Minulla on ollut jo pitkään kerrottavaa. Sisälläni.

Kerrostalot olivat aina jouluisin täynnä. Ihmiset saapuivat, sytyttivät pienet valot, jotka olivat kuin tähdet, ja söivät puuronsa, niin kuin heidät oli opetettu. Puuro oli tämän kansan merkki. Siitä saatoin heidät tunnistaa.
Joulun väri oli olla tumma, kuitenkin, lopussa. Punainen oli veren väri. Joulun tarkoitus oli tuoda tunne pimeyden keskelle. Punainen oli tunteen väri, äärimmäisen.
Tunnetta löytyi myös siitä, kun kävelin kadun vartta, ja katselin valoilla aukotettuja korkeusmittansa löytäneitä taloja. Niiden sisään en nähnyt, mutta näin kuinka ne säteilivät kerrankin ihmeellistä energiaa. Ne löysivät tuon olotilansa vain kerran vuodessa. Joulu teki niille ihmeen, jota ei kukaan arkkitehti tai muu olisi kyennyt suunnittelemaan.
Joulu oli minulle vain yksi päivä vuodessa. Toisille se oli paljon enemmän, mutta tunsin, että se oli jotain niin suurta, että ihmiselle yksi päivä oli aivan tarpeeksi, sekin ehkä jo liikaa. Joulu ehti päivässä täyttää sen tyhjiön, minkä vuodessa ehdin itselleni muodostamaan.
Kaiken sain vain kävellessäni rauhallisia katuja pitkin, joiden yllä lumi tanssi hippuina ennen laskeutumistaan. En saanut ainutta lahjaa, vaikka lähetin kai muutaman. Mutta siitä ei joulussa ollut kyse. Eivät joulupukit tai kalenterit voineet tuoda sisäistä rauhaa.