Pitääkö aina olla johonkin rähmällään?

>Eero Heinäluoma sanoi aika osuvasti, että kokoomus ampuu nyt omaan jalkaansa.<
*******

Heinäluoma sanoissaan ja Hokkanen kirjoituksessaan taitaa olla oikeassa.
Linkki kirjoitukseen tuossa alempana.
   

14.10. 2002 Turun Sanomat:
”Arvo Korsimon konstit
Maalaisliiton puoluesihteeriksi nousi vuonna 1952 Arvo Korsimo - legendaarinen persoona, joka Urho Kekkosen aseenkantajana (V.J. Sukselaisen ollessa puolueen puheenjohtaja) johti suvereenisti puolueensa politiikkaa 1950-luvulla sekä käytännön että aatteen tasolla.
Korsimon kädenjälkeä on mm. erikoislaatuinen ja yhä - paranneltuna elävä - tukimiesverkosto, mikä osaltaan selittää puolueen korkeaa kannatusta tänäkin päivänä.
Korsimo (1901-1969) oli kotoisin Sauvosta. Valtakunnallinen poliittinen ura urkeni hänelle sodan jälkeen Turusta maalaisliiton Varsinais-Suomen piirin piirisihteerin paikalta. Korsimo oli pian puolueensa keskushallinnossa ja vuonna 1947 hänestä tuli järjestösihteeri eli vaalipäällikkö. Heti vuoden 1948 vaaleissa maalaisliitto koki suuren menestyksen. Vuonna 1949 Korsimo palkittiin maalaisliiton kultaisella ansiomerkillä - ennen lukuisia veteraaneja ja ennen Kekkosta.
Korsimo valittiin puoluesihteeriksi keväällä 1952 Sotkamon puoluekokouksessa. Hän oli hoitanut tehtävää vt:nä vuodesta 1950 Martti Miettusen jälkeen tämän siirryttyä valtioneuvoston jäseneksi.
Korsimo oli henkeen ja vereen Kekkosen mies. Pääministeri Kekkonen oli vaalissa Korsimon voimakas tukija. Valinta ratkesi äänin 200-119 Johannes Virolaisen tappioksi.
Korsimosta kirjan kirjoittanut Sakari Virkkunen kertoo, että puolueen oikeisto-oppositio ja eduskuntaryhmä olivat nostaneet vastaehdokkaaksi Maaseudun Nuorten Liiton puheenjohtaja Virolaisen.
Tuohon aikaan maalaisliitossa oli jo mielenkiintoinen linjajako. Korsimo veti maalaisliittoa vasemmalle keinona lisätä kannatusta Sdp:n ja Skdl:n kustannuksella. Virolainen taas puhui sellaisten köyhien ihmisten puolesta, jotka eivät olleet tuottajia, mutta eivät hyväksyneet sosialistien ja kommunistien ohjelmia.
Korsimo käännytti maaseudun korpikommunisteja; Virolainen puolestaan etsi uusia sieluja. Kekkosen mukaan kyse oli maalaisliiton käännytystyöstä nimen omaan maaseudulla. Kaupunkikommunisteja ei voinut käännyttää.
Korsimon kuuluisa iskulause 1950-luvun alkupuolelta kuului: "On mentävä niin vasemmalle että hirvittää".
Skdl-kommunistien varpaille astuminen merkitsi valtakunnan tasolla propagandaa vasemmistoa vastaan ja kyläpolitiikassa epävarmojen äänestäjien käännyttämistä. Tämä taktiikka johti voittoon mm. vuoden 1953 kunnallisvaaleissa.
Paitsi että oltiin sotajalalla, myös yhteistyö pelasi. Virkkusen mukaan ainakin 1950 ja 1953 Kekkosen hallitus sai luottamuslauseen Skdl:n tuella. Tähän yhteistyöhön ja idän suhteisiin liittyi myös kokoomuksen eristämisen oppi.
Neuvostomyönteinen politiikka, jopa kumartelu oli myös Kekkosen ja Korsimon oppia, tietysti maan edun nimissä. Tämä vaati kovaa agitaatiota tupailloissa, jotta myös kansa käsittäisi.
Maalaisliitto meni Virolaiselle ja muille oikeistohenkisille kauhistukseksi mukaan vasemmistolaiseen rauhanliikkeeseen. Yhteys alkoi Maaseudun Nuorten Liitosta, ja muutamaa vuotta myöhemmin koko puolue oli rauhanpuolustajien jäsenjärjestö.
Korsimon suurena ansiona puolueessa pidetään todella toimivan valtakunnallisen vaaliorganisaation, tukimiesjärjestelmän eli "Korsimon kaartin" luomista sodan jälkeen.
Pyramidin huipulla oli vaalipäällikkö, kentällä olivat avainhenkilöitä kyläpäälliköt, kylätoimikunnat ja pitäjänpäälliköt.
Kylätoimikunnissa käytiin läpi äänestysalueen äänioikeutetut sielu sielulta. Erikoisesti ne tosinajattelijat otettiin seurantaan ja käsittelyyn, joihin uskottiin voitavan vaikuttaa. Korsimon Tukimiehen kirjan mukaan näitä henkilöitä puhutellaan ja valistetaan ikään kuin ohimennen ja innostetaan puhetilaisuuksiin. Kylällä tiedettiin ketä käännytettävä henkilö parhaiten uskoo, ja tämä tukimies lähetettiin asialle. Jokaista kymmentä äänestäjää kohti piti olla yksi tukimies, piiskaaja ja varmistaja.
Vaaliväittelyihin piti osallistua, jos uskoi menestykseen. Parasta oli kysyä vastapuolelta mahdollisimman paljon, ja hyvä jos sai vastustajan suuttumaan.
Vaalikyyditykset oli tärkeä asia. Kaksipäiväisissä vaaleissa seurattiin tarkkaan, ketkä eivät ensimmäisenä päivänä äänestäneet. Kaikki omat kynnelle kykenevät kyydittiin toisena päivänä äänestämään ja epäröiviin pyrittiin luomaan uutta uskoa.
Kaksoisjärjestelmästä syntyi tietysti kitkaa. Varsinaista puoluelaitosta johtivat kuntatasolla yleensä kunnianarvoisat vanhat isännät, jotka kyllä pitivät pontevia puheita, mutta eivät juuri viitsineet tehdä kenttätyötä. Vaalijärjestelmä merkitsi nopean toiminnan joukkojen liikkeellelähtöä, jolloin syrjään saattoivat jäädä paitsi isännät myös joskus puoluedemokratia.
VELI JUNTTILA
Kirjoittaja on Turun Sanomain toimittaja.”

Otsikossa hymiö kirjoitti:

14.10. 2002 Turun Sanomat:
”Arvo Korsimon konstit
Maalaisliiton puoluesihteeriksi nousi vuonna 1952 Arvo Korsimo - legendaarinen persoona, joka Urho Kekkosen aseenkantajana (V.J. Sukselaisen ollessa puolueen puheenjohtaja) johti suvereenisti puolueensa politiikkaa 1950-luvulla sekä käytännön että aatteen tasolla.
Korsimon kädenjälkeä on mm. erikoislaatuinen ja yhä - paranneltuna elävä - tukimiesverkosto, mikä osaltaan selittää puolueen korkeaa kannatusta tänäkin päivänä.
Korsimo (1901-1969) oli kotoisin Sauvosta. Valtakunnallinen poliittinen ura urkeni hänelle sodan jälkeen Turusta maalaisliiton Varsinais-Suomen piirin piirisihteerin paikalta. Korsimo oli pian puolueensa keskushallinnossa ja vuonna 1947 hänestä tuli järjestösihteeri eli vaalipäällikkö. Heti vuoden 1948 vaaleissa maalaisliitto koki suuren menestyksen. Vuonna 1949 Korsimo palkittiin maalaisliiton kultaisella ansiomerkillä - ennen lukuisia veteraaneja ja ennen Kekkosta.
Korsimo valittiin puoluesihteeriksi keväällä 1952 Sotkamon puoluekokouksessa. Hän oli hoitanut tehtävää vt:nä vuodesta 1950 Martti Miettusen jälkeen tämän siirryttyä valtioneuvoston jäseneksi.
Korsimo oli henkeen ja vereen Kekkosen mies. Pääministeri Kekkonen oli vaalissa Korsimon voimakas tukija. Valinta ratkesi äänin 200-119 Johannes Virolaisen tappioksi.
Korsimosta kirjan kirjoittanut Sakari Virkkunen kertoo, että puolueen oikeisto-oppositio ja eduskuntaryhmä olivat nostaneet vastaehdokkaaksi Maaseudun Nuorten Liiton puheenjohtaja Virolaisen.
Tuohon aikaan maalaisliitossa oli jo mielenkiintoinen linjajako. Korsimo veti maalaisliittoa vasemmalle keinona lisätä kannatusta Sdp:n ja Skdl:n kustannuksella. Virolainen taas puhui sellaisten köyhien ihmisten puolesta, jotka eivät olleet tuottajia, mutta eivät hyväksyneet sosialistien ja kommunistien ohjelmia.
Korsimo käännytti maaseudun korpikommunisteja; Virolainen puolestaan etsi uusia sieluja. Kekkosen mukaan kyse oli maalaisliiton käännytystyöstä nimen omaan maaseudulla. Kaupunkikommunisteja ei voinut käännyttää.
Korsimon kuuluisa iskulause 1950-luvun alkupuolelta kuului: "On mentävä niin vasemmalle että hirvittää".
Skdl-kommunistien varpaille astuminen merkitsi valtakunnan tasolla propagandaa vasemmistoa vastaan ja kyläpolitiikassa epävarmojen äänestäjien käännyttämistä. Tämä taktiikka johti voittoon mm. vuoden 1953 kunnallisvaaleissa.
Paitsi että oltiin sotajalalla, myös yhteistyö pelasi. Virkkusen mukaan ainakin 1950 ja 1953 Kekkosen hallitus sai luottamuslauseen Skdl:n tuella. Tähän yhteistyöhön ja idän suhteisiin liittyi myös kokoomuksen eristämisen oppi.
Neuvostomyönteinen politiikka, jopa kumartelu oli myös Kekkosen ja Korsimon oppia, tietysti maan edun nimissä. Tämä vaati kovaa agitaatiota tupailloissa, jotta myös kansa käsittäisi.
Maalaisliitto meni Virolaiselle ja muille oikeistohenkisille kauhistukseksi mukaan vasemmistolaiseen rauhanliikkeeseen. Yhteys alkoi Maaseudun Nuorten Liitosta, ja muutamaa vuotta myöhemmin koko puolue oli rauhanpuolustajien jäsenjärjestö.
Korsimon suurena ansiona puolueessa pidetään todella toimivan valtakunnallisen vaaliorganisaation, tukimiesjärjestelmän eli "Korsimon kaartin" luomista sodan jälkeen.
Pyramidin huipulla oli vaalipäällikkö, kentällä olivat avainhenkilöitä kyläpäälliköt, kylätoimikunnat ja pitäjänpäälliköt.
Kylätoimikunnissa käytiin läpi äänestysalueen äänioikeutetut sielu sielulta. Erikoisesti ne tosinajattelijat otettiin seurantaan ja käsittelyyn, joihin uskottiin voitavan vaikuttaa. Korsimon Tukimiehen kirjan mukaan näitä henkilöitä puhutellaan ja valistetaan ikään kuin ohimennen ja innostetaan puhetilaisuuksiin. Kylällä tiedettiin ketä käännytettävä henkilö parhaiten uskoo, ja tämä tukimies lähetettiin asialle. Jokaista kymmentä äänestäjää kohti piti olla yksi tukimies, piiskaaja ja varmistaja.
Vaaliväittelyihin piti osallistua, jos uskoi menestykseen. Parasta oli kysyä vastapuolelta mahdollisimman paljon, ja hyvä jos sai vastustajan suuttumaan.
Vaalikyyditykset oli tärkeä asia. Kaksipäiväisissä vaaleissa seurattiin tarkkaan, ketkä eivät ensimmäisenä päivänä äänestäneet. Kaikki omat kynnelle kykenevät kyydittiin toisena päivänä äänestämään ja epäröiviin pyrittiin luomaan uutta uskoa.
Kaksoisjärjestelmästä syntyi tietysti kitkaa. Varsinaista puoluelaitosta johtivat kuntatasolla yleensä kunnianarvoisat vanhat isännät, jotka kyllä pitivät pontevia puheita, mutta eivät juuri viitsineet tehdä kenttätyötä. Vaalijärjestelmä merkitsi nopean toiminnan joukkojen liikkeellelähtöä, jolloin syrjään saattoivat jäädä paitsi isännät myös joskus puoluedemokratia.
VELI JUNTTILA
Kirjoittaja on Turun Sanomain toimittaja.”

Lue lisää

Tuo Junttilan kuvaus saattaa olla pikkuisen värittynyt, mutta ei siinä valheitakaan ole.

En vaan ymmärrä, miten se kommunismiin liittyy ?

Kyseessä on ollut täysin laillinen, vapaa kansalaistoiminta.

Mielenkiintoista on se, että vaikka keskustan äänestäjät maaseudulla ovat rajun rakennemuutoksen seurauksena romahdusmaisesti vähentyneet, on puolueen kannatus edelleen yhtä korkealla tasolla kuin Korsimon aikoihin.

Mielipiteenilmaisun vapaus on meillä kunniassaan edelleenkin.

http://www.kokoomus.fi/tavoitteet/