Heips.
Viikko sitten oli ehkä elämäni kamalin päivä, menin neuvolaan kuten pitikin, kauan odottamaani neuvolaan jotta saisin paperit äitiyspakkausta varten, kaikki oli aluksi hyvin, mutta loppupuolella eivät sitten sydänäänet kuuluneet. En tajunnut huolestua tuosta, mutta kun sain kehotuksen mennä keskustaan ultrattavaksi ymmärsin että jotain on vialla. Ultrassa ei näkynyt sykettä ja vauvan kokokin vastasi viikkoja 16 vaikka laskujen mukaan olsi pitänyt vastata viikkoja 21 6. Soitin mieheni minut hakemaan ja yhdessä menimme keskussairaalaan kuulemaan lopullisen tuomion. Suru ja se tuska oli hillitöntä kun näimme itsekin ruudulla kuvan rakkaastamme joka nukkui masussani kyljellään, ikuiseen uneen nukahtaneena.
Saimme osastolta oman huoneen, mies sai jäädä koko yöksi luokseni, koin elämäni tuskallisimman yön kun lääkkeellinen keskeytys aloitettiin ja se fyysinen kipu loppui tyttömme syntymään. Hän oli sairas, sen näkivät lääkärit jo heti. Minä en lasta halunnu katsoa, enkä kadu sitä vieläkään. Tiedän että enkelimme on taivaassa.
Minulla on siis pco, raskauteni alkoi vihdoin miltei 3vuoden yrittämisen jälkeen clomifen IUI-yhistelmällä. Kuitenkaan vauvan kuolema ei johtunu hoidoista.
Nyt mietinkin että mitä jatkossa, paraniko oma sekva hormonitoimintani raskauden aikana, olenko nyt yhtään hedelmällisempi, onko luomuvauvasta toiveita? Surua on käsitelty yhdessä ja haike aolo tulee vieläkin, elämä jatkuu kuitenkin ja se ettei lapsemme olisi elänyt täällä vaikka olisi täysiaikainen ollutkin, lohduttaa koska tiedän ettei hänellä nyt ole kipuja.
Onko kenelläkään kokemuksia uudelleen raskautumisesta tässä tilanteessa? Joulukuuksi on varattu aika meille lapsettomuuspolille mutta emme ehkäisyä aio käyttää joten...? Laihduin raskauden aikana miltei 8kiloa, onkohan siitä mitään hyötyä?
Auttaisko joku jotenkin?
Viikko sitten oli ehkä elämäni kamalin päivä, menin neuvolaan kuten pitikin, kauan odottamaani neuvolaan jotta saisin paperit äitiyspakkausta varten, kaikki oli aluksi hyvin, mutta loppupuolella eivät sitten sydänäänet kuuluneet. En tajunnut huolestua tuosta, mutta kun sain kehotuksen mennä keskustaan ultrattavaksi ymmärsin että jotain on vialla. Ultrassa ei näkynyt sykettä ja vauvan kokokin vastasi viikkoja 16 vaikka laskujen mukaan olsi pitänyt vastata viikkoja 21 6. Soitin mieheni minut hakemaan ja yhdessä menimme keskussairaalaan kuulemaan lopullisen tuomion. Suru ja se tuska oli hillitöntä kun näimme itsekin ruudulla kuvan rakkaastamme joka nukkui masussani kyljellään, ikuiseen uneen nukahtaneena.
Saimme osastolta oman huoneen, mies sai jäädä koko yöksi luokseni, koin elämäni tuskallisimman yön kun lääkkeellinen keskeytys aloitettiin ja se fyysinen kipu loppui tyttömme syntymään. Hän oli sairas, sen näkivät lääkärit jo heti. Minä en lasta halunnu katsoa, enkä kadu sitä vieläkään. Tiedän että enkelimme on taivaassa.
Minulla on siis pco, raskauteni alkoi vihdoin miltei 3vuoden yrittämisen jälkeen clomifen IUI-yhistelmällä. Kuitenkaan vauvan kuolema ei johtunu hoidoista.
Nyt mietinkin että mitä jatkossa, paraniko oma sekva hormonitoimintani raskauden aikana, olenko nyt yhtään hedelmällisempi, onko luomuvauvasta toiveita? Surua on käsitelty yhdessä ja haike aolo tulee vieläkin, elämä jatkuu kuitenkin ja se ettei lapsemme olisi elänyt täällä vaikka olisi täysiaikainen ollutkin, lohduttaa koska tiedän ettei hänellä nyt ole kipuja.
Onko kenelläkään kokemuksia uudelleen raskautumisesta tässä tilanteessa? Joulukuuksi on varattu aika meille lapsettomuuspolille mutta emme ehkäisyä aio käyttää joten...? Laihduin raskauden aikana miltei 8kiloa, onkohan siitä mitään hyötyä?
Auttaisko joku jotenkin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
vaikka en muuten osaakaan murheissasi juuri auttaa. Koin itse alkuraskauden keskenmenon n. kuukausi sitten, ja siitä toipuminen on ollut työlästä ja prosessi edelleen kesken. Voin vain yrittää kuvitella rankan tilanteesi.
Eräs ystäväpariskunta kävi hedelmällisyyshoidoissa, koska naisella oli hyvin epäsäännöllinen kierto, eikä ilmeisesti munasolu irronnut lainkaan. En tiedä liittyikö asiaan muitakin ongelmia. He saivat hoitojen myötä vihdoin vauvankin, ja nainen alkoi odottaa ilman mitään hoitoja uudelleen n. vuosi ekan vauvan jälkeen. Heille lääkäri oli sanonut, että uusi raskaus on mahdollista ilman hoitojakin, mikäli ei kulu liiaksi aikaa edellisestä. Mutta lääkäri varmaan osaisi neuvoa paremmin, tää on vaan tällaista kuulojuttua. Jaksamista teille!
Syvä osanottoni teille molemmille. Jos kaipaat vertaistukea, niin Käpy yhdistyksen sivuilta löytyy linkki tuntematon enkeli ryhmään (keskusteluryhmä kohtukuoleman kokeneille vanhemmille). Uskon, että saisit paljon tukea suruusi tuolta.
Itse olen kokenut kaksi alkuraskauden keskenmenoa ja olemme menettäneet myös yhden lapsen (kätkytkuolema). Olen saanut todella suuren avun juuri vertaistuesta. Omat ystävät ovat olleet ihania ja auttaneet paljon, mutta kukaan muu kuin saman kokenut ei voi minua täysin ymmärtää. Myös mies on kokenut vertaistuen tosi hyvänä juttuna.
Voimia teille!
Meillä oli yritystä puolitoista vuotta. Sitten pääsin aikoinaan kärsityn klamydian takia laparoskopiaan (jossa todettiin vasemman munatorven olevan lähes ummessa mutta se avautui leikkauksen aikana ja lisäksi se on kiinnikkeiden paketissa paksusuolen kanssa, ettei sitä edes näy). Laparoskopian jälkeen sain clomit pco:n takia, eka kierrossa tärppäsi mutta se päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon ja kaavintaan rv 12 5 (sikiö vastasi viikkoja 9). Sen jälkeen olisi pitänyt odotella parit (huom!, väli ikuisuus) hilloviikot ennen seuraavaa clomisatsia. Mutta ilmeisesti luonto päätti toisin ja tulin raskaaksi ihan luomuna heti ennen ensimmäisiäkään menkkoja. Eka raskaus varmaan korjasi hormoneitani ja nyt eletään r-viikkoja 21 2. Liikkeitä tuntuu mahassa, joten ainakin siltä osin kaikki lienee ok, mutta pelottaa silti.
Tunsitko itse liikkeitä ollenkaan ja mille viikoille asti?
t: pelosta harmaa
Onnea uudesta raskaudesta ja olen pahoillani menetyksenne vuoksi. Itse toivoisn uutta raskautta myös samanlaisen ihmeen tavoin kuin teidänkin uusi raskaus alkoi. Me emme ainuitakaan menkkoja ala odottelemaan vaan olemme jo oikeastaan aloittaneetkin toiveilun.
En tuntenut liikkeitä raskauteni aikana laisinkaan joten sinun tilanteesi näyttäisi olevan hyvin. Uskon että pelottaa aivan kamalasti mutta koita olla stressaamatta koska eihän tässä elämässä voi itse päättää mitä tapahtuu ja mitä ei, ainakaan loppujen lopuksi. Meillä vauva oli kuollut kohtuun jo joskus rv16 joten esikoista odottavana en liikkeitä tuntenut laisinkaan. Siitä aloinkin hiljalleen muutamaa päivää ennen tuomiota tuumiskelemaan jotta onkohan kaikki edes kunnossa..
Toivon teille kovasti kaikkea hyvää, sen kun on kerran kokenut ei sitä koskaan tahtoisi uudestaan kokea. Varjelusta matkallenne!!