Pirskatti kun tietäisi mikä omassa pääkopassa mättää… Työskentelen johtotehtävissä, ikää 32v. Palkka 3800 eur/kk, perheasiat ihan hyvin. Varsinaisesti asioiden pitäisi siis olla ok. Olen vain koko ajan niin tympääntynyt ja ajoittain ahdistunut. Juuri nyt tuntuu etten kestä olla töissä enää. Ajatukset on ihan muualla. Tuntuu ettei työ voisi vähempää kiinnostaa. Joku ehdottaa tietysti työn vaihtoa, mutta itse tiedän ettei se ole työpaikasta kiinni. En ole vielä missään työssä jaksanut olla kauaa – aika pian on alkanut tuntua tältä samalta: en vain jaksa tätä enää. Ja alkaa ahdistaa. Toistaiseksi olen saanut ”sluibailtua” hommat niin, että työni on hoitunut (tai ainakin näyttänyt hoituvan) ja olen edennyt urallani. Nyt olen kuitenkin ollut viime aikoina niin ”pihalla kaikesta”, että kaikki asiat joita en delegoi muiden tehtäväksi vain seisovat. Netissä vain surffailen kun tuntuu etten pysty tarttumaan mihinkään työtehtävään. Kaikki työasiat vain ahdistavat ja vituttavat. Tuntuu, että on pakko päästä lomalle, vaikka ei tämä työni ole viime aikona todellakaan mitään liian rankkaa ollut. Tuntuu vain, etten löydä työtä, jossa olisin onnellinen ja joka oikeasti kiinnostaisi. Ja tällaisessa ei-niin-kovin-kiinnostavassa työssä en jaksa kauaa olla ennen kuin alkaa ahdistus ja vitutus. Pitääköhän tässä mennä jollekin kallonkutistajalle tsekattavaksi vai mitä tässä keksisi…
Mikähän tässä mättää kun työ ei kiinnosta
Ahdistunut
112350
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Me ollaan sukupolvea, joka on nauttinut lapsuuden vapaudesta, leluista, harrastuksista ja hyvinvoinnista. Nyt aikuisina me emme jaksa raataa vanhempien tavoin, pitkäjänteisesti, vuosikymmeniä. Itse 37v, töissä alalla mikä ei kiinnosta paljoa, tympeää, rasittavaa, palkka 2600 e/kk. Välissä olin työttömänä, ei ollut herkkua sekään. Sukupolvemme ei ole mihinkään tyytyväinen, koko ajan pitäisi olla extremeä ja vaihtelua. Tunnustan osaltani tämän.
Kuulostaa tutulta, ehkä liiankin tutulta. Itselläni oli sitä, tätä ja totakin silti kaikki tuntu niin vietävän turhalta eikä duunintekokaan maistunut ei sitten pätkääkään. Pakko pullaa niin sanotusti. Itse tein aika radikaalin tempun,
kun alkoi asiat mennä siihen pisteeseen, että kohta romahtaa ja rytisee kunnolla.
Loikkasin ulos oravanpyörästä, pidin yli vuoden breikin kaikkeen. Vaihdin asuntoa, siivosin kaikki ”sonnat” hemmettiin ja aloin miettimään mitä oikeasti haluan tehdä, jotain mikä on mielenkiintoista, pitää mielen virkeänä ja mikä jaksaa kiinnostaa sekä innostaa.
Siihen meni sitten kolmisen vuotta ja tiukilla elin, mutta sain samalla huomata ketkä olivat todellisia ystäviä ja ketkä eivät. Nekin tuli siivottua siinä samalla. Nyt teen työtä mistä pidän ja joka on täysin erilaista kuin mitä tein. Asuntoni vaihtui hulppeasta vaatimattomampaan ja pidän siitä huomattavasti enemmän kuin siitä mitä oli.
En kyllä suosittele kaikille, mutta joillekin sopii ja toisille ei. Pitää tietää onko selkärankaa moiseen.
Ammattiauttajat nyt on vähän niin ja näin…syydät rahaa niiden loputtomiin kaivoin ja kuuntelet sitä jonnin joutavaa höpinää ja vitutus vaan kasvaa. Mitään kun loppujen lopuksi ei tapahdu, kaikki vaan junnaa edelleen samaa rataa.
Toivottavasti löydät ratkaisun ja hyvän sellaisen. Rahalla sitä onnea kun ei loppujenlopuksi saa. Raha rauhoittaa vaan siihen se sitten jääkin. Aika uskomatonta tekstiä sellaiselta joka elää velkahelvetissä, mutta on kuitenkin onnellinen.
puolestani oisin perkeleen onnellinen kun saisin edes jotain työtä! Ammattitaidosta ja koulutuksesta ei ole kiinni. Mutta kun ei ole niin ei ole. Kyllä se Siperia (=elämä) opettaa sinutkin tyhjästä naukumaan. Sun ongelmasi on että sulla ei oo mitään ongelmia eli elämän sietämätön keveys!
Voi viddu mitä puhetta. On sulla kultalusikka suussa vaan naukumassa täällä! Tommoinen palkka ja mikään ei maistu. Luuletko, että olisit tyytyväien kovin kauan jonakin sparin kassana? tai bussikuskina? joka duunissa on paskat puolensa, huonotuloisetkin sietää ne, luulis sinunkin sietävän ne tuolla palkalla! tommoiset luuserit eivät olisi ikinä pärjänneet talvisodassa ja rakentaneet köyhää maatamme sodan jälkivuosina...
Kuule kyllä olen ihan omin ansioin itseni tällaiseen työhön ja tällaisille liksoille hommannut. Kultalusikat kuule harvinaisen kaukana mun taustastani. Olen täysin duunariperheestä, suvun ensimmäinen ylioppilaskin jopa. Ja nyt 32-vuotiaana on 2 ylempää korkeakoulututkintoa ja silti 10 vuoden työkokemus. Kyllä tässä on kuule niska limassa töitä tehty sekä opiskelun, että töiden suhteen. Ja luuletko että huvikseni olen ahdistunut töistäni? Kyllä kovin mielelläni viihtyisin työssäni. Kun vaan tietäisikin missä mättää...
Hei,
Mene käymään työpsykologilla. Hän voisi haastatella sinua, jos vaikka kysymyksessä on työuupumus. Varo että et päästä menemään pahemaksi. Siitä voi olla pitkä tie päästä takaisin normaaliin elämään.
Itsekin toteat ettei työ kiinnosta. Olet siis väärissä hommissa. Oletko kenties koko ikäsi mennyt sen mukaan mitä muut ajattelevat eli valinnut työsi sen mukaan mitä ammatteja pidetään "hyvinä ammatteina".
Ota hetki aikaa ja mieti mitä haluat tehdä, millaista työtä tehdessäsi olet onnellisimmillasi.
Ehkä susta olisi pitänyt tulla puutarhuri tai maalari tai kirjailija..
Itse kävin Helsingin yliopiston järjestämän viikon mittaisen urasuunnittelu kurssin jokunen vuosi sitten. Tulos oli aika yllättävä. Olin koko työikäni ollut yksityisellä ja siinä uskossa että suunta ylöspäin on ainoa oikea. Nyt olen keskituloinen virkamies valtiolla, joka nauttii joka aamu töihin mennessään. Kehityn asiantuntijana joka päivä eikä loppua näy, kaiken lisäksi tunnen tekeväni työtä jolla on merkitys.
Luulen, että olet aika pitkälti oikeilla jäljillä. Tuntuu, että ihailen ja arvostan ihan muiden alojen edustajia kuin mitä itse teen. Joka aamu töihin mennessäni suunnilleen ajattelen, että "herra johtaja tässä menee taas töihin... voi vitun vittu mitä paskaa". Mulle ei ole mitkään herran tittelit minkään arvoisia, mutta kai tässä kuitenkin ollaan siinä mielessä materian perään, että olen päättänyt jo aikanaan saada kesämökit ja omakotitalot järven rannalta kun niitä ei meillä koskaan ollut. Niitä varten tässä on töitä tehty ja silti tuntuu, että asuntojen ja mökkien järjetön hintakehitys vie ne haaveet koko ajan kauemmaksi, vaikka kuinka raadetaan. Kai tässä siitä on kysymys pohjimmiltaan...
Eli siis hyväpalkkaisiin hommiin pääsy on ollut alusta lähtien tavoitteena, mutta ei minkään johtajuuden tms. vuoksi... ihan vaan niiden haaveiden täyttämisen vuoksi. Nyt vaan tuntuu, ettei pelkillä palkkatuloilla voikaan niitä haaveitaan täyttää. Eli siinä mielessä olen kyllä joskus kateellinen perijöille ja muille kultalusikka suussaan syntyneille. Aika monella esim. nykyisestä tuttavapiiristäni on isovanhemmat ja vanhemmat ties mitä professoreita sun muuta aikansa herrakansaa. Näille tyypeille ne minun haaveenani olevat mökit ja metsät tulee suvun perintönä kuin manulle illallinen... ja ne onnettomat eivät osaa välttämättä edes arvostaa sitä.
Jes. Omilla työkavereillani, miehillä, sosiaalivakuutussektori, on alla omistusasunnot, kesämökit ja uudet keskikoon autot. Palkka alle 2500e/kk. Normaalille tyypille mahdoton yhtälö alle 4-kymppisenä, vaan ovatkin perineet maata ja rahaa, ovat kotoisin maaseudulta. Itse samassa duunissa, alla vuokrakämppä, ei autoa, ei haavettakaan mökistä eikä omistusasunnosta Hesassa...
piirtelemään palleroita paperille. Piirtelet pikkuisia ja isoja palleroita ja anna ajatusten virrata. Yhteen palleroon kirjoitat oman nimesi. Niihin muihin palleroihin sitten kirjoittelet asioita ja tunteita ja kaikkea, mitä päähäsi pälkähtää, ihan spontaanisti. Vaikka kuinka idiootti ajatus, sinne vaan palleron sisään. Sit rupeet tutkimaan niitä palleroita, katot, mitä niissä lukee.
Voihan olla, että sieltä kumpuaa ajatus, että oletkin aina halunnut olla "kastematojen kasvattaja" etkä alivaltiopäällikön kolmas kanslisti takarivin vasemmasta reunasta. Kokeile.