lintsari?

Nyt kun siulla on siihe mahdollisuus äläkä murehi tai pode itsesyytöksiä. Sairaslomasta ei ole mitään apua jos et sillon saa levättyä ja ladattua itseäsi.

Ei se laiskuutta ole jos viet lapset syyslomalla hoitoon, otat vaan sen ajan itsellesi minkä tarvitset että jaksat. Se on tervettä itsekkyyttä mitä jokaisella pitäis olla.

Itse olin 8 kk sairaslomalla.. Ja voin sanoo et aika lintsari olo oli itellään(vaikka ei olisi pitänyt olla!), et ei siun kannata tuosta kahesta viikosta paineita ottaa. :)

silloin kun mieli alkaa temppuilla on syytä olla tuntematta syyllisyyttä siitä ettei jaksa. Tuohon kun ei juuri muu auta kuin lepo ja irtiotto työstä ja muusta. Pahaksi jos menee niin syöt pillereitä etkä pysty hoitamaan niitä lapsiakaan enää ollenkaan joten kun noin fiksuna olet lomalle alkanut niin hoida vaan itseäsi ilman tunnon tuskia!!

Syksy kyllä pistää alavireiseksi vaikkei muuten olisi joten koita silti nauttia vaikka ulkoilusta jos jaksat niin unikin voi tulla vanhalla happitainnutuksella suht helpolla edes hetkeksi..

Sinulle, lapsillesi, miehellesi ja yhteiskunnalle on parasta, että hoidat/at uupumuksesi pois mahdollisimman pian. Älä pitkitä tuskaa väkinäisellä yrittämisellä. Depressio on sairaus ja näin ollen olet oikeutettu sairaslomaan. Levähdä niin kauan kuin tunnet tarpeelliseksi. Psykiatri sanoisi sinulle, että tee niitä asioita, joista eniten nautit. Ensin nukut väsymyksen pois ja sitten koitat puuhastella kivoja, esim. puolen tunnin kävelylenkit luonnossa ovat terapeuttisia. Tarpeen vaatiessa vie lapset hoitoon vaikka pidemmäksi ajaksi. On parempi, että he ovat nyt hoidossa vaikka puoli vuotta yötä päivää, kuin että äiti on lopulta sairaalassa petipotilaana pari vuotta.

Täällä sitä taas ollaan, toisella sairaslomalla. Viikon jaksoin välillä sinnitellä töissä ja taas mentiin... alas päin ja lujaa.

Kun osaisin luovuttaa, antaa itselleni luvan olla edes yrittämättä. Mutta siinä onkin taito, jota vasta opettelen.

Onneksi mies rakastaa ja hyväksyy minut juuri tällaisena, vajavaisena ja masentuneenakin. Kun vielä itsekin jaksaisin hyväksyä ja rakastaa itseäni.