliittoa ja pidän tärkeänä sitä, että sen solmittuaan kaksi ihmistä voisivat sen suojassa elää. En käsitä, miksi sen pitäisi olla kertakäyttöinen, jos nuori ihminen omaa tyhmyyttään ensimmäisen kerran siinä epäonnistuu ollessaan vasta täysi-ikäisyyden kynnykseltä hypännyt.
Avioliiton merkitys ei ole kuitenkaan minkään utopian luominen vaan lyhyesti sanottuna se, että pari saa toisilleen lähisukulaisen oikeudet. Se on alkanut asiaan tutustuttuani olemaan erittäin merkittävä pointti koko hommassa. Olen tässä muutaman päivän aiheesta luettuani tullut siihen tulokseen, että avioliittoon on hyödyllistä mennä, jos suhde on tosiaan sillä pohjalla, että sitä on aikomus jatkaa pitkään; eli tähtäimenä olla loppuelämänsä yhdessä. Kukaan ei voi lopulta tietää, miten maailma heittelee. Sitä on mahdoton päättää, että kävi miten kävi, tässä ollaan. Niin hyvin tätä maailmaa ei voi kontrolloida, etteikö mitään voisi sattua.
En pidä vaihtoehtoina joko avioliittoa tai eroa, mistä niin sait päähäsi? Sanoinhan nimenomaan, että tässä joko mennään naimisiin tai sitten ollaan yhdessä ilman avioliittoa.
Minua suuresti kiinnostaa, että mikä seikka kertoo sinusta tyhmemmällekin, että naimisiin ei meikäläisten pidä mennä? Myönnän, että kirjoitan kylmään sävyyn koko asiasta eikä harkintaani sisälly romantiikkaa pätkääkään. Onko se kenties se syy? Siis onko naimisiin meno ainoastaan niiden etuoikeus, jotka elävät pilvilinnoissaan ja ajattelevat kohdanneensa "Sen oikean"? Minä en katso oikeudekseni puuttua siihen, oletko sinä valmis menemään parin viikon päästä naimisiin vaiko et. Asia ei minulle kuulu tippaakaan. Sinä et tarvitse siihen minun suostumustani. Luullakseni minä osaan päätellä myös oman valmiuteni itse ja ainakin pyrkimykseni on ollut viestiä, ettei tässä ole vielä kuulutuksia haettu eikä olla hakemassa. Emme ole kihloissa - emme ole luvanneet mennä naimisiin toistemme kanssa. En minä eikä mieheni. Olen yrittänyt viestiä - ehkä hieman epäselvästi (?) sitä, että olemme harkitsemassa asiaa vakavasti ottaen huomioon myös sen, mitä tuleva sitoutuminen tulee käytännössä merkitsemään kummankin elämässä. Onko se epäkypsyyttä? Ei minusta. Minusta se on aika hyvä juttu. Kannattaa yleensä lukea kaikki paperit, ennenkuin allekirjoittaa ne.
"sinulle se ei luitenkaan enää tarkoita sitä yhtä pyhää loppuelämän kestävää kunnioitusta yhtä ainoaa ihmistä kohtaan."
Mitä tarkoitat? Sitäkö, että koska en suhtaudu avioliittoon uskonnollisena sakramenttina, minun ei pitäisi mennä naimisiinkaan? Eli kaikkien, jotka eivät olet kristittyjä, tulisi pidättäytyä avioliitosta? Sinulla ja minulla on todellakin varsin erilainen käsitys siitä, miksi naimisiin pitäisi kenenkään mennä. Minä en koskaan tule pitämään avioliittoa mitenkään pyhänä asiana. En ja jos olisin sitä mieltä, että niin pitäisi olla, olisin kynsin ja hampain pitänyt kiinni siitä "psykopaatista", joksi kutsuit entistä miestäni. Sillä ei olisi silloin väliä, vaikkahan se olisi minut tappanut, koska avioliitto olisi pyhä. Avioliitto ei ole pyhä. Avioliitto ei ole peräisin kristinuskosta(, jonka oletan olevan tuon mielipiteesi takana). Avioliitto on yhteiskunnan väline suojata kahden toistensa kanssa elämään sitoutuneiden suhde ja minusta se on riittävää. Jos pidät kriteerinä sitä, että ihmisellä on mielipide avioliitosta pyhänä voidakseen sen saada, minä en tule koskaan olemaan siihen valmis. Sen sijaan mieheni ja minä saatamme joskus tulla siihen pisteeseen (ja olemme jo melko lähellä sitä), että näemme tulevaisuutemme yhdessä ja uskomme voivamme hoitaa suhdettamme siten, että se kestää loppuun saakka.
Pahoittelen ylipitkää viestiä, mutta koetahan nyt jaksaa lukea se ajatuksella loppuun, ennenkuin vastaat mitään hätiköityä.Huh, kylläpä olet käsittänyt viestini sävyn väärin. Yritin olla empaattinen ja, koska tosiaan lähipiiristä löytyy ikävä kokemus myös, olin kiinnostunut ihan henk. kohtaisesti miten sinä sen käsittelit, miten siitä toivuit ja miten selviät nykyään.
Ja.. min en ole uskovainen..:) Aika hupaisaa että päättelit niin! Olen ihan täysin ateisti ja käyttämäni sana "Pyhä" oli kieltämättä hiukka hölmö tuossa välissä.. Sillä tarkoitan lähinnä "pyhä= ainutlaatuinen" joka avioliitton minulle todella on. Minä olen myös menossa naimisiin ihan järkisyistä, rakkaudestahan ei taatusti ole puutetta niin teillä kuin meilläkään. Mieheni on ammatissa jossa minun leskeytymiseni on todennäköisempää kuin monissa muissa ammateissa.
No, anteeksi että herättelin traumojasi, olen ihan oikeasti onnellinen puolestasi jos todella olet selvinnyt psykopaatin hampaista. Kaikki eivät selviä ja suurin osa miehistä pelkää naisia joilla on huonoja kokemuksia naisista.
Nimim. en ole ihan eilisen teeren poika tässä iässä minäkään:)
Hyvää jatkoa ja aurinkoa syksyyn. Koitahan piristyä, kirjoitellaan ilomielisempiä tekstejä.
Eelia - ent. eelia-76
ent. eelia-76 kirjoitti:
Huh, kylläpä olet käsittänyt viestini sävyn väärin. Yritin olla empaattinen ja, koska tosiaan lähipiiristä löytyy ikävä kokemus myös, olin kiinnostunut ihan henk. kohtaisesti miten sinä sen käsittelit, miten siitä toivuit ja miten selviät nykyään.
Ja.. min en ole uskovainen..:) Aika hupaisaa että päättelit niin! Olen ihan täysin ateisti ja käyttämäni sana "Pyhä" oli kieltämättä hiukka hölmö tuossa välissä.. Sillä tarkoitan lähinnä "pyhä= ainutlaatuinen" joka avioliitton minulle todella on. Minä olen myös menossa naimisiin ihan järkisyistä, rakkaudestahan ei taatusti ole puutetta niin teillä kuin meilläkään. Mieheni on ammatissa jossa minun leskeytymiseni on todennäköisempää kuin monissa muissa ammateissa.
No, anteeksi että herättelin traumojasi, olen ihan oikeasti onnellinen puolestasi jos todella olet selvinnyt psykopaatin hampaista. Kaikki eivät selviä ja suurin osa miehistä pelkää naisia joilla on huonoja kokemuksia naisista.
Nimim. en ole ihan eilisen teeren poika tässä iässä minäkään:)
Hyvää jatkoa ja aurinkoa syksyyn. Koitahan piristyä, kirjoitellaan ilomielisempiä tekstejä.
EeliaMitähän minä nyt kiirepäissäni kirjoitin..
Siis, suurin osa miehistä pelkää naisia joilla on huonoja kokemuksia miehistä, tietenkin:) - miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
Huh, kylläpä olet käsittänyt viestini sävyn väärin. Yritin olla empaattinen ja, koska tosiaan lähipiiristä löytyy ikävä kokemus myös, olin kiinnostunut ihan henk. kohtaisesti miten sinä sen käsittelit, miten siitä toivuit ja miten selviät nykyään.
Ja.. min en ole uskovainen..:) Aika hupaisaa että päättelit niin! Olen ihan täysin ateisti ja käyttämäni sana "Pyhä" oli kieltämättä hiukka hölmö tuossa välissä.. Sillä tarkoitan lähinnä "pyhä= ainutlaatuinen" joka avioliitton minulle todella on. Minä olen myös menossa naimisiin ihan järkisyistä, rakkaudestahan ei taatusti ole puutetta niin teillä kuin meilläkään. Mieheni on ammatissa jossa minun leskeytymiseni on todennäköisempää kuin monissa muissa ammateissa.
No, anteeksi että herättelin traumojasi, olen ihan oikeasti onnellinen puolestasi jos todella olet selvinnyt psykopaatin hampaista. Kaikki eivät selviä ja suurin osa miehistä pelkää naisia joilla on huonoja kokemuksia naisista.
Nimim. en ole ihan eilisen teeren poika tässä iässä minäkään:)
Hyvää jatkoa ja aurinkoa syksyyn. Koitahan piristyä, kirjoitellaan ilomielisempiä tekstejä.
EeliaKäsitin kyllä, että olet mielestäsi varsin emppis ja vähintään symppis. Valitettavasti se vain on niin, että en minä eikä kukaan muukaan vastaavaa kokenut voi sinun tiedonjanoasi sammuttaa sen suhteen, että miten kaikista tuommoisista asioista selvitään. Tai miten niihin joudutaan. Shit happens. Minua harmittaa se, että tunnut pitävän tätä elämää niin yksinkertaisena, että koet voivasi kertoa, miten et arvosta niitä ja näitä ihmisiä, koska he tekevät virheitä. Niin kärkevien mielipiteiden kirjoittajan kannattaa varautua siihen, ettei kaikki vastausviestit ole aina niin ilomielisiä. Ja kiitoksia vain tuostakin hyvää tarkoittaneesta toivotuksesta, että piristyä pitäisi. Minulla on menossa tässä hyvä syksy ja olen ihan pirteä: toisin sanoen en ole masentunut, enkä ajattele synkkiä. Tämä aihe vain sai minut kirjoittamaan pitkäsanaisia ja painokkaita viestejä. Hyvää syksyn jatkoa myös sinulle, äläkä vaivaa päätäsi niin paljon muiden asioilla. Kyllä me muut selvitään ja ellei niin pyydetään sitten apua ihan ammatti-ihmisiltä.
- ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Käsitin kyllä, että olet mielestäsi varsin emppis ja vähintään symppis. Valitettavasti se vain on niin, että en minä eikä kukaan muukaan vastaavaa kokenut voi sinun tiedonjanoasi sammuttaa sen suhteen, että miten kaikista tuommoisista asioista selvitään. Tai miten niihin joudutaan. Shit happens. Minua harmittaa se, että tunnut pitävän tätä elämää niin yksinkertaisena, että koet voivasi kertoa, miten et arvosta niitä ja näitä ihmisiä, koska he tekevät virheitä. Niin kärkevien mielipiteiden kirjoittajan kannattaa varautua siihen, ettei kaikki vastausviestit ole aina niin ilomielisiä. Ja kiitoksia vain tuostakin hyvää tarkoittaneesta toivotuksesta, että piristyä pitäisi. Minulla on menossa tässä hyvä syksy ja olen ihan pirteä: toisin sanoen en ole masentunut, enkä ajattele synkkiä. Tämä aihe vain sai minut kirjoittamaan pitkäsanaisia ja painokkaita viestejä. Hyvää syksyn jatkoa myös sinulle, äläkä vaivaa päätäsi niin paljon muiden asioilla. Kyllä me muut selvitään ja ellei niin pyydetään sitten apua ihan ammatti-ihmisiltä.
Höh, enhän minä vaivaa päätäni kenenkään asioilla..?? Kunhan oiekasti ihmisenä ihmiseltä kyselin kokemuksia. Jos et halua niitä jakaa, voisitkohan vain ilmoittaa että haluat pitää ne henkilökohtaisina. Minusta huonoja kokemuksia on hvyä jakaa, varsinkin tuntemattomien kanssa. Lisäksi on enemmän kun avartavaa kuulla toisen kokemus ikävästä tapahtumasta, se ikäänkuin helpottaa käsittelemään omaansa.
No, en oikein ymmärrä miksi tuolla tavalla ivailevaan sävyyn kirjoittelet minulle, edelleen se saa minut kiinnostumaan ajattelutavastasi.
Anyway, häihini on 2 viikkoa ja pikku stressiä pukkaa, menen tästä askartelemaan. Hyvää jatkoa! - reino
Vihjaillaan, kierreellän ja kaarrellaan ja sitten vedetään yleensä ihan vääriä olettamuksia ja päätöksiä asioista joista ei ole edes vielä puhuttu suoraan.
Suora puhe tepsii miehiin ei mikään viikkokaupalla kestävä vihjailu jne. sellainen vain vituttaa. - Miina7777
ent. eelia-76 kirjoitti:
Höh, enhän minä vaivaa päätäni kenenkään asioilla..?? Kunhan oiekasti ihmisenä ihmiseltä kyselin kokemuksia. Jos et halua niitä jakaa, voisitkohan vain ilmoittaa että haluat pitää ne henkilökohtaisina. Minusta huonoja kokemuksia on hvyä jakaa, varsinkin tuntemattomien kanssa. Lisäksi on enemmän kun avartavaa kuulla toisen kokemus ikävästä tapahtumasta, se ikäänkuin helpottaa käsittelemään omaansa.
No, en oikein ymmärrä miksi tuolla tavalla ivailevaan sävyyn kirjoittelet minulle, edelleen se saa minut kiinnostumaan ajattelutavastasi.
Anyway, häihini on 2 viikkoa ja pikku stressiä pukkaa, menen tästä askartelemaan. Hyvää jatkoa!Koko tämän ketjun luettuani, täytyy sanoa että aika uskomaton tyyppi olet eelia tuossa asioiden kääntämisessä. Ymmärrän kyllä, että ehkä alkoi jo nolottamaan ja käydä ylpeyden päälle, mutta pitääkö ihan oikeasti vaan hakata päätä seinään.
Tuohon ivallisuuden ihmettelyyn viitaten; Luehan vielä kertaalleen ne omat viestisi ja mietipä sen jälkeen, että kumman viesteissä se ivallisuus nyt oikeastaan on kukkinut.
Tämä on siis täysin ulkopuolinen ja neutraali mielipide, kun on lukenut kahden tuntemattoman ihmisen keskustelun. Enkä kyllä usko, että olen laisinkaan ainoa, joka ajattelee keskustelustanne tällä tavoin. - Dino
Itselläni on tuttava joka on seurustellut miesystävänsä kanssa kuusi vuotta ja eivät vielä edes asu yhdessä! Miehelle pelkkä yhteenmuuttaminen tuntuu vaikealta. Ja nyt kun ovat noin kauan tottuneet elämään erillään voi yhteenmuuttaminen olla aika hankalaa...
Suuria asioita kannattaa kyllä harkita, mutta ehkä tuo naimisiin menokin on sellainen, että jos siihen avoliittoon tottuu niin kynnys kasvaa mennä naimisiin. Tai se tuntuu turhalta. Varsinkin, jos lapsetkin saadaan avoliitossa. - ent. eelia-76
Miina7777 kirjoitti:
Koko tämän ketjun luettuani, täytyy sanoa että aika uskomaton tyyppi olet eelia tuossa asioiden kääntämisessä. Ymmärrän kyllä, että ehkä alkoi jo nolottamaan ja käydä ylpeyden päälle, mutta pitääkö ihan oikeasti vaan hakata päätä seinään.
Tuohon ivallisuuden ihmettelyyn viitaten; Luehan vielä kertaalleen ne omat viestisi ja mietipä sen jälkeen, että kumman viesteissä se ivallisuus nyt oikeastaan on kukkinut.
Tämä on siis täysin ulkopuolinen ja neutraali mielipide, kun on lukenut kahden tuntemattoman ihmisen keskustelun. Enkä kyllä usko, että olen laisinkaan ainoa, joka ajattelee keskustelustanne tällä tavoin.En ymmärrä, en. Uskomaton tyyppi, no voin ollakin;) Minusta ihminen, joka ei negatiivisesta kokemuksesta pysty jutustelemaan anonyymisti, on edelleen traumatioitunut ja silloin on syytä jarruttaa, pysähtyä ja käsitellä asia itsensä kanssa. Näin minulla on tapana tehdä ja olen onnistunutkin, sillä en koe mitenkään vaikeaksi edes naamakkain (saati netissä anonyymisti)analysoida elämän huonoja puolia. Ei sillä että tämä minulle kuuluisi, kysyinpähän vaan, olen kiinnostunut tämän tyyppisistä ihmisistä ja reaktioista.
Hyvää jatkoa sinullekin, älä puserra mieltäsi ruttuun tämmöisten asioiden takia:) - miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
En ymmärrä, en. Uskomaton tyyppi, no voin ollakin;) Minusta ihminen, joka ei negatiivisesta kokemuksesta pysty jutustelemaan anonyymisti, on edelleen traumatioitunut ja silloin on syytä jarruttaa, pysähtyä ja käsitellä asia itsensä kanssa. Näin minulla on tapana tehdä ja olen onnistunutkin, sillä en koe mitenkään vaikeaksi edes naamakkain (saati netissä anonyymisti)analysoida elämän huonoja puolia. Ei sillä että tämä minulle kuuluisi, kysyinpähän vaan, olen kiinnostunut tämän tyyppisistä ihmisistä ja reaktioista.
Hyvää jatkoa sinullekin, älä puserra mieltäsi ruttuun tämmöisten asioiden takia:)Hyvänen aika sentään! Mä olen tuota asiaa puinut anonyymisti ja nimellä jo monta vuotta. Minusta alkaa tuntua siltä, että siitä olisi mukava jo päästää irti. Se nyt vain on yksi tosiasia, joka mulle on tapahtunut ja välillä siitä tulee maininneeksi.
Erostani on neljä vuotta ja käyty on niin psykologilla, kuin perheneuvonnassakin ja puhuttu ja päivitelty niin tuttujen, puolituttujen, kuin tuntemattomienkin kanssa. Enää ei ole mitään sanottavaa. Ei ole enää mitään käsiteltävää. Se oli ikävää aikaa, mutta se on ohi. Tuskin enää edes muistan kaikkea tapahtunutta tai tunteita, mitä siihen liittyi. En ole enää se sama ihminen henkisesti, joka silloin saattoi moiseen tilanteeseen ajautua. Ymmärrän silti, että jollekkin niin käy, enkä voi asettua tuomitsemaan ketään, jonka kohdalla niin käy. Se nyt ei vaan ole sellainen aihe, joka otetaan esiin joka kahvikeskusteluissa, enkä jaksa enää uudelleen alkaa kaivelemaan jo unohtuneita tuntoja. Se ei auta minua mitenkään, koska olen jo siirtynyt eteenpäin.
En halua olla enää leimattuna eronneeksi ja ns. hakatuksi (siksikin, koska en ole jälkimmäistä kokenut oikeasti koskaan, vaikka se ei kaukana ollutkaan). Ainoa asia, miksi mainitsin että niin olisi kohta käynyt, ellen olisi pystynyt eroa tuolloin ottamaan, oli se, että Eelia, sinä hyökkäsit minua vastaan tuomitsemalla minut jotenkin moraalittomaksi ja avioliittoa arvostamattomaksi. Viestit, että olen kevytkenkäinen haihattelija mielestäsi. Minä en ole sitä omasta mielestäni ja se taas on se asia, mikä minua tässä nyt vaivaa.
Eli sen sijaan, että haluaisin puhua omista henkisistä vaurioistani ja niistä selviämisestä, haluaisin todellakin saada sinulta selville, miten olet noin yksioikoinen ja lyhytnäköinen, että et voi käsittää, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Se, että joku eroaa, sille voi olla oikea ja erittäin painokas syy ja sille, miksi se sama ihminen uskaltaa tahtoa naimisiin uuden paremman miehen kanssa, voi olla myös erittäin hyvät perustelut.
Siitä tässä on minun puoleltani kysymys, ja koska sinä olet vaatinut minua myöntämään typeryyteni, niin voitko nyt myöntää itse, että et ollut ajatellut tätä asiaa ihan loppuun saakka? - miitu
Dino kirjoitti:
Itselläni on tuttava joka on seurustellut miesystävänsä kanssa kuusi vuotta ja eivät vielä edes asu yhdessä! Miehelle pelkkä yhteenmuuttaminen tuntuu vaikealta. Ja nyt kun ovat noin kauan tottuneet elämään erillään voi yhteenmuuttaminen olla aika hankalaa...
Suuria asioita kannattaa kyllä harkita, mutta ehkä tuo naimisiin menokin on sellainen, että jos siihen avoliittoon tottuu niin kynnys kasvaa mennä naimisiin. Tai se tuntuu turhalta. Varsinkin, jos lapsetkin saadaan avoliitossa.Entä jos naimisiin meno olisikin turhaa? Entä jos ei koskaan aio hankkia lapsia? Avioliitto ei muuta avoliiton käytännön elämästä yhtään mitään. Miten sen kynnys voisi kasvaa? Avioliitto on puhtaasti juridinen juttu. Rakkauden määrä tai muu ei riipu siitä. Se ei edes estä parin eroamista. Tekee siitä tosin kyllä mutkikkaampaa.
- Dino
miitu kirjoitti:
Entä jos naimisiin meno olisikin turhaa? Entä jos ei koskaan aio hankkia lapsia? Avioliitto ei muuta avoliiton käytännön elämästä yhtään mitään. Miten sen kynnys voisi kasvaa? Avioliitto on puhtaasti juridinen juttu. Rakkauden määrä tai muu ei riipu siitä. Se ei edes estä parin eroamista. Tekee siitä tosin kyllä mutkikkaampaa.
Ehkä kirjoitin epäselvästi. Tarkoitin pareja joissa toinen haluaa naimisiin tai lapsia tms. ja toinen ei. Ja sekin on eri asia, että ei halua näitä asioita koskaan kun, että ei ole valmis siihen vielä tai sen ihmisen kanssa jonka kanssa nyt on.
Tietenkään kaikki eivät halua lapsia tai mennä naimisiin. Ongelmia tuleekin silloin, jos toinen haluaa elämältään eri asioita.
Ihme, että joistakin tuntuu niin kovin vaikealta mennä naimisiin vaikka se on vain ”juridinen juttu” ei sen kummempaa.
Kukaan ei ala sen enempää ketään rakastamaan, kun heidät on julistettu aviopuolisoiksi. Mutta sillä halutaan osoittaa jo olemassa olevaa rakkautta toista kohtaan. - ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Hyvänen aika sentään! Mä olen tuota asiaa puinut anonyymisti ja nimellä jo monta vuotta. Minusta alkaa tuntua siltä, että siitä olisi mukava jo päästää irti. Se nyt vain on yksi tosiasia, joka mulle on tapahtunut ja välillä siitä tulee maininneeksi.
Erostani on neljä vuotta ja käyty on niin psykologilla, kuin perheneuvonnassakin ja puhuttu ja päivitelty niin tuttujen, puolituttujen, kuin tuntemattomienkin kanssa. Enää ei ole mitään sanottavaa. Ei ole enää mitään käsiteltävää. Se oli ikävää aikaa, mutta se on ohi. Tuskin enää edes muistan kaikkea tapahtunutta tai tunteita, mitä siihen liittyi. En ole enää se sama ihminen henkisesti, joka silloin saattoi moiseen tilanteeseen ajautua. Ymmärrän silti, että jollekkin niin käy, enkä voi asettua tuomitsemaan ketään, jonka kohdalla niin käy. Se nyt ei vaan ole sellainen aihe, joka otetaan esiin joka kahvikeskusteluissa, enkä jaksa enää uudelleen alkaa kaivelemaan jo unohtuneita tuntoja. Se ei auta minua mitenkään, koska olen jo siirtynyt eteenpäin.
En halua olla enää leimattuna eronneeksi ja ns. hakatuksi (siksikin, koska en ole jälkimmäistä kokenut oikeasti koskaan, vaikka se ei kaukana ollutkaan). Ainoa asia, miksi mainitsin että niin olisi kohta käynyt, ellen olisi pystynyt eroa tuolloin ottamaan, oli se, että Eelia, sinä hyökkäsit minua vastaan tuomitsemalla minut jotenkin moraalittomaksi ja avioliittoa arvostamattomaksi. Viestit, että olen kevytkenkäinen haihattelija mielestäsi. Minä en ole sitä omasta mielestäni ja se taas on se asia, mikä minua tässä nyt vaivaa.
Eli sen sijaan, että haluaisin puhua omista henkisistä vaurioistani ja niistä selviämisestä, haluaisin todellakin saada sinulta selville, miten olet noin yksioikoinen ja lyhytnäköinen, että et voi käsittää, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Se, että joku eroaa, sille voi olla oikea ja erittäin painokas syy ja sille, miksi se sama ihminen uskaltaa tahtoa naimisiin uuden paremman miehen kanssa, voi olla myös erittäin hyvät perustelut.
Siitä tässä on minun puoleltani kysymys, ja koska sinä olet vaatinut minua myöntämään typeryyteni, niin voitko nyt myöntää itse, että et ollut ajatellut tätä asiaa ihan loppuun saakka?Olen äärettömän kiinostunut ihmiskohtaloista, that´s it. Siinä, miten ihmiset käsittelevät arkipäivän tragedioitaan, on jotain todella kiehtovaa. On psykologisesti erittäin haastavaa päästä toisen ajatuksiin äänenpainoa kuulematta ja ilmettä näkemättä. Eipä minua muuten juuri Sinun kärsimyksesi "kiinnosta", persoonasi tapa suhtautua asiaan kylläkin.
Kevytkenkäiseksi en sinua koskaan kutsunut, miksi olisin? Kevytkenkäinen on naurettava sana, ja kaiken kaikkiaan tähän maailmaan sopimaton käsite. Mielestäni kenekään ei kuulu menn neitsyenä avioliittoon eikä myöskään sännätä ylipäänsä avioliittoon seukkailematta ensin useamman miehen/ naisen kanssa ja kasvettuaan ensin aikuiseksi. Mainitsin, että ratkaisusi sännätä teini- iässä alttarille, osoittaa huonoa arviointikykyä. Tämän taas otin takaisin kuultuani että mies oli psykopaatti, sillä tiedän että psykotpaatit voivat hallita ketä haluavat, iästä viis. Tämä ei missään nimessä liity älyttömään sanaan "kevytkenkäinen", suorastaan päinvastoin.
Ja edelleen, et vieläkään ole kertonut vastausta siihen mitä alunperin kysyin? - ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Entä jos naimisiin meno olisikin turhaa? Entä jos ei koskaan aio hankkia lapsia? Avioliitto ei muuta avoliiton käytännön elämästä yhtään mitään. Miten sen kynnys voisi kasvaa? Avioliitto on puhtaasti juridinen juttu. Rakkauden määrä tai muu ei riipu siitä. Se ei edes estä parin eroamista. Tekee siitä tosin kyllä mutkikkaampaa.
Juuri sen takiahan ihmiset menevät naimisiin...? Miksi muutenkaan? Pitääkö tähänkin tunkea rakkaus ym. tunnepohjaista löpinöä?
Mitä muita syitä tarvitaan, ikävä tosiasia on, että avioliitto päättyy. Joko eroon tai kuolemaan. Kummassakin tapauksessa pari hyötyy siitä että on naimisissa. Rakastaa voi vaikka olisi vanki. - Dino
ent. eelia-76 kirjoitti:
Juuri sen takiahan ihmiset menevät naimisiin...? Miksi muutenkaan? Pitääkö tähänkin tunkea rakkaus ym. tunnepohjaista löpinöä?
Mitä muita syitä tarvitaan, ikävä tosiasia on, että avioliitto päättyy. Joko eroon tai kuolemaan. Kummassakin tapauksessa pari hyötyy siitä että on naimisissa. Rakastaa voi vaikka olisi vanki.Ihmisillä on varmaan eri syitä. Jotkut kyllä sotkee siihen rakkauslöpinöitä tai romanttisia haihatuksia. Tai, että ollaan sitoutuneempia jne.
Jos kyseessä olisi vain pelkkä ns. muodollisuus jolla saadaan laillisia oikeuksia niin ei kai siitä niin kauheasti hössötettäisi. Oltaisi niin onnessaan ja pidettäisiin häitä jne.
Monet naiset ei varmaan ole vain siksi huolissaan/nyreissään, että mies ei halua naimisiin, että erotessa/kuoleman sattuessa on heikompi oikeusturva kun ollaan avoliitossa.
Kyllä siihen monelle liityy muutakin. Ei tietysti kaikille. - Dino
Dino kirjoitti:
Ihmisillä on varmaan eri syitä. Jotkut kyllä sotkee siihen rakkauslöpinöitä tai romanttisia haihatuksia. Tai, että ollaan sitoutuneempia jne.
Jos kyseessä olisi vain pelkkä ns. muodollisuus jolla saadaan laillisia oikeuksia niin ei kai siitä niin kauheasti hössötettäisi. Oltaisi niin onnessaan ja pidettäisiin häitä jne.
Monet naiset ei varmaan ole vain siksi huolissaan/nyreissään, että mies ei halua naimisiin, että erotessa/kuoleman sattuessa on heikompi oikeusturva kun ollaan avoliitossa.
Kyllä siihen monelle liityy muutakin. Ei tietysti kaikille.Kyllä mäkin olen tyytyväinen, että ei esim. tarvitse kummankaan verokarhulle maksaa niin paljoa perintöveroa. Mutta en mä sen takia viitsi juhlia järjestää (häitä).
- ent. eelia-76
Dino kirjoitti:
Ihmisillä on varmaan eri syitä. Jotkut kyllä sotkee siihen rakkauslöpinöitä tai romanttisia haihatuksia. Tai, että ollaan sitoutuneempia jne.
Jos kyseessä olisi vain pelkkä ns. muodollisuus jolla saadaan laillisia oikeuksia niin ei kai siitä niin kauheasti hössötettäisi. Oltaisi niin onnessaan ja pidettäisiin häitä jne.
Monet naiset ei varmaan ole vain siksi huolissaan/nyreissään, että mies ei halua naimisiin, että erotessa/kuoleman sattuessa on heikompi oikeusturva kun ollaan avoliitossa.
Kyllä siihen monelle liityy muutakin. Ei tietysti kaikille.Juu, kyllä me rakastamme aivan valtavasti ja häitä järjestämme sillä vieraat odottavat bileitä kuin kuuta nousevaa;) Itsellemme olisi riittänyt vain koruton vihkiminen alun perin, mutta ystävien painostuksesta nyt sitten kahden viikon kuluttua juhlitaan oikein vimpan päälle.
Ihan nimenomaan naimisiin emme mene muista "syistä" kuin juridisista. Siinähän on ainoa ero avo- ja avioliiton välille. Emme ole uskovaisia emmekä neitysitä, joten mikään "rakkauden satama"- sonta ei oikein kuulosta järkevältä. - ent. eelia-76
Dino kirjoitti:
Kyllä mäkin olen tyytyväinen, että ei esim. tarvitse kummankaan verokarhulle maksaa niin paljoa perintöveroa. Mutta en mä sen takia viitsi juhlia järjestää (häitä).
En minäkään, siksi ystävät saakin hoitaa järjestelyn ;)
- miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
Olen äärettömän kiinostunut ihmiskohtaloista, that´s it. Siinä, miten ihmiset käsittelevät arkipäivän tragedioitaan, on jotain todella kiehtovaa. On psykologisesti erittäin haastavaa päästä toisen ajatuksiin äänenpainoa kuulematta ja ilmettä näkemättä. Eipä minua muuten juuri Sinun kärsimyksesi "kiinnosta", persoonasi tapa suhtautua asiaan kylläkin.
Kevytkenkäiseksi en sinua koskaan kutsunut, miksi olisin? Kevytkenkäinen on naurettava sana, ja kaiken kaikkiaan tähän maailmaan sopimaton käsite. Mielestäni kenekään ei kuulu menn neitsyenä avioliittoon eikä myöskään sännätä ylipäänsä avioliittoon seukkailematta ensin useamman miehen/ naisen kanssa ja kasvettuaan ensin aikuiseksi. Mainitsin, että ratkaisusi sännätä teini- iässä alttarille, osoittaa huonoa arviointikykyä. Tämän taas otin takaisin kuultuani että mies oli psykopaatti, sillä tiedän että psykotpaatit voivat hallita ketä haluavat, iästä viis. Tämä ei missään nimessä liity älyttömään sanaan "kevytkenkäinen", suorastaan päinvastoin.
Ja edelleen, et vieläkään ole kertonut vastausta siihen mitä alunperin kysyin?Et ole käyttänyt sitä sanaa, et. Minä käytin sitä nyt ilmaisemaan sitä, miltä minusta sinun kommenttisi tuntui ja taisin osua arkaan paikkaan.
En löytänyt yhtään sinun esittämää kysymystä, johon en olisi vastannut. Enkä vastaa enää, koska tämä meidän "keskustelumme" on molemmin puolin niin lapsellista eipäsjuupas väittelyä, ettei mitään rajaa. Paitsi on tämä ehkä ainakin yhtä hyvää viihdettä, kuin joku The Bold and The Pitiful.... - miitu
Dino kirjoitti:
Ehkä kirjoitin epäselvästi. Tarkoitin pareja joissa toinen haluaa naimisiin tai lapsia tms. ja toinen ei. Ja sekin on eri asia, että ei halua näitä asioita koskaan kun, että ei ole valmis siihen vielä tai sen ihmisen kanssa jonka kanssa nyt on.
Tietenkään kaikki eivät halua lapsia tai mennä naimisiin. Ongelmia tuleekin silloin, jos toinen haluaa elämältään eri asioita.
Ihme, että joistakin tuntuu niin kovin vaikealta mennä naimisiin vaikka se on vain ”juridinen juttu” ei sen kummempaa.
Kukaan ei ala sen enempää ketään rakastamaan, kun heidät on julistettu aviopuolisoiksi. Mutta sillä halutaan osoittaa jo olemassa olevaa rakkautta toista kohtaan.Ahaa.. ymmärsin ehkä sitten väärin. Kuvittelin, että olit osoittanut sen minulle, mutta tarkoititkin yleisesti?!
Avioliittoon meneminen on monelle jotakin lähes taikauskoisen kauhistavaa. Monilla on ennakkoluuloja, että siihen täytyy liittyä aina jotain uskonnollista ja sitten on niitä, jotka suorastaan kapinoivat uskontoja vastaan sillä, että eivät halua naimisiin. Hölmöä, koska avioliitto ei ole sidoksissa uskontoon. Sitten on niitäkin, jotka kuvittelevat, että naimisiin meno pilaa suhteen. Vapaus menee ja muuta sellaista... Ennakkoluuloja kuten jo sanoin.
En ole oikeasti sitä mieltä, että naimisiin meno olisi turhaa. Kukin pari vain tekee kuten itse parhaaksi näkevät. Jotkut pitävät suuremmassa arvossa yhteiskuntaa vastaan kapinointia, kuin oman edun ajamista yhteiskunnan asettamin ehdoin. Tai muuta sellaista... - ent. eelia-76
miitu kirjoitti:
Et ole käyttänyt sitä sanaa, et. Minä käytin sitä nyt ilmaisemaan sitä, miltä minusta sinun kommenttisi tuntui ja taisin osua arkaan paikkaan.
En löytänyt yhtään sinun esittämää kysymystä, johon en olisi vastannut. Enkä vastaa enää, koska tämä meidän "keskustelumme" on molemmin puolin niin lapsellista eipäsjuupas väittelyä, ettei mitään rajaa. Paitsi on tämä ehkä ainakin yhtä hyvää viihdettä, kuin joku The Bold and The Pitiful....Mikä on arka paikka? Se että olet sittenkin kevytkenkäinen? No, jos välttämättä haluat, mutta minusta se on oikeasti ihan naurettava sana 2000- luvulla kun kenenkään ei ole pakko naida seksikumppaneitaan..:)
- miitu
ent. eelia-76 kirjoitti:
Mikä on arka paikka? Se että olet sittenkin kevytkenkäinen? No, jos välttämättä haluat, mutta minusta se on oikeasti ihan naurettava sana 2000- luvulla kun kenenkään ei ole pakko naida seksikumppaneitaan..:)
Niin se oli sellaista tasoitusta :) Pitihän munkin nyt jotain tyhmää laukaista!
- Kysyn vain
ent. eelia-76 kirjoitti:
Huh, kylläpä olet käsittänyt viestini sävyn väärin. Yritin olla empaattinen ja, koska tosiaan lähipiiristä löytyy ikävä kokemus myös, olin kiinnostunut ihan henk. kohtaisesti miten sinä sen käsittelit, miten siitä toivuit ja miten selviät nykyään.
Ja.. min en ole uskovainen..:) Aika hupaisaa että päättelit niin! Olen ihan täysin ateisti ja käyttämäni sana "Pyhä" oli kieltämättä hiukka hölmö tuossa välissä.. Sillä tarkoitan lähinnä "pyhä= ainutlaatuinen" joka avioliitton minulle todella on. Minä olen myös menossa naimisiin ihan järkisyistä, rakkaudestahan ei taatusti ole puutetta niin teillä kuin meilläkään. Mieheni on ammatissa jossa minun leskeytymiseni on todennäköisempää kuin monissa muissa ammateissa.
No, anteeksi että herättelin traumojasi, olen ihan oikeasti onnellinen puolestasi jos todella olet selvinnyt psykopaatin hampaista. Kaikki eivät selviä ja suurin osa miehistä pelkää naisia joilla on huonoja kokemuksia naisista.
Nimim. en ole ihan eilisen teeren poika tässä iässä minäkään:)
Hyvää jatkoa ja aurinkoa syksyyn. Koitahan piristyä, kirjoitellaan ilomielisempiä tekstejä.
EeliaSiis, Löytyykö eeliasta empatiaa???
- kihloihin
Varmasti jokaisen parin tilanne on hyvin erilainen...Mutta aika yleiseltä kuulostaa toi miesten avioliittopelko. Hankala sanoa mistä se johtuu...Minä en ainakaan ymmärrä jos halutaan olla yhdessä koko elämä, eikä kuitenkaan voida mennä kihloihin/naimisiin. Miehillä menee siis pupu pöksyyn kun ollaan tosi tilanteen edessä! Vai pelkäävätkö miehet sitten avioliiton "pilaavan" suhteen? Naisille avioliiton turvallisuus ja pysyvyys on ehkä tärkeämpi asia kuin miehille...
- Pooh75
Itse kävin juuri hakemassa sormukset...Aion nimittäin yllättää mieheni lauantaina sormuksella, enkä ihan perinteiseen tapaan =] Asiasta olemme puhuneet ja molemmat haluamme sitä. Vaikka olenkin vanhanaikainen niin naimisiin ei mitään hinkua, kerran olen jo ollut eikä miehellänikään mitään kiirettä. Kihloja pidämme lupauksena yhteisestä tulevaisuudesta ja sitoumuksena.
Hieman jännittää tuleva tapahtuma...vielä mietinnän alla miten sen kysyä, siis että millä sanoilla kun mitään ihan perinteistä en halua. Mutta enköhän jotain keksi. Pitäkäähän peukkuja!- Uteliaspa hyvinkin
Miten kävi sen kosimisen kanssa?
- kihloihin
Uteliaspa hyvinkin kirjoitti:
Miten kävi sen kosimisen kanssa?
Juu, tuosa jo kirjoittelinkin, että kihloihin ollaan menossa ja eilen sitten mentiinkin:) Nyt olen sormus sormessa ja onnitteluja satelee. Ihanaa!
- pooh75
Uteliaspa hyvinkin kirjoitti:
Miten kävi sen kosimisen kanssa?
Eilen palattiin matkalta ja NYT OLLAAN KIHLOISSA!!! Meni mieheltä vähän pasmat sekaisin ja sano että onnex istu =] Ei tuu kuulema ikinä unohtamaan sitä yllätystä eikä tapaa millä sen toteutin, hyvä niin. Mutta vastaus oli suoraan: kyllä! Nyt on sitten soiteltu suvut ja muut läpi. Happy happy olen mä!!!
- kihloihin
Eilen käytiin syvälliset keskustelut meidän suhteen etenemisestä mieheni kanssa ja tänään olemme menossa hakemaan kihlasormuksia:)) Naimisiin mennään sit joskus kun opiskelut on ohitse...Ja miehenikin oli jo pohtinut kihloihin menoa joskus aikaisemmin, mutta ei ollut vielä silloin siitä minulle puhunut...Eli samaa olimme suunnitelleet omilla tahoillamme jo pidempään:)
- miitu
Hienoa! Onnitteluni :)
- *kosija*
Tosi kiva kuulla, etten oo ainoa nainen, joka tän asian kanssa päätään raapii! :D
Meillä vuosipäivä lähestyy, ja silloin aion kosia ihanaista avomiestäni! :) Kamalasti jännittää ja stressaa, vaikka tiedänkin saavani positiivisen vastauksen. Kaikkein eniten stressaan siitä, että saanko kaiken onnistumaan; tunnelma ja oikeat sanat ja niin ees päin. Haluan tehdä jotain erikoista ja mieleenpainuvaa. Mielikuvitukseni on jo kehitellyt kaikenlaisia ideoita... ;) Toivottavasti kaikki menee vain putkeen, ja mieheni yllättyy iloisesti! ♥- Ullamarja
Se ei ehkä tunnu sitten niin aidolta. Minä suunnittelin ja suunnittelin ja mikään juttu ei oikein tuntunut hyvältä. Kerran sitten vaan polvistuin ihan arkisesti eteisen lattialle,otin kädestä,kerroin kuinka rakastan ja kysyin jotta meneekö mies mun kanssa kihloihin. Ja menihän se:)
- *kosija*
Ullamarja kirjoitti:
Se ei ehkä tunnu sitten niin aidolta. Minä suunnittelin ja suunnittelin ja mikään juttu ei oikein tuntunut hyvältä. Kerran sitten vaan polvistuin ihan arkisesti eteisen lattialle,otin kädestä,kerroin kuinka rakastan ja kysyin jotta meneekö mies mun kanssa kihloihin. Ja menihän se:)
Nyt olen vain yksinkertaisesti kyllästynyt ja väsähtänyt tähän stressaamiseen. Mietin ekaks kauheesti kaikkee erikoista speciaalispektaakkelia, mutta nyt tuntuu siltä, että paras tapa on viettää yhdessä omassa kodissa rauhallinen ilta. Kynttilöitä ja hyvää ruokaa ja pehmoista musiikkia... ;) Ja sitten jossain vaiheessa vain esittää SE kysymys. Kaikkein ihaninta on se, kun ei tarvitse miettiä, että tuleeko sieltä kielteinen vai myönteinen vastaus! Kun tiedän satavarmasti, että vastaus on positiivinen. :)
Eli en kuitenkaan ihan eteisen lattialle aio polvistua, mutta en kuitenkaan kuskaa kultaani minnekään eiffeltornin huipulle tai etelä-afrikkaan yhden kysymyksen takia... ;) Sitähän harrastavat vain nuo ulkomaitten superjulkimot joilla on miljoonittain käteistä käytössään. (Eli siis JOS mullakin olis rahaa ihan tukuttain, enkä tietäis mitä sillä tekisin, niin sitten vuokraisin oman lentokoneen ja kiidättäisin meidät sinne torniin tai vaikka Italiaan katsomaan auringonlaskua... *huokaus*)
Mutta maassa maan tavalla, ja niin eespäin. ;)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va1762040Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe361716Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!
Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi91375Sinä olet tärkeä
Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu591180Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?
Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.2241173Varisjärvellä mersu.
Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas161026- 60950
Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...
Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv58942