Kehtaanko hakea apua?

Mä olen 25 vuotias mies ja mäkin kehtasin hakea apua. Olin kanssa koulukiusattuna aikoinaan ja mulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkikohtauksia. Lääkäri otti vakavasti ja pyysin lähetettä mielenterveystoimistoon, jonne on mukavampi mennä juttelemaan ammatti-ihmisen kanssa.

Mulla on myös lääkitykset ja niidenkin avulla olo on parempi ja tuntee itsensä vähän paremmaksi. Mutta pelkkä lääkitys ei aina riitä, sillä hyvä olisi myös keskustella asioista.

Neuvoni sinulle on, että rohkeasti vaan lääkärille ja siitä sitten eteenpäin. Lääkärin on pakko ottaa potilaansa vakavasti! Tsemppiä sulle! Niin ja voimia!

ala syödä lääkkeitä tuon ikäisenä. Homeopatiasta löytyy apu, usko tai älä. Itselläni kesti 30-vuotiaaksi, kunnes aloitin homeopaattisen rakennehoidon ja sinne katosivat niin panikointi kuin krooniset sairaudet (joita tämä jännittäminen sai lopulta aikaan). Lääkkeet tuovat vain näennäisen avun, mutta homeopatia palauttaa elinvoimasi ja saat uuden elämän. Jos tarvitset vinkkejä hyvistä homeopaateista, pyydä. Kävin nimittäin läpi pari, kolme huonoa (vaikkakin nimekästä) homeopaattia, kunnes löysin hyvän sellaisen. Tsemppiä kovasti, ansaitset parempaa:)

Hae ihmeessä apua ja juuri nyt, kun kerran asioita pohdit. Minulla sosiaalinen jännittäminen ei ainakaan iän mukana vähentynyt, vaan päin vastoin. Takana samainen koulukiusaamishistoria ja muitakin ikäviä asioita.

Itse varasin ajan terveyskeskukseen, olipahan muuten tuokin varsinainen paniikkisoitto, mutta se oli se ensimmäinen askel. Ensimmäinen käynti lääkärillä ja asian kertominen jännitti aivan tolkuttomasti, mutta siinäpähän se lääkäri näki asioiden todellisen laidan.

Rohkeasti vaan lääkärin juttusille. Varmasti pelottaa ja jännittää, mutta sen asian takiahan sinä sinne olet menossakin. Silloin kun jännittäminen häiritsee normaalia elämää, vältät asioiden tekemistä tai rajoitat menemisiäsi, on ongelma todellinen, älä vähättele sitä itsellesi. Anna itsellesi oikeus elää täyttä elämää, vaikka et siihen vielä pystyisi, niin aseta se tavoitteeksi (minullakin se on vielä tavoite).

Pelkäsin itse lääkärin suhtautumista, mutta aivan turhaan. Jännittäminen on lääkäreille niin tuttu tapaus, että heidän on helppo puhua asiasta ja esittää kysymyksiä. Jännitykseltäni minun oli vaikea puhua, joten tuo ymmärtävä suhtautuminen ja selkeät kysymykset helpottivat selvittämään tilannetta.

Käy ensimmäisellä kerralla kertomassa lääkärille ongelmastasi ja sopikaa toinen kerta, jolloin pohditte miten edetä asian kanssa. Minulle ainakin ensimmäinen kerta oli niin paniikinomainen ja stressaava, etten olisi voinut kuvitella edes järkevästi keskustevani hoitovaihtoehdoista. Toisella kerralla puhuminen oli jo huomattavasti helpompaa, siitä se sitten lähtee liikkeelle.

Onnea ja rohkeutta sinulle matkaan! Kertoile miten kävi. Minä jatkan lääkärini tukemana taistelua täysipainoisen elämän puolesta, siinä on tavoitetta kerrakseen.