Kaverin itsemurha ajatukset/yritykset

Mikäli kaverisi puhuu asioistaan, lienee parempi vain toimia kuuntelijana. Voit yrittää kysellä varovasti, mikä on ajanut tuohon jamaan. Saattaa olla, että kun hän huomaa jonkun välittävän ahdinkokin helpottaa hieman. Kuitenkin näkisin, että ystäväsi on niin syvällä, että hän tarvitsisi ammattiauttajaa. Voisit yrittää madaltaa kynnystä ammattiavun hakuun, mutta ei kannata pakottaa.

Vaikea on sinun muuten puuttua kaverisi tilanteeseen kuin olemalla läsnä ja tarjoutumalla kuuntelemaan JOS hän haluaa puhua. Voit yrittää kysellä tapahtumien taustoista, mutta jos hän ei puhu, et voi pakottaa. Ehkä voisit puhua asiasta myös hänen muille kavereilleen ja yhteistuumin yrittää häntä auttaa? Usein itsemurhayrityksiin/itsemurhiin liittyy arvottomuuden tunteita ja tunne siitä, että kukaan ei huomaa tai edes välitä, vaikka tappaisi itsensä. Kerro kaverillesi, että ainakin sinä välität!

Edelliset taisi ne tärkeimmät sanoakin, mutta sanonpa minäkin vielä. Eli : kuuntele. Jos toinen ei halua niin ei saa pakottaa puhumaan, mutta kunhan hän tietää, että sinulle voi puhua jos siltä tuntuu.

Myös se yleinen tuki on tärkeää. Se, että toinen varmasti tietää, että välität. Itse olen käynyt lähellä reunaa. Sairaalassa ollessani en halunnut puhua kenellekään, mutta tärkeintä oli, että mulle rakkaimmat ihmiset silti olivat luonani joka päivä. Nukkuivat hiljaa sänkyni vierellä eivätkä lähteneet vaikka en edes katsonut heihin. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Ammattiapua suosittelen myös. Jos tilanne on niin paha, että ihminen oikeasti yrittää riistää oman elämänsä, ei siitä selviä enää ihan itse. Toisaalta jos kyseessä on alaikäinen, niin sairaala ei edes saa päästää pois sieltä ilman, että ammattiauttaja käy jututtamassa.

Ystäväni kuoli tekemällä itsemurhan. Se ei ollut edes ensimmäinen
yritys,aikaisemmat ei onnistuneet. Hän oli erittäin älykäs ihminen,
mutta ujo, arka, perhekään ei oikein välittänyt. Tutustuimme yhteisen
työn merkeissä, "nero" ystäväni auttoi minua valtavasti. Hänellä oli
kuitenkin niin huono itsetunto, että piti itseään huonona, mitättömänä,
vaikka oli todella lahjakas. Hän rakastui, kivaan tyttöön, ei saanut vasta-
kaikua. Hän oli asunnottomana, hän asui sitten luonani. Opin tuntemaan
hänet hyvin läheltä, ja kuuntelin , kuuntelin valtavasti, ja sanoin:Sä olet mun
mielestäni hyvä ja lahjakas ihminen, jospa voisit hyväksyä sen itsekin.

Aikaa kului, olimme yhteydessä, edelleenkin, kun hän sai asunnon. Sitten
hän kysyi yllättäen, saisiko hän tulla luokseni kuukaudeksi? Sanoin toki, tule vaan,
...en tiennyt silloin, että se oli hänen elämänsä viimeinen kuukausi. juttelimme edelleen,
ja hän kertoi, että aika on lopussa. Hänellä oli hyvä vakuutus, joten sain hänet psykiatrille,
sitä ennen myös Hesperiaan, tutkittavaksi. Psykiatrille minä menin hänen pyynnöstään mukaan, ei
uskaltanut mennä sinne yksin. Pätevä lääkäri antoi hänelle aikoja runsaasti. Lääkäri tiesi itsemurha-aikeista,
mutta sanoi minulle sittemmin, että hän ei tiedä muuta kuin pakkohoitolähetteen kirjoittamisen,
mutta tekisikö suljetulla osastolla oleminen hyvää nuorelle kaverille.Myös lääkitystä määrättiin, se ei
tehonnut.

Jälkeen päin ajatellen tajusin, että ystäväni oli jo päätynyt siihen, että elämällä ei ollut enää mitään annettavaa
hänelle. Hän oli rauhallinen,kuitenkin toisinaan itki kyllä katkerasti, tuskaisena, olo oli todella paha.
Hän saattoi tulla yöllä luokseni ja kietoutua minuun ja sanoa:"sano, että mä olen olemassa"!! Yritin kaikkeni,
lohdutin, ja sanoin MINÄ olen aina lähellä, kerro mulle,kun sulla on paha olo, mä välitän susta valtavsti.

No,ratkaisu tapahtui sitten juuri kuten hän oli suunnitellut. Puhuin puhelimessa 2 tuntia ennen itsemurhaa ystäväni kanssa.
Hän oli tyynen oloinen, sanoi vain, että " moikka vaan,sä olet ollut ainoa, joka välitti musta ja mun elämästäni.

Kotimatkalla kännykkä soi, äitinsä soitti ja huusi itkien "poikani on tappanut itsensä!" Nousin bussista ulos, oksensin ojaan, ja itkin,
kävelin kotiin, en tajunnut tästä maailmasta mitään. Ystäväni oli
lopullisesti tehnyt sen, minkä oli päättänyt. Tunsin itseni avuttomaksi. Miksen MINÄ, ei HESPERIA, ei PSYKIATRI, ei muut kaverit, ei perhe, kukaan
voinut auttaa, ...tiesin, että hän on tekemässä sen, itsarin, mutta vaikka koitin kaikki keinot, en voinut sitä estää.

Olin tulla sairaaksi itse,...masennuin,elämänilo katosi, kävin vuoden terapiassa. Oli pakko hoitaa itsensä työkykyiseksi.
Tunsin suurta syyyllisyyttä, vaikka olin se ainoa, se johon ystäväni luotti.

Emmekö me voi tehdä siis mitään, jos joku on oikeasti päättänyt tehdä lopullisen ratkaisun, itsemurhan? Ihmettelen sitä edelleenkin,
ja kun muistan ystävääni, se kirpaisee, sattuu syvältä, kyyneleet tulevat silmiini. Vielkä 3 vuoden kuluttua.
Ainoa, minkä tiedän on se, että tein KAIKKENI,yritin estää sen, ...mutten pystynyt estämään ystäväni
kuolemaa. Se on koko loppuelämäni suuri trauma,...
En koskaan pääse lopullisesti eroon siitä tunteesta, että epäonnistuin. Mutta,rakastan elämää. En MINÄ tee sitä samaa.
Sinä olet ystäväni nyt siellä jossain, missä ei enää ole paha olo. ole rauhassa...