Enpä oikein tiennyt mille palstalle tämän olisin laittanut, ja päätinpä sitten laittaa tänne vaikkei tämä mikään mielen sairaus olekaan.
Minusta vaan nykyään tuntuu siltä, että elämässä ei ole mitään järkeä eikä tarkoitusta. Päivät vierivät ja minua kiukuttaa usein. Olen alkanut "inhoamaan" täysin tuntemattomia ihmisiä. Siskoni pyysi minua eilen mukaansa baariin istumaan, mutta minä en mennyt koska en halua nähdä ihmisiä.
Etenkin viime aikoina olen alkanut yhä enemmän vihaamaan kaupungissa kulkemista. Joka kerta kun kuljen siellä, masennun kamalasti. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat ilkeitä ja helvetin tyhmiä. En käsitä miksi aina tulee huono ja surullinen olo kun kuljen ihmisvilinässä. Tunnen itseni jotenkin harmaaksi ja rumaksi. Halveksun niitä juntteja jotka heiluvat baareissa joka viikonloppu humalassa ja ainoa päämäärä viikonloppuna on "vetää lärvit" tai "lähteä ryyppäämään." Se kertoo jo paljon ihmisestä. Ja niitä ihmisiä on niin paljon. Perhjantai-iltana usein oikein oksettaa kulkea kaupungin läpi kotiin. Huutavaa ja mölyävää rupusakkia, joskus (=aina) saa oikein pelätä.
Minusta tuntuu ettei sellaisia ajattelevia, rauhallisia ja etenkään empaattisia ihmisiä ei ole paljonkaan olemassa, kun kaikki vain arvostelevat muita, läträävät viinalla ja puhuvat paskaa. Niin nuoret kuin vanhatkin.
Minusta myös tuntuu, ettei minulla ole mitään arvoa tai merkitystä koska olen 18-vuotias. Sehän tarkoittaa automaattisesti sitä että olen tyhmä enkä osaa mitään, en edes ajatella. Minulle saa siis nauraa enkä ole mitään. Minua hävettää.
Päivät pääksytysten mietin samoja asioita, haikailen tulevaa ja aina mielialani on harmaa. Elämä tuntuu tylsältä ja typerältä. Joka päivä bussissa istuessani mietin miten paskamaista onkaan kulkea joka ikinen päivä edes takaisin samoissa maisemissa ja miten vittumaista on taas kävellä harmaan ja oksettavan kaupungin lävitse. Miten täällä onkin niin harmaata ja vastenmielistä. Voi kun ei tarvitsisi poistua kotoota koskaan ulos.
Minusta vaan nykyään tuntuu siltä, että elämässä ei ole mitään järkeä eikä tarkoitusta. Päivät vierivät ja minua kiukuttaa usein. Olen alkanut "inhoamaan" täysin tuntemattomia ihmisiä. Siskoni pyysi minua eilen mukaansa baariin istumaan, mutta minä en mennyt koska en halua nähdä ihmisiä.
Etenkin viime aikoina olen alkanut yhä enemmän vihaamaan kaupungissa kulkemista. Joka kerta kun kuljen siellä, masennun kamalasti. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat ilkeitä ja helvetin tyhmiä. En käsitä miksi aina tulee huono ja surullinen olo kun kuljen ihmisvilinässä. Tunnen itseni jotenkin harmaaksi ja rumaksi. Halveksun niitä juntteja jotka heiluvat baareissa joka viikonloppu humalassa ja ainoa päämäärä viikonloppuna on "vetää lärvit" tai "lähteä ryyppäämään." Se kertoo jo paljon ihmisestä. Ja niitä ihmisiä on niin paljon. Perhjantai-iltana usein oikein oksettaa kulkea kaupungin läpi kotiin. Huutavaa ja mölyävää rupusakkia, joskus (=aina) saa oikein pelätä.
Minusta tuntuu ettei sellaisia ajattelevia, rauhallisia ja etenkään empaattisia ihmisiä ei ole paljonkaan olemassa, kun kaikki vain arvostelevat muita, läträävät viinalla ja puhuvat paskaa. Niin nuoret kuin vanhatkin.
Minusta myös tuntuu, ettei minulla ole mitään arvoa tai merkitystä koska olen 18-vuotias. Sehän tarkoittaa automaattisesti sitä että olen tyhmä enkä osaa mitään, en edes ajatella. Minulle saa siis nauraa enkä ole mitään. Minua hävettää.
Päivät pääksytysten mietin samoja asioita, haikailen tulevaa ja aina mielialani on harmaa. Elämä tuntuu tylsältä ja typerältä. Joka päivä bussissa istuessani mietin miten paskamaista onkaan kulkea joka ikinen päivä edes takaisin samoissa maisemissa ja miten vittumaista on taas kävellä harmaan ja oksettavan kaupungin lävitse. Miten täällä onkin niin harmaata ja vastenmielistä. Voi kun ei tarvitsisi poistua kotoota koskaan ulos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
hei
mulla oli vähän ehkä vastaavantapainen ajanjakso.
Tuntui että kenenkään kanssa ei kannata jutella yhtään mistään, kyllästytti vaan. Tuntui että jokainen puhuu ihan omaa kieltään eikä edes kuule mitä kieltä mä itse puhun ja mitä oikeesti sanon ja tarkoitan.
Oli aika rankkaa. Ehkä olin tosi pettynyt joihinkin ihmisiin silloin?
Itselläni se meni onneksi joskus ohitse. Ei aina voi olla hirveen mahtavaa ja upeeta. Tai voi, jos itse yrittää löytää sen upean omasta elämästä.
Pidätkö lukemisesta? On sellaisiakin paikkoja joissa ei ole kaikenmaailman rupusakkeja.
Kirjastossa voi viettää aikaa lukemisen parissa. Tai vaikka katselemalla kuvateoksia maailman eri kolkilta (tätä käytän edelleenkin kun harmaa arki uhkaa valua päälle). Haaveilu on sallittua, toivottua ja luvallista! Tutki vaikka kirjaa Perusta ja ala suunnitella matkaa sinne. Jossain aina paistaa aurinko, sinullekin!
neuvoni voi kuulostaa tosi tyhmältä, mutta omaa oloani parantaa juuri tuollainen 'seikkailu' ja haaveilu. Joskus on ihan sallittua vetäytyä mitä viihdyttävimmän kirjan pariin.
Ja ehkä löydät kansalaisopistosta uuden harrastuksen? Kokeile.
kerro välillä täällä mitä kuuluu. tsemppi
Joo mulla oli parisen vuotta sitten samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Ne meni niin pitkälle ja ehkä kova alkoholin käyttökin vaikutti, etä jopa itsemurha rupesi mielessä olemaan. No murruin sitten totaalisesti kerran baarissa vanhalle lapsuuden kaverille ja sen kanssa puhuminen helpotti, tai käänsi ajatukset taas elämään eteenpäin. Lisäksi hommasin itselleni harrastuksen, jonka kautta sain iteseluottamusta ja ajatuksia leveämmälle alueelle. Kyllähän maailma on nykyään julma ja ajattelemattomat ihmiset tuntuvat hallitsevan, mutta rupea sinä järki-ihmisenä, ajattelevana sellaisena omalta osaltasi parantamaan maailmaa, niin mäkin teen. Tsemppiä, jonain päivänä se aurinko taas paistaa. Niin näin syksyn pimeinä iltoina kannattaa tehdä kaikkea mukavaa ja vaikka huumoripainotteisia elokuvia katsella. Liikunta tekee myös hyvää.
Tuollaiset keljutukset kyllä "kuuluvat asiaan" jokaisella 18-vuotiaalla. Oikeastaan sinulla taitaa olla selvästi keskitasoa paremmat keljutukset, niin että onneksi olkoon! Jotakin toista ottaa päähän ihan sairaasti se, ettei pääse kapakkaan tai rahat ei riitä pilveen tai mömmöihin. Tai sitten toisilla on paljon hienommat kaikki kännykät, vaatteet, autot ja mitä niitä on. Se vasta pahasti risookin joitakin. Ja niin edespäin. Oletko koskaan tavannut 18-vuotiasta, joka olisi sovussa maailman ja itsensä kanssa...
21 vuotta lasissa ja vähän samat fiilikset. Sillä erotuksella että kävisin kyllä baareissa, jos olisi vaan niitä kavereita joiden kanssa käydä.
sama juttu, ikää myöten...