Lyhyesti: olen naimisissa, avioliittoa 10v takana. Mielestäni menin aikanaan naimisiin rakkaudesta ja rakastuneena; nyt en tiedä enää oliko tunne tuolloin totta vai nuoren naisen toiveunta...
Minulla on ollut suhde 4 vuotta toisen miehen kanssa: aluksi suhde (ei kai suhteeksi voinut vielä silloin edes kutsua) oli ihastumista, molemminpuolista ihailua:tunsimme vetoa toisiamme kohtaan lähes heti tutustuttuamme. Mies on täysi vastakohta omalle puolisolleni. Kamppailin omia tunteitani vastaan: samoin teki mies. Vuosia suhteemme pysyi platonisena tai ainakin lähes. Suurin "synti" mitä teimme oli yhteiset hetket keskustellen, makoillen vuoteella, lähekkäin. Vajaa vuosi sitten meidän itsehillintämme petti: rakastelimme ja sen jälkeen kaikki on kaatunut päälle.
Vuosi on ollut minulle helvettiä mutta myös miehelle. Oma puolisoni ei suhteesta tiedä: tietää että ollaan kavereita mutta ei sen enempää. Olen urhoollisesti pitänyt kulissia yllä.
Olen miettinyt eroa tosi vakavasti. Toisaalta minulla on nykyisessä avioliitossa "kaikki" ihan ok. paitsi että rakastan toista miestä. Kyse ei todellakaan ole enää ihastumisesta tms. Tunnemme toisemme tosi hyvin jne. Olen varma että meidät on tarkoitettu toisillemme ja yhteen jos jotkut nyt yleensäkkään toisilleen on tarkoitettu. Mutta: velvollisuuden tuntoni on kova, siksi ero tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta vaihtoehdolta. Inhoan itseäni koska jatkuvasti loukkaan puolisoani ja lapseni isää pahimmalla mahdollisella tavalla.
Mutta kun ei löydy voimia eikä tahtoa lopettaa suhdetta toiseen mieheen. Järki ei toimi kun pelissä on liikaa tunteita. Yritetty on: yhdessä yhteisin päätöksin ja erikseen kumpikin tahollaan omin voimin. Ja aina loppu tulos on se, että palaamme yhteen ja rakkaus polttaa rintaa.
En tiedä mitä haen teiltä: tukea, järkeä, sympatiaa? Onko muita samassa veneessä olevia: miten tästä selvitään hengissä ja mikä on se järkevin ja kantavin ratkaisu? Yhteistä arkeahan ei rakastajan kanssa ole hetkeäkään takana joten siksi suhteeseen ja sen kestoon on vaikea luottaa. Ja lapsen takia taas nykyisen perheen hluaa pitää kasassa koska avioliitossa sinänsä ei ole suuria ongelmia...
Rakastaja odottaa mun päätöstä; ei pääse musta irti (vaikka sitä salaa toivon koska musta ei ole ollut irtautumaan). Ei painosta eroamaan vaan sanoo aina että pallo mulla ja mä teen minkä parhaaksi katson...
Rakkaus satuttaa ja se ei todellakan ole vitsi. Tunteita ei voi käskeä ne voittaa järjen ja vie mukanaan.
miksi rakkaus satuttaa?
16
5191
Vastaukset
- wonder
Ehkä sun pitäisi vaan erota, ja nauttia onnestasi uuden miehen kanssa. Teet siinä oikein itseäsi ja puolisoasi kohtaan. Muuta en osaa sanoa.
- mitään
On tavallaan totta, tavallaan harlekiini roskaa.
Jos tietää mitä elämältä haluaa, niin tunteet ei pääse ihmistä viemään. Sitä kutsutaan myös aikuisuudeksi, se ei muuten korreloi ihmisen fyysistä ikää.
Toisaalta sinun tapaushan on yksinkertainen, tulella leikkiminen jossa sormet palaa. Näillä palstoilla tuntuu löytyvän hirmu joukko naisia, jotka hyökkäävät heti kun joku varoittaa noista toista sukupuolta olevista "kavereista"
Usein se "ystävyys" ei oikein loppupeleissä ole platonista, toisella tahtoo olla ainakin niitä salaisia toiveita "syvemmästä" ystävyydestä.
Ehkä sinun kuuluu erota ja aloittaa ihana elämä tämän "sielunkumppanin" kanssa. Kun tuo suhde arkipäiväistyy, muista miten se alkoi, kun löytyy joku ulkopuolinen kaveri, joka taas ymmärtää, ja jonka kanssa voi vaihtaa nuo murheet, joihin kotona ei enää aikaa tai tahtoa tunnu löytyvän.
Omalla typerällä käytöksellä saatetaan itsensä tunteidensa orjaksi, ja sotketaan oma elämä, yrittämättäkään ratkoa ongelmia omassa suhteessa, sehän se on nykyongelma.
En sinua tässä halunnut solvata, vain tätä sinunkin käyttämää tapaa, ratkoa ongelmat oavioliitossa. Kaikkea hyvää kuitenkin, toivottavasti löydät sinun kohdalla oikean ratkaisun, etkä toista typerää käytöstä jatkossa. - lokakuu
Tunteen syttyvät tahtomatta, mutta omilla teoilla voi joko hillitä tai vahvistaa niitä. Jos ryhtyy suhteeseen - platoniseenkin - ihmisen kanssa,johon on ihastunut, on hyvin todennäköistä, että rakastuu. Jos sen sijaan tekee heti päätöksen olla tapaamatta, tunteet todennäköisesti vaimenevat. Se aika, minkä käyttää tämän uuden suhteen virittelyyn, tuottaisi todennäköisesti lisää tunteita myös vanhaan suhteeseen. Sinun on päätettävä, eroatko vai jatkatko avioliittoasi. Jos haluat jatkaa, toivo rakkaudesta ei ole kokonaan menetetty. Jos tunnet, että et edes halua rakastaa miestäsi, eroa.
- tällaista
lyhyesti: itsellä vastaava suhde ei toiminut käytännössä. Se romanttinen epätoivo, mikä suhteessa on silloin kun toinen on varattu eikä täysin saa sitä ihmistä itselleen, ruokkii tunnetta. Mutta sitten kun pitäisi elää arkea tämän "salarakkaan" kanssa, ei se tunne olekaan niin vahva kuin kuvitteli. Nyt saatte toisiltanne varastettua ne tähtihetket iloineen ja suruineen, mutta ette arjen arkisuutta.
Toisaalta, koska olet pettänyt miestäsi, ei sinulla ole paluuta myöskään tasapainoon avioliittosi kanssa. Vaikea tilanne. Mutta totuus voi tehdä vapaaksi. Suosittelisin ennen kaikkea sitä, että olisit hetken yksin ja miettisit uudelleen onko salasuhteesi kypsemmän naisen toiveunta...- tähtipölyä
Teidän että kirjoitat täyttä totta: tiedän jo nyt, että toisen miehen kanssa arki olisi erittäin vaikeaa: siksi isojen ratkaisujen tekeminen tämän toisen suhteen takia on viivästynyt: jos nykyisessä avioliitossa olisi ongelmia oiekin urakalla ja hommat menisi jatkuvasti metsään, tietäisin mitä tekisin. Mutta kun niin ei ole.
Häpeän itseäni, itselleni, en muiden takia, itseni takia: en haaveillut nuorena löytäväni itseäni tästä tilanteesta.
Avioliittoni jatkumiseen uskon JOS saan tämän toisen suhteen katkaistua. Miestäni ei ole niin kauna loukattu kun hän ei tilanteesta tiedä. Ja maailmassa on niin paljon asioita joita me emme tiedä ja hyvä niin, joten suurta rikosta ei tapahdu (päin vastoin) jos ja kun miehelleni ei asian oikea laita selviä; ihmisten satuttaminen tarkoituksella on mielestäni sairasta...Itseäni oikeastaan helpottaisia jos voisin kertoa eli ihan itsekkäistä syistä en jätä kertomatta vaan lojalisuudesta miestäni kohtaan (uskokaa tai älkää...)
Tsemppiä; onpa elämäntilanteesi nyt mikä tahansa
- Mamma
Olen samassa veneessä, 10 vuoden yhteisen taipaleen, 3 vuoden avioliiton ja kahden lapsen kanssa. Salarakkaani kanssa emme ole vielä menneet loppuun asti, mutta se on vaan ajan kysymys enää. En myöskään tiedä, mitä tehdä, tilanne on sietämätön!
Järkikulta yrittää tapella tunteita vastaan, mutta tunne voittaa järjen. Minun mieheni tietää jotain, aavistaakin jotain, mutta asiasta emme keskustele, joten en tiedä, mitä hän tietää...
Minä myös olen ehdottanut, että yrittäisi löytää jonkun toisen ja näin unohtaisi minut. En pysty, enkä välttämättä haluakaan viheltää peliä poikki. Yhteistä tulevaisuutta meidän on turha ajatellakaan, ei onnistu, olemme myös liian erilaisia. Mutta kun synkkaa niin kaikki yhteen... Enkä myöskään ole valmis kadottamaan kaikkea vuosien varrella rakennettua ja saavutettua, kuitenkin "hyvää" liittoa, mikä painaa vaakakupissa aikas paljon.
Voimia Sinulle, koitetaan jaksaa ;-)- tähtipölyä
Lohdullista että olet olemassa... vaikka toisaalta otan osaa koska tiedän miten vaikeaa tämä on...
Mulla painaa vaakakupissa melkoisesti myös keskiluokkainen idylli perhe-elämä: omakotitalo, uudet autot, matkustaminen, lapsen harrastukset, perheen yheteinen koira... Elämää on rakennettu yhdessä, vallitsevia "mormeja" noudatten. Koen aikamoista vastuuta lapseni arjesta: vienkö hänet vuokra-asuntoon, revinkö juuriltaan ja synnyinkodistaan ja alanko itse rakentamaaan "elämää" uudelleen. Vaikka toisaalta sydämessäni ajattelen että millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä että mieli on rauhassa ja elämä on henkisesti hyvin. Mutta tämä meidän yheteiskunta pistää painoa aikalailla materialle; sille että kotona on tietokoneet, pelit ja vehkeet....... oravanpyörästä on helvetin vaikea hypätä "vain" tunteiden takia. Mutta kaksoiselämääkään ei voi loputtomiin elää....
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin: tiedät elämästä jotakin mitä minäkin tiedän... - Mamma
tähtipölyä kirjoitti:
Lohdullista että olet olemassa... vaikka toisaalta otan osaa koska tiedän miten vaikeaa tämä on...
Mulla painaa vaakakupissa melkoisesti myös keskiluokkainen idylli perhe-elämä: omakotitalo, uudet autot, matkustaminen, lapsen harrastukset, perheen yheteinen koira... Elämää on rakennettu yhdessä, vallitsevia "mormeja" noudatten. Koen aikamoista vastuuta lapseni arjesta: vienkö hänet vuokra-asuntoon, revinkö juuriltaan ja synnyinkodistaan ja alanko itse rakentamaaan "elämää" uudelleen. Vaikka toisaalta sydämessäni ajattelen että millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä että mieli on rauhassa ja elämä on henkisesti hyvin. Mutta tämä meidän yheteiskunta pistää painoa aikalailla materialle; sille että kotona on tietokoneet, pelit ja vehkeet....... oravanpyörästä on helvetin vaikea hypätä "vain" tunteiden takia. Mutta kaksoiselämääkään ei voi loputtomiin elää....
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin: tiedät elämästä jotakin mitä minäkin tiedän...Siis oikeasti: tarinasi liippaa niin uskomattoman läheltä omaani, että huh! Myös "materialismin" suhteen, vaikka jonkun mielestä tästäkin asiasta saisi monta negatiivista kommenttia ja ajatusta aikaiseksi. Tiedät itse -kuin myös minä- mitkä arkiset tärkeät asiat vaakakupissa painavat ja se tekee asian vielä hankalammaksi. Ajatusmaailmasi tässä helvetillisessä tilanteessa on niin samanlainen.
Miten selviät työpäivistä, kun nämä kaikki asiat pyörivät -miehen ohella- päässä taukoamatta? Itselläni on ainakin suuria vaikeuksia keskittyä mihinkään ja keskittymistä tarvittaisiin, tuloksia pitäisi tulla... Mutta kun odottaa koko ajan, että toinen soittaisi tai viestittäisi, kuulisi äänen, saisi taas muutaman sanan ja ajatuksen vaihtaa. Ja sitten mielessä pyörii edellinen tapaaminen, odottaa seuraavaa... Ja työpäivän ja näiden ajatusten jälkeen takaisin kotiin naama pokerilla, aviomiehen luokse, jonka kanssa ei taas ole mitään keskusteltavaa... - Rikharti, 41v
tähtipölyä kirjoitti:
Lohdullista että olet olemassa... vaikka toisaalta otan osaa koska tiedän miten vaikeaa tämä on...
Mulla painaa vaakakupissa melkoisesti myös keskiluokkainen idylli perhe-elämä: omakotitalo, uudet autot, matkustaminen, lapsen harrastukset, perheen yheteinen koira... Elämää on rakennettu yhdessä, vallitsevia "mormeja" noudatten. Koen aikamoista vastuuta lapseni arjesta: vienkö hänet vuokra-asuntoon, revinkö juuriltaan ja synnyinkodistaan ja alanko itse rakentamaaan "elämää" uudelleen. Vaikka toisaalta sydämessäni ajattelen että millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä että mieli on rauhassa ja elämä on henkisesti hyvin. Mutta tämä meidän yheteiskunta pistää painoa aikalailla materialle; sille että kotona on tietokoneet, pelit ja vehkeet....... oravanpyörästä on helvetin vaikea hypätä "vain" tunteiden takia. Mutta kaksoiselämääkään ei voi loputtomiin elää....
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin: tiedät elämästä jotakin mitä minäkin tiedän...Tähtipöly, kirjoitat:
"Olen varma että meidät on tarkoitettu toisillemme ja yhteen jos jotkut nyt yleensäkään toisilleen on tarkoitettu. Mutta: velvollisuuden tuntoni on kova, siksi ero tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta vaihtoehdolta."
Kysymys kuuluukin, mitä sinä haluat, ihan oikeasti?
Jos haluat sen uuden miehen, ja olet noin varma kuin sanot, et kai oikeasti rakasta miestäsi? Kunnioitat kylläkin: "Inhoan itseäni koska jatkuvasti loukkaan puolisoani ja lapseni isää pahimmalla mahdollisella tavalla. "
Sinun velvollisuutesi on elää totta olevaa elämää itsesi kanssa, ja kunnioittaa niitä, joiden kanssa elämää elät. Jos olet parisuhteessa ulkoisten, materiaalisten, arvojen ja lasten takia, kuka siinä kimpassa voi hyvin? Veikkaan, että ei kukaan, ja kaikki kärsivät. Jos ei nyt, kaksoiselämän jatkuessa jossain vaiheessa joka tapauksessa?
Elämä vaan taitaa olla niin, että joudumme tekemään valintoja järjellä ja tunteella, molempia arvostaen. Järjen osuutta on sekin, että näkee valintojensa seurauksia vähän pitemmälle. Se mikä on namia nyt, saattaa olla muutaman vuoden päästä samaa arkea kuin nykyisinkin. Haluatko sinä vain liihottaa, poimia rusinoita pullasta kun niitä osuu vastaan, ja myöhemmin poimia uusia rusinoita? Lopulta elämämme ja onnemme on omissa käsissämme, vastuuta siitä ei ole järkeä paeta, eikä lopulta voikaan paeta.
Tunteilleen voi. Tunteet tulevat ja menevät - jos tahtoa ja sitoutumista on, eivät tunteet vie. Sinä viet, sinä otat vastuun. Otathan?
Mitä sinä haluat elämältä, OIKEASTI?
- nainen!
Sanot avioliitossasi olevan kaikki ok, paitsi että rakastat toista miestä. Esitän hieman ennustajaeukkoa... Jos nyt eroat ja lyöt hynttyyt yhteen tuon rakkautesi kanssa, niin viimeistään 10 vuoden päästä olet taas rakastunut toiseen. Tuskin menee lähelle sitäkään.
Tunteita voi olla aina, mutta ihmisen pitää voida hallita käytöstään ja tekemisiään. Lopulta on kuitenkin kaikkien etu, että otat järjen käteen ja lopetat suhteen ennen kuin se lopettaa sinut. - tähtipölyä
Vaikeimpina hetkinä olen ajatellut että tämä on VAIN elämää ja juuri sellaista millaiseksi itse sen rakennan. Kysehän ei ole asiasta / tilanteesta johon en itse voisi vaikuttaa (kuten sairaus tms). Mutta jos tilanne olisi itselleni selkeä ja tuntisin hallisevani elämäni, en tänne palstalle kirjoittelisi apua/tukea/lohtua pyydellen...
Tiedän, että moni hermostuu siitä, kun sanon että parisuhteessa sillä, joka pettää ei ole loppujen lopuksi sen helpompaa kuin sillä jota on petetty: itse ainakin elän todellisessa helvetissä koko ajan. Ja siinä helvetsissä elää myös tuo toinen mies. Tällä hetkellä ainoa joka on tyytyväinen arkeensa on oma puolisoni... koomista...
Olen itse päättänyt ottaa aikalisän: lähden työni vuoksi vapaaehtoisesti muutamaksi kuukaudeksi reissuun ja toivon että pääni ja ajatukseni kirkastuvat. Rn kuitenkaan usko ihmeisiin: niin monta yritystä on takana...
Me emme oikeastaan koskaan ole tämän suuren rakkauteni kanssa valehdellet itsellemme tai toisillemme olevamme vain ystäviä: meille toisiamme kohtaan kokemamme vetovoima oli selvillä puolin ja toisin alusta asti: pystyimme vaan jotenkin ihmeen kaupalla pitämään tilanteen hallinassa kolme pitkää vuotta... Johtuu pitkälti meidän kummankin moraalista ja kunnioituksesta parisuhdetta kohtaan, kaikesta huolimatta, vaikka se kornilta tässä tilanteessa kuulostaa; kumpikin meistä kunnioittaa parisuhdetta emmekä tosdellakaan ole ylpeitä tms tästä sotkusta, päin vastoin.
Me ihmiset emme ole niin vahvoja ja järkiperäisiä olentoja kun annamme ymmärtää: tämäkin palsta osoittaa sen, että meitä "hukassa" olevia on paljon: ja luulen että moni lähipiiristäni elää samanlaista helvettiä läpi: kukaan van ei avaa suutaan, eikä toki pidäkään avata: joka tällaiseen soppaan itsensä järjestää, saa luvan siitä selvitä ihan omin avuin....
Hempompaa kuin myöntää oma heikkous ja ymmärrys siihen, että näin kun minulle on käynyt voi käydä itsellekin, on moralisoida ja nousta jalustalle ja sanoa että kaikki on omasta tahdosta kiinni ja kun vaan päättää olla uskollinen niin sitä sitten on... niinhän se voi teoriassa olla mutta mistä sitä tahtoa löytyy riittävästi?
Minulla tilanne on umpikujassa. Rakastan tätä toista miestä: toisaalta rakastan toki aviomiestänikin (ja se on täysin mahdollista, rakastanhan montaa ystävääni, lastani ym, joten rakkautta riittää useammalle kuin yhdelle...) mutta miestäni kohtaan koen enemmän toveruutta ja rinnalla kulkemista, vanhemmuutta: toista miestä kohtaan koen intohimoa, erilaista rakkautta (epätoivoista niin kuin joku sanoi, varmaankin).
Olen asian ja tilanteen ja ratkaisuni kanssa yksin koska en usko että on mitään tahoa tai instituutiota joka voisi sanoa uskottavalla tavalla miten on OIKEIN tehdä?!
Itse näen nyt kolme vaihtoehtoa:
-Jatkan nykyisessä suhteessa, yritän rakentaan avioliittoa jonka kivijalkaa olen nakertanut: tehdä elämässä joku suuri muutos jotta pääsen rakkaudestani irti (en tarkoita toista lasta joka vain sotkisi pääni entisestään: lähinnä vaikka paikkakunnan tai maan vaihtamista ainakin joksikin aikaa.)Lapsi saa elää eheässä perheessä jos vanhemmat ovat toistensa ystäviä.....
-Haen eron, jaamme omaisuuden ja aloitan elämän yksinhuoltajana, YKSIN. lapsi kulkee kahden kodin välillä ja suree... Mietin mitä elämältä lopulta haluan ja miten ja kenen kanssa. Minulla on aikaa toteuttaa monta unelmaa, olen "vasta" 35v...Etsiä elämään uusia asioita; opiskella uusi ammatti, aloittaa aikaa ja energiaa vievä harrastus: elää lapselle.
-Eroan ja lyön hynttyyt yhteen rakkauteni kanssa...tutustun yhdessä uuteen arkeen ja perustamme uusio perheen jossa on sinun lapsi, minun lapsi ja ehkä meidän lapsi. Sukkuloimme exmiehen ja exvaimon välissä, kuskaamme lapsia, itkemme ja mietimme miten tässä näin kävi: pelkäämme kantaako rakkaus, kannamme syyllisyyttä...
En tiedä.
Toivon jokaiselle samantapaisessa tilanteessa elävälle voimia ja ROHKEUTTA. En tiedä mitä itse teen mutta yritän uskoa että elämä kantaa ja että aika parantaa..... - minä, ymmärtäväinen vaimo?
Tämä viestiketju koskettaa minua kovasti, koska oma mieheni on samanlaisessa tilanteessa kuin alkuperäinen kirjoittaja. Eli hän on tavannut naisen, jota rakastaa ja jonka kanssa asiat synkkaavat. Jollain tavalla sielunkumppaninsa, arvostavat samanlaisia asioita, viihtyvät yhdessä ym. Mieheni on tästä kuitenkin minulle kertonut, kun aavistin jonkin olevan pielessä. Eli minä olen tämän tilanteen kehittymistä katsellut vaimona ja pitkälle kyllä ymmärtänytkin tämän asian vaikeutta.
En pystynyt kuitenkaan pitämään miestä kotonani asiaa miettimässä, se oli liian rankkaa minulle, vaan hän on jo elänyt arkeakin tämän uuden kanssa. Olemme kuitenkin tämän vuoden aikana keskustelleet asiasta paljon, eikä mieheni edelleenkään tiedä, haluaako jatkaa uuden kanssa vai palata turvalliseen vanhaan. Meidän keskusteluyhteytemme on hyvä, ja olemme yhdessä tätä asiaa pohtineet. Mieheni olisi EHKÄ halunnut palata kotiin.
Mieheni tuntuu kuitenkin olevan niin kiinni tässä uudessa naisessa, eikä tunnu yrityksistä huolimatta pääsevän hänestä irti, että minä lopulta jouduin "viheltämään pelin poikki". En enää ollenkaan tiedä pystynkö kaiken tämän jälkeen rakentamaan suhdettamme kuntoon, varsinkaan kun miehenikään ei sitä tiedä, eli ei vieläkään ole varma siitä mitä haluaa. Minuakin kuitenkin mietityttää se, onko erilleen lähtemisemme nyt oikea ratkaisu, vai olisiko jossain tulevaisuudessa meillä vielä jotain toivonrippeitä jäljellä. Perhe on minulle tärkeä arvo, ja suhteemme on ollut melko hyvä, ja olemme myös pystyneet käymään läpi kaikki ongelmat, joita suhteessamme on ollut.
Ehkä ainoa vaihtoehto on se, että miehelläni katkeaa suhde tähän toiseen naiseen ihan jostain muusta syystä kuin siitä, että minä olisin häntä ottamassa takaisin. Eli hän päätyisi jatkamaan elämäänsä yksin. Sen jälkeen voisi ehkä vielä katsoa, josko meillä olisi mahdollisuuksia yhdessä. En tiedä, vaikea asia. Tällä hetkellä minulle itselleni ehdottomasti parasta on jatkaa yksin. - Hei!
Älä jätä aviomiestäsi. Minulle kävi periaatteessa samoin. Meillä oli avomieheni kanssa suhteessa kaikki periaatteessa hyvin, paitsi "se jokin" puuttui, eli rakkaus - hänen puoleltaan nimittäin. Mutta vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin ei hän ainakaan pettänyt. Ajauduin viimein suhteeseen erään toisen miehen kanssa, jonka kanssa olimme täysin samalla aaltopituudella, ja rakastuimme. Ironista kyllä, fyysisesti hän ei puolestaan minua viehättänyt. Kumpikaan miehistä ei ollut missään vaiheessa tietoinen toisistaan.
Jätin viimein mieheni tämän toisen takia, ja olo helpottui. Mutta sitten selvisi jotain järkyttävää: sain selville, että tämä toinen mies, jonka kanssa olimme niin rakastuneita ja "samalla aaltopituudella", oli pettänyt minua koko suhteemme ajan (n. 2 v. ajan) exänsä kanssa, jota omien sanojensa mukaan vihasi! Katkaisin välini lopulta tähän toiseen mieheen, jota luulin sielunkumppanikseni (tai ehkä tämä oli tarkoitettu läksyksi?), sillä niin pahasti hänen petturuutensa sattui. Entinen avomies ei enää halua seurustella, koska on saanut "maistaa" vapautta, hänestä on tullut niiin poikamies etten ole enää varma haluaisinko häntä edes takaisin..
Mutta meillä olisi kai alunperin ollut ihan hyvä, keskiverto onnellinen tulevaisuus edessä, jos olisin tyytynyt siihen.. - aswe
Ei voi kuin muuta sanoa että onnee vaan. Tollanen selän takana vitkuilu on pahinta mitä toiselle voi tollasessa tapauksessa tehdä! Olkoon sitten miten vaikeeta kertoa, niin ei h'lvetti voi ihminen paljoa siitä toisesta välittää, kun kerta selän takana touhuaa omiaan. Voi hyvät ihmiset älkää sortuko tollaseen! Sori vaan. Eikä tossa tilanteessa enää varmaan omatunto anna hirveesti anteeksi, jos kerta on jo pettänyt toista? Ei ainakaan jos vähääkään välittää miehestään ja lapsestaan.
- jepjep88
Mun mielipide.. Oon 19v. Nuori siis.. Mutta koskaan ei ole ollut ketään.. Vasta kun vähän aikaa sitten, noh, kohta tästä on puoli vuotta aikaa mut silti.. Työkaverini, varattu, kertoi ihastuneensa minuun. Kaunis, pari vuotta minua vanhempi, uskoin sen ensin olevan vitsi. Tiesin että hänellä oli mies, mutta halusin silti kokea tytön läheisyyden, niin kauan kun olen sitä saanut odottaa, halusin vaan että saan halia ja pussata ja vihdoinkin menettää poikuuteni..
Itsekästä ja väärin hänen miestään kohtaan, mutta silti.. En odottanut mitään muuta kun sitä läheisyyden tunnetta, ja seksiä tietty, tämä tyttö oli tosi mukava työkaveri mut enhän mä tiennyt minkälainen ihminen hän muuten on, enkä oikeastaan
siitä piitannutkaan, kunhan saisin hetken pitää hauskaa ja sit vaikka jättää koska meidän "jutun" alussa jo jotenkin aavistin ettei hän jätä miestään vaan ihastuksen takia.. Ja sitten asiat alkoi mennä tosi väärin.. Rupesin tuntemaan jotain häntä kohtaan, ihastuin.. Viihdyin hänen kanssaan erittäin hyvin.. Ja sit asiat meni todellakin väärin, tiesin olevani rakastunut häneen. Siinä vaiheessa mustasukkaisuuden ruma naama nosti päätään, tiesin että hän piti minusta, mutta se että hän nukkui, jos ei oteta lukuun meidän harvoja yhteisiä öitä, toisen miehen vierellä.. Olin tyytymätön, hän tiesi sen, lupasi minulle että asiat vielä järjestyy.. Ja sitten tuli se hetki kun hänen miehensä sai tietää meistä. Ai niin, tämä mieskin oli samassa firmassa töissä..
Luulin että nyt asiat muuttuu, hän saa vihdoin rohkeutta jättää se mies ja aloittaa alusta mun kanssa. Mutta, jättää mies jonka kanssa elännyt 2 vuotta yhdessä, oma koti, ulkomaanmatka tuloillaan, miehen jota näkee sekä kotona että töissä...? Mun takia..? Vaihdoin työpaikkaa, puhtaasti taloudellisista syistä. Pahin virhe ikinä... Tyttö rupesi epäröimään minun suhteen, ei vaan sanonut sitä suoraan.. Rupesin käyttäytymään kuin ääliö, ja lopulta hänellä meni hermot. Vielä hän on avomiehensä kanssa, heillä menee hyvin, he ovat onnelisia.. Hän ei ole enää minkäänläisessa yhteydessä minuun.. Luultavasti vihaa mua yli kaiken.. Mutta vieläkin olen rakastunut häneen.. Joka päivä häntä ajattelen.. Rakkaus satuttaa, jokaista osapuolta. Ihmiset, älkää j*mal*uta pettäkö. Lopettakaa suhde ennen kuin aloitatte uuden. Ja älkää todellakaan kosketko varattuun... - juhannus2008
Älä mene tunteiden mukana, vaan kuuntele mitä sydän sanoo. Sitten, kun tiedät sen sydämessäsi, niin se on oikein.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va1762099Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe361741Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!
Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi101441Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?
Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.2311228Sinä olet tärkeä
Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu601212Varisjärvellä mersu.
Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas161060Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...
Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv58972- 60969