Tämä ei ole enää normaalia! Olen itkenyt nyt perääsi yli puoli vuotta. Koko tämän ajan katseesi on ollut kuin jää, sanasi ovat olleet tylyjä, loukkaavia...
Silti itken! Ehkä jossain sisissämmässä toivon että palaisimme siihen mitä meillä oli, ja voisimme rakentaa sitäkin enemmän yhdessä.
Vaikkei meillä ollutkaan koskaan suhdetta, siis sellaista seurustelusuhdetta, koko sen vuoden verran tiesin sinun välittävän minusta!
Mutta vasta tämän puolen vuoden aikana olen todella tajunnut miten paljon välititkään! Nyt olen tajunnut mitä olet, kun et välitä yhtään...
Miten joku ihminen voikaan näin pistää pään sekaisin? Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan, välillä vihaan itseäni, mutta sitäkin enemmän kaipaan! Illlalla sänkyyn mennessä itken, aamulla en edes halua herätä, yritän väkisin nukkua ja nukkua, koska tiedän mitä tapahtuu kun herään... Minä itken! Koko päivä on aina pilalla monen tunnin aamuisen itkemisen jälkeen.
Jos joku loukkaa/satuttaa minua vähänkin, minä vain nykyään itken, ja itken enemmän, koska ei ole häntä jonka kainaloon olisi niin ihana käpertyä ja itkeä muita maailman huolia!
En oikeasti enää pysty elämään! Miten pääsen tästä pois!??! Usein lupaan itselleni unohtaa hänet, olla ottamatta yhteyttä häneen, mutta sitä herkemmin itken...
Silti itken! Ehkä jossain sisissämmässä toivon että palaisimme siihen mitä meillä oli, ja voisimme rakentaa sitäkin enemmän yhdessä.
Vaikkei meillä ollutkaan koskaan suhdetta, siis sellaista seurustelusuhdetta, koko sen vuoden verran tiesin sinun välittävän minusta!
Mutta vasta tämän puolen vuoden aikana olen todella tajunnut miten paljon välititkään! Nyt olen tajunnut mitä olet, kun et välitä yhtään...
Miten joku ihminen voikaan näin pistää pään sekaisin? Tunnen vihaa sitä ihmistä kohtaan, välillä vihaan itseäni, mutta sitäkin enemmän kaipaan! Illlalla sänkyyn mennessä itken, aamulla en edes halua herätä, yritän väkisin nukkua ja nukkua, koska tiedän mitä tapahtuu kun herään... Minä itken! Koko päivä on aina pilalla monen tunnin aamuisen itkemisen jälkeen.
Jos joku loukkaa/satuttaa minua vähänkin, minä vain nykyään itken, ja itken enemmän, koska ei ole häntä jonka kainaloon olisi niin ihana käpertyä ja itkeä muita maailman huolia!
En oikeasti enää pysty elämään! Miten pääsen tästä pois!??! Usein lupaan itselleni unohtaa hänet, olla ottamatta yhteyttä häneen, mutta sitä herkemmin itken...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulla oli joskus hieno suhde. Siitä on nyt noin kaksi vuotta kun alamäki alkoi. tän vuoden alussa meni lopullisesti välit. Nykyään pystytään juttelemaan ja viettämään aikaa yhdessä.
Ongelma tässä on se, että vastakkainen osapuoli puhaltaa kylmää tuulta niskaan jokatapauksessa aina jollain tapaa. haluaisin jatkaa yhteistä elämää ja antaa kaikkeni tälle naiselle. jos käyn kylässä hänen luonaan niin tiedän että pihasta pois ajaessani tulee tippa linssiin.
Itse aloin harrastamaan jotain joka poistaa kaiken ikävän edes hetkeksi. harrastan joka päivä mutta silti kituuttelen tuon ikävän kanssa edelleen. täytyy myöntää että tuo on sairaus ja sen nimi on rakkaus. joku viisas on sanonut joskus että rakkaus ei synnyttyään kuole koskaan. se on ja pysyy mutta kaiken voi aina peittää.
Yritä kiinnostua jostain toisesta ihmisestä. älä odoto häneltä samanlaisia tekoja ja sanoja mitä joku teki joskus. uuden ihmissuhteen aloittaminen voi auttaa mutta myös pahentaa tilannetta. Tiedän tähän ei ole lääkettä.
Aikaisemmin pystyimme edes olemaan kaverit. Vaistosin hänen välittävän silti! Se riitti tietyllä tapaa, oli niin ihanaa tuntea hänen läheisyys! "Suhteessamme" oli aina vaikeita hetkiä, mutta silti pystyimme ne sopimaan kunnialla ja unohtamaan, olemaan kaverit, nyt olen hänelle vain ilmaa...
Nyt viimeisimmin puolen vuoden ajan olen yrittänyt rakentaa välejämme uudestaan, välirikon jälkeen. Hän ei anna minun tulla lähelleen, hän ei suostu tapamaan, ei vastaa nykyään enää puheluihini, ei tekstiviesteihini, ei maileihini... vaikka yritän häneltä pyytää vain hetkeä että voisimme jutella, kahden!
Olen yrittänyt harrastaa vaikka mitä, mutten ole kykemevä... saatan aika ajoin kesken kaiken, minkä tahansa askareen lysähtää lattialle itkemään! Jos sattuu jokin pienikin vahinko, esim kahvikuppi kaatuu pöydälle, jokin esine tippuu lattialle... alan itkemään :(
Olen yrittänyt kiinnostua ihmisistä, olen tapaillut montaa ihmistä... Mutta siinä vaiheessa kun on tullut aika mennä sänkyyn (jos olen siihen pisteeseenkään aina edes halunnut mennä, minun on pitänyt lopettaa "suhde". Sisälläni viiltää ja kirvelee, tuntuu että pettäisin "häntä".
Koskaan, aiemmin kenenkään kanssa en ole tuntenut näin... En ole edes vakavempien seurustelusuhteideni perään ikinä oikeastaan kaipaillut! SIsimmässäni tunnen että me kuulumme yhtään, jostain vielä löytyy keino miten palaamme yhteen! Mutta järkeni sanoo ettei sitä ikinä koskaan tapahdu. Meidän tilanne on jo siinä pisteessä ettei tätä voi enää parantaa...
Minä vain itken ja itken ja ikävöin.
Tän puolen vuoden aikana, olen tehnyt itsestäni epätoivoisen, itkupillin, todella idiootin...
Mikä taas vähentää hänen kiinnostustaan entisestään!
mulla on vähän sama tilanne. välit meni poikki kokonaan. olisi kiva tietää kannaattaako tässä enää toivoa mitään ystävyyden uudelleen lämmittelyä pitemmän ajan kuluessa. jossain tuolla mielen sopukoissa vieläkin on pieni kaipuu.
Me aiemmin saimme kaiken puhumalla kuntoon! Ja jaksan uskoa että saisimme tämänkin kaiken selvitettyä, edes niin että olisimme kavereita... jos hän antaisi tilaisuuden meille jutella!
Pahinta on se että olen tässä puolen vuoden aikaan vain roikkunut hänessä... hävettää! Hänen hermonsa ovat vain enemmän ja enemmän kireämmällä takiani, ja hänen vihansa kasvaa päivä päivältä jokaisen yhteydenotto yritykseni jälkeen!
Usein päätän unohtaa ja hoen itselleni että hän ennen pitkää ottaa yhteyttä, mutta olen kärsimätön! En todellakaan tiedä miten saisin hillittyä itseni! Itkettää, masentaa...
Miten voin sanoa hänelle että koko maailmani on hänen takiaan sekaisin, vaikkemme ole koskaan seurustelleet sanan varsinaisessa merkityksessä?
Hän on jo tavallaan tajunnut tunteeni, ja siksi kai hän pitääkin minua epätoivoisena :(
ku saa tarpeeksi toisen sairaasta käyttäytymisesta ja jos toine on tehny vääri niin kyllä siinä sitte käy nii ettei anna enää anteeksi. se toine ei tajunnut sun rakkautes laatuu ja ei ole ansainnu sitä kun on tieten tahtoen loukannut kalleinta. kaikki ei ole tunteitten arvosii ja se ite on paska.
tuli suoraan sanoen karvas maku suuhun.Miten saatoin erehtyä niin, whatabigmistake. Susi lampaan valepuvussa, yök..Väkivaltainen salarikollinen josta MUN pitää pysyä kaukana satoi tai paistoi.
Et ole yksin ajatustesi kanssa meitä itkupillejä on muitakin. Itsellä ero on melko tuore. Vaikeaa on ollut, itkettää tosiaan koko ajan. Aamuisin ei haluaisi nousta uuteen päivää. Iltaisin nukahtaessa toivoo nukkuvansa ikuisesti. Tuska ja ikävä hiipii mitä mieleen mitä ihmeellisimmissä kohdissa ja on pakko itkeä. Pelkään, etten pääse tästä yli. Haluaisi vaan niin kovin toista lähelleen, halaamaan ja kertomaan, että kaikki kyllä sujuu.
Valitettavasti se ei vain tule olemaan mahdollista. Tiedän sen, mutten voi sitä hyväksyä.
On vain pakko puskea eteenpäin, tunti kerrallaan. Kai se joskus helpottaa?
Viimeistään kuolema vapauttaa.
Jos sitä ennen ei helpota, niin voi ainakin nauttia siitä, että tuntee vahvasti..
itkupilli nro 1, tiedän todellakin miltä tuntuu, suoranaisesti ei samassa tilanteessa olla mutta...
tiedän miltä tuntuu lysähtää siihen lattialle ja itkeä niin lujaa että tuntuu että ei saa happea..
se tyhjyys minkä se toinen ihminen jättää on kauhean suurelta tuntuva...
kaikki arjen pienet askareet tuntuvat ylitse pääsemättömiltä...
ystävät, joista aiemmin ammensin lähes kaiken elämän ilon, olen alkanut pitää puhelinta suljettuna koska en yksinkertaisesti jaksa puhua kenenkään kanssa, tunnen olevani heille taakka ongelmineni...baariin lähtö ei tule mieleenkään, se pöydillä tanssiva pieni tyttö on nyt historiaa...
vessanpöntöstä on tullut paras ystäväni, sinne puran pahan oloni jokaisen vähänkin ruuan jälkeen minkä alas saan...se minua myöskin pelottaa, myös muut ajatukset jotka päässä pyörii...
aamulla ei yksinkertaisesti kykene nousemaan sängystä, hereillä olen koska nukkumaan en kykene, en vain pysty sieltä nousemaan ennenkuin ulkona on pimeää ja voin mennä ostamaan röökiä rauhassa ettei tuttavat kävelisi vastaan...
kouluun en jaksa mennä, ei opintopisteitä ole paljon tänä syksynä kertynyt enkä yhdessäkään tentissä ole ollut...mistä pitäisi myöskin jaksaa olla huolissaan koska kyse kuitenkin tärkeästä opiskelupaikasta..
mutta yksinkertaisesti päähäni ei mahdu mitään muuta kun rakkaani, jonka menetin...en siksi, että kumpikaan olisi jättänyt ja hengissä ollaan edelleen molemmat, hän muutti toiselle puolelle maailmaa eikä luultavasti tule sieltä enää koskaan palaamaan...
kaiken kruunaa vielä että tiesimme molemmat koko yhdessä olo ajan, mikä siis oli kaksi vuotta, olevamme toisillemme "se oikea"...ensimmäisestä päivästä lähtien ku tavattiin...kaikki tuntu niin oikealta...
ja sitten tuli se lähtöpäivä...tiesin sen jo etukäteen parin kuukauden ajan, mutta nyt ku se on oikeasti poissa niin sen myös tuntee...en olis koskaan voinu kuvitella että näin suurta tuskaa
on edes mahdollista tuntea...tuntuu ku mun sydän vuotas verta,joka kerta ku joku asia susta muistuttaa tuntuu ku sydän revittäis rinnasta ja sitä poljettais piikkimaton päällä, ja mikä kauheinta niin joka asiahan susta muistuttaa..
jaksan periaatteesa uskoa siihen että aika parantaa haavat, minua vain pelottaa etten tule koskaan löytämään ketään jota voisin rakastaa niin paljon, joka olis niin...
joka tavalla niin täydellinen mulle...
sä kulta-rakas olit mun paras ystävä, se jolle kerroin kaikki surut ja ilot...ja sä olit mun rakas...
näitä palstoja on jostain syystä lohduttavaa lukea, se että ei ole oman tuskansa kanssa yksin...ja on myös mukava lukea noita ku se aika oikeasti on parantanu ne haavat...odottavan aika vain on niin pitkä...
paitsi välimatka tietysti.Pidä edelleen yhteyttä.Opiskele tai lähde sinne opiskelemaan tai töihin...helppo mun on ohjeistaa mutta kävi mielessä.Täällä yksi elämäänsä väkisin suorittava joka myös menetti elämänsä rakkauden,taustalla vaikea lapsuus,hylätty kahdeksan kertaa elämän aikana.Vaikeuksia mutta myös onnistumisia elämän aikana ja oikeasti olen toisaalta vahva ja liiankin herkkä tähän maailmaan.Kyynisyyttä vastaan taistelen,koska ihan kuin mua ympäröisi huono karma.Yritän silti vaikka vaikeaa välillä on.