Pulp. Pulp. Pulp.

Uros Kala

merivettä silmissä
kirvelee
pieru
laittaa veden poreilemaan

hoh hoijaa

ja itkut sanojen alla piilossa
tuhannet itkut
eihän mies itke, ei
lyö nyrkkiä pöytään

tahtoisin sukeltaa

armon valtamereen?
mikä se on
se armo

10

654

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • oot

      niin suruinen?

    • Armo :)

      jos haukottelet,
      niin hukut.

      • Uros Kala

        Niin moni sukeltaa armon valtamereen
        uskaltamatta hukkua.
        Jää sen tähden ilman sen armon
        sisällistä tuntemista.

        Ihminen siinä vielä, harrastaa kuviokelluntaa
        vanha minä.
        Ketku.

        Ja armosta puhuu paljon, puhuu kyllä. Tietää
        sen käsitteen
        kaikilta puolilta, osaa sitä
        selittää ja käännellä, mykkä elvis, ainakin sen verran että
        pysyy itseltään piilossa, poreilujensa keskellä
        pierun hajussa, luulee puhuvansa
        rakkaudesta
        vaikka haastaa riitaa, kukkoileva ihminen tämä.

        Sela.

        Viimeiseen asti.
        Pitää kiinni itsestään ja oikeuksistaan -
        yrittää omistaa meren, hallita
        taivaalliset asiat ja sanella Jumalalle
        mitä minä oikeastaan tarvitsen ollakseni onnellinen.

        Vaikka jos kuuntelisin, armo antaisi vastauksen
        veden liike kertoisi kuin luonnostaan
        juuri tässä, katso, juuri tässä
        on vastaus.

        Kaunis suolainen meri.

        Ollaksesi onnellinen
        lakkaa sanelemasta, avaudu ja kuuntele, kiipeä vuorelle
        yksin. Hilipatirallaa.
        Ei merta voi omistaa, pitää käsissään
        kuin oppikirjaa jossa veden kemialliset kaavat ja kalojen
        kutemisajat, se on -
        mieletöntä.

        Hoh hoijaa?
        Ei riitä sekään että myönnän
        mielettömäksi, tai että tunnustan olevani
        jotain, minkä tunnistin.
        Tuhlaajapoikakin meni itseensä!

        Siinä kriittisessä pisteessä, rajalla,
        moni on jäänyt pyörimään itsensä ympärillä, mutta
        hän, hän teki ratkaisun:
        muutti näkemisensä teoiksi, läksi kotia kohden.
        Luuk.15:17-20.

        Antoi ylpeytensä hukkua.
        Laski selitykset ja puolustelut käsistään kuin läskiämpärin.
        Armon valtamereen.

        Taidan olla vähän kateellinen sille tuhlaajapojalle.
        Hän antoi meren omistaa itsensä,
        ainoa oikea olotila, hukkui Isän armosyliin, sai kaiken
        anteeksi
        ja suurenmoiset bileet.

        Tahtoisin.


      • on armoton
        Uros Kala kirjoitti:

        Niin moni sukeltaa armon valtamereen
        uskaltamatta hukkua.
        Jää sen tähden ilman sen armon
        sisällistä tuntemista.

        Ihminen siinä vielä, harrastaa kuviokelluntaa
        vanha minä.
        Ketku.

        Ja armosta puhuu paljon, puhuu kyllä. Tietää
        sen käsitteen
        kaikilta puolilta, osaa sitä
        selittää ja käännellä, mykkä elvis, ainakin sen verran että
        pysyy itseltään piilossa, poreilujensa keskellä
        pierun hajussa, luulee puhuvansa
        rakkaudesta
        vaikka haastaa riitaa, kukkoileva ihminen tämä.

        Sela.

        Viimeiseen asti.
        Pitää kiinni itsestään ja oikeuksistaan -
        yrittää omistaa meren, hallita
        taivaalliset asiat ja sanella Jumalalle
        mitä minä oikeastaan tarvitsen ollakseni onnellinen.

        Vaikka jos kuuntelisin, armo antaisi vastauksen
        veden liike kertoisi kuin luonnostaan
        juuri tässä, katso, juuri tässä
        on vastaus.

        Kaunis suolainen meri.

        Ollaksesi onnellinen
        lakkaa sanelemasta, avaudu ja kuuntele, kiipeä vuorelle
        yksin. Hilipatirallaa.
        Ei merta voi omistaa, pitää käsissään
        kuin oppikirjaa jossa veden kemialliset kaavat ja kalojen
        kutemisajat, se on -
        mieletöntä.

        Hoh hoijaa?
        Ei riitä sekään että myönnän
        mielettömäksi, tai että tunnustan olevani
        jotain, minkä tunnistin.
        Tuhlaajapoikakin meni itseensä!

        Siinä kriittisessä pisteessä, rajalla,
        moni on jäänyt pyörimään itsensä ympärillä, mutta
        hän, hän teki ratkaisun:
        muutti näkemisensä teoiksi, läksi kotia kohden.
        Luuk.15:17-20.

        Antoi ylpeytensä hukkua.
        Laski selitykset ja puolustelut käsistään kuin läskiämpärin.
        Armon valtamereen.

        Taidan olla vähän kateellinen sille tuhlaajapojalle.
        Hän antoi meren omistaa itsensä,
        ainoa oikea olotila, hukkui Isän armosyliin, sai kaiken
        anteeksi
        ja suurenmoiset bileet.

        Tahtoisin.

        itse itselleen.
        Kirjoitit kauniisti.

        Uskallus hukkua,
        on eniten sitä mitä pitää uskaltaa eniten.

        hukkua,
        vajota,
        kadota,
        olla meren pohjassa,
        hörppiä suolavettä,
        oksentaa,
        haukkoa henkeä,
        pyristellä pinnalle,
        räpiköidä,

        Vain sen kautta löytää kaiken.
        Kaiken mitä pitääkin löytää.

        Armon,
        Armon itselleen.

        Ei ole helppoa,
        eikä kuulukaan olla.
        Mutta lopulta vain on.

        Mikä olisi sen enempää?
        Kaikki sen jälkeen,
        mutta tärkeysjärjestys

        ehkä joku toinen...kenties...


      • mamabeard
        on armoton kirjoitti:

        itse itselleen.
        Kirjoitit kauniisti.

        Uskallus hukkua,
        on eniten sitä mitä pitää uskaltaa eniten.

        hukkua,
        vajota,
        kadota,
        olla meren pohjassa,
        hörppiä suolavettä,
        oksentaa,
        haukkoa henkeä,
        pyristellä pinnalle,
        räpiköidä,

        Vain sen kautta löytää kaiken.
        Kaiken mitä pitääkin löytää.

        Armon,
        Armon itselleen.

        Ei ole helppoa,
        eikä kuulukaan olla.
        Mutta lopulta vain on.

        Mikä olisi sen enempää?
        Kaikki sen jälkeen,
        mutta tärkeysjärjestys

        ehkä joku toinen...kenties...

        1.
        HUKKUMINEN JUMALAN ARMOSYLIIN.
        Kristillinen kaste kuvaa vanhan elämän päättymistä ja uuden alkamista. Siksi alkukristillinen kaste suoritettiin upottamalla: se on julistus vanhan elämän kukistumisesta, kuten Jeesus Kristus kuoli ristillä syntiemme tähden, ja samalla uuden elämän alkamisen julistus. Ei kaksi erillistä julistusta vaan nämä kaksi yhdessä, yhden ja saman evankeliumin eri puolina.
        Jeesuksen sovintoveren kautta saadaan synnit (tekoina) anteeksi ja ristin kautta voitetaan synnin (itse asian olemus, kapinallinen luontomme) valta. Tätä on hukkuminen Jumalan armosyliin. Risti julistaa siis sitä hukkumista joka uskovalle tapahtuu hänen omaksuessaan Jeesuksen kuolemaa omakohtaisena vanhan elämän kukistumisena käytännön elämässä.
        Uskoontulon myötä uusi on noussut kasteen haudasta että eläisimme kristittyinä Jumalan tuntemisessa. Ei jossakin suorittamisessa tai yleisinhimillisessä uskonnollisuudessa vaan tuntemisessa.
        Näin kasteen ydin on Jeesuksen teko jossa Hän kuoli ja nousi ylös elämäksi meille.
        Alkuseurakunnassa kuten nykyään ns. vapaissa kristillisissä seurakunnissa (babtistit, helluntailaiset, vapaakirkolliset ym.) oli tapana kastaa uskoontulon jälkeen. Olen sen käytännön kannalla, mutta en tee asiasta riitakysymystä, sillä oleellista on usko. Jos henkilö on tullut uskoon ja haluaa sitten pitää kristillisenä kasteenaan sitä jonka lapsena on saanut, se on mielestäni ok.
        Kaste saa merkityksensä uskon kautta.

        2.
        MITÄ "VANHAN ELÄMÄN" HUKKUMINEN SIIS TARKOITTAA?
        Jumalasta vieraantunut ihminen pitää luonnostaan omaa minäänsä elämän keskipisteenä. Jos hänellä jotakin rakkauden kohdetta on, jonka vuoksi hän on valmis elämänsä uhraamaan kenties, sekin perustuu hänen omaan kokemiseensa, rakastamisen tunteeseen, johonkin joka on hänessä. Tällainen rakkaus on sitä mistä Paavali puhuu ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä sanoen että ihminen voi antaa itsensä vaikka poltettavaksi toisen puolesta - se on ihmisen omaan tunne-elämään ja inhimilliseen motivaatioon perustuvaa rakkautta, ei jumalallista agape-rakkautta.
        Vanhan elämän kadottaminen uskoontulon myötä liittyy henkilökohtaiseen suhteeseen jossa Jumalasta (ja Hänen rakkaudestaan) tulee ykkönen.
        Silloin emme enää katso niinkään siihen mitä on minussa, mitä tarpeita minuun sisältyy ja kuinka voisin saada ne täyttymään, vaan mitä on ja olen Kristuksessa, joka on elämäni korkein päämäärä.
        Ihmisen elämän keskipiste ei siis enää ole oma minä haluineen ja rakkauksineen, vaan Kristus ja Hänen vaikuttava rakkautensa, johon kiintyen ja juurtuen hän, paradoksaalista kyllä, voi sitten eheytyä myös inhimillisissä tarpeissaan ja rakkauksissaan, rakastamaan ehyesti ja ilman niitä tuhoavia voimia joilla itsekeskeinen, vanhaa elämää viettävä ihminen turmelee rakkautensa.
        Paradoksaalista?
        Oikeastaan ei. Onhan luonnollista että joki virtaa vain yhteydessä lähteeseensä. Muutoin se kuivuu lätäköksi. Oksa on elinvoimainen vain puun yhteydessä, jossa yhteys on koko sen elämä, edellytys ja hedelmän tuottamisen ehto. Samoin on elämä ilman yhteyttä Jumalaan elämää kuoleman tilassa, mutta elämä yhteydessä Jumalaan on ylösnousemus kuolleista, uudestisyntyneen vapautettu elämäntila. Vihdoinkin on luotu löytänyt paikkansa Luojan yhteydessä, osallisena Jumalan omasta elämästä.
        Positiivinen, rakentava elämäntyyli edellyttää siis uhrautumista, kuolemista pois siitä vanhasta, mikä oli itsekeskeistä ja tuhoavaa - kaikesta siitä, mikä estää uutta ja alkuperäistä virtaamasta tuoreena, tervehdyttävänä ja hedelmää tuottavana.
        Raamattu sanoo:
        "Pitäkää itsenne kuolleina Kristuksessa".
        Alkukielen mukaan sanonta tarkoittaa, jokseenkin näin: pitäkää totena että olette kuolleet. Siis yhdessä Hänen kanssaan meidän vanha ihmisemme, se elämän olomuoto jossa elimme omavoimaista ja minäkeskeistä elämää, itsekkyyteen perustuva aatamilainen luontomme, kuoli yli 2000 vuotta sitten. Tämä ihana totuus on tullut osaksemme Kristuksessa sinä päivänä, jona tunnustimme hänet Herraksi ja meidät liitettiin Jumalaan, ollaksemme osalliset kaikesta siitä hyvästä minkä Hän on Kristuksessa varannut ihmiselle.
        Vanha luontomme on kerta kaikkiaan voitettu Jeesuksessa Kristuksessa, jos vain ammenamme elämämme totuutta Hänestä.
        Tästä totuudesta kiinnipitäen saamme voimaa Kristuskeskeiseen elämään jossa oma minä myös pysyy ristillä ja hengelliset tarkoitusperät voittavat lihalliset tarkoituksemme.
        Näin tulee Jeesuksen voittotyö näkyviin kristityn elämän arjessa uusina elämän arvoina, uutena motivaationa, uutena innostuksena elää elämää johon kuuluu kyllä vaikeuksia ja joskus luopumisen kipua, mutta jossa aina on Elämän voittolaulu:
        Jeesus on Herra.

        3.
        PUOLISYDÄMINEN KRISTILLISYYS.
        Puolisydäminen kristillisyys on uskovan elämää jossa ei eletä sen mukaan mikä on totta, mitä meille uskoon tullessamme tapahtui ja minkä saimme omaksemme, jota siis myös kaste julistaa: uuden elämän olotilassa joka on kuolemanjulistus vanhalle.
        Silloin eletään yhä itsekkäästi.
        Tahdotaan toisaalta olla uskossa mutta sydämen valtaistuimella ei istu Kristus ja Hänen rakkautensa, vaan oma minä ja minun rakkauteni.
        Sellainen elämä on ristiriitaista ja ennen kaikkea epätyydyttävää. Raamatusta tulee toisaalta ihmeellinen, omalle itselle mieluisten lupauksien kirja, josta yksipuolisesti ja omien mieltymysten mukaan otetaan irralleen vain hyvältä tuntuvia asioita, selitellen niitä yksilöllisistä tarpeista käsin, ja toisaalta siitä tulee omituinen ja luotaantyöntävä sääntökoelma, lakikirja, jonka mahdottomat vaatimukset herättävät ärsyyntymistä ja jopa vihaa.
        Poissa on kokosydämisen kristillisyyden autuas ilo armosta, armosta joka kasvattaa kaikkeen Jumalan mielen mukaiseen elämään ja kuuliaisuuteen, tilalla inhimillinen armo-käsitys. Pelkkä käsite ilman sen varsinaisen sisällön tuntemista. Tuollaisella käsitteellä ihminen sitten oikeuttaa itselleen puolinaisen kristillisyytensä: kyllä armollinen Jumala ymmärtää.
        Ymmärtää kyllä. Ymmärtää ja näkee senkin minkä olemme kätkeneet väistellessämme valoa, mutta ymmärrämmekö itse? Jos tahdomme ymmärtää itseämme ja päästä selville mitä minussa todellisesti on, mikä elämässäni on valkeutta ja mikä pimeyttä, on ainoa mahdollisuus antautua Hänelle. Ottaa kasteen julistus todesta ja riemuita. Iloitsemmeko siitä, että kaikki mikä meissä estää Jumalan rakkautta virtaamasta, tulee voitetuksi - kaikki sekin, josta niin mielelläni pitäisin kiinni?
        Jumala siis ymmärtää, mutta ajatus "kyllä armollinen Jumala ymmärtää" ei koskaan saisi olla veruke puolisydämisyyteen, siihen, että ei antauduta Jumalalle kokosydämisesti.

        Puolisydäminen, vain puolittain Jumalalle
        antautunut kristitty, joka vielä vaalii ja hemmottelee
        oikeuksia omaan elämäänsä, luovuttamatta
        niitä Jumalalle, on kuin ihminen
        joka epätoivoisesti yrittää
        hukkua.

        Mutta aina uudelleen
        nousee pintaan,
        toisaalta tahtoisi antautua
        kuolemaan yhdessä Jeesuksen kanssa, kuitenkin
        vielä tarrautuu omaan
        elämäänsä.

        Heittäytyy Jumalan armosyliin mutta
        inhimillisten vastoinkäymisten
        tullessa
        pyristelee taas pintaan, räpiköi rannalle, oksentaa itsestään
        ulos suurimman osan niistäkin Jumalan hyvistä
        aikaansaannoksista, jotka Hän jo sai tehdä ja vaikuttaa.

        4.
        TUHLAAJAPOJAN ASKELEET.
        Olen kokonaan hyväksytty, kokonaan rakastettu Kristuksessa.
        Enkö siis tahtoisi kuolla pois kaikesta siitä mikä minussa vielä taistelee ja sotii Kristusta vastaan uhmaten Hänen rakkautensa hallintavaltaa?
        Tahdon!
        Tämä on ihmisen kamppailu hänen tullessaan uskoon. Olen syntinen - myönnän sen. Mitä minun pitäisi tehdä? Ottaa uskossa vastaan Jeesus ja antaa koko elämäni Hänelle, elääkseni Jumalan tahdon mukaista elämää - hyvä, päätän tehdä niin.
        Nämä ovat tuhlaajapojan kaksi ensimmäistä askelta Isän kotiin. Mennä itseensä. Myöntää etten voi loputtomiin syytellä toisia. Minun on itse otettava vastuu, päätettävä löytää todellinen Jumala ja suostuttava, huolimatta siitä ovatko uskovaiset tai yleensä ihmiset kohdelleet minua oikein tai väärin, astumaan Jumalan tarkoituksiin.
        Tämän ensimmäisen askeleen tuhlaajapoika otti sikokaukaloiden äärellä: meni itseensä. Sen jälkeen on mietittävä mitä asioiden todellisuus minulta edellyttää? Jos Jumala on olemassa ja jos olen Hänen edessään vastuussa ratkaisuistani, ainoa mitä voin vähänkin järkevänä ihmisenä tehdä, on antaa elämäni Hänen käsiinsä, hyväksyä Jeesus. Tämän toisenkin askeleen tuhlaajapoika otti ja päätti lähteä Isän kotiiin.
        Mutta kolmas, ratkaiseva askel?
        Muuttaa päätös käytännön toiminnaksi. Ei riitä että älyllisesti uskon Jeesuksen olemassaoloon ja kuitenkaan en päästä Häntä persoonallisella tavalla vaikuttamaan elämääni. Vähän samalla tavalla kuin katsoisin ikkunasta, kun Herra kolkuttaa asuntoni ovea, vastaisin "kyllä Herra, minä uskon sinuun". Enkä kuitenkaan avaa ovea. Ulkokohtainen, totenapitävä uskominen ei vielä ole kristillistä uskoa. Siitä puuttuu kokonaan kasteen todellisuus, sisällinen elämä armossa - jossa synnit on sovitettu ja vanha elämä voitettu. Armo näet on totta vain Kristuksessa.
        Tuhlaajapoika otti kolmannen askeleen. Hän muutti päätöksensä teoksi. Avasi sisimpänsä totuudelle ja lähti liikkeelle.
        Mutta nämä kolme tärkeää askelta eivät liity ainoastaan uskoontulemiseen! Ne liittyvät uskovan ihmisen kilvoitukseen päivittäin. Olemme inhimillisiä ja teemme virheitä - siksi meidän on syytä yhä uudelleen mennä itseemme ja miettiä mitä minun nyt olisi syytä, siis Jumalan rakkauden valossa, tehdä elämäni kanssa, suhteessa omaan minään, elämäni arvojärjestyksiin, asenteisiini?
        Moni uskova hyväksyy kaksi ensimmäistä askelta ja ehkä teoriassa kolmannenkin. Kuitenkin varsinainen askel - ristin omaksuminen tähän ainutkertaiseen tilanteeseen - jää ottamatta. Se on puolisydämistä kristillisyyttä: emme anna oman minämme kuolla vaan takerrumme siihen ja sen oikeuksiin, uskaltamatta luottaa Kristukseen ja Hänen hyvään tahtoonsa, joka avaisi meille tien Isän armosylissä.
        Jeesuksessa emme ole koskaan umpikujassa. Kuinka voisimmekaan?
        Hän itsessään on tie.

        On nöyrryttävä olemaan tuhlaajalapsi, annettava kaikkien hienojen ja samalla kahlitsevien kuvitelmien omasta itsestään murskautua, suostuttava tulemaan syntiseksi. Tässä olen.
        "Jumala, tahdon antaa elämäni uudelleen käsiisi. Avaan sinulle sydämeni. Tule elämääni, kaikkiin elämäni huoneisiin, pimeimpiinkin komeroihini. Vie minua eteenpäin siinä armokeskeisessä, sinun hyvään työhösi ja tekoihisi perustuvassa uudessa elämässä, jota eivät hallitse minun haluni, eivät myöskään uskonnolliset suoritukseni, vaan sinun rakkautesi. Johda minua siihen. Teen päätöksen ja lähden liikkeelle: tässä olen, vanha elämä kadotkoon, uusi saakoon yhä enemmän sijaa."


      • Uros Kala
        mamabeard kirjoitti:

        1.
        HUKKUMINEN JUMALAN ARMOSYLIIN.
        Kristillinen kaste kuvaa vanhan elämän päättymistä ja uuden alkamista. Siksi alkukristillinen kaste suoritettiin upottamalla: se on julistus vanhan elämän kukistumisesta, kuten Jeesus Kristus kuoli ristillä syntiemme tähden, ja samalla uuden elämän alkamisen julistus. Ei kaksi erillistä julistusta vaan nämä kaksi yhdessä, yhden ja saman evankeliumin eri puolina.
        Jeesuksen sovintoveren kautta saadaan synnit (tekoina) anteeksi ja ristin kautta voitetaan synnin (itse asian olemus, kapinallinen luontomme) valta. Tätä on hukkuminen Jumalan armosyliin. Risti julistaa siis sitä hukkumista joka uskovalle tapahtuu hänen omaksuessaan Jeesuksen kuolemaa omakohtaisena vanhan elämän kukistumisena käytännön elämässä.
        Uskoontulon myötä uusi on noussut kasteen haudasta että eläisimme kristittyinä Jumalan tuntemisessa. Ei jossakin suorittamisessa tai yleisinhimillisessä uskonnollisuudessa vaan tuntemisessa.
        Näin kasteen ydin on Jeesuksen teko jossa Hän kuoli ja nousi ylös elämäksi meille.
        Alkuseurakunnassa kuten nykyään ns. vapaissa kristillisissä seurakunnissa (babtistit, helluntailaiset, vapaakirkolliset ym.) oli tapana kastaa uskoontulon jälkeen. Olen sen käytännön kannalla, mutta en tee asiasta riitakysymystä, sillä oleellista on usko. Jos henkilö on tullut uskoon ja haluaa sitten pitää kristillisenä kasteenaan sitä jonka lapsena on saanut, se on mielestäni ok.
        Kaste saa merkityksensä uskon kautta.

        2.
        MITÄ "VANHAN ELÄMÄN" HUKKUMINEN SIIS TARKOITTAA?
        Jumalasta vieraantunut ihminen pitää luonnostaan omaa minäänsä elämän keskipisteenä. Jos hänellä jotakin rakkauden kohdetta on, jonka vuoksi hän on valmis elämänsä uhraamaan kenties, sekin perustuu hänen omaan kokemiseensa, rakastamisen tunteeseen, johonkin joka on hänessä. Tällainen rakkaus on sitä mistä Paavali puhuu ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä sanoen että ihminen voi antaa itsensä vaikka poltettavaksi toisen puolesta - se on ihmisen omaan tunne-elämään ja inhimilliseen motivaatioon perustuvaa rakkautta, ei jumalallista agape-rakkautta.
        Vanhan elämän kadottaminen uskoontulon myötä liittyy henkilökohtaiseen suhteeseen jossa Jumalasta (ja Hänen rakkaudestaan) tulee ykkönen.
        Silloin emme enää katso niinkään siihen mitä on minussa, mitä tarpeita minuun sisältyy ja kuinka voisin saada ne täyttymään, vaan mitä on ja olen Kristuksessa, joka on elämäni korkein päämäärä.
        Ihmisen elämän keskipiste ei siis enää ole oma minä haluineen ja rakkauksineen, vaan Kristus ja Hänen vaikuttava rakkautensa, johon kiintyen ja juurtuen hän, paradoksaalista kyllä, voi sitten eheytyä myös inhimillisissä tarpeissaan ja rakkauksissaan, rakastamaan ehyesti ja ilman niitä tuhoavia voimia joilla itsekeskeinen, vanhaa elämää viettävä ihminen turmelee rakkautensa.
        Paradoksaalista?
        Oikeastaan ei. Onhan luonnollista että joki virtaa vain yhteydessä lähteeseensä. Muutoin se kuivuu lätäköksi. Oksa on elinvoimainen vain puun yhteydessä, jossa yhteys on koko sen elämä, edellytys ja hedelmän tuottamisen ehto. Samoin on elämä ilman yhteyttä Jumalaan elämää kuoleman tilassa, mutta elämä yhteydessä Jumalaan on ylösnousemus kuolleista, uudestisyntyneen vapautettu elämäntila. Vihdoinkin on luotu löytänyt paikkansa Luojan yhteydessä, osallisena Jumalan omasta elämästä.
        Positiivinen, rakentava elämäntyyli edellyttää siis uhrautumista, kuolemista pois siitä vanhasta, mikä oli itsekeskeistä ja tuhoavaa - kaikesta siitä, mikä estää uutta ja alkuperäistä virtaamasta tuoreena, tervehdyttävänä ja hedelmää tuottavana.
        Raamattu sanoo:
        "Pitäkää itsenne kuolleina Kristuksessa".
        Alkukielen mukaan sanonta tarkoittaa, jokseenkin näin: pitäkää totena että olette kuolleet. Siis yhdessä Hänen kanssaan meidän vanha ihmisemme, se elämän olomuoto jossa elimme omavoimaista ja minäkeskeistä elämää, itsekkyyteen perustuva aatamilainen luontomme, kuoli yli 2000 vuotta sitten. Tämä ihana totuus on tullut osaksemme Kristuksessa sinä päivänä, jona tunnustimme hänet Herraksi ja meidät liitettiin Jumalaan, ollaksemme osalliset kaikesta siitä hyvästä minkä Hän on Kristuksessa varannut ihmiselle.
        Vanha luontomme on kerta kaikkiaan voitettu Jeesuksessa Kristuksessa, jos vain ammenamme elämämme totuutta Hänestä.
        Tästä totuudesta kiinnipitäen saamme voimaa Kristuskeskeiseen elämään jossa oma minä myös pysyy ristillä ja hengelliset tarkoitusperät voittavat lihalliset tarkoituksemme.
        Näin tulee Jeesuksen voittotyö näkyviin kristityn elämän arjessa uusina elämän arvoina, uutena motivaationa, uutena innostuksena elää elämää johon kuuluu kyllä vaikeuksia ja joskus luopumisen kipua, mutta jossa aina on Elämän voittolaulu:
        Jeesus on Herra.

        3.
        PUOLISYDÄMINEN KRISTILLISYYS.
        Puolisydäminen kristillisyys on uskovan elämää jossa ei eletä sen mukaan mikä on totta, mitä meille uskoon tullessamme tapahtui ja minkä saimme omaksemme, jota siis myös kaste julistaa: uuden elämän olotilassa joka on kuolemanjulistus vanhalle.
        Silloin eletään yhä itsekkäästi.
        Tahdotaan toisaalta olla uskossa mutta sydämen valtaistuimella ei istu Kristus ja Hänen rakkautensa, vaan oma minä ja minun rakkauteni.
        Sellainen elämä on ristiriitaista ja ennen kaikkea epätyydyttävää. Raamatusta tulee toisaalta ihmeellinen, omalle itselle mieluisten lupauksien kirja, josta yksipuolisesti ja omien mieltymysten mukaan otetaan irralleen vain hyvältä tuntuvia asioita, selitellen niitä yksilöllisistä tarpeista käsin, ja toisaalta siitä tulee omituinen ja luotaantyöntävä sääntökoelma, lakikirja, jonka mahdottomat vaatimukset herättävät ärsyyntymistä ja jopa vihaa.
        Poissa on kokosydämisen kristillisyyden autuas ilo armosta, armosta joka kasvattaa kaikkeen Jumalan mielen mukaiseen elämään ja kuuliaisuuteen, tilalla inhimillinen armo-käsitys. Pelkkä käsite ilman sen varsinaisen sisällön tuntemista. Tuollaisella käsitteellä ihminen sitten oikeuttaa itselleen puolinaisen kristillisyytensä: kyllä armollinen Jumala ymmärtää.
        Ymmärtää kyllä. Ymmärtää ja näkee senkin minkä olemme kätkeneet väistellessämme valoa, mutta ymmärrämmekö itse? Jos tahdomme ymmärtää itseämme ja päästä selville mitä minussa todellisesti on, mikä elämässäni on valkeutta ja mikä pimeyttä, on ainoa mahdollisuus antautua Hänelle. Ottaa kasteen julistus todesta ja riemuita. Iloitsemmeko siitä, että kaikki mikä meissä estää Jumalan rakkautta virtaamasta, tulee voitetuksi - kaikki sekin, josta niin mielelläni pitäisin kiinni?
        Jumala siis ymmärtää, mutta ajatus "kyllä armollinen Jumala ymmärtää" ei koskaan saisi olla veruke puolisydämisyyteen, siihen, että ei antauduta Jumalalle kokosydämisesti.

        Puolisydäminen, vain puolittain Jumalalle
        antautunut kristitty, joka vielä vaalii ja hemmottelee
        oikeuksia omaan elämäänsä, luovuttamatta
        niitä Jumalalle, on kuin ihminen
        joka epätoivoisesti yrittää
        hukkua.

        Mutta aina uudelleen
        nousee pintaan,
        toisaalta tahtoisi antautua
        kuolemaan yhdessä Jeesuksen kanssa, kuitenkin
        vielä tarrautuu omaan
        elämäänsä.

        Heittäytyy Jumalan armosyliin mutta
        inhimillisten vastoinkäymisten
        tullessa
        pyristelee taas pintaan, räpiköi rannalle, oksentaa itsestään
        ulos suurimman osan niistäkin Jumalan hyvistä
        aikaansaannoksista, jotka Hän jo sai tehdä ja vaikuttaa.

        4.
        TUHLAAJAPOJAN ASKELEET.
        Olen kokonaan hyväksytty, kokonaan rakastettu Kristuksessa.
        Enkö siis tahtoisi kuolla pois kaikesta siitä mikä minussa vielä taistelee ja sotii Kristusta vastaan uhmaten Hänen rakkautensa hallintavaltaa?
        Tahdon!
        Tämä on ihmisen kamppailu hänen tullessaan uskoon. Olen syntinen - myönnän sen. Mitä minun pitäisi tehdä? Ottaa uskossa vastaan Jeesus ja antaa koko elämäni Hänelle, elääkseni Jumalan tahdon mukaista elämää - hyvä, päätän tehdä niin.
        Nämä ovat tuhlaajapojan kaksi ensimmäistä askelta Isän kotiin. Mennä itseensä. Myöntää etten voi loputtomiin syytellä toisia. Minun on itse otettava vastuu, päätettävä löytää todellinen Jumala ja suostuttava, huolimatta siitä ovatko uskovaiset tai yleensä ihmiset kohdelleet minua oikein tai väärin, astumaan Jumalan tarkoituksiin.
        Tämän ensimmäisen askeleen tuhlaajapoika otti sikokaukaloiden äärellä: meni itseensä. Sen jälkeen on mietittävä mitä asioiden todellisuus minulta edellyttää? Jos Jumala on olemassa ja jos olen Hänen edessään vastuussa ratkaisuistani, ainoa mitä voin vähänkin järkevänä ihmisenä tehdä, on antaa elämäni Hänen käsiinsä, hyväksyä Jeesus. Tämän toisenkin askeleen tuhlaajapoika otti ja päätti lähteä Isän kotiiin.
        Mutta kolmas, ratkaiseva askel?
        Muuttaa päätös käytännön toiminnaksi. Ei riitä että älyllisesti uskon Jeesuksen olemassaoloon ja kuitenkaan en päästä Häntä persoonallisella tavalla vaikuttamaan elämääni. Vähän samalla tavalla kuin katsoisin ikkunasta, kun Herra kolkuttaa asuntoni ovea, vastaisin "kyllä Herra, minä uskon sinuun". Enkä kuitenkaan avaa ovea. Ulkokohtainen, totenapitävä uskominen ei vielä ole kristillistä uskoa. Siitä puuttuu kokonaan kasteen todellisuus, sisällinen elämä armossa - jossa synnit on sovitettu ja vanha elämä voitettu. Armo näet on totta vain Kristuksessa.
        Tuhlaajapoika otti kolmannen askeleen. Hän muutti päätöksensä teoksi. Avasi sisimpänsä totuudelle ja lähti liikkeelle.
        Mutta nämä kolme tärkeää askelta eivät liity ainoastaan uskoontulemiseen! Ne liittyvät uskovan ihmisen kilvoitukseen päivittäin. Olemme inhimillisiä ja teemme virheitä - siksi meidän on syytä yhä uudelleen mennä itseemme ja miettiä mitä minun nyt olisi syytä, siis Jumalan rakkauden valossa, tehdä elämäni kanssa, suhteessa omaan minään, elämäni arvojärjestyksiin, asenteisiini?
        Moni uskova hyväksyy kaksi ensimmäistä askelta ja ehkä teoriassa kolmannenkin. Kuitenkin varsinainen askel - ristin omaksuminen tähän ainutkertaiseen tilanteeseen - jää ottamatta. Se on puolisydämistä kristillisyyttä: emme anna oman minämme kuolla vaan takerrumme siihen ja sen oikeuksiin, uskaltamatta luottaa Kristukseen ja Hänen hyvään tahtoonsa, joka avaisi meille tien Isän armosylissä.
        Jeesuksessa emme ole koskaan umpikujassa. Kuinka voisimmekaan?
        Hän itsessään on tie.

        On nöyrryttävä olemaan tuhlaajalapsi, annettava kaikkien hienojen ja samalla kahlitsevien kuvitelmien omasta itsestään murskautua, suostuttava tulemaan syntiseksi. Tässä olen.
        "Jumala, tahdon antaa elämäni uudelleen käsiisi. Avaan sinulle sydämeni. Tule elämääni, kaikkiin elämäni huoneisiin, pimeimpiinkin komeroihini. Vie minua eteenpäin siinä armokeskeisessä, sinun hyvään työhösi ja tekoihisi perustuvassa uudessa elämässä, jota eivät hallitse minun haluni, eivät myöskään uskonnolliset suoritukseni, vaan sinun rakkautesi. Johda minua siihen. Teen päätöksen ja lähden liikkeelle: tässä olen, vanha elämä kadotkoon, uusi saakoon yhä enemmän sijaa."

        fiction?

        http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000058&posting=22000000005311630


    • Odotan

      Älä huku,meri on kylmä nyt
      voit vaikka hukkua

      Älä huku ethän!

    • pusukalassa

      En halua että olen vain kiva
      tai että runoni on niinkin kepeä kuin kiva

      en pulputa pierujani ympäri maailmaa
      enkä ryve armottomuuden meressä

      Nosta pyrstösi, sinä mies!

      suolavesi tekee kyllä hyvää, ja laittaa silmät kirvelemään, puhdistaa myös tukkeutuneet suolet

      Sydämen kyllyydestä suu puhuu
      niin paljon puhuttu lause

      kipu ja tuska ikävästä
      ja niin paljon suuremmasta
      kuin ihmisen -

      Armon valtameressä katsoo syntinen
      sitä mustaa karikkoaan
      johon törmää, jalat liejua täynnä

      kyllä, kyllä mies itkee!

      Kun mies itkee niin meri värähtää
      yhteen puristetut nyrkit - aukeaa

      Jokainen teko, jokainen sana, jokainen ajatus
      pyyhkii ylitse armon tuulen lailla
      jokainen: sinäkin ja minä -
      kaikessa omassa armottomuudessamme
      olemme äärettömän arvokkaita
      Hänelle, joka liikkuu vetten päällä

    • sen näin:

      Rakkaus on kuin armo.Minusta rakkaus on armoa.
      Silloin kun on rakastunut ja odottaa yhteyttä rakastettuun ja se viipyy..On kuin kerjäisi armahda minua!Anna minun tuntea rakkauttasi.Anna minun koskea sinuun...
      Hän sattaa armahtaa minua JOS tuntee itse samoin.Hän kykenee päästämään minut tämän olemassa olevan rakkauden tunteen täyttymykseen.Hän haluaa kokea sen minun kanssani.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      176
      2087
    2. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      36
      1737
    3. Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!

      Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi
      Kotimaiset julkkisjuorut
      10
      1426
    4. Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?

      Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      229
      1219
    5. Sinä olet tärkeä

      Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu
      Ihastuminen
      59
      1209
    6. Varisjärvellä mersu.

      Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas
      Suomussalmi
      16
      1055
    7. Mitähän ajattelet J

      Tästä kaikesta? Mä välitän susta oikeasti.
      Ikävä
      60
      966
    8. Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...

      Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv
      Kotimaiset julkkisjuorut
      58
      965
    Aihe