höpö höpö

ja hyvin on sopinut ja suojelua harrastan.ne on niitä höpö puheita taas =)

Tiiä tässä sen enemmästä fiksuudesta..:)
Niin ja no, en vouhotakaan eipä sillä.

Joo, noinhan sitä sanotaan, ettei oikein ensimmäiseksi koiraksi. Johtuu varmaankin siitä, että schäfer vaatii kouluttamista ja kasvattamista..

Toisaalta saku on nopea oppimaan ja haluaa miellyttää omistajaansa, mutta saattaa (uros ainakin) kokeilla rajoja välillä..

Tosin minun mielestäni KAIKKIA koiria pitää kasvattaa ja kouluttaa, ainakin jossain määrin.
(mutta ne nyt vaan eivät kaikki rodut ole yhtä oppivaisia kertakaikkiaan)

Miehellä oli ollut 3 schäferiä ennen minua, ja hommattiin oma yhteinen poikavauveli n. 3 v sitten.

Itsellä oli kissoista kokemusta, ja nuorena likkana oli vanhempien luona maalla asuessa sekarotuinen narttu, joka oli ja teki mitä sattuu, aina tiineenä jne.. kukaan ei oikein kasvattanut (vanhemmat ei joutaneet ja lapset koulussa) sitä eikä vaatinut mitään. Tai väärin; vaadittiin kyllä, muttei oltu kunnolla opetettu !! Ja se on väärin se.

Eli käytännössä tämä nuoriherra on ensimmäinen koira minulle. Tosin harjoittelin miehen edellisen schäferin kanssa, mutta vasta nyt voin sanoa hallitsevani homman, kun olen tuota pienestä saakka hoitanut ja kasvattanut.

Miehen koirahan oli ns "valmis", kun oli 5,5 vuotias kun me alettiin kulkea yhdessä. Ja lähinnä mies käytti sitä ulkona jne.

Luin kasapäin koirakirjoja ja olin päättänyt onnistua. Niin siinä on käynytkin. Tottelee meitä molempia yhtä lailla. Kertakaikkisen tyytyväinen ja onnellinen olen noin ihanasta ja viisaasta koirasta, jossa kuitenkin on sopivasti särmää.

Sääliksi käy, kun katselee koirantaluttajia, joiden koirat vetää ja tai joille pitää huutaa koko ajan ärräpäitä jos mistä syystä.

Vähemmällä pääsee emäntä / isäntä, ja tyytyväisempi on koira - kun sille ei anna pomon roolia. Jo pieni pentu kokeilee, josko saisi pomottaa, ja sellainen rooli on liikaa vaadittu, koira on koira.

Huh, no menipä vähän sivuraiteelle tämä teksti. :)