Toivoisin taas kritiikkiä!
Hyvä matovuosi
Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Niska hikosi kalpeankeltaisten säteiden lämmittämänä, vaikka ulkoilman lämpötila oli tosiasiassa vain muutaman asteen plussan puolella. Yltiöpäisen hehkuva ja valoisa syyskuu oli hyvää vauhtia muuttumassa lokakuuksi - ainakin kalenterini mukaan. Survaisin rikkaruohoraudan maahan rehevän voikukan viereen. Ajattelin hyhmäisiä lokakuun aamuja, jolloin ihmisten oli lähdettävä töihin hyytävässä tihkusateessa ja palattava kotiinsa pahantuulisina, kylmissään. Nyhtäisin uppiniskaisen voikukan maasta. Olin tyytyväinen itseeni, kun olin päättänyt pitää viimeisen jäljellä olevan lomaviikkoni vasta syyskuussa. Ehtisinpä nauttia syksystä ennen kuin loskainen lokakuu tekisi siitä vuodenajoista ankeimman ja vastenmielisimmän.
Voikukka toisensa jälkeen irtosi mullasta vastentahtoisesti. Huokaisin ja heitin rikkaruohoraudan viereeni ämpäriin. Kasvimaan kitkeminen oli välttämätöntä syksyisin, jotta säästyisin suuremmilta vaivoilta seuraavana keväänä. Päätin kuitenkin hetkiseksi jättää tämän hyödyllisen puuhani ja levähtää. Oikaisin selkäni ja pyyhin hikeä otsaltani.
— Hyvä matovuosi tänä vuonna, eikö vain? kuului kirkas ääni selkäni takaa.
Käännähdin ympäri ja huomasin punarinnan, joka tutkaili minua ystävällisesti mustilla helmisilmillään. Se hyppelehti ruohikossa ja pyrähti sitten maahan isketyn lapion kädensijalle. Sieltä se keikisteli minulle tietäväisen näköisenä - niin tietäväisen, että tunsin tarvetta alkaa vihellellä muka-viattomasti. Aivan kuin minulla nyt olisikin ollut jotain salattavaa punarinnalta!
— Jaa. Onhan noita lieroja ihan kiitettävästi näkynyt, vastasin epäröiden.
Punarinta tirskahti ja pörhisti höyheniään terhakkaasti. Se niksautti minulle salmannopean kumarruksen.
— Sitähän minäkin. Jopa sinun kaltaisesi on täytynyt huomata se. Madot ovat hyvää poikasruokaa, punarinta totesi nokkaisten lapion kädensijaa sanojensa vakuudeksi.
Hymyilin hienoisesti punarinnan elämäniloiselle höpötykselle. Varsinaisia lörppösuitahan ne olivat. Pyörivät aina syksyisin pihamaalla ja tunkivat uteliaasti nokkansa joka asiaan.
Yleensä keskustelu punarinnan kanssa on varsin yksipuolista: lintu on se, joka puhuu. Tämäkään punarinta ei tehnyt poikkeusta. Minä kuuntelin ja kuuntelin. Vaihdoin useita ymmärtäväisiä katseita punarinnan kanssa, kunnes keskusteluun tuli kertakaikkinen tauko. Punarinta tasapainoili lapionvarrella pitkään ääneti. Katseli minua ja minun jälleen aloittamiani puuhia. Kaivelin kiusaantuneeksi muuttuneessa hiljaisuudessa rikkaruohon jos toisenkin mullasta. Ravistelin niiden juurista liiat mullat ja nakkasin rehun ämpäriin. Nykäisy, ravistelu, mullan ropinaa ja kopahdus sankoon. Yhtäkkiä punarinta huokaisi raskaasti.
— Pitää tästä kai lähteä. Oli mukava turista.
— Lähteä? minä ihmettelin.
— Niin, muuttomatkalle ymmärräthän, lintu selitti avuliaasti.
Sydäntä kouraisi. Tuijotin punarintaa syyttävästi.
— Lähdet ja jätät minut tänne, ynähdin surullisesti.
— Pöh. Olet samanlainen, kuin muutkin ihmiset: aina ruikuttamassa sitä, etteivät osaa lentää. Sellaista se kuule vain on, lintu tutkaili minua hivenen huvittunutta ivaa silmissään. — Nähdään ensisyksynä taas! punarinta luikautti, iski minulle silmää ja lennähti tiehensä. Noin vain, lennähti tiehensä.
Jäin katselemaan punarinnan jälkeen. Lintu oli jo kaukana, tyhjä taivas takanaan. Viileä puhuri pyyhkäisi ylitseni pörröttäen hiuksiani. Mieleen virtasi uusi, alakuloinen sävy.
Hyvä matovuosi
Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Niska hikosi kalpeankeltaisten säteiden lämmittämänä, vaikka ulkoilman lämpötila oli tosiasiassa vain muutaman asteen plussan puolella. Yltiöpäisen hehkuva ja valoisa syyskuu oli hyvää vauhtia muuttumassa lokakuuksi - ainakin kalenterini mukaan. Survaisin rikkaruohoraudan maahan rehevän voikukan viereen. Ajattelin hyhmäisiä lokakuun aamuja, jolloin ihmisten oli lähdettävä töihin hyytävässä tihkusateessa ja palattava kotiinsa pahantuulisina, kylmissään. Nyhtäisin uppiniskaisen voikukan maasta. Olin tyytyväinen itseeni, kun olin päättänyt pitää viimeisen jäljellä olevan lomaviikkoni vasta syyskuussa. Ehtisinpä nauttia syksystä ennen kuin loskainen lokakuu tekisi siitä vuodenajoista ankeimman ja vastenmielisimmän.
Voikukka toisensa jälkeen irtosi mullasta vastentahtoisesti. Huokaisin ja heitin rikkaruohoraudan viereeni ämpäriin. Kasvimaan kitkeminen oli välttämätöntä syksyisin, jotta säästyisin suuremmilta vaivoilta seuraavana keväänä. Päätin kuitenkin hetkiseksi jättää tämän hyödyllisen puuhani ja levähtää. Oikaisin selkäni ja pyyhin hikeä otsaltani.
— Hyvä matovuosi tänä vuonna, eikö vain? kuului kirkas ääni selkäni takaa.
Käännähdin ympäri ja huomasin punarinnan, joka tutkaili minua ystävällisesti mustilla helmisilmillään. Se hyppelehti ruohikossa ja pyrähti sitten maahan isketyn lapion kädensijalle. Sieltä se keikisteli minulle tietäväisen näköisenä - niin tietäväisen, että tunsin tarvetta alkaa vihellellä muka-viattomasti. Aivan kuin minulla nyt olisikin ollut jotain salattavaa punarinnalta!
— Jaa. Onhan noita lieroja ihan kiitettävästi näkynyt, vastasin epäröiden.
Punarinta tirskahti ja pörhisti höyheniään terhakkaasti. Se niksautti minulle salmannopean kumarruksen.
— Sitähän minäkin. Jopa sinun kaltaisesi on täytynyt huomata se. Madot ovat hyvää poikasruokaa, punarinta totesi nokkaisten lapion kädensijaa sanojensa vakuudeksi.
Hymyilin hienoisesti punarinnan elämäniloiselle höpötykselle. Varsinaisia lörppösuitahan ne olivat. Pyörivät aina syksyisin pihamaalla ja tunkivat uteliaasti nokkansa joka asiaan.
Yleensä keskustelu punarinnan kanssa on varsin yksipuolista: lintu on se, joka puhuu. Tämäkään punarinta ei tehnyt poikkeusta. Minä kuuntelin ja kuuntelin. Vaihdoin useita ymmärtäväisiä katseita punarinnan kanssa, kunnes keskusteluun tuli kertakaikkinen tauko. Punarinta tasapainoili lapionvarrella pitkään ääneti. Katseli minua ja minun jälleen aloittamiani puuhia. Kaivelin kiusaantuneeksi muuttuneessa hiljaisuudessa rikkaruohon jos toisenkin mullasta. Ravistelin niiden juurista liiat mullat ja nakkasin rehun ämpäriin. Nykäisy, ravistelu, mullan ropinaa ja kopahdus sankoon. Yhtäkkiä punarinta huokaisi raskaasti.
— Pitää tästä kai lähteä. Oli mukava turista.
— Lähteä? minä ihmettelin.
— Niin, muuttomatkalle ymmärräthän, lintu selitti avuliaasti.
Sydäntä kouraisi. Tuijotin punarintaa syyttävästi.
— Lähdet ja jätät minut tänne, ynähdin surullisesti.
— Pöh. Olet samanlainen, kuin muutkin ihmiset: aina ruikuttamassa sitä, etteivät osaa lentää. Sellaista se kuule vain on, lintu tutkaili minua hivenen huvittunutta ivaa silmissään. — Nähdään ensisyksynä taas! punarinta luikautti, iski minulle silmää ja lennähti tiehensä. Noin vain, lennähti tiehensä.
Jäin katselemaan punarinnan jälkeen. Lintu oli jo kaukana, tyhjä taivas takanaan. Viileä puhuri pyyhkäisi ylitseni pörröttäen hiuksiani. Mieleen virtasi uusi, alakuloinen sävy.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuntui suhteellisen sujuvalta luettavalta.
Osasit kuvata asioita luonnollisesti.
Hyvä tarina.
aika paljon kirjoitusvirheitä vielä. kannattaa petrata oikeinkirjoitusta. Muuten hyvä.
Huomasin itsekin tekstissäni, näin jälkikäteen luettuani, muutaman mokan. 'Salmannopeasti' olisi tietysti pitänyt olla 'salamannopeasti'. Muuten ko. sana kai kirjoitetaan yhteen? Jokusen pilkkuvirheenkin bongasin. Oliko tekstissäni mielestäsi niin paljon kirjoitusvirheitä, että ne todella häiritsivät tarinani lukemista? Itse en oikein osaa arvioida sitä, koska minun on hankala löytää kirjoitusvirheitä omasta tekstistäni. Sujuvampihan tuo saisi olla omasta mielestänikin.
Suhteellisen sujuva. Tuo oli kai tarkoitettu kehuksi. Itse olen sitä mieltä, että juuri suvuudessa minulla olisi parannettavaa melko paljon. Hyvä, ettei sinua ainakaan tämä häirinnyt. (Olen iloisesti yllättynyt). Kiva, että pidit ja jopa kerroit mielipiteesi.
Onko lokakuu kuukausista synkin? Itse ajattelisin marraskuuta, no makuasia.
Voikukkien kitkeminen syyskuun lopulla ei ole todellista elämää.
Muuten tarinana ihan kelvollinen, ehkä jotain lisäoivalluksia vaatisi?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä höyhenet pölähtäen 7
T. ®Sherlokki © 2005
Vastaan nyt tähän sinunkin arvosteluusi, kun olen kerran sille tielle lähtenyt. En pyri teksteissäni kovin suurin syvällisiin oivalluksiin (jokin juju tarinassa pitää olla, myönnän kyllä), vaan pyrin kuvaamaan tavallisia päiviä hiljaisen arvostavasti, jos asia voidaan näin ilmaista.
Kyllähän ne voikukat syksymmälläkin rehottavat, eivät vain kuki enää. Jos taas tarkoitit, ettei kasvimaan kitkeminen yleensäkään kuulu todelliseen elämään, olet ainakin minun kohdallani väärässä! No olihan se arvosana ihan hyvä, vaikkei pelkistä arvosanoista sinänsä ole minulle kirjoittajana suurtakaan hyötyä. Kiitoksia vain.