Onks tää liian vakavaa?
Mikä on vaikein elämäsi kriisi, mikä on sut tähän mennessä kohdannut?
Läheisen kuolema? Potkut töistä? Vakava sairaus? Läheisen ihmissuhteen kariutuminen? Vai mikä?
Mikä on vaikein elämäsi kriisi, mikä on sut tähän mennessä kohdannut?
Läheisen kuolema? Potkut töistä? Vakava sairaus? Läheisen ihmissuhteen kariutuminen? Vai mikä?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Se, kun opiskelemaan lähtiessä liian monta suurta asiaa kaatui niskaan yhtäaikaa... en vieläkään tiedä, miten selvisin niistä
Tuntui et joka asia menee pieleen. Kävin tosi alhaalla ja vaan itkeskelin kun kaikki stressasi. Siitä sitten vaan päivä kerrallaan ja asiat alkoivat osua kohdilleen :)
Aattelinkin, että en taida olla ainut tässä jutussa :) Mun äskeinen viesti oli vähän "lyhyestä virsi kaunis", mutta siis... meni wanhat ja turvalliset kuviot, puhuin läpiä päähäni, jäin yksin, rahat loppui ennen kuin opiskelut ehti alkuun. Kurssikaverit valitsi peruskurssin toisensa perään ja mä siellä sitten roikuin mukana, pari kuukautta myöhässä aina tajusin missä ois pitänyt olla, illat lähinnä kittasin viinaa soluhuoneen nurkassa... että jos joku on kerran eläissään juossut suoraan pohjaan, niin tässä on yksi esimerkki.
Potkut töistä, läheisen kuolema ja ero omasta silloisesta kullasta. Kaksi viimeistä melkein samaan aikaan, kaikki kolme 9 kk sisällä.
Kyllähän se tämä lesbouden tajuaminen se oli. Meinasi käydä niin että vanhemmat jättää mut tyystin.
yksinäisyys.
Nyt hankit tältä palstalta itsellesti muutaman ystävän ja heti:)
sama juttu noin alkutekijöissä.
ihan hiljattain olen herännyt huomaamaan, kuinka oikeastaan koko tähänastisen parikymppisen elämäni kestänyt yksinäisyys (johtuen ujoudesta ynnä muista luonteenpiirteistäni) on hitaasti mutta varmasti painanut minua masennukseen. viimeisin vuosi on ollut kaiken kulminaatio: se on kulunut enemmän tai vähemmän sumussa - hektinen maailma, värit ja elämänilo ovat valuneet silmieni editse ja yksin olen ollut liian voimaton tekemään millekään mitään, edes itselleni. mikään ei ole maistunut tai tuntunut miltään, läheisyys on ollut vieras käsite.
nyt kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä, olen tajunnut tilanteeni ja yritän taas muistella miltä tuntuu, noh, elää. ja se on kyllä kiva tunne. ihanaa kuinka voikin saada kiksejä sellaisista jutuista kuin karvakauluksen tuntuminen hyvältä kaulaa vasten... heh. kamppailen mieluummin tässä välillä iloisten, välillä murskaavan epätoivoisten tunteiden vuorottelussa kuin vajoan takaisin siihen harmauteen... ei enää ikinä sitä. (tosin - mikä hauskinta, tiedän, että tämän täytyy olla vasta alkusoittoa tuleville vuosille ja voimakkaammille tapahtumille...)
sorry tilanteeni minihistoriikki, en näköjään osaa kirjoittaa lyhyesti. mutta siinä kriisini.
hyvä.
Iloitaan siitä. Ja yleensä hyvä muuttuu paremmaksi jne. Luotetaan siihen:)
Kyllä mullekin tämä seksuaalisuuden myöntäminen on ollut ehkä 'suurin' kriisi, jota ei ole halunnut vielä itsekään hyväksyä. Tuntuu, että elämä valuu hukkaan täällä kaapissa, kun ei pääse täysillä elelemään. Puuttuu vain rohkeus tulla ulos ja olla sitä mitä oikeasti on.
Että sinänsä olen aika helpolla vielä toistaiseksi selvinnyt.
aika kamalaa kun tajuu mistä on kyse..
Mäkin oon tätä asiaa vuosikymmeniä prosessoinut, eikä tää siltikään oo aina helppoa:)
Mutta aika kyllä auttaa asiaan, ota vaan ihan rennosti:)
Nyt kesällä, kun sain aivoinfarktin ja halvaannuin.. kyllä sitä taidettiin jauhaa tuolla chatissakin sillä aikaa, kun makasin sairaalassa. (ja kukaanhan ei nyt tiedä, kenestä kyse?:) hyvä)
Se oli ja on kriisi, katastrofi, maailmanloppu.. vaikka pikkuhiljaa toivun ja toimintakyky on palautunut, niin meni siinä kerralla elämä uusiksi. Jos se olisi edes ainoa murhe, niin hyvä, en valittaisi, mutta kai se on joku luonnonlaki, että kaikki kasautuu samaan paikkaan.. että juu. No vaan, hengissä ollaan ja jotain toivoa paremmasta tulevaisuudesta, niin eikö se tarkoita, että kaikki on hyvin?:D
Samana vuonna kuoli 3 tuttua ihmistä, yksi niistä hyvä ystävä, yksi sukulainen ja yksi työkaveri. Samaisena vuonna sain tietää kahden läheisen ihmisen sairastavan parantumatonta tautia. Kummankaan tauti ei ole tarttuva, mutta ennuste on huono kummallekin.
Samaisena vuonna katkesi kuuden vuoden parisuhde kun toinen petti ja vaihtui työpaikka.
Koska olen luonteeltani sulkeutunut, en tietenkään jutellut kenenkään kanssa asioista vaan surin itsekseni ja hiljaa. Mikä ei tapa .. se vahvistaa. Yritän ja yritin olla tukena näille kahdelle ystävälleni parhaan kykyni ja taitoni mukaan. Uuden kumppanin olen löytänyt sattumalta ja työpaikka on vaihtunut jo kerran sen jälkeenkin....mutta se oli kriisien vuosi.
se elämäni suurin kriisi, pienempiä kyllä muita ollut.
Elämäni vaikein kriisi on käynnissä parasta aikaa. Sairastuin masennukseen enkä ole vieläkään päässyt ylös pohjalta. Kaikki pienetkin asiat, kuten kaupassa käyminen, tuntuu olevan "helpommin sanottua kuin tehtyä".
Mä luulen että on aika vaikee määritellä sitä mikä on elämän suurin kriisi. Tavallaan aina kun tuntuu oikeen pahalta, tuntuu että on elämänsä suurimmassa kriisissä ja tästä ei nouse ikinä ylös...
Musta on ainakin tuntunut monta kertaa pahalta; kuolema, läheisten sairaudet, opiskeluhuolet, erot, yksinäisyys... Aina on ylä- ja alamäkiä. On aika vaikeeta laittaa pahaa oloa johonkin järjestykseen.
Tälläkin hetkellä tuntuu tosi pahalta. Onko tää sitten yks niistä elämän suurimmista kriiseistä. Ihastuin, rakastuin. Mutta jäin silti yksin. Mun rakkaus ei riittänyt. Nyt on äärettömän tyhjä olo. Löysin sellaisia tunteita mitä en uskonut olevan olemassakaan. Nyt ne pitää haudata ja jatkaa eteenpäin. Mä olen aivan tyhjä ja turta. Tuntuu tosi pahalta. Kriisi tämäkin. Mun elämässä suuri asia. Mutta suurin, siitä en tiedä.
En haluaisi lässyttää, mutta pelkästään kyky tuntea tunteita on aika upeaa... Selviät kyllä!
En ole koskaan ollut kenenkään ykkönen vaan olen aina ikuisesti kakkossijalla.
.. ja joskus tuntunut ettei pääse edes top 10een.
kaverit on tärkeempiä,sukulaiset ton tärkeempiä jne.
Moni meistä ei saavuta edes sitä pallia:)
sairaus ja isot leikkaukset.
antaa iloa elämään. Eikö näin ole?
eläimet antavat iloa elämään.
Kriisejä on kyllä riittänyt. Pahin on varmasti äitini äkillinen kuolema. Kuolema tuli ihan yllättäen ja varsin nuorena, joten sitä oli vaikea ymmärtää ja käsitellä.
Myös läheisten vakavat sairastumiset ovat aiheuttaneet aikamoisia kriisejä.
Kaiken muun minä olen pystynyt jotenkin sulattamaan, jopa kodittomuuden mutta en sitä että Jorma kuoli.
Minä tunnen vihaa siitä että henkilö, joka kerta kaikkiaan pelkäsi kontakteja muihin ihmisiin (ja minuakin arasteli) yritettiin "pakkosopeuttaa" tähän yhteiskuntaan.
Sitä ei sitten Jorma kestänyt. Rauha hänen muistolleen!
Tähän mennessä suurin kriisi oli läheiseni kuolema, se tuli yllättäen.
Hmmm. Tuntuu, että olen kohdannut kriisejä laidasta laitaan: kauheimmasta päästä oman veljen ja isän kuolema. Sitten kaikenlaiset ikäkriisit ja identiteettikriisit, jotka ovat erityyppisiä.
Kuluneen vuoden aikana on ollut yhteensattumien summana useita vaikeita asioita: työpaikan menetys (onneksi sain uuden), onneton rakkaus, luotetun ystävän petollisuus. Tällaiset liittyvät omaan persoonaan ja loukkaavat itsetuntoa - siksi niin vaikeita kestää. Kun ne sattuvat samaan aikaan, vaikutus on huomattava ja mieliala romahtaa huolestuttavan alas. Mutta toisaalta, se nousee sieltä pohjalta kyllä nopeammin kuin silloin, kun rakas ihminen kuolee.
Kriisi voi kyllä liittyä myös johonkin myönteiseen, joka muuttaa elämää radikaalisti. Lapsen syntymä ja äitiyteen sopeutuminen, esimerkiksi, voi olla aikamoinen kokemus.
En osaa sanoa, mikä olisi pahin kriisi. Ehkä se on vielä edessä?
minun elämäni kriisi on ollut yksinäisyys. ei ole ikinä ollut rakasta ihmistä rinnalla, kukaan ei ole vanhempiani ja veljeni lisäksi rakastanut minua. koirani enkä rakastaa omalla tavallaan, mutta romanttista rakkautta en ole ikinä saanut. ikääkin on jo neljäkymmentä risat. minä koen olevani jatkuvassa kriisissä.
Rakkauden puute kroonisena on puute pahimmasta päästä...