Olen jo pidemmän aikaa ollut masentunut, tai ajattelen asioita ja murehdin jo etukäteen, siis kuvittelen tulevia tapahtumia.
Kuolemahan tulee meille kaikille ajallaan pelkään sitäkin, mieheni menettämistä, sairastumista ym.
Tottakait jokainen joskus ajattelee kuolemaa mutta minulle se on jokapäivästä ja häiritsee jo elämääni.
Voi kun osaisin nauttia tästä hetkestä enkä tuhlaisi aikaani asioille mille en itse voi mitään.
Kuolemahan tulee meille kaikille ajallaan pelkään sitäkin, mieheni menettämistä, sairastumista ym.
Tottakait jokainen joskus ajattelee kuolemaa mutta minulle se on jokapäivästä ja häiritsee jo elämääni.
Voi kun osaisin nauttia tästä hetkestä enkä tuhlaisi aikaani asioille mille en itse voi mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuollaan kumminkin pian kaikki, elämä lyhyt dna-ketju pitkä ja sitä rataa, muista rakastaa ja siittää lapsia...onni on omistaa osuuspankissa...mitäs vielä
no ota olvia vaikka
Olen joskus itse tehnyt samoin, kelannut kuolemaa ja pelännyt jopa omaa varjoa. Aviomies alkoi mennä sekaisin (ihan oikeesti) puhu ihan höpöjä ja hulluja. Lähdin lasten kanssa ja erosimme laillisesti. Rakas isoäiti kuoli -98, pikkuveli vuotta myöhemmin ja pikkusisko taas vuotta myöhemmin. Siskon kuolema romahdutti maailman täysin. 4 isoa asiaa 3 vuoden sisällä. En tuntenut enää itseäni, olin kuin katsoisin omaa ja muiden elämää sivusta.
En nauttinut elämästä yhtään, en nauranut enkä itkenyt, olin vain ja hoidin konemaisesti lapset.
Et voi uskoa kuinka korkea oli se kynnys mennä mielenterveystoimistoon ja sanoa, että kohta vintti pimenee kokonaan!
En ikinä olisi uskonut meneväni sinne, kävin siellä säännöllisesti vain puhumassa asioista ja omista tunteista, rehellisesti. Hiljalleen lähti paranemisprosessi käyntiin.
Tänään olen sitä mieltä, että se joka menee hakemaan mtt:stä apua on "terve" koska ymmärtää ettei voi hyvin. Ja ymmärtää hakea apua.
Eli jos rohkeutesi riittää, mene ja puhu asioista ammattiauttajille, ei ne siellä kalloa kutista. Mutta heillä ei ole tunnesiteitä sinua kohtaan joten he pystyvät käsittelemään asioitasi neutraalisti, läheiset ihmiset ei siihen pysty.
Läheisille voi jopa olla vaikeaa kertoa kaikkea.
Tee asialle jotakin ja pystyt jälleen nauttimaan elämästä!
kokemuksia takana. Isovanhempien kuolemat oli tietenkin surullisia, mutta koin ne kuitenkin elämään kuuluvana, he olivat vanhoja (90) ja sairaita.
Mutta masennuksessa on ihan "normaalia" ajatella omaa ja toisten kuolemaa ja ne on tosi rankkoja itselle. Mutta ajatuksista on päästävä pois, ei ne terveeseen elämään kuulu kuin satunnaisina pelkoina (esim. jokainen äiti varmasti joskus pelkää lastensa puolesta). Olen itse sairastanut vaikean masennuksen, joten on omaakin kokemusta asiasta. Hae itsellesi ammattiapua, että pääset synkkien ajatusten kehästä pois. Mitä aikaisemmin saat apua, sitä nopeammin tervehdytkin. Mä vitkuttelin "sisukkaana suomalaisena" liian pitkään ja masennus pääsi vaikeaksi.
Minä olen jo päässyt yli masennuksestani ja elämä jatkuu huomattavasti parempana!
Olit ilmeisesti tarkoittanut kirjoituksesi tämän keskustelun aloittajalle?