Olen oikeasti sairas!

Minulla oli joskus hieno suhde. Siitä on nyt noin kaksi vuotta kun alamäki alkoi. tän vuoden alussa meni lopullisesti välit. Nykyään pystytään juttelemaan ja viettämään aikaa yhdessä.

Ongelma tässä on se, että vastakkainen osapuoli puhaltaa kylmää tuulta niskaan jokatapauksessa aina jollain tapaa. haluaisin jatkaa yhteistä elämää ja antaa kaikkeni tälle naiselle. jos käyn kylässä hänen luonaan niin tiedän että pihasta pois ajaessani tulee tippa linssiin.

Itse aloin harrastamaan jotain joka poistaa kaiken ikävän edes hetkeksi. harrastan joka päivä mutta silti kituuttelen tuon ikävän kanssa edelleen. täytyy myöntää että tuo on sairaus ja sen nimi on rakkaus. joku viisas on sanonut joskus että rakkaus ei synnyttyään kuole koskaan. se on ja pysyy mutta kaiken voi aina peittää.

Yritä kiinnostua jostain toisesta ihmisestä. älä odoto häneltä samanlaisia tekoja ja sanoja mitä joku teki joskus. uuden ihmissuhteen aloittaminen voi auttaa mutta myös pahentaa tilannetta. Tiedän tähän ei ole lääkettä.

ku saa tarpeeksi toisen sairaasta käyttäytymisesta ja jos toine on tehny vääri niin kyllä siinä sitte käy nii ettei anna enää anteeksi. se toine ei tajunnut sun rakkautes laatuu ja ei ole ansainnu sitä kun on tieten tahtoen loukannut kalleinta. kaikki ei ole tunteitten arvosii ja se ite on paska.

tuli suoraan sanoen karvas maku suuhun.Miten saatoin erehtyä niin, whatabigmistake. Susi lampaan valepuvussa, yök..Väkivaltainen salarikollinen josta MUN pitää pysyä kaukana satoi tai paistoi.

Et ole yksin ajatustesi kanssa meitä itkupillejä on muitakin. Itsellä ero on melko tuore. Vaikeaa on ollut, itkettää tosiaan koko ajan. Aamuisin ei haluaisi nousta uuteen päivää. Iltaisin nukahtaessa toivoo nukkuvansa ikuisesti. Tuska ja ikävä hiipii mitä mieleen mitä ihmeellisimmissä kohdissa ja on pakko itkeä. Pelkään, etten pääse tästä yli. Haluaisi vaan niin kovin toista lähelleen, halaamaan ja kertomaan, että kaikki kyllä sujuu.
Valitettavasti se ei vain tule olemaan mahdollista. Tiedän sen, mutten voi sitä hyväksyä.
On vain pakko puskea eteenpäin, tunti kerrallaan. Kai se joskus helpottaa?

itkupilli nro 1, tiedän todellakin miltä tuntuu, suoranaisesti ei samassa tilanteessa olla mutta...
tiedän miltä tuntuu lysähtää siihen lattialle ja itkeä niin lujaa että tuntuu että ei saa happea..
se tyhjyys minkä se toinen ihminen jättää on kauhean suurelta tuntuva...
kaikki arjen pienet askareet tuntuvat ylitse pääsemättömiltä...
ystävät, joista aiemmin ammensin lähes kaiken elämän ilon, olen alkanut pitää puhelinta suljettuna koska en yksinkertaisesti jaksa puhua kenenkään kanssa, tunnen olevani heille taakka ongelmineni...baariin lähtö ei tule mieleenkään, se pöydillä tanssiva pieni tyttö on nyt historiaa...
vessanpöntöstä on tullut paras ystäväni, sinne puran pahan oloni jokaisen vähänkin ruuan jälkeen minkä alas saan...se minua myöskin pelottaa, myös muut ajatukset jotka päässä pyörii...
aamulla ei yksinkertaisesti kykene nousemaan sängystä, hereillä olen koska nukkumaan en kykene, en vain pysty sieltä nousemaan ennenkuin ulkona on pimeää ja voin mennä ostamaan röökiä rauhassa ettei tuttavat kävelisi vastaan...
kouluun en jaksa mennä, ei opintopisteitä ole paljon tänä syksynä kertynyt enkä yhdessäkään tentissä ole ollut...mistä pitäisi myöskin jaksaa olla huolissaan koska kyse kuitenkin tärkeästä opiskelupaikasta..

mutta yksinkertaisesti päähäni ei mahdu mitään muuta kun rakkaani, jonka menetin...en siksi, että kumpikaan olisi jättänyt ja hengissä ollaan edelleen molemmat, hän muutti toiselle puolelle maailmaa eikä luultavasti tule sieltä enää koskaan palaamaan...
kaiken kruunaa vielä että tiesimme molemmat koko yhdessä olo ajan, mikä siis oli kaksi vuotta, olevamme toisillemme "se oikea"...ensimmäisestä päivästä lähtien ku tavattiin...kaikki tuntu niin oikealta...
ja sitten tuli se lähtöpäivä...tiesin sen jo etukäteen parin kuukauden ajan, mutta nyt ku se on oikeasti poissa niin sen myös tuntee...en olis koskaan voinu kuvitella että näin suurta tuskaa
on edes mahdollista tuntea...tuntuu ku mun sydän vuotas verta,joka kerta ku joku asia susta muistuttaa tuntuu ku sydän revittäis rinnasta ja sitä poljettais piikkimaton päällä, ja mikä kauheinta niin joka asiahan susta muistuttaa..

jaksan periaatteesa uskoa siihen että aika parantaa haavat, minua vain pelottaa etten tule koskaan löytämään ketään jota voisin rakastaa niin paljon, joka olis niin...
joka tavalla niin täydellinen mulle...
sä kulta-rakas olit mun paras ystävä, se jolle kerroin kaikki surut ja ilot...ja sä olit mun rakas...

näitä palstoja on jostain syystä lohduttavaa lukea, se että ei ole oman tuskansa kanssa yksin...ja on myös mukava lukea noita ku se aika oikeasti on parantanu ne haavat...odottavan aika vain on niin pitkä...