Oman onnen uhraaminen

Parempi naida kuin palaa. Älä kerro puolisollesi sellaista mitä hän ei halua kuulla.

palaa vaan!
Mitäs siitä vaikka särjet miehesi ja lastesi sydämet.Tärkeintähän toki on että sinä itse saat haluamasi.Muista viis.
Eikä silläkään oo väliä vaikka lopulta särjet omankin sydämesi.
Älä mieti mitään eteenpäin.Elä vaan hetken huumassa.Äläkä mieti sitte mitään taaksepäin kun elät omantunnontuskissa,katumapäällä eikä mikään ole enää korjattavissa.
Niinhän siinä lopulta käy.
Mutta itsekkyyshän se on joka kannattaa!

kun on vielä huumavaihe päällä, tuntuu siltä että uhraat onnesi. Mutta onko onni jotain muutaman kuukauden kestävää? Sillä jos jättäisit perheesi, menettäisit miehesi lisäksi lastesi kunnioituksen yms. niin alkuihastuksen (jota rakkaudeksikin luullaan) jälkeen olisit todella onneton. Olisit onneton myös siksi, että ihastuksesi ei olisi käytännössä niin romanttinen, vaan masentunut oman avioliiton loppumisesta eikä jaksaisi ihailla sinua niin kuin nyt. Ei jaksaisi enää kuunnella juttujasi ja huomioida. Vanha aviomies tuntuisi taas paremmalta vaihtoehdolta onneen, mutta siihen olisi liian myöhäistä palata.

Oma mieheni rakastui taannoin ja jäi tietty kiinni. Sinäkin valitsit kuten hän. Hän totesi että tämän naisen kanssa ei yhteiselämästä tulisi mitään. Liuta vieraita lapsia lapsettomalle, koti ja mökki myyntiin, tärkeitä ihmissuhteita rikki.
Mieti vähän tarkemmin sitä kärsimistä. Itsekkäistä syistäkö antaisit omien lastesi kärsiä. Ethän koskaan voi olla varma tuleeko rakastumisesta rakkautta, vai pelkkä ystävyys tai jopa viha varsinkin jos uhrauksesi on suuri. Oman mieheni rakastumisen huuma on ohi ja tasaantunut jonkunlaisen ystävyyden tasolle. Tarkkailen tietty tilannetta enkä hyväksy mitään peliä näiden kahden välillä, mutta ystävyyttä en halua kieltää.

Monasti suhteissa, joissa molemmat ovat varattuja menee valtavan hyvin. Se ihana salaisuus ja seksintäyttämät tapaamiset antava mukavasti virtaa.

Heillä ei ole kuin toisensa, ei yhtään lasta, ruokaostoksia, laskuja, huolia tai muitakaan velvollisuudelle tuntuvia asioita. Kumppani on uusi ja jännitys huipussaan.

Ihastuminen ja huumaantuminen toisesta on valtavan postittivinen tunne. Sen antaman energian avulla saa aikaan vaika mitä.

Sitten toinen eroaa ja on vapaa. Hän alkaa vaatimaan toiselta enemmän. Pitäisi nähdä viikonloppuna tai lomailla yhdessä ja aina enemmän. Jos toinenkin eroaa ja mennään yhteen, niin suhde ei enää ole se salainen ja huolista vapaa. Useinkaan nämä liitot ei onnistu.

Huomataan, ettei kumppani olekaan se oikea. Lopputulos on kaksi erotettua perhettä, huoltajuusongelma, syyllisyys yms. Kannattaa miettiä aika tarkkaan hankkiiko kakkossuhteen.

Ensiksi haluaisin sanoa sinulle, että koita olla välittämättä näiden joidenkin raivokkaiden moralistien agressiosta. Se tekee tosi kipeää. Olethan tilanteessa, jossa olet tällä palstalla kertonut joutuneesi aidon moraalisen dilemman valtaan, ja olet epätietoinen sydämesi äänestä, mitä se haluaa. Me ihmiset joudumme sellaisiin tilanteisiin, elämä on sitä. Jos joku tuntee voivansa moraalisella raivoamisella välttyä elämän vaikeilta kysymyksiltä, sitä voi toki yrittää, mutta todellisen epätietoisuuden edessä ei raivoaminen auta mitään. Et väittänyt olevasi mikään pyhimys tai esikuva, joten näillä arvostelijoilla olisi nyt syytä kunnioitukseen.

Sitten asiaan: Minkäänlaista ohjetta en osaa antaa. Korkeintaan sellaisen, että kuuntele sydäntäsi tarkasti, rauhallisesti (anna itsellesi aikaa hiljaisuuteen, jopa rukoukseen, jos hengellisyys ei ole sinulle aivan vierasta) Kuuntele kaikkia toiveita mitä sydämestäsi tulee, yritä olla rehellinen itsellesi ja sen jälkeen kaikille muillekin. Valitettavasti ihminen on kovin yksin näissä valinnoissa, ohjeita on vaikea antaa.

Kerronpa oman tarinani. Minulla oli seitsemän vuotta suhde mieheen, johon rakastuin palavasti, ja tunsin valtavaa yhteenkuuluvaisuutta. Olimme molemmat naimisissa ja aluksi salattu suhde toi pelkkää onnea. Molempien kotielämäkin oli ihanampaa, rakkaus valaisi kaiken. Tottakai aloin kärsiä salailusta pikkuhiljaa yhä enemmän, piilottelusta, läheisyyden puutteesta jne. Riittävän kauan (6 vuotta) kärsittyäni lähdin omasta avioliitostani, vaikka molemmat miehet olivat siitä järkyttyneitä. Rakastettuni olisi halunnut jatkaa symmetristä salasuhdetta. No sitten olimme vuoden epäsymmetrisessä salasuhteessa. Tiesin jo että olen lähtenyt etsimään totuutta maksoi mitä maksoi. Koska rakastettuni piti kaikkea vain mahdottomana mutta ihanana haaveena, josta ei tarvitsekaan tehdä totta, jota ei tarvitse altistaa todellisuuden riskeille, halusin näyttää, että minä olen valmis sydämen toiveiden mukaisiin elämän muutoksiin ja kohtaamaan riskit ja vaikeudet ja mahdollisen muiden ihmisten ymmärtämättömyyden. Mietin samalla, voisinkohan elää näinkin, tai kuinka monta vuotta vuotta voisin rakastaa piilosta käsin häntä, kunnes hänellä on rohkeutta astua esiin minua rakastavana miehenä..

Tänä syksynä tulin tilanteeseen (vuosi avioerostani), että en enää usko ajan parantavan hänen rohkeuttaan, ja että huomasin kärsiväni piilöossa pysymisestä ja siitä että hän valehtelee joka päivä. Ei minulle, mutta huomasin kärsiväni hänen valehtelustaan vaimolleen varmasti enemmänkin kuin vaimo kotona kärsii. Ja minä mahdollistin sen. Nyt olen lopetanut suhteen, mutta kyllä se on kovaa. Kyllä se oli tosi rakkautta, mies vaan niin kovin pelokas ja juuri kokonaan antautuvaa läheisyyttä pelkäävä, että odottaa olisin saanut maailman tappiin asti. Vaikeinta eroamisessa on sietää samanaikaisia vihan ja ymmärryksen tunteita ja sitten sitä, että olimme sentään toistemme parhaat ystävätkin näiden vuosien aikana, en millään haluaisi luopua ystävyydestä, vaikka rakkaussuhteena tämä olisi epätyydyttävä.

Olen paljon miettinyt, mikä teki minusta, sydämeni pohjalta rehellisestä ja uskollisesta ihmisestä niin petollisen niin pitkäksi aikaa (Siis ex-miestäni kohtaan, ja tavallaan rakastettuni vaimoa kohtaan myös). Paljon oli sellaisia asioita, joita vielä kolmikymppisenä en tuntenut enkä arvostanut itsessäni riittävästi (nut olen 40). Oli sekä miessuhteeseen että työhön liittyviä kaipuita ja tarpeita, joille en löytänyt riittävästi arvostusta itsestäni, olin lakaissut itsestäni paljon tärkeää ja huomionarvoista maton alle, kun en pitänyt itse joitain miessuhteeseen ja työhön liittyviä suuria, elämän tärkeitä tarpeita riittävän tärkeinä. Mutta ne olivat siellä maton alla, sydämeni pohjalla huutamassa huomiota osakseen! Mutta olin jo alkanut pettää itseäni kun olin jättänyt ne ilman huomiota, tai en ollut uskaltanut alkaa toimia niiden mukaan. Siis olin jo tottunut osittain piiloutumaan! Ja tavalla, jota en tunnistanut minkäänlaiseksi synniksi. Päin vastoin. Toimin ammatissa, joka äitini mielestä oli minulle sopivampi kuin omasta mielestäni, (jos vähän yksinkertaistusta sallistaan), ja kun avioliitossani oli paljon pettymyksiä, opin häpeämään omia tarvitsevuuden tunteitani, kun ihanne oli miestäni yrittää vain rakastaa miestä sellaisena kuin hän on, eikä jatkuvasti tarvita ja olla tyytymätön. Olin kiltti tyttö! Kun jossain sydämen pohjalla jo pettää itseään, tai on jättänyt tärkeitä osia itsestään huomiotta, sitten on mahdollista pettää toistakin, vaikka olisi millainen moraali. Aivan mahdotonta tietää, olisinko voinut löytää noita unohdettuja alueita sydämestäni ilman näin kauhean tragedian läpikäymistä ja tällaiseen yksinäisyyteen joutumista.

Toivon sinulle rohkeutta kuunnella sydämesi ääntä joka asiassa. Jumalan tahtokin alkaa toteutua elämässämme vain rohkean oman sydämen kuuntelemisen kautta.