Kyllä se näin

Joku asiantuntija sanoi jossain hienosti, että ei ole olemassa niin täydellistä suhdetta, ettei siinä joskus olisi toisen mentävää rakoa.
Eli toki siihen joku tarve on, että lankeaa vieraaseen, mutta se ei tarkoita sitä, että suhde olisi täysin mätä. "viallista" suhdetta voi aina yrittää korjata. Se on sitten eri asia, tuleeko siitä mitään.

Ei kannata heittäyttyä omahyväiseksi. Puolisot harvoin kokevat suhteensa yhtä aikaa huonoksi. Joten sinunkin nykyisessä tai tulevassa suhteessa saattaa tulla hetki, jolloin luulet kaiken olevan hyvin, mutta puolisosi kokee suhteenne olevan huonosti. Se ei tarkoita, että suhteenne olisi lopullisesti epäonnistunut, mutta siinä on kolmannen pyörän mentävä aukko. Tuo aukko saattaa syntyä ihan muistakin syistä kuin parisuhdeongemista. Ihminen voi kokea esimerkiksi ajautuneensa työelämässä pattitilanteeseen ja mukavan ulkopuolisen ihmisen lepertely auttaa kummasti. Siinä tarvitaan siis oikea ihminen oikeassa paikassa ja ajatuminen on selvä.

Ei ole varmasti olemassa mittaria, joka mittaisi, milloin suhde on lopussa. Joillekin ihmisille intohimon loppuminen on suhteen loppumisen merkki, toiselle taas kolmekymmentä vuotta jatkunut hakkaaminenkaan ei riitä suhteen loppumiseen. Roikkuminen voi olla vain tilapäistä ja järkevää ja pari voi löytää toisensa uudelleen jossain vaiheessa. Et kai ihan oikeasti kuvittele, että pitkässä suhteessa kaikki olisi koko ajan hyvin?

Mielenkiintoinen ajatus aina se, että absurdin sanan, "suhteen", täytyisi olla sitä ja tätä, jotta tietyt stereotyyppiset funktiot sen elämänkaaressa toteutuisi.

Suhdehan ei yksin voi syntyä. Se ei niin ikään yksin ole olemassa. Suhde ei voi kuolla tai loppua itsestään.

Suhde on kahden aikuisen yhteinen, ei aineellinen tila, jossa he elävät, kokevat ja ennen kaikkea kasvavat. On harhaa kuvitella, että suhde kipuilee, ja yksilöt siinä ovat staattisessa tilassa. Kuvio on juuri päinvastoin. Yksilöillä tapahtuu kasvua ja kehitystä; osa pakotetusti, osa luonnollisena kehityskaaren jatkumona. Ihminen, joka ajattelee suhteen olevan huono, vie inhimillisyyden siinä eläviltä yksilöiltä. Suhde ei voi valita "korjauskeinojaan", vaan siinä elävät puolisot omien tieto taitojensa kanssa fiksailevat eteen tulleita ongelmia. Tosiasia on siinäkin se, että ongelma osuu aina ensin ihmisiin, ja ihminen tuo ongelman suhteeseen.

Hassua uskottomuus keskusteluissa on se, että siinä "siunataan" satuttava ja haitallinen toiminta jonkun toisen asian huonoudella tai ongelmallisuudella. Toista on alkoholistien kohdalla. Alkoholisteja "hoidetaan" asetelmasta, että mikään ei ole peruste juomiselle. Samaa argumenttia käytetään väkivaltaa käyttävien henkilöiden kohdalla. Ja suurin osa heistäkin - niin alkoholisteista kuin väkivallan käyttäjistä - perustelee tekemisiään juuri mm. jollain muulla ongelmalla. Kiellämme toisaalla sen, minkä toisaalla sitten "ymmärrämme" ja hyväksymme.

Itse olen uskottomuuden kanssa ollut tekemisissä joka puolelta. Itse olen petetty vaimo, ja olen myös miestäni pettänyt. Meillä ei ole lapsia, joten sitä klassista perustetta suhteeseen roikkumaan jäämiselle ei ole. Talouskin on siinä kunnossa, että kumpikin eläisi yksin yhtä "leveästi" kuin nyt.

Siinä sitä oli raadollisuutta kerrakseen, kun uskottomuutta alkoi käsitellä niin, ettei se olisi joka päiväsessä elämässä kummittelemassa. Ja iskin siihen "hirviöön" kiinni ajatuksella, että sinuiksi sen kanssa tuli ero tai ei. Oli kova paikka myöntää naiseuden ottaneen turpaan ja rajusti asian paljastuttua. Siinä meni kieltämättä monta kuukautta omaa ulkoista olemusta punnitessa ja arvioidessa. Välillä näkyi ne itsetunnon pohjamudat. Oman uskottomuuteni kautta aloin miettimään sitä, olinko hakenut lohtua huonon suhteen takia, vai oman pahan olon. Meinasin myös lähteä salarakkaani mukaan satojen kilometrien päähän nykyisestä kodistani. Mutta kun olin pakkaamassa laukkuja, tajusin jotain. Voin aina lähteä ja etsiä parempaa, mutta joudun tekemään niin loppu elämäni. Omien inhimillisten vajavuuksien takia minä en kykenisi koskaan olemaan täydellinen kumppani. Oli myös järkeenkäypää se, että minuakaan ei täydellinen kumppani löytäisi. Oli myös kipeä paikka huomata ja itselle tunnustaa - kenellekään muulle en kehdannut.. - että salarakas mahdollisti minulle hyvänolo tunteita, mutta ei oikeaa kohtaamista ihmisen kanssa. Salarakas oli vastannut minun kaipaukseen saada onnea, mutta sille onnen kaipaukselle ei ihmissuhdetta rakenneta. Mietin sitäkin, että mikä on sen suhteen pohja sitten, kun sydämeni on toipunut ja olen vahva? Kun se onnen kaipaus ei enää olekaan se minun tarve?

Kaikki valinnat tein siis itsestäni lähtien, en olemassa olevan suhteeni takia. Päätös jäämisestä nykyiseen liittooni tapahtui niin ikään itsestäni lähtien; ei suhde tai kumppani pakottanut, minä pyysin itse itseltäni lupaa jäädä.

Kuinka tänään? Pettämisen peikko käy kylässä toisinaan, mutta niin se kävi ennen kuin kumpikaan meistä oli pettänyt. On inhimillistä pelätä uskottomuutta ennen kuin sitä on ollut edes olemassa. Enää se ei estä kuitenkaan koskettamasta kumppania, eikä estä minua antautumasta kosketettavaksi. Sen tiedämme - olemme siitä mieheni kanssa yhdessä puhuneet - että näin "alastomina" emme ole koskaan aikaisemmin kumpikaan nähneet itseämme tai toista. On satuttavaa sekä katsoa itse aiheuttamaansa surua että antaa toisen nähdä kuinka syvältä teko haavoitti. Mutta teot on tuomittavissa, ei ihmiset. Näin meillä ajatellaan reilut kaksi vuotta tapahtuneista.

palikkanikkari kirjoitti:

Mielenkiintoinen ajatus aina se, että absurdin sanan, "suhteen", täytyisi olla sitä ja tätä, jotta tietyt stereotyyppiset funktiot sen elämänkaaressa toteutuisi.

Suhdehan ei yksin voi syntyä. Se ei niin ikään yksin ole olemassa. Suhde ei voi kuolla tai loppua itsestään.

Suhde on kahden aikuisen yhteinen, ei aineellinen tila, jossa he elävät, kokevat ja ennen kaikkea kasvavat. On harhaa kuvitella, että suhde kipuilee, ja yksilöt siinä ovat staattisessa tilassa. Kuvio on juuri päinvastoin. Yksilöillä tapahtuu kasvua ja kehitystä; osa pakotetusti, osa luonnollisena kehityskaaren jatkumona. Ihminen, joka ajattelee suhteen olevan huono, vie inhimillisyyden siinä eläviltä yksilöiltä. Suhde ei voi valita "korjauskeinojaan", vaan siinä elävät puolisot omien tieto taitojensa kanssa fiksailevat eteen tulleita ongelmia. Tosiasia on siinäkin se, että ongelma osuu aina ensin ihmisiin, ja ihminen tuo ongelman suhteeseen.

Hassua uskottomuus keskusteluissa on se, että siinä "siunataan" satuttava ja haitallinen toiminta jonkun toisen asian huonoudella tai ongelmallisuudella. Toista on alkoholistien kohdalla. Alkoholisteja "hoidetaan" asetelmasta, että mikään ei ole peruste juomiselle. Samaa argumenttia käytetään väkivaltaa käyttävien henkilöiden kohdalla. Ja suurin osa heistäkin - niin alkoholisteista kuin väkivallan käyttäjistä - perustelee tekemisiään juuri mm. jollain muulla ongelmalla. Kiellämme toisaalla sen, minkä toisaalla sitten "ymmärrämme" ja hyväksymme.

Itse olen uskottomuuden kanssa ollut tekemisissä joka puolelta. Itse olen petetty vaimo, ja olen myös miestäni pettänyt. Meillä ei ole lapsia, joten sitä klassista perustetta suhteeseen roikkumaan jäämiselle ei ole. Talouskin on siinä kunnossa, että kumpikin eläisi yksin yhtä "leveästi" kuin nyt.

Siinä sitä oli raadollisuutta kerrakseen, kun uskottomuutta alkoi käsitellä niin, ettei se olisi joka päiväsessä elämässä kummittelemassa. Ja iskin siihen "hirviöön" kiinni ajatuksella, että sinuiksi sen kanssa tuli ero tai ei. Oli kova paikka myöntää naiseuden ottaneen turpaan ja rajusti asian paljastuttua. Siinä meni kieltämättä monta kuukautta omaa ulkoista olemusta punnitessa ja arvioidessa. Välillä näkyi ne itsetunnon pohjamudat. Oman uskottomuuteni kautta aloin miettimään sitä, olinko hakenut lohtua huonon suhteen takia, vai oman pahan olon. Meinasin myös lähteä salarakkaani mukaan satojen kilometrien päähän nykyisestä kodistani. Mutta kun olin pakkaamassa laukkuja, tajusin jotain. Voin aina lähteä ja etsiä parempaa, mutta joudun tekemään niin loppu elämäni. Omien inhimillisten vajavuuksien takia minä en kykenisi koskaan olemaan täydellinen kumppani. Oli myös järkeenkäypää se, että minuakaan ei täydellinen kumppani löytäisi. Oli myös kipeä paikka huomata ja itselle tunnustaa - kenellekään muulle en kehdannut.. - että salarakas mahdollisti minulle hyvänolo tunteita, mutta ei oikeaa kohtaamista ihmisen kanssa. Salarakas oli vastannut minun kaipaukseen saada onnea, mutta sille onnen kaipaukselle ei ihmissuhdetta rakenneta. Mietin sitäkin, että mikä on sen suhteen pohja sitten, kun sydämeni on toipunut ja olen vahva? Kun se onnen kaipaus ei enää olekaan se minun tarve?

Kaikki valinnat tein siis itsestäni lähtien, en olemassa olevan suhteeni takia. Päätös jäämisestä nykyiseen liittooni tapahtui niin ikään itsestäni lähtien; ei suhde tai kumppani pakottanut, minä pyysin itse itseltäni lupaa jäädä.

Kuinka tänään? Pettämisen peikko käy kylässä toisinaan, mutta niin se kävi ennen kuin kumpikaan meistä oli pettänyt. On inhimillistä pelätä uskottomuutta ennen kuin sitä on ollut edes olemassa. Enää se ei estä kuitenkaan koskettamasta kumppania, eikä estä minua antautumasta kosketettavaksi. Sen tiedämme - olemme siitä mieheni kanssa yhdessä puhuneet - että näin "alastomina" emme ole koskaan aikaisemmin kumpikaan nähneet itseämme tai toista. On satuttavaa sekä katsoa itse aiheuttamaansa surua että antaa toisen nähdä kuinka syvältä teko haavoitti. Mutta teot on tuomittavissa, ei ihmiset. Näin meillä ajatellaan reilut kaksi vuotta tapahtuneista.

Lue lisää

tekstisi. Samantyylisillä ajatuksillani itseäni lohdutin kun mieheni ihastui toiseen. Nyt jatkamme yhdessä kumpikin aika rikki mutta salaisuuksista vapaana.

Rukkanen kirjoitti:

tekstisi. Samantyylisillä ajatuksillani itseäni lohdutin kun mieheni ihastui toiseen. Nyt jatkamme yhdessä kumpikin aika rikki mutta salaisuuksista vapaana.

Uskottomuudesta toipuminen ei tarkoita sitä, että syyt ja syylliset saadaan selvitettyä pohjamutia myöten. Itse rämmin siinä suossa melkein vuoden. Kysyin koko ajan miksi ja ennen omaa seikkailuani mietin, miksi kumppanini.

Eipä siinä kukaan osannut vastauksia antaa. Harva meistä tietää, miksi reagoin johonkin asiaan tietyllä tavalla, tai miksi hoidan jotain pulmaa näin. Helpotti, kun yhdessä vaiheessa - silloin oli jo alettu puhua siitä, että onko liiton päädyttävä eroon - aloin miettimään miten eteenpäin. Ja silloin mietin sekä siitä näkökulmasta, että jos olen yksin, tai sitten nykyisen puolisoni kanssa. Miten käsitellä asia, joka tekee kipeää? Miten oppia hallitsemaan sen herättämiä tunteita? Oli myös haastavaa todeta, että suurimman työn suhteen tulevaisuuden mahdollistavasta työstä tekee petetty. Pystynkö petettynä hyväksymään asian, jota en voi muuttaa, ja pitää huolen siitä, että jos uskottomuus teki eilisestä mustan, niin sen ei välttämättä tarvitse huomista synkistää.

Minua auttoi seuraavat konstit - siis itseni hallitsemisessa! Totesin, että kaikkia tunteita ei ole pakko tuntea, jos ne ei hyvältä tunnu ja aiheuttavat ahdistusta. Alussa, jos ikävät ajatukset tulvivat mieleen, etsin "syyn" asian putkahtamiselle esiin. Se saattoi olla jokin paikka, jossa tiesin puolisoni tavanneen toista, tai henkilö, joka muistutti toista. Etsin siis aktiivisesti tunteiden aiheuttajia ja siten tein peikot vähitellen näkyviksi. Seuraavaksi aloin kokeilla itseduggestiota. Aina, kun ikävät tunteet tai muistot palasivat mieleen, sanoin jonkin tietyn sanan (jonka minä vain tiesin). Opettelin hallitsemaan negatiivista ajattelua ja tunteita, koska järki sanoi, että jos märehdin ja muistelen ikäviä asioita, en taatusti ole onnellinen enkä ikinä pysty tulemaankaan onnelliseksi.

Yhden kerran sitten kumppanin kanssa tuli puheeksi, että menneisyydessä eläminen - siis sen muisteleminen - antaa vain vastauksia siihen, miksi nyt on paha olla. Osasimme luetella molemmat asioita, miksi oli riitaa tai kylmyyttä. Ei siinä auttanut muu kuin keikauttaa sekin asia nurin. Alettiin kaivella asioita, jotka ovat syynä kaikesta tapahtuneesta huolimatta sille, että jatkoimem liittoa. Itse aloin yhdessä vaiheessa ajattelemaan, että onnellinen suhde ei ole päämäärä tai olotila, pikemminkin se on prosessi. Onnelliseksi teki viisi vuotta sitten eri asiat kuin tänään, ja kymmenen vuoden päästä onnellisuuden kokemiseen vaikuttanee taas eri asiat.

Rukkanen.. Rikki voit olla, mutta sinussa itsessä on ne korjaustarvikkeet. Uskalla jossain vaiheessa käydä negatiivisten tunteiden kimppuun ja tee lista niistä mietteistä, jotka synkistävät päivääsi ja mieti, mitä niistä tarvitset! Todennäköisesti et mitään. Samalla tapaan tee lista niistä mietteistä, jotka saa sinut hyvälle mielelle ja ala ruokkimaan niitä. Ja aloita itsestäsi. Kun sinun "risaisuus" on paikattu, siirry liittoosi takaisin. Edelleen korostan sitä, että suhde on tila, jossa kaksi ihmistä kohtaa elää ja kasvaa.

Kirjoita itsellesi myös muisti lappu: asia on vaikea ja haasteellinen, mutta ei mahdoton!

sitä pitkää liittoa kestää vaikka se olisi tylsääkin mutta jatkuva vieraissa juoksu vie voimat.Avioero on parasta lääkettä pettäjälle ja petetylle kun sitä kärsimyksen määrää on turha jatkaa.