Mistähän aloittaisin..
N. 2kk sitten entinen poikaystäväni tunkeutui mustasukkaisuuksissaan asuntooni jossa vietin iltaa miespuolisen ystävän kanssa. Hänellä mukanaan kaveri, epähuomiossa avattiin ovi kun odottettiin toista henkilöä tulevaksi. Ex kävi suoraa kimppuuni, ja riepotteli pitkin asuntoa. Yritti päästä puhelimelleni että saisi tietää jotain minun ja ystäväni suhteen laadusta. Exn kaveri kävi ystäväni kimppuun.. heillä oli mukanaan kättäpitempää joilla sitten ystävääni oli huidottu päähän.. Minut yritti kuristaa.. naapuri kuuli metelin ja soitti poliisit.. hengissä selvisimme molemmat tapauksesta, asian käsittely vieläkin kesken.. No. kuitenkin, oli vain pakko pystyä jatkamaan elämää ja asua siinä asunnossa. Onneksi oli edes yksi kaveri kenelle puhua. Kaverilla oli ihmissuhde ongelmia joten tunsimme että ollaan "tuskasamikset", kummallakin vaikea elämän tilanne.. Paljon puhuimme, ja hän oli luonani monta yötäkin turvana, kun pelotti kauheasti olla yksin asunnossa..
Kävin mielenterveysneuvolassa monta kertaa puhumassa tuota tapahtunutta läpi..
Kului viikko, kului kaksi, kunnes sain puhelinsoiton, että tämä kaverini "tuskasamis", oli päättänyt itse päivänsä. Ei ollut kestänyt sitä tuskaa, että mies lähti toisen mukaan. Hänellä oli diagnosoitu masennus pari viikkoa aikaisemmin..
Hautajaisissa olin viikko sitten. Tuntuu että elämä kouluttaa rankalla kädellä.. En ole pystynyt käsittelemään kaverin kuolemaa juuri mitenkään.. luulin että asia kirkastuu minulle hautajaisissa, mutta en tajunnut sielläkään. Ymmärrän kyllä, että minulla on oman kriisini käsittely ollut vielä kesken, kun kaveri päätti päivänsä. Nyt pitäisi olla voimavaroja käydä läpi traumatyö ja surutyö.. Olen ilmeisen aktiivisesti kieltänyt kaverin kuolemaan liittyvät ajatukset..
yöt menevät huonosti. heräilen jatkuvasti. pelottavia unia näen. Kuitenkin on pakko kouluasiat hoitaa, joten herään ja menen kouluun. Väsymys on ihan jatkuva, koulupäivän jälkeen kaadun sänkyyn ja olen siellä iltaan, ja käyn suihkussa aamua varten ja takaisin sänkyyn. Ulkoilmaa en ole juuri haistanut kahteen kuukauteen..
Minulla ei ole keinoja.. ei ole ystäviä.. perhe kyllä on, mutta tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani, eikä voikaan ymmärtää. Tuntuu niinku koko ympäröivä maailma olis menny mustaksi, pahaksi ja pelottavaksi. Olenkohan minäkin masentunut, vai onko nämä ajatukset normaaleja tällaisten kokemusten jälkeen..
N. 2kk sitten entinen poikaystäväni tunkeutui mustasukkaisuuksissaan asuntooni jossa vietin iltaa miespuolisen ystävän kanssa. Hänellä mukanaan kaveri, epähuomiossa avattiin ovi kun odottettiin toista henkilöä tulevaksi. Ex kävi suoraa kimppuuni, ja riepotteli pitkin asuntoa. Yritti päästä puhelimelleni että saisi tietää jotain minun ja ystäväni suhteen laadusta. Exn kaveri kävi ystäväni kimppuun.. heillä oli mukanaan kättäpitempää joilla sitten ystävääni oli huidottu päähän.. Minut yritti kuristaa.. naapuri kuuli metelin ja soitti poliisit.. hengissä selvisimme molemmat tapauksesta, asian käsittely vieläkin kesken.. No. kuitenkin, oli vain pakko pystyä jatkamaan elämää ja asua siinä asunnossa. Onneksi oli edes yksi kaveri kenelle puhua. Kaverilla oli ihmissuhde ongelmia joten tunsimme että ollaan "tuskasamikset", kummallakin vaikea elämän tilanne.. Paljon puhuimme, ja hän oli luonani monta yötäkin turvana, kun pelotti kauheasti olla yksin asunnossa..
Kävin mielenterveysneuvolassa monta kertaa puhumassa tuota tapahtunutta läpi..
Kului viikko, kului kaksi, kunnes sain puhelinsoiton, että tämä kaverini "tuskasamis", oli päättänyt itse päivänsä. Ei ollut kestänyt sitä tuskaa, että mies lähti toisen mukaan. Hänellä oli diagnosoitu masennus pari viikkoa aikaisemmin..
Hautajaisissa olin viikko sitten. Tuntuu että elämä kouluttaa rankalla kädellä.. En ole pystynyt käsittelemään kaverin kuolemaa juuri mitenkään.. luulin että asia kirkastuu minulle hautajaisissa, mutta en tajunnut sielläkään. Ymmärrän kyllä, että minulla on oman kriisini käsittely ollut vielä kesken, kun kaveri päätti päivänsä. Nyt pitäisi olla voimavaroja käydä läpi traumatyö ja surutyö.. Olen ilmeisen aktiivisesti kieltänyt kaverin kuolemaan liittyvät ajatukset..
yöt menevät huonosti. heräilen jatkuvasti. pelottavia unia näen. Kuitenkin on pakko kouluasiat hoitaa, joten herään ja menen kouluun. Väsymys on ihan jatkuva, koulupäivän jälkeen kaadun sänkyyn ja olen siellä iltaan, ja käyn suihkussa aamua varten ja takaisin sänkyyn. Ulkoilmaa en ole juuri haistanut kahteen kuukauteen..
Minulla ei ole keinoja.. ei ole ystäviä.. perhe kyllä on, mutta tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani, eikä voikaan ymmärtää. Tuntuu niinku koko ympäröivä maailma olis menny mustaksi, pahaksi ja pelottavaksi. Olenkohan minäkin masentunut, vai onko nämä ajatukset normaaleja tällaisten kokemusten jälkeen..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunteesi ei ole turhia, koska maailma on sairas paikka. Konkreettisin esimerkki sairaudesta on se, että joku todellakin päättää päivänäsä oman käden kautta "tunteidensa" vuoksi. Itse kiinnitin huomiota siihen, että tämä tuttusi oli aluksi käynyt sinuun käsiksi ja sitten tällä oli diagnosoitu masennus, mutta hän ei saanut sairaalahoitoa ja päivien kulkeminen loppui siihen. Eräässä toisessa vastaavanölaisessa tapauksessa tilanteeseen liittyi huumeita ja pientä asunnon remnontointia siten, että mm. tv siirtyi parvekkeen kautta katutasolle kerrostalosta. Edelleen ihmettelen, että miksi minä olen´ollut sairaalassa, mutta muut eivät saa hoitoa??!!
Sitä en tiedä miten pääset tunteistasi eroon, mutta maailman nykytila sinun pitää tunnustaa. Odottaisin toki tämän jälkeen ettet osaa ottaa kaikkia muiden huolia ja törppöilyjä omille niskoillesi.
Ymmärsit väärin, ystäväni EI ole käynyt minuun käsiksi, vaan ex poikakaveri ´ja hänen kaverinsa. Ja tämä ystävä joka on nyt mennyt pois, hän kävi hoidossa ja hänelle oli sanottu että joutuu osastolle jos ei olo ala yhtään helpottamaan :(
Siihen exään tepsii parhaiten poliisi ja tämä joka on pois mennyt, niin syypää on pitkälti siellä hoidon päädyssä.
Hankkiudu EMDR-terapeutin luo. Hän auttaa sinua purkamaan noita asioita. Voimia!
traumaattinen kokemus ja shokki on voinut aiheuttaa sinulle ns. henkisen lukon että tunteet eivät ole ehtineet vielä perään.
Lekurit kutsuisivat tätä posttraumaattiseksi.
Tuo oli sitten vain arvailua, mutta voisit ehkä itse ottaa asioista selvää. Jos terapiasta ei ollut apua. Mutta tuo voimattomuus on tuttu juttu.
Käytätkö mitään lääkkeitä, jos et niin parempi. Olisi hyvä että voisit käsitellä surusi/oman kriisisi luonnollisesti ilman turrutusta.
Luulisin että luonnollisia reaktioita tuollaisten kokemusten jälkeen. Mutta sinä tiedät itse parhaiten.
Varovaisesti suosittelen aikaa lääkkeeksi.
Monilla se suru saattaa tulla todella myöhässä.
jatkoa ja jaksamisia.
Tunnut vahvalta ihmiseltä. Ei monet edes uskalla kirjoittaa tällaisista kokemuksista.
Kyllä mulla oli ihan sillon ku se tapahtui niin sain rauhoittavia lääkkeitä, koska mä olin ihan shokissa ja peloissani.. itkin vaan. Mutta en mä niitä kauan käyttänyt, ensimmäinen viikko tapahtuman jälkeen jonkun verran.
Tuon olen kuullut terapeutiltanikin, että olen vahva ihminen. Ehkä se asettaa jopa paineita siinä määrin, että pakko on jaksaa ja pakko on selvitä.
pakko jaksaa, pakko selvitä.
Ei tietystikään sinun hampaat irvessä tavitse yrittää pitää surua sisällä ja pyrkiä olemaan vahva. Mutta yleensä suru onneksi purkautuu luonnollisesti, sen ajan kanssa.
On hyvä että pystyt itkemään. Silloin kannattaa olla huolissaan jos ei pysty.
Mutta kyseessä on aika tuore tapaus. Itselläni olisi mielessäni ainakin koko ajan miksi?, ja olisin varmaan vähän vihainenkin.
Eli miettisin että tämä on epäoikeudenmukaista.