Itseironiaa

ei se leipä ole sinulle, mutta jos sitä halajat kyllä se annetaan.

ehkä ihmisenä olemista ja sitä mistä raamattu puhuu.

"Vai onko se paheksunta rakkauden osoitus? Onko itsestään pyhimyksen kuvan antaminen rakkautta? Jotta toiset voisivat ottaa esimerkkiä..."

Esimerkkiä voi antaa niin monella tavalla. Avaukseni tyyppinen esimerkki ei varmaan saa ketään kiinnostumaan Jeesuksesta ja Jumalasta. Uskon, että Jeesus ja Jumala tuskin viihtyvät ko. Jumalanpalveluksessa. Ko. toimintahan on täysin Jeesuksen opetuksen vastaista. Mutta, se on myös juuri hyvä kuvaus ihmisestä yleensäkin ja erilaisuuden sietämisestä ns. homogeenisessä yhteisössä.

On sanottu, että Jumala kielsi rakentamasta kivialttaria joka olisi tehty hiotusta kivestä. Miksi? Se on kuulemma metafora siitä, että meidän ei pidä kiillottaa kuvaamme vaan myöntää olevamme yhtä syntisiä kuin kaikki muutkin ja päinvastoin, antaa särmien ja ryppyjen olla.

Jumalan pyhä ei tarkoita täydellistä, vaan epätäydellistä ihmistä, joka on Kristuksen kautta pyhä Jumalan silmissä, vaikka olisi muuten kuinka epätäydellinen tahansa.

Täydellisyyden esittäminen kertoo enemmänkin siitä, että ei uskalleta näyttää omaa epätäydellisyyttään ja vielä vähemmän nähdä sitä itse itsessään.

Eli, ei usko ja Jumala ole parempien ihmisten juttu. Ei Jeesus tullut parantamaan terveitä, vaan sairaita. Ehkäpä uskovan pitäisikin olla nöyrä juuri tästä syystä...;) Mitä syntisempi, sen enemmän tarvitsee Jeesusta ja jos kokee tarvitsevansa häntä, on siis erittäin epätäydellinen. Aika kova juttu myöntää itselleen, vai mitä?

Näkisin, että ko. vaikeus voi olla heillä, jotka ovat kasvaneet uskoon esim. kristillisessä perheessä. He kuvittelevat helposti, että uskovan pitää ainakin näyttää "puhtaammalta" kuin muut. Ja että he ovat parempia kuin alkoholia juovat häiriköt. Voi olla, että he ovat jossain määrin onnekkaampia, varsinkin jos alkoholi on häiriköille ongelma jne. Tai jos näiden "häiriköiden" elämään kuuluu muuta synkkyyttä, joka syö ihmistä sisältä. Näiltä uskovassa perheessä kasvanut on voinut välttyä.

Summasummarum. Jokaisen esimerkin tavalla toimivan seurakunnan tulisi katsoa peiliin. Tämä koskee myös yksittäistä uskovaa. Jeesuksen sanotaan toimivan "katsastusmiehenä" ja jos seurakunta ei tuota oikeaa hedelmää, se kuihtuu pois.
Ylenkatsominen, heikkojen, köyhien ja avuttomien polkeminen ei varmaan ole hyvää hedelmää???
Onneksi on myös seurakuntia joissa tähän on herätty.

Puliukko lojui puiston penkillä kun saarnaaja tuli ja kysyi: "Oletko uskossa"?
Puliukko sanoi: "En, minulla on muuten paha olo".

kertomukset valaisevat eräällä tavalla hyvin sen miten me ihmiset suhtaudumme toisiimme.

Miten me pystyisimme kohtaamaan toisia juuri senlaisina kun kohtaamishetkellä ovat. Kuuntelemmeko mitä toinen sanoo siis ei vain hänen sanojaan, jotka tulkitsemme omien mieltymystemme ja vastenmielisyyksiemme puitteissa. Me luomme hyvin nopeasti mielikuvia seikoista kuten ulkonäköön, tapaan puhua sekä lukemattomista muista ja annamme sen vaikuttaa suhtautumiseemme. Muistamme edellisiä kohtaamisia ja väistämättä tulee mieleen että tuossa taas tulee se joka on sitä tai tätä.

Missä syy moiseen. Mehän voimme jokainen havaita tämän itsessämme. Näistä asioista käytetään sellaisia sanoja kuten ennakkoluulo tai asenteellisuus. Eikö tässä ole itsetutkiskelun paikka? Jos en tunne itseäni eli tapaa ajatella ja toimia niin miten voin olla varma että havaitsen sen oikein mikä eteeni sattuu.

Katsos kaikkein "pyhimmän" kohtaat tuossa toisessa ja totuus on tuossa hetkessä. Näenkö sen? Nuo hetket ovat aina uusia. Niitä ei ole koskaan aikaisemmin olleet, me vain katselemme niitä menneisyydestä käsin. Mielellä jota kuormittaa menneisyyden painolasti; loukkaukset, kiistat, huomautukset jne. Tosinaan näitä asioita voidaan nimittää hyvin kunnioittavasti nimellä periaate, mutta ei se asiaa muuta se on ja pysyy menneisyyden kuonana.
Kuten huomaat on tärkeää tyhjentää mieli noista vanhoista asioista. Eihän sinne mitään uutta muuten kohta mahdu. Täyteen astiaan ei voi mitään lisätä vai kuinka?

Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään mutta ehkä tästä jo voi joitakin ajatuksia syntyä pohdittavaksi.
Mistähän kohtaa kirjasi, Apostoli, avautuu sattumoisin seuraavan kerran. Sopisiko lauseet tässä käsiteltyyn aiheeseen?

Jussi kirjoitti:

kertomukset valaisevat eräällä tavalla hyvin sen miten me ihmiset suhtaudumme toisiimme.

Miten me pystyisimme kohtaamaan toisia juuri senlaisina kun kohtaamishetkellä ovat. Kuuntelemmeko mitä toinen sanoo siis ei vain hänen sanojaan, jotka tulkitsemme omien mieltymystemme ja vastenmielisyyksiemme puitteissa. Me luomme hyvin nopeasti mielikuvia seikoista kuten ulkonäköön, tapaan puhua sekä lukemattomista muista ja annamme sen vaikuttaa suhtautumiseemme. Muistamme edellisiä kohtaamisia ja väistämättä tulee mieleen että tuossa taas tulee se joka on sitä tai tätä.

Missä syy moiseen. Mehän voimme jokainen havaita tämän itsessämme. Näistä asioista käytetään sellaisia sanoja kuten ennakkoluulo tai asenteellisuus. Eikö tässä ole itsetutkiskelun paikka? Jos en tunne itseäni eli tapaa ajatella ja toimia niin miten voin olla varma että havaitsen sen oikein mikä eteeni sattuu.

Katsos kaikkein "pyhimmän" kohtaat tuossa toisessa ja totuus on tuossa hetkessä. Näenkö sen? Nuo hetket ovat aina uusia. Niitä ei ole koskaan aikaisemmin olleet, me vain katselemme niitä menneisyydestä käsin. Mielellä jota kuormittaa menneisyyden painolasti; loukkaukset, kiistat, huomautukset jne. Tosinaan näitä asioita voidaan nimittää hyvin kunnioittavasti nimellä periaate, mutta ei se asiaa muuta se on ja pysyy menneisyyden kuonana.
Kuten huomaat on tärkeää tyhjentää mieli noista vanhoista asioista. Eihän sinne mitään uutta muuten kohta mahdu. Täyteen astiaan ei voi mitään lisätä vai kuinka?

Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään mutta ehkä tästä jo voi joitakin ajatuksia syntyä pohdittavaksi.
Mistähän kohtaa kirjasi, Apostoli, avautuu sattumoisin seuraavan kerran. Sopisiko lauseet tässä käsiteltyyn aiheeseen?

Lue lisää

Puhuu kohtaamisista hienosti kirjassaan "Onnellisuuden taito."

Jotenkin olen aistivinani tekstissäsi ja kysymyksessäsi sarkasmin makua? Vai johtuuko se kenties omasta tulkinnastani?

Minä allekirjoitan tuon täyden maljan ajatuksen täysin. Esim. ratkaisukeskeinen terapia tai ajattelu pohjautuu siihen, että käsittelee menneet pois tai näkee tulevaisuuden menneisyydestä huolimatta mahdollisuutena.

Kysymys kuuluukin, että miten tyhjentää mieli menneen painolastista? Jotkut käyttävät siihen päihteitä, liikuntaa, parisuhteita, terapiaa, filosfisia suuntauksia tai meditaatiota ja mikä on onnistumisprosentti? Näkisin, että nämä kaikki ovat yrityksiä päästä menneestä eroon, mutta lähinnä varmaan rankkojen menneisyyden taakkojen ollessa kyseessä, terapia auttaa.

Mutta terapiaankaan ei kannata mennä, ellei ole valmis käsittelemään tosissaan menneisyyttään.

Kysymykseesi kirjasta: Ps.25:7 "Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani. Sinä joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!"

Gal.2:20 "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissa elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani."

2.Kor.5:17-19 "Jokainen joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyyt kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan."

Jes.1:18 "Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi".

Mitenköhän noiden kohtien toteutuessa käy menneisyyden taakkojen?

Apostoli34 kirjoitti:

Puhuu kohtaamisista hienosti kirjassaan "Onnellisuuden taito."

Jotenkin olen aistivinani tekstissäsi ja kysymyksessäsi sarkasmin makua? Vai johtuuko se kenties omasta tulkinnastani?

Minä allekirjoitan tuon täyden maljan ajatuksen täysin. Esim. ratkaisukeskeinen terapia tai ajattelu pohjautuu siihen, että käsittelee menneet pois tai näkee tulevaisuuden menneisyydestä huolimatta mahdollisuutena.

Kysymys kuuluukin, että miten tyhjentää mieli menneen painolastista? Jotkut käyttävät siihen päihteitä, liikuntaa, parisuhteita, terapiaa, filosfisia suuntauksia tai meditaatiota ja mikä on onnistumisprosentti? Näkisin, että nämä kaikki ovat yrityksiä päästä menneestä eroon, mutta lähinnä varmaan rankkojen menneisyyden taakkojen ollessa kyseessä, terapia auttaa.

Mutta terapiaankaan ei kannata mennä, ellei ole valmis käsittelemään tosissaan menneisyyttään.

Kysymykseesi kirjasta: Ps.25:7 "Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani. Sinä joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!"

Gal.2:20 "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissa elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani."

2.Kor.5:17-19 "Jokainen joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyyt kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan."

Jes.1:18 "Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi".

Mitenköhän noiden kohtien toteutuessa käy menneisyyden taakkojen?

Lue lisää

en tieten tahtoen harjoita. Voin kuitenkin ymmärtää että löydät sen kirjoituksissani koska pyrin ilmaisemaan asiani toisin kun on tapana. Haluan osoittaa jotakin. Mielestäni toinen näkökulma asiaan avaa joskus lukkiutuneita tilanteita (mielessämme) ja voimme ns. jatkaa.

Kaikki poimimasi teksit kertovat samasta asiasta "vanhan" päättymisestä jotta "uusi" voisi olla. Tämän ovat viisaat kautta aikojen oivaltaneet välttämättömäksi. Pulmana meille vain on ollut että niin heikosti onnistumme siinä kaikkista yrityksistämme huolimatta. Siis käännymme jonkin korkeamman puoleen ja pyydämme siihen apua. Tämä lienee hyvin yleistä kaikissa uskonnoissa.

Näen kuitenkin myös tuon välttämättömäksi. Mutta mikä tuo asia joka meitä niin painaa on. Eivätkö ne ole meidän menneisyydestämme jääneitä asioita jotka sinällään ovat päättyneet mutta me kannamme niitä mukanamme ja kuormitamme mielemme niillä ja annamme niiden vaikuttaa toimintaamme.
Kerron tässä vertauskuvan jota J. Krishnamueti käytti selittäessään asiaa:
"Kaksi munkkia jossakin Intiassa kulkivat ja saapuovat erään virran rannalle. Seillä istui nuori neito ja itki. Kysyttyään mikä neitosta itkettää tämä oli vastannut 'asun tuolla virran toisella puolella ja ammulla kahlasin tästä yli. Nyt kuitenkin vesi oli noussut ja virta on niin vuolas että en voi mennä yli' Miehet jotka olivat raavaita tarjoutuivat kantamaan hänet yli ja niin he tekivät. Miehet jatkoivat matkaansa ja käveltyään pari tuntia toinen heistä lausui 'emmekö ole tehneet syntiä'. 'Mitä tarkoitat' toinen vastasi. 'Emmekö ole tehneet pyhän lupauksen että emme koske naiseen ja nyt olemme pitäneet tämän neidon vasten rintaammme' vastasi ensimmäinen. Tähän toinen vastasi 'minä jätin tuon neidon virran rannalle kaksi tuntia sitten mutta sinä taidat kantaa häntä vieläkin'.

Nyt oivalsin että minä en siis lopeta asioita vaan jatkan niitä. Miksi? Todennäköisesti siitä syystä että en ole ymmärtänyt mikä/mitä tuo minäksi sanoma kokonaisuus itse asiassa on? Mutta sen pohtiminen onkin niin pitkä juttu taidan lopettaa tältä erää tähän.

Jussi kirjoitti:

en tieten tahtoen harjoita. Voin kuitenkin ymmärtää että löydät sen kirjoituksissani koska pyrin ilmaisemaan asiani toisin kun on tapana. Haluan osoittaa jotakin. Mielestäni toinen näkökulma asiaan avaa joskus lukkiutuneita tilanteita (mielessämme) ja voimme ns. jatkaa.

Kaikki poimimasi teksit kertovat samasta asiasta "vanhan" päättymisestä jotta "uusi" voisi olla. Tämän ovat viisaat kautta aikojen oivaltaneet välttämättömäksi. Pulmana meille vain on ollut että niin heikosti onnistumme siinä kaikkista yrityksistämme huolimatta. Siis käännymme jonkin korkeamman puoleen ja pyydämme siihen apua. Tämä lienee hyvin yleistä kaikissa uskonnoissa.

Näen kuitenkin myös tuon välttämättömäksi. Mutta mikä tuo asia joka meitä niin painaa on. Eivätkö ne ole meidän menneisyydestämme jääneitä asioita jotka sinällään ovat päättyneet mutta me kannamme niitä mukanamme ja kuormitamme mielemme niillä ja annamme niiden vaikuttaa toimintaamme.
Kerron tässä vertauskuvan jota J. Krishnamueti käytti selittäessään asiaa:
"Kaksi munkkia jossakin Intiassa kulkivat ja saapuovat erään virran rannalle. Seillä istui nuori neito ja itki. Kysyttyään mikä neitosta itkettää tämä oli vastannut 'asun tuolla virran toisella puolella ja ammulla kahlasin tästä yli. Nyt kuitenkin vesi oli noussut ja virta on niin vuolas että en voi mennä yli' Miehet jotka olivat raavaita tarjoutuivat kantamaan hänet yli ja niin he tekivät. Miehet jatkoivat matkaansa ja käveltyään pari tuntia toinen heistä lausui 'emmekö ole tehneet syntiä'. 'Mitä tarkoitat' toinen vastasi. 'Emmekö ole tehneet pyhän lupauksen että emme koske naiseen ja nyt olemme pitäneet tämän neidon vasten rintaammme' vastasi ensimmäinen. Tähän toinen vastasi 'minä jätin tuon neidon virran rannalle kaksi tuntia sitten mutta sinä taidat kantaa häntä vieläkin'.

Nyt oivalsin että minä en siis lopeta asioita vaan jatkan niitä. Miksi? Todennäköisesti siitä syystä että en ole ymmärtänyt mikä/mitä tuo minäksi sanoma kokonaisuus itse asiassa on? Mutta sen pohtiminen onkin niin pitkä juttu taidan lopettaa tältä erää tähän.

Lue lisää

Kuulostaa hyvin tutulle. Idän uskontoihin ja filosofioihin myöskin tutustuneena olen havainnut niiden sisältävän paljon opetuksia, jotka muistuttavat kristinuskoa. Mutta yksi ero niissä. Lähes kaikissa edellytetään ihmisen omaa panosta ja onnistumista esim. menneisyyden jättämisessä taakseen tai kärsimyksestä, elämän pyörästä vapautumiseeen. Karman laki on tässä hyvä esimerkki. Se mitä nyt teet, vaikuttaa tulevaisuuteesi. No, itseasiassa kristinuskossahan on sama ajatus. Jos teet syntiä, joudut kadotukseen. Sitä niität, mitä kylvät. Mutta kristinuskossa onkin se yksi kaikkien suurin ero muihin uskontoihin. Armo. Ansaitsematon armo. Ihminen ei voi ansaita sitä, hänen tarvitsee vain ottaa se vastaan. Ei mediataatiota jalat kipeinä, ei pyhien kirjoitusten lukemista, ei pyhiinvaellusta, vaan ainoastaan usko Jeesuksen Kristuksen ristintyöhön ja ylösnousemukseen riittää! Se mitä muissa uskonnoissa yritetään saavuttaa tai ansaita, on kristinuskossa jo saavutettu! Jumala teki sen meidän puolestamme ristillä Kristuksena.

Buddhalaisilla ja esim. Krishnamurtilla on tieto siitä, mikä on tavoite, mihin tulee pyrkiä. Vapautuminen. Mutta Jeesus antoi vastauksen. Pelastus, lunastus ja sovinto. On eri asia pelastua kuin vapautua. On eri asia olla hyvksytty tai empatian kohteena elollisena olentona kuin rakastettuna kaikkine vikoineen.

Siksi minä olen päätynyt ristin juureen Jeesuksen jalkoihin, vaikka aikoinaan yritin juosta buddhaa kiinni meditoimalla....;)

Apostoli34 kirjoitti:

Kuulostaa hyvin tutulle. Idän uskontoihin ja filosofioihin myöskin tutustuneena olen havainnut niiden sisältävän paljon opetuksia, jotka muistuttavat kristinuskoa. Mutta yksi ero niissä. Lähes kaikissa edellytetään ihmisen omaa panosta ja onnistumista esim. menneisyyden jättämisessä taakseen tai kärsimyksestä, elämän pyörästä vapautumiseeen. Karman laki on tässä hyvä esimerkki. Se mitä nyt teet, vaikuttaa tulevaisuuteesi. No, itseasiassa kristinuskossahan on sama ajatus. Jos teet syntiä, joudut kadotukseen. Sitä niität, mitä kylvät. Mutta kristinuskossa onkin se yksi kaikkien suurin ero muihin uskontoihin. Armo. Ansaitsematon armo. Ihminen ei voi ansaita sitä, hänen tarvitsee vain ottaa se vastaan. Ei mediataatiota jalat kipeinä, ei pyhien kirjoitusten lukemista, ei pyhiinvaellusta, vaan ainoastaan usko Jeesuksen Kristuksen ristintyöhön ja ylösnousemukseen riittää! Se mitä muissa uskonnoissa yritetään saavuttaa tai ansaita, on kristinuskossa jo saavutettu! Jumala teki sen meidän puolestamme ristillä Kristuksena.

Buddhalaisilla ja esim. Krishnamurtilla on tieto siitä, mikä on tavoite, mihin tulee pyrkiä. Vapautuminen. Mutta Jeesus antoi vastauksen. Pelastus, lunastus ja sovinto. On eri asia pelastua kuin vapautua. On eri asia olla hyvksytty tai empatian kohteena elollisena olentona kuin rakastettuna kaikkine vikoineen.

Siksi minä olen päätynyt ristin juureen Jeesuksen jalkoihin, vaikka aikoinaan yritin juosta buddhaa kiinni meditoimalla....;)

Lue lisää

käsityksen että Jiddu Krishnamurti olisi pyrkinyt levittämään jotakin uskontoa. Päinvastoin hän kielsi kaikki pyhät uskomukset. Hän tutki ihmisen eli sinun ja minun ihan tavaalisen terveen ihmisen mielen toimintaa. Keskusteluissaan ja puheissaan hän osoitti asioita ja niiden yhteyksiä toisiinsa. Oma lukunsa sitten on se näkeekö kuulija ja lukija asiat samoin ja oivaltaako mitä hän yrittää kertoa. Hän tähdensi että ei pidä uskoa siihen mitä hän sanoo vaan oivaltaa asian oikeelisuuden. Ainoastaan omalla oivalluksella on jokin merkitys.

Tämä itsensä eli mielensä seuraaminen on loputonta sillä hyvin nopesti ajaudun takaisin vanhaan kaavaan. On oltava tietoinen kaikista sen liikkeistä ja ainoastaan siten voi oivaltaa näenkö todelisuuden vai oman mieleni heijastaman/vääristämän kuvan.

Voin sanoa että minun kesti ennekuin asia avautui minulle ja huomasin että esteet ovat minussa itsessäni. Näin lyhyesti ei voi tyhjentävästi kertoa mistä kaikesta on kysymys yhtä vähän kun se että pystyisit tyhjentävästi kristuksen sanoman selittämään näillä palstoilla.

Minulle kuitenkin on tärkeämpää että puhumme samaoista asioista ja voimme keskustella niistä ja ymmärtää mitä toinen tarkoittaa riippumatta siitä että käytämme erilaisia kielikuvia. Tämä on yhteyttä eikä kiistelyä mielipiteistä ja uskomuksista. Näin minä sen koen. Minulla ei ole pienintäkään halua käännyttää ketään suuntaan tai toiseen.

Jussi kirjoitti:

käsityksen että Jiddu Krishnamurti olisi pyrkinyt levittämään jotakin uskontoa. Päinvastoin hän kielsi kaikki pyhät uskomukset. Hän tutki ihmisen eli sinun ja minun ihan tavaalisen terveen ihmisen mielen toimintaa. Keskusteluissaan ja puheissaan hän osoitti asioita ja niiden yhteyksiä toisiinsa. Oma lukunsa sitten on se näkeekö kuulija ja lukija asiat samoin ja oivaltaako mitä hän yrittää kertoa. Hän tähdensi että ei pidä uskoa siihen mitä hän sanoo vaan oivaltaa asian oikeelisuuden. Ainoastaan omalla oivalluksella on jokin merkitys.

Tämä itsensä eli mielensä seuraaminen on loputonta sillä hyvin nopesti ajaudun takaisin vanhaan kaavaan. On oltava tietoinen kaikista sen liikkeistä ja ainoastaan siten voi oivaltaa näenkö todelisuuden vai oman mieleni heijastaman/vääristämän kuvan.

Voin sanoa että minun kesti ennekuin asia avautui minulle ja huomasin että esteet ovat minussa itsessäni. Näin lyhyesti ei voi tyhjentävästi kertoa mistä kaikesta on kysymys yhtä vähän kun se että pystyisit tyhjentävästi kristuksen sanoman selittämään näillä palstoilla.

Minulle kuitenkin on tärkeämpää että puhumme samaoista asioista ja voimme keskustella niistä ja ymmärtää mitä toinen tarkoittaa riippumatta siitä että käytämme erilaisia kielikuvia. Tämä on yhteyttä eikä kiistelyä mielipiteistä ja uskomuksista. Näin minä sen koen. Minulla ei ole pienintäkään halua käännyttää ketään suuntaan tai toiseen.

Lue lisää

Joka sana tai siis olen kummassakin tapauksessa samaa mieltä kannsasi. Eli tyhjentävästi täällä ei pysty asioita selittämään.